Urbaani legenda: Mae Nak Phra Khanong

Melko varmasti maailman jokaisesta kolkasta löytyy selkäpiitä karmivia urbaaneja legendoja ja kauhutarinoita, ja ne kiehtovat minua ihan uskomattoman paljon. On äärimmäisen viihdyttävää törmätä karmaisevaan tarinaan ja kuvitella sen tapahtumat mielessään, maistellen niitä todenmakuisina, kuin itse kohtaisi jotain vastaavaa silmästä silmään.

Thaimaassa kerrotaan tarinaa erään naisen kummituksesta, Mae Nak Phra Khanongista. Hänen kerrotaan eläneen 1800-luvulla Phra Khaong-nimisellä alueella, kun Thaimaan (silloisen Siamin) hallitsijana oli kuningas Rama IV (hallitsijana vuodesta 1851 vuoteen 1868). Nak oli kaunis nainen, jonka rakastava mies lähetettiin Thaimaan armeijan mukana sotimaan. Raskaana ollut Nak jäi selviytymään kotona itsekseen.

Mies, Mak, haavoittui sodassa ja joutuin jäämään hoidettavaksi Bangkokiin. Miehen ollessa hoidettavana, koitti synnytys valitettavasti Nakin kohtaloksi ja sekä hän että pariskunnan lapsi menehtyivät lapsivuoteeseen. Paikalliset tiesivät tämän, mutta sodasta vihdoin kotiin palaava aviomies ei ollut saanut uutisesta sanaa korviinsa. Mak ei siis lainkaan hämmästynyt, kun hänen vaimonsa odotti häntä kotona. Sen sijaan kyläläisten varoittelut miehelle kummituksesta, joka asui nykyään heidän luonaan, tuntuivat oudolta.

Kotona alkoi kuitenkin tapahtua outoja asioita. Nak oli toisinaan kateissa, hänen ruumiilliset mittansa muuttuivat ja hän pystyi asioihin, joihin tavallinen kuolevainen ei kykene. Kun Nak noukki maasta esinettä ruoanlaiton yhteydessä ylettyen kädellään epänormaalin pitkälle, ymmärsi Mak kyläläisten olevan oikeassa. Kauhuissaan hänen olisi paettava paranormaalin olennon luota, joka joskus oli ollut hänen ihana vaimonsa.

Mak pakeni, tulistunut kummitus jahdaten häntä kylän halki. Thaimaan uskomuksissa yliluonnolliset henget pelkäävät erästä paikallista kukkalajiketta, joten Mak piiloutui sellaisten joukkoon, Nakin vihaisen hengen etsiessä puolisoaan. Mak pääsi turvaan Wat Mahabutin temppeliin, joka on pystytetty pyhälle maalle. Uskomusten mukaan kummitukset eivät pysty kulkemaan pyhällä maalla, joten kauhuissaan oleva Mak oli turvassa.

Nak kuitenkin kosti kyläläisille menettämänsä aviomiehen. Se terrorisoi kylää ja sen asukkaita mitä kammottavimmilla tavoilla, sillä se uskoi kyläläisten varoitusten olevan syy Makin pakenemisiin. Paikalle kutsuttiin kuitenkin manaaja, jonka onnistui vangita Nakin raivoava henki kannelliseen ruukkuun. Ruukku heitettiin Phra Khanongin kanaaliin.

Legendan mukaan Mae Nakin piinattu kummitus odottaa kanaalin pohjassa, ja mikäli joku nostaa purkin ylös ja avaa kannen, pääsee riivaaja jälleen maan päälle suorittamaan kostonsa.

Eri seuduilla kerrotaan tarinaa kuitenkin eri tavoin, ja joidenkin loppujen mukaan kyseessä on toisenlainen reliikki, jonka hallussa Nakin henki olisi. On myös olemassa seesteisempi versio tarinasta. Siinä eräs munkki saa Nakin levottoman hengen rauhoittumaan muistuttamalla, että hänen miehensä liittyy hänen seuraansa toisella puolen kun tämän aika on, ja he voivat olla yhdessä kuoleman jälkeisessä elämässä. Tämä saa Nakin siirtymään eteenpäin tuonpuoleiseen rauhaisasti.

Kaikista kammottavin versio ei ole kuitenkaan hauskaa kuunneltavaa. Sen mukaan Mae Nakin aviomies olisikin ollut läsnä vaimonsa kuoltua ja menneen järjiltään surusta tämän menettämisen vuoksi. Surusta sekaisin oleva Mak ei halunnutkaan haudata vaimoaan vaan sen sijaan piti tämän hiljalleen mätänevän ruumiin kotonaan ja käyttäytyi kuin tämä olisi vielä hengissä.

Kun kyläläiset saivat tästä vihiä, he murtautuivat Makin kotiin ja löysivät osittain mädäntyneen ruumiin. He ottivat ruumiin mukaansa ja hautasivat tämän oikeaoppisesti. Kuitenkin, Mae Nakin henki ei olisikaan enää halunnut lähteä kotoaan. Se jäi vainoamaan kyläläisiä ilmestyen toisinaan kauniina naisena pukeutuneena perinteiseen thaimaalaiseen asuun sylissään vauva. Jos hahmo tuli lähemmäksi, huomasi, että sen kasvot olivatkin puoliksi mädäntyneet.

Jälkimmäisen version tekee kaikista karmivammaksi se seikka, että niin todella on voinut käydä, että surusta sekaisin oleva henkilö säilyttää ruumiin talossaan. Olihan ennen tyypillistä Suomessakin, että ruumista pidettiin esillä ja sille käytiin osoittamassa kunnioitusta. Kesähelteillä nopeasti mätänemään alkava kuollut liha saattoi kuitenkin aiheuttaa pahaa oloa yhdelle jos toisellekin.

Uskon, että on hyvin mahdollista, että Thaimaassa on tapahtunut tarinanmukainen surullinen kohtalo 1800-luvulla ja hyvinkin on voinut olla niin, että Mak-aviomies ei ole halunnut päästää vaimoaan alkuun menemään. Ehkä hän on antanut haudata naisen myöhemmin tai ehkei missään vaiheessa, vaan kyläläisten piti tehdä se väkipakolla. Onko jotain sellaista tapahtunut, että naisen henki on jäänyt vaeltamaan rauhattoman ihmisten keskuuteen, vai onko se vain vajonnut ikiuneen rauhan vallitessa?

Tarinaa lisää selvitelläkseen pitäisi varmaan jalkautua kyseiseen sijaintiin.

Vaikka en voikaan muuta kuin jakaa tämän mielenkiintoisen urbaanin legendan teille oli sillä todellista alkuperää tai ei, niin sen tiedän, että jos aikaisemmin mainitun kanaalin pohjasta löytyy vanha ruukku, kannattaa se pitää suljettuna.

Vara ei venettä kaada, vanha kansa sanoo.

Mutta Mae Nakin kummitus voi sen tehdä.

Anna valosi loistaa

Olen hiljattain kiinnostunut tietämään enemmän eräästä vanhasta paranormaalin kyvyn muodosta. Tavat tulkita sitä ja kohdata sitä ovat muuttaneet muotoaan vuosisatojen vaihtuessa, mutta asiasta kerrotaan silti useissa lähteissä saman tyylisesti. Kyseessä on ihmisen valosäteily. Nykykielessä ilmiö tunnetaan parhaiten aurana.

Aura on ennenkaikkea parapsykologinen termi, jolla tarkoitetaan elollista olentoa ympäröivää energiakenttää. Kirjassa Maailman mysteerit - Selittämättömiä ihmeitä ja arvoituksellisia ilmiöitä (Genzmer & Hellenbrand, Gummerus, 2013) kerrotaan, että ihmisen valosäteilystä alettiin kerätä tietoa 1940-luvulla. Tällöin todettiin ilmiötä esiintyvän eniten kahden eri ihmisryhmän keskuudessa, ja nämä ryhmät olivat sairaat ja syvästi uskovaiset. Haavat saattoivat loistaa kirkkaina tai vainajat himmeinä, jopa ihmisruumiin nesteet saattoivat säteillä, ja tästä mainitaan olevan jopa lääketieteellistä todistusaineistoa. Kirjassa kerrotaan, että parapsykologiassa aura määritellään ihmisen henkisen tilan säteilyksi, jonka tietyt näkijät tai meediot pystyvät näkemään. Auraa voidaan käyttää myös terapiamuotona, sillä sen kerrotaan olevan tunteiden ja terveyden voimakenttä.

Kirjassa mainitaan myös monien parapsykologien olevan samaa mieltä siitä, että auran syntymiseen vaaditaan auran vapauttajien ja auran havaitsijoiden yhteistyötä. Eli jotkut omaavat kyvyn vapauttaa auransa loistamaan ja toiset osaavat havaita sen. Toisin sanoen vaikuttaa siltä, kuin tässäkin olisi pohjimmiltaan kyse kuudennesta aistista. Tietynlaisesta erityisherkkyydestä, mahtavasta ylimääräisestä kyvystä tai salaperäisestä, valjastamattomasta voimasta. Joka tapauksessa jostain, johon täytyy uskoa ja suhtautua avoimesti.

Eräässä Healthlinen artikkelissa käsitellään auraa, ja sainkin siitä mehukkaasti lisätietoa aiheeseen. Ensinnäkin siinä käsitellään auraa energiana, joka jokaisesta kumpuaa. Näin ollen myös esimerkiksi tilanteet, joissa tietty ihminen saa olosi tuntumaan hyvältä, joku toinen kiusalliselta ja kolmannen kanssa on rentoa alusta alkaen eivät johtuisikaan mistään muusta, kuin siitä että tunnistat heistä hehkuvan energian. Heidän auransa, vaikket sitä näkisikään. Artikkelissa mainitaan kuitenkin, että auran näkemistä voi harjoitella, ja hyvä lähtökohta on aloittaa harjoittamalla "ääreisnäöllään katsomista". Niin sanotusti sivusilmällä saattaa nähdä auran helpommin, ja se saattaa olla valoa tai värejä.

Minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta auran näkemisestä. En ole koskaan itse nähnyt auraa, omaani tai kenenkään muun, enkä tunne henkilökohtaisesti ketään tämän kyvyn omaavaa. Toivon, että tämä blogiteksti tekee muutoksen tähän tilanteeseen. Ajatuksen tasolla tuntuu siltä, että auroja näkevä henkilö on todella sinut oman energiansa kanssa.

On todella kiehtovaa ajatella, että meistä jokaisesta säteilee ympärillemme jonkinlaista energiaa. Se selittäisi myös ne ihmiset, jotka tuntuvat valaisevan koko huoneen läsnäolollaan. Tai ne, joiden läsnäolo tuntuu imevän kaiken valon ja ilon tilasta. Jännittävällä tavalla tämä antaa myös mallia ajatukselle, jossa kuolemamme jälkeen sisällämme ollut energia vapautuu ulos kehoistamme. Mutta mitä sille sitten tapahtuu?

Kenties kierrämme kehää ja synnymme uudelleen? Ehkä jäämme vanhan kotimme nurkkiin epämääräisenä energiana tai jopa pahantahtoisena räyhähenkenä? Rajalla käyvät palaavat kertomaan kokemuksistaan uskoen kuoleman jälkeiseen elämään paremmassa paikassa. Sellaisessa, jossa on aina hyvä olla.

Oli kyseessä kenen tahansa uskomus, tai totuus, on varmaa, että siihen tarvitaan jokaisen sisällä virtaavaa, voimakasta energiaa.

Henki, sielu, aura...

Ehkei mitään tekemistä toistensa kanssa tai mitään todellista yhtäläisyyttä.

Tai ehkä - sama asia eri kuoressa.

Älä avaa ovea pelolle

Uusi kotimme lapsuudenkotini läheisyydessä on valanut minuun mielenrauhaa. Täällä, suurten metsien siimeksessä tunnen todella olevani kotona. Tunnen palanneeni juurilleni, joista aikaisemmin revin itseni irti turhankin vimmatusti.

Kotimme on rakennettu 60-luvulla, ja vanhojen talojen sanotaan elävän ympärillämme. Kirjaimellista elämää saattaa olla seinänkoloissa, joissa hiiret ovat luoneet tunneleitaan (onneksi kissamme säikyttelee ne tiehensä) ja lattiat narahtelevat, kun astuu tiettyihin kohtiin. Narahdus on erilainen astuessa ja painon noustessa lattialta, olen oppinut tunnistamaan ja erottamaan nämä äänet. Siksi onkin jotenkin selkäpiitä karmaisevaa kuulla yksin ollessaan juuri niitä narahduksia, jotka syntyvät kuin joku askeltaisi kotonamme.

Olen huomannut, että ovet täällä elävät myös omaa elämäänsä. Ne saattavat aukeilla ja yllätyksekseni ne ovat myös onnistuneet sulkeutumaan ilman, että olen niihin koskenut. Vanhan talomme ilmanvaihto on painovoimainen, joten kohautan olkapäitäni tälle ilmiölle - ilma pyrkii liikkumaan ulos ja sisään huoneista. Ulko-ovemme etenkin napsahtelee auki herkästi, mikäli se ei ole lukittuna ja tuulikaapin ovi on jäänyt auki.

Kirjoitin parisen vuotta sitten juhannuksen aikaan tekstin, jossa kerroin lukemastani, karmaisevasta tarinasta. Tarinassa seinän takaa oli kuultu koputuksia, ja kun asiaa oli tutkittu, oli sieltä löytynyt ihmisen luuranko. En aio kertoa, että uudesta kodistamme olisi löytynyt luurankoja (onneksi), mutta ollessani muutamia päiviä sitten yksin kirkkaassa päivänvalossa. ulko-oveemme koputettiin. Keittiömme ikkunasta näkee ulko-oven edustan, ja hämmennyin kurkistaessani kuka oli saapunut, sillä kotimme edusta ammotti tyhjyyttään.

Kävelin varovaisesti ulko-ovemme suuntaan, mutta jähmetyin jännityksestä oven napsahtaessa vauhdikkaasti auki. Rationaalinen puoleni halusi heti sysätä tapahtuneen ilmanvaihdon harteille, mutta päässäni taisteli myös toinen järjen ääni, joka väitti kivenkovaan, ettei tuo ollut mahdollista. Ei silloin, kun tuulikaapin ovi oli myös visusti kiinni. Kävin vielä kurkistamassa pihalle, mutta en nähnyt, tuntenut, kuullut tai aistinut mitään. Jokin silti muuttui sisälläni, sillä ensimmäistä kertaa pieni jännitys paranormaalin läsnäolon mahdollisuudesta oli hiipinyt mieleeni.

Samanlainen tapaus toistui seuraavana päivänä, tismalleen samalla tapaa. Olin keittiössä kuullessani koputuksen, mutten nähnyt ketään. Kun lähestyin tuulikaappia, näin sen rosoisen lasin läpi valon tulvahtavan sisälle tarkoittaen sitä, että ulko-ovi oli juuri auennut itsestään. Mieleeni palautui entisessä kodissani tapahtuneet koputukset ja pamaukset, jotka eivät olleet jättäneet jälkeensä miellyttävää muistoa.

Tämä tapahtui kaksi kertaa, mutta suorastaan pelkään niin käyvän vielä uudelleen, sillä muistot edellisestä kodistani siirrettynä omakotitaloon metsän keskellä säkkipimeän syksyn saapuessa saattavat olla liikaa. Vielä en ole kohdannut mitään voimakasta tai karmaisevaa, ja vaikka yliluonnollisia tapahtumia tunnun kaipaavanikin, en ole varma haluanko niitä kotiini enää. Täällä puitteet ovat jotenkin syvemmältä kauhugenrestä itsestään.

En voi olla pohtimatta naapurimme tontin rajalle haudattuja ihmisiä. Keitä he olivat? Mitä he saavuttivat elämässään? Jäikö heillä keskeneräisiä asioita?

Sanotaan, että ihminen kuolee kahdesti: ensimmäisen kerran maan päällisen elämän päättyessä ja toisen kerran sielun kadotessa, kun kukaan maan päällä ei enää muista sitä ja elämää, jonka se kätki sisälleen. Tällaisen uskomuksen mukaan henkien vaellus keskuudessamme kestää juuri niin kauan, kun heistä puhutaan ja heitä muistellaan.

Entä, jos henki ei olekaan valmis poistumaan, vaan haluaa muistuttaa itsestään ruokkiakseen omaa olemassaoloaan?

Ja voíla, kummittelu on syntynyt.

Kunhan leikittelen ajatuksilla, sillä kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, ei kukaan todella voi varmuudella sanoa, mitä tapahtuu elämän jälkeen.

Se, mitä koputukset ja ovien avaamiset merkitsevät, saattavat aueta minulle ennemmin tai myöhemmin. Ja voitte olla varmoja, että jaan tiedonmurut kanssanne.

Vaikka taidankin pitää jonkin aikaa ovea lukossa, ihan vaan varmuuden vuoksi. Vai enkö todellakaan ole ottanut mistään opikseni?

Ovet siis lukkoon. Vaan riittääkö se?

Variksenpelätin

Lenkillä lapsuudenkotini maalaismaisemissa tunnen oloni monesti hyvin tyyneksi, rentoutuneeksi ja rauhalliseksi. Vaikka olenkin saanut kokea yhtä ja toista näissä maisemissa, täällä tunnen juurieni olevan. Saan voimaa tästä maaperästä.

Mutta myös koen selittämättömiä, paranormaaleja tapahtumia ja ilmiöitä enemmän kuin muualla.

Lenkki näissä kesäisen vehreissä maisemissa voi kätkeä eteensä yllätyksiä, ja niin kävi jälleen kerran. Kävelin erään syrjäisen hiekkatien reunaa ja kuuntelin lenkkitossujeni rahinaa soran pinnalla ja ojassa viulujaan soittelevien heinäsirkkojen sirkutusta. Kauempaa tien päästä alkoi kantautua voimakasta lintujen raakuntaa. Terästin kuuloni, ja jatkoin matkaa. Lähemmäksi päästyäni huomasin, kuinka pitkään hylättynä olleen maalaistalon vanhan latorakennuksen eteen niitylle oli pystytetty karun näköinen variksenpelätin. Ironista kyllä, sen ympärillä lenteli ainakin viisi varista, välillä laskeutuen maahan ja lehahtaen jälleen lentoon.

Hymähdin näylleni. Pelätin ei näyttänyt osaavan toimittaa edes yhtä yksinkertaista virkaansa, sitä ainoaa, jonka vuoksi se edes oli olemassa. No, eipä näyttänyt rehevöitynyt niitty erityisesti pelättiään kaipaavankaan. Se oli minulle tutun, Kummitustalo-blogitekstissäni kertomani hylätyn maalaistalon maisemissa.

Pysähdyin hetkeksi ihmettelemään variksenpelätintä kauempana villiintyneellä niityllä. Se näytti jotenkin karmivalta harmaassa, venähtäneessä paidassaan, kangassäkkikasvot roikkuen oudosti vääntyneen pään vinksottavan, ruskean hatun alta. Kuin koko pelätin roikkuisi näkymättömästä hirttosilmukasta. Varikset rehahtivat yhtäkkiä taivaalle parvena pitäen kovaa meteliä, ja ihoni oli noussut täysin huomaamatta kananlihalle. Lähdin jatkamaan kävelyäni.

Joitakin päiviä myöhemmin kävelin "kummitustalon" ohi uudelleen, mutta variksenpelätin oli poissa. Miksi kukaan olisi vienyt vanhan pelättimen keskeltä villiintynyttä niittyä? Seisoin hetken ihmetyksen vallassa, kun mahdollisesti sama varisparvi lehahti lentoon jostain läheltä taloa. Ne lensivät läheltäni raakkuen vihamielisen kuuloisesti, kuin en saisi olla siinä missä olin, seisoa tuijottamassa niiden pyhättöön. Lähdin jatkamaan takaisin vanhempieni kotiin, mutta törmäsin matkalla erääseen kylän naisista. Pysähdyin vaihtamaan muutaman sanan hänen kanssaan, ja satuin mainitsemaan hänelle karmaisevasta linnunpelättimestä. Nainen oli hetken hiljaa, kunnes kysyi vaimeasti:

"Sinäkin näit sen vai?"

Myönsin hiukan hämilläni asian olevan niin. Nainen kertoi, että on nähnyt satunnaisesti kesän aikana kuinka variksenpelätin on "liikkunut ympäri" hylätyn talon tonttia. Milloin hän on nähnyt sen niityllä, joskus nojaavan ladon seinään, jonain iltana talon ulko-oven edessä ja toisena tuijottamassa niityn laidalla tielle päin.

En pystynyt pidättämään jännittynyttä henkäystäni. Pelättimessä oli ollut mielestäni jotain pahaenteistä, mutta yritin selittää asiat niin naiselle kuin itsellenikin, ja tokaisin, että ovatpahan kylän lapset keksineet itselleen erikoisen harrastuksen. Nainen naurahti vaimeasti, ja tokaisi olevansa tyytyväinen, kun joku muukin oli nähnyt pelättimen. Hänen miehensä ei ollut kuulemma milloinkaan onnistunut näkemään sitä missään päin tonttia, vaikka oli joskus käynyt talon pihaltakin käsin katsomassa, koska vaimo tuntui saaneen oudosta pelättimestä päähänpinttymän.

Jo sanoessani ääneen uudelleen lausahduksen kylän lapsista, huomasin, ettei se kuulostanut aidolta. Kumpikaan meistä ei tuntunut uskovan, että lapset olivat siirrelleet pelätintä, mutta kumpikaan meistä ei halunnut myöntää mitään selittämätöntä, saati paranormaalia vaihtoehtoa olevan kyseessä.

Vielä oudomman pelättimen tapauksesta tekee se, että kuulin muutamaa päivää myöhemmin eräältä toiseltakin kyläläiseltä "höyryävästä variksenpelättimestä" kyseisellä niityllä. Hän oli sattunut huomaamaan pelättimen lenkillään ja kiinnittänyt huomiota sen ympärillä lenteleviin variksiin sekä höyryyn, jota näytti nousevan siitä. Samaan tapaan kuin joskus kuumana kesäpäivänä raikkaan sadekuuron jälkeen tienpinta höyryää. Ongelmana oli vain, ettei tuona päivänä ollut kuuma, eikä silloin ollut satanut.

On todella vaikea käydä kiinni ongelmanytimeen, sillä mitään ongelmaa ei ole. On vain muutama hassu havainto hitusen karmaisevasta variksenpelättimestä, epämääräiset tuntemukset jostain oudosta ja muutaman kyläläisen mielipide, että kyseisellä tilalla on meneillään jotain selittämätöntä, jopa yliluonnollista.

En osaa itse vielä takertua aiheeseen tiukemmin, sillä näin pelättimen vain kerran. Elämässäni on kuitenkin tapahtunut suuri muutos, sillä muutimme vain viikko sitten vanhaan omakotitaloon lapsuudenkotini läheisyydessä, minulle tutuissa maisemissa. Täältä käsin minun on helpompi seurata myös pelättimen pelättyä ilmestymistä, kuten kaikkia muitakin täällä päin tapahtuneita - ja tapahtuvia - paranormaaleja asioita.

Jäivätköhän edellisen kotini henget asuinpaikkaansa, vai kulkeutuivatko ne mukanani? Onko uudessa kodissani yliluonnollista elämää? Uusi naapurimme ainakin kertoi, kun tarkastimme tonttimme rajat, että heidän tonttinsa nurkilta on löytynyt jopa hautoja 1900-luvun alusta. Historian havinaa, menneisyyden haamuja ja kalmistoja, kirjaimellisesti aivan nurkillamme. Tiedän myös, että talon itselleen rakentaneet ihmiset ovat jo jättäneet tämän ajan, mutta malttoivatko he poistua rakkaasta kodistaan lopullisesti?

Kaikkeen tähän tulen saamaan selvyyttä ja vastauksia ajan kuluessa ja syksyn pimetessä. Minulla on vahva tunne siitä, että kerrottavaa tulee olemaan.

Täytyy myös harhailla "kummitustalon" lähettyvillä, jos satun jälleen todistamaan jotain eriskummallista. Tai voisiko tämä tuleva syksy olla se syksy, jolloin uskaltautuisin vaeltamaan Verivalkamalle? Jokin sisälläni sanoo, ettei minun kannattaisi lähteä sinne yksin, ei nyt kun uskollinen ystäväni ei kulje enää rinnallani.

Tunnen luissani, ettei variksenpelätin tule olemaan ainoa outo seikka elämässäni tulevien kuukausien aikana.

Mutta missä mittakaavassa jotain tulee tapahtumaan?

Vain aika sen näyttää...

Henkimaailman juttuja -näyttely

Ensinnäkin, karmaisevaa halloweenia! Mikäs sen parempi tapa viettää selittämättömästi unetonta paholaisen tuntia, kuin julkaisemalla uusi blogiteksti?

Sitten asiaan:

Sain kuulla Hämeenlinnassa meneillään olevasta Museo Skogsterin (Hämeenlinnan kaupunginmuseo) ilmaisnäyttelystä nimeltä Henkimaailman juttuja, ja tiesin, että minun on päästävä paikan päälle tarkistamaan kyseinen näyttely ennen kuin se vaihtuu. Ehdinkin lokakuun aikana osallistua ilmaiseen opaskierrokseen, jollaisia tilassa järjestetään päivittäin (ti-su) klo 13:00.

Näyttely oli hyvin suppea ajatellen sitä, miten paljon enemmän paranormaaleja tapahtumia ja uskomuksia maailmassa on, mutta opaskierroksen ansiosta siitä sai todellakin irti ainutlaatuisen kokemuksen. Kierros alkoi hämäläisten muinaisista jumalista ja taikauskosta, kävi läpi muutamaa paikallista kummitustarinaa, -esinettä ja -miljöötä sekä yliluonnollisuutta popkulttuurissa, huijauksissa ja kummitusten metsästämisessa. Kaikkein eniten minuun teki vaikutuksen tarinat kuoleman ja kuolevaisuuden käsittelystä suomalaisessa historiassa, sillä osa seikoista oli minulle vielä täysin uusia.

Kävi ilmi, että ennen vanhaan uskottiin mitä vahvimmin siihen, että vainaja kuoltuaan pyrkii palaamaan kotiin, ja sen paluu tulisi estää muistuttamalla sitä omasta kuolemastaan. Vainajat vietiin jalat edellä talosta pois, jotta ne eivät voisi katsella mistä ovat tulleet ja palata takaisin, ja niiden kuolleiden, joiden uskottiin palaavan ehkä jopa vihaisina kummittelemaan, jalat ja kädet solmittiin yhteen arkussa, jotta palaaminen vaikeutuisi.

Opaskierroksen aikana minulle tuli vastaan uusi termi hautajaissaattueen etenemisestä. Kun ruumis kuljetettiin haudattavaksi, oli tapana pysähtyä matkan varrella kotoa hautapaikalle tekemään karsikko vainajalle. Tämä tarkoitti sitä, että valittiin reitin varrelta metsäpaikka ja puista karsittiin alempia oksia. Yhden puun rungosta kuorittiin kaarnaa, ja paljaan puun pinnalle kaiverrettiin vainajan nimi ja kuolinvuosi. Tämän uskottiin estävän kotiinsa takaisin lähtevän vainajan matkaa, sillä hän muistaisi karsikon nähdessään olevansa kuollut, ja palaisi takaisin hautaansa.

Kello jäi ikuisesti näyttämään talon isännän
kuolinaikaa.

Kiehtovaa oli myös kuulla uskomuksesta, jonka mukaan jokaiselle sielulle olisi määrätty tietyn mittainen taival maan päällä. Tällöin esimerkiksi onnettomuuden ja rikosten uhrien sielut saattoivat jäädä herkemmin vaeltamaan keskuuteemme, sillä heidän sielujensa matka elävien keskuudessa olisi katkaistu liian aikaisin. Tällaiset sielut jäivät helposti piinaamaan eläviä. Samankaltaisia uskomuksia on edelleen nykypäivänä, kun ajatellaan että niillä, jotka ovat traagisesti menehtyneet, saattaa olla jotain viestitettävää eläville tai keskeneräisiä asioita elävien keskuudessa.

Kierroksella kerrottiin myös uskomuksesta, jonka mukaan kaikki kuolevat kaksi kertaa. Ensin maanpäällinen kuori kuolee ja sielu siirtyy toispuoleiseen maailmaan, jossa sielu vaeltaa niin kauan, kun hänet muistaa joku maanpäällä elävä sielu. Kun viimeinenkin muisto elävien maailmassa vainajasta kuolee, menehtyy myös sielu rajan takana. Saaden ehkä ikuisen rauhan, palkinnon tai rangaistuksensa.

Fredrika Wetterhoffin tekemä kummitus-
kaappi esillä näyttelyssä.

Näyttelyssä oli esillä paljon mielenkiintoista tavaraa, kuten kummittelevan kartanon miljööhön ujutettu seinäkello, jonka museolle lainannut yksityishenkilö kertoi olevan niitä kelloja, joka oli pysähtynyt talon isännän kuolinhetkellä. Olen aikaisemmin syventynyt vastaavaan tekstissäni Kun aika seisahtuu. Toinen erityisen tuttu näyttelyesine oli Wetterhoffin kummituskaappi. Kierroksen aikana esiteltiin lyhyesti sen historia ja pahamaineisuus kummituskaappina, mutta tarina erosi himpun verran kuulemastani. Opaskierroksen aikana kerrotussa tarinassa kaapin kummittelu olisi rauhoittunut heti, kun erään työntekijän uneen ilmestynyt kaapintekijä, Fredrika Wetterhoff, oli kertonut haluavansa kaappiin kirjoja, ja kirjoja oli tuotu. Aikaisemmin jututtamani työntekijä taas kertoi tämän rauhoittaneen kummitelua, muttei lopettaneen sitä kokonaan.

Näyttelyssä sai kertoa myös anonyymisti omista kokemuksistaan ja selasinkin kuvan kirjasen läpi innolla. Yliluonnollisia, selittämättömiä tapahtumia on käynyt monelle, ne ovat useita meistä yhdistäviä tekijöitä. Silti, niistä on tabu puhua ääneen. On hienoa, että näyttely antoi mahdollisuuden jakaa kokemansa samanhenkisten kanssa ilman leimautumisen pelkoa.

Museo Skogsterin näyttely on avoinna vielä 19.1.2020 saakka, aivan Hämeenlinnan torin kupeessa. Ehdit vielä paikalle jos kiinnostuit. Itse olen tyytyväinen, että ehdin. Etenkin näin pyhäinpäivän kynnyksellä henkimaailman jutut ovat erityisen lähellä meidän elävien maailmaa. Onhan se päivä, jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme...

Klo 03:17 aamuyö, ja yhtäkkiä kissani tasainen kehräys vieressäni lakkaa. Katson sitä ja se tuijottaa huoneen nurkkaan silmät rävähtämättä. Itse en näe mitään, en kuule mitään, mutta jännitys kohoaa sisälläni. Onhan nyt tosiaan pahamaineisin aika olla hereillä. Kissani nousee lokoisasta lekotteluasennosta valmiusasentoon, tuijottaen edelleen silmät pyöreinä samaa kohtaa huoneessa. Rapsutan sitä, mutta se ei anna huomionsa herpaantua. Olen hiljaa. Muutamaa minuuttia myöhemmin kissani asettuu jälleen makaamaan, edelleen vilkuillen samaa kohtaa varuillaan. Hiljalleen sen kehräys alkaa taas kantautua korviini. Mikä säikäytti sen? Mitä huoneen nurkassa oli?

Raottakaamme hieman lisää ovea tuonpuoleiseen, jos uskallamme. Pyhäinpäivän läheisyydessä kaikki on mahdollista.

Painaja

Ensimmäisestä, ja toistaiseksi ainoasta, unihalvauksestani on jo vuosia, mutta muisto siitä kummittelee yhä mielessäni satunnaisesti. Joskus herään yöllä ilman syytä ja tunnen sen, jonkin kammottavan olevan lähellä, mutta tunne katoaa, ja jään tietämättömäksi siitä, mikä tunteen synnytti. Niinpä käperryn sänkyni turvassa kyljelleni, toisinaan selällä nukkuminen tuntuu piinaavan turvattomalta unihalvauksen kokemisen jälkeen.

Unihalvaukset ja painajaiset eivät siis ole häirinneet minua vuosiin, olen ollut täysin vapaa painajaisista vuodesta 2013 alkaen, kun ostin unensieppaajani. Painajaisilla on kuitenkin pitkä menneisyys keskuudessamme, ja valitettavasti myös tulevaisuus, jopa joidenkin eläinten väitetään näkevän niitä. Törmäsinkin hiljattain mielenkiintoiseen kirjaan Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla (Waronen, Matti; Suomalaisen kirjall. seuran k.paino Oy 1898 Helsinki, uusintapainos Oy Kirjaparoni 2009 Porvoo-Juva), jossa kerrotaan myös painajaisiin liittyvistä uskomuksista.

Kirjan mukaan vainajan henki on vielä ankarampi, jos joku eloonjääneistä on rikkonut jollain tapaa häntä vastaan. Tällöin se saattaa muuttua Painajaiseksi, "joka ahdistaa eloonjääneitä kaikella tapaa, rasittaen heitä samalla tapaa kuin pahansuovan noidan henki, joka myöskin voi painajaisena liikkua ihmisiä vaivaamassa ja vahingoittamassa heidän omaisuuttaan". Kirjassa kerrotaan Painajaisen olevan siis alunperin joku paha ihminen, tai joku, jota on jollain tapaa loukattu tai kiusattu tämän elossa ollessa.

Riippuen paikkakunnasta, on kirjan mukaan ollut erilaisia uskomuksia tavoista, joilla Painajaisen vitsauksesta pääsee. Ulvilan suunnilla on uskottu, että Painajaisesta pääsee eroon yksinkertaisesti käskemällä sen pois tai määräämällä sen tulemaan sovittuna ajankohtana kertomaan, mikä sitä vaivaa. Yläneellä ruumiin päällä pidetty lakana tuli asettaa painajaisesta kärsivän päälle, niin tämä jätti uhrinsa rauhaan. Hattulassa tunnetun ihmisen hahmossa tuleva Painajainen karkotettiin pahoittamalla sen mieli, ja Hollolassa "ruumiin jäljet" eivät tarttuneet elävään, jolla oli taskussaan hopeaa tai kultaa. Nilsiässä painajaiset häädettiin yöllä kirveellä ja hiilikoukulla, Laihialla estettiin kuolleiden pääsy huoneisiin siunaamalla sisäänmenoreitit, Vihantissa konsti oli lyödä puukko oven päälle ja Noormarkussa kannatti omaisen kuoleman jälkeen vältellä punaisiin vaatteisiin pukeutumista, koska ne päällä saattoi kuollut tulla vaivaamaan. Yleisesti uskottiin kuitenkin myös, että Painajainen voitiin karkottaa samaan tapaan kuin "tavallinen kummitus".

Keinoja Painajaisen loitolla pitämiseksi mainitaan myös ovenpielen yläpuolelle maalatut terva- tai punamaaliristit ja hevosten kiusaksi pääseminen pyrittiin estämään naulaamalla tallien seinälle pöllöjä tai haukkoja siivet levällään. Makuuhuoneet eristettiin piirtämällä oveen risti tai iskemällä oven yläpuolelle veitsi tai kirves. Myöskin hopeaa kantamalla pystyttiin estää Painajainen.

Eräässä toisessa teoksessa nimeltä Suomalaiset taruolennot (Ojanen & Linnea, Minerva Kustannus Oy 2017 Helsinki) kerrotaan myös painajaisesta, joka hiipi yöllä nukkuvan luo painaen tätä rinnasta niin, ettei henki kulkenut. Kirjan mukaan tätä olentoa kutsuttiin myös painajaksi. Tässä kirjassa kerrotaan Painajaisen olleen myös hevosten riesa, jos eläin oli aamulla huohottava ja läkähdyksissä, oli painajaisen täytynyt ratsastaa sillä yön aikana. Ojasen ja Linnean kirjassa Painajaisen kuvituskuvaksi on piirretty ruma, pitkäsorminen ja -kyntinen kalmanhohtava hahmo, joka istuu nukkujan päällä, painaen tätä tukahduttavasti alas patjaa vasten, kuin estääkseen happea kiertämästä tämän keuhkoissa.

Unihalvauksesta kertovassa tekstissäni mainitsin, kuinka tunsin raskaan painon pusertavan minut patjaa vasten ja kuinka hengittäminen kävi vaikeaksi, pelkäsin kuollakseni jonkun rusentavan minut siihen paikkaan. Helpotuksen tunne painajan noustua oli jotain sanoinkuvaamatonta, tunsin saaneeni uuden mahdollisuuden elämään. Vaikuttaakin siltä, että unihalvaus on aikaisemmin tunnettu nimenomaan Painajaisena tai painajana, eikä näillä sanoilla ole tarkoitettu sitä perinteistä painajaista, johon me "nykyihmiset" olemme tottuneet.

Haluaisin vielä eritellä pahat unet ja painajaiset omiin kategorioihinsa, nimittäin itse näkisin asian niin, että pahat unet ovat vain unia, joissa käy huonosti tai on ikävä juoni, mutta painajaiset ovat niitä, jotka ravistelevat hereillä jäytävän kauhun syöden sisuskalujamme, ja sydämen tykyttäessä niin lujaa, ettemme usko sen koskaan enää rauhoittuvan. Painajaisista, voin sanoa sen nyt useamman vuoden kokemuksella, olen päässyt eroon unensieppaajan avulla, mutta en osaa sanoa niiden tehosta unihalvauksiin.

Wikipedian mukaan unihalvauksen kerran kokeneista noin viisi prosenttia kokee sen uudelleen, eli joka kahdeskymmenes. Vielä en itse kuulu joukkoon, enkä halua kuuluakaan. Oman sängyn ja nukkumisen tulee tapahtua olosuhteissa, joissa voi tuntea olevansa turvassa. Näin joskus dokumentin, jossa unihalvauksia usein kokevat kertoivat nukkumaan menemisen olevan vaikeaa, koska ei milloinkaan tiennyt mikä yö heidän riivaajansa iskisivät uudelleen. Dokumentissa unihalvauksistaan kertovien kokemukset olivat kuitenkin melko radikaaleja, täysin erilaisia kuin omani. En esimerkiksi kuullut makuuhuoneessani minkäänlaista ääntä tai nähnyt hallusinaatioita, pidin silmäni tiukasti kiinni. Elin kokemuksen vain fyysisesti, vaikka tieteellisestä näkökulmasta mitään fyysistä ei huoneessani tuolloin ollut.

Niin no, tieteellisesti.

Paranormaali katsanto taas... Ehkä muinaiset suomalaiset eivät olleet aivan täysin väärässä, vaikka he monessa asiassa olivatkin liian taikauskoisia. Painaja vieraili tuolloin huoneessani, ja yliluonnollisesti ajatellen se oli joko jonkun pahan ihmisen sielu tai itselleni tutun vainajan henki, jota olen jotenkin loukannut. Molempi pahempi.

Onko sattumaa, että kotonani, jossa muutenkin tapahtuu selittämättömyyksiä, sain myös kokea elämäni kammottavimman yön?

Yön jälleen laskeutuessa mustana, painavana huntuna ylleni, en voi muuta kuin toivoa, etten liity siihen viiteen prosenttiin tulevana yönä...

Käy kanssani kuolemaan, seuraa tankin pohjan tuonelaan

Vuonna 2013 maailmanlaajuisen uutiskynnyksen ylitti eräs tänäkin päivänä spekulointia aiheuttava katoamistapaus. Tammikuussa nuori opiskelijanainen Elisa Lam majoittui Los Angelesissa Cecil-hotellissa. Hän matkusti yksin, ja majoittui hotelliin jaettuun huoneeseen. Hänen huonetoverinsa kuitenkin valittivat hotellin henkilökunnalle naisen oudosta käytöksestä, ja hänet siirrettiin omaan huoneeseensa, josta hänen oli tarkoitus lähteä tammikuun viimeisenä päivänä.

Elisa otti yhteyttä vanhempiinsa jokaisena matkustuspäivänään, kunnes koitti tammikuun viimeinen. Hänen vanhempansa huolestuivat aktiivisesti yhteyttä pitävän tyttärensä katoamisesta, ja ottivat yhteyttä Los Angelesin poliisiin. Vanhemmat myös matkustivat paikan päälle auttamaan tyttärensä etsinnöissä. Selvisi, että Elisaa ei katoamispäivänään ollut nähnyt moni, mutta läheisessä kirjakaupassa hän oli asioinut. Hän oli käynyt ostamassa tuliaisia perheelleen ja pohtinut myyjän kanssa olisivatko jotkut teokset liian raskaita kantaa mukana matkustellessa. Myyjän kertoman mukaan Elisa oli käyttäytynyt ystävällisesti ja eloisasti.

Poliisien koirayksikkö kiersi hotellissa kattoa myöten, mutta koirat eivät onnistuneet löytämään Elisaa. Kaikkia huoneita ei kuitenkaan tutkittu, sillä poliiseilla ei tuossa vaiheessa ollut syytä epäillä rikosta. Elisa Lam oli kadonnut kuin tuhkana tuuleen.

Elisa Lamin katoamisen jälkeen Cecil-hotellin vieraat alkoivat valittaa huonosta vedenpaineesta, pahanmakuisesta ja -värisestä vedestä sekä veden epämiellyttävästä hajusta. 19. helmikuuta Elisa löytyi. Hänen ruumiinsa oli turvonnut ja mädäntynyt hotellin katolla olevassa vesitankissa. Tankista vesi tuli käyttöön hotellin huoneisiin, ravintolaan ja kahvilaan.

Cecil-hotelli ei ole enää toiminnassa vaan yksityinen omistaja kunnostaa tuota historiallisesti arvokasta, varjeltua kohdetta. Hotellin maine "elää" kuitenkin edelleen tarinoissa ja huhuissa. Se tunnetaan myös kirottuna hotellina tai kauhuhotellina, sillä siellä on ajan havinoissa moni siirtynyt tästä maailmasta tuonelaan. Osa tapauksista on ollut murhia, osa itsemurhia, mutta tuskaa ja levottomuutta hotellin seinät ovat sulkeneet sisälleen poikkeuksellisen paljon.

Myös Elisa Lamin kuolemaan liittyy vahvasti hotellin "riivattu" ilmapiiri. Nimittäin poliisi julkaisi ennen ruumiin löytymistä hotellin hissin turvakameranauhan, jossa Elisa näkyi katoamispäivänään. Hän käyttäytyy hermostuneesti, kuin joku, tai jokin, jahtaisi häntä. Hän painelee hätääntyneen oloisena, jopa peloissaan hissin nappeja, käy välillä hissin ulkopuolella ja tulee takaisin, näyttää jopa yrittävän piiloutua hissin seinämän taakse. Hän myös astuu välillä käytävälle, huitoo käsillään ja näyttää keskustelevan jonkun kanssa. Koko episodin aikana hissin ovet pysyvät apposeen ammollaan, täysin liikkumatta. Jokin riivaa Elisaa tuolloin, eikä se todellakaan ole vain epäkuntoinen hissi. Valvontakameran nauhoitusten julkaisun jälkeen epäiltiin, että Elisa olisi käyttänyt huumeita tai, koska sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä, olisi hän voinut olla jonkinasteisessa psykoosissa videolla.

Videosta tekee jollain tapaa kylmäävän kammottavan se seikka, että hissi on kuin omaan aikaansa jämähtänyt, Elisan käyttäytyessä pelottavasti sen läheisyydessä. Kun Elisa lähtee pois, alkavat hissin ovet toimia, sulkeutuen ja avautuen tyhjään tilaan, yhä uudelleen ja uudelleen. Kuin se olisi ollut staattisessa toimimattomuuden tilassa, ja Elisan lähtö olisi rikkonut staattisuuden pysähtyneen verkon. Kuin tilassa olisi ollut läsnä jotain selittämätöntä energiaa, jonka ei ehkä siellä kuuluisi olla.

Alla turvakameran pätkä. Ei kaikista herkimmille!

Nauhan jälkeen julkaistiin myös teoria eräästä Japanissa ja Koreassa suositusta paranormaalista hissipelistä, jonka mukaan hissin nappuloita painamalla pääsee toiseen ulottuvuuteen, jossa on täysin yksin. Mysteerisessä pelissä hissin nappuloita pitää painaa tietyssä järjestyksessä ja seilata kerrosten väliä, kunnes lopulta hissiin astuu tuntematon nainen. Nainen on "paha henki", joka yrittää varastaa hississä matkustavan sielun, joten häntä ei saa huomioida mitenkään. Kerrotaan myös, että toisesta ulottuvuudesta palaavat käyttäytyvät hetken sekavasti. Olisiko Elisa pelannut kuolettavaa hissipeliä? Näin moni uskoo.

Elisan ruumiinavauksessa paljastui, että hänen veressään ei ollut jäämiä huumeista, ainoastaan hänen käyttämästään lääkityksestä. Ruumis löytyi vesitankista hotellin katolta, jonne ei ollut helppo päästä. Elisan ruumis löydettiin altaasta pahasti turvonneena ja alastomana, vedestä löytyivät myös naisen vaatteet. Kuoleman syyksi patologit ilmoittivat hukkumisen. Merkkejä fyysisestä väkivallasta ei löytynyt. Elisa Lam oli jotenkin onnistunut kiipeämään hotellin suljettuun vesitankkiin, ja hukkunut.

Elisa Lamin kuolema aiheuttaa edelleen tänäkin päivänä päänvaivaa sitä pohtiville. Vaikka näyttääkin ehkä selvältä Elisan hukkuneen tai hukuttautuneen psykoosin vallassa, jättää tuo kaikista järkevinkin teoria valtavia aukkoja jälkeensä. Ensinnäkin hotellin katolle pääsi aiheuttamatta hälytyksiä vain paloportaiden kautta, mutta sitä ei tietänyt moni. Ovet ja kulkutiet katolle olivat lukittuja. Toisekseen vesitankin luukku oli korkealla, hotellin työntekijätkin käyttivät erillisiä tikapuita päästäkseen tarkastamaan vettä. Elisan ruumiin löytöpäivänä katolla ei ollut mitään, joka viittaisi Elisan käyttäneen jotain apukeinoja tankkiin päästäkseen. Mikäli Elisa olisi päässyt tankin luukulle, olisi hänen täytynyt käyttää massiivista voimaa saadakseen tankin raskas luukku auki - ja kiinni perässään. Tämä kaikki vaikuttaa melko systemaattiselta toiminnalta psykoosissa hukkuneen naisen teoiksi.

Paitsi jos...

Elisa ei kärsinytkään psykoosista. Oliko hänen perässään joku? Eikö hänen kuolemansa ollutkaan vahinko tai itseaiheutettu?

Ja vielä kammottavampana vaihtoehtona: entä jos jokin yliluonnollinen voima todella vainosi häntä tuolla hotellissa? Vainosi hänet suoraan kuoleman kylmään ja kosteaan syleilyyn.

Teoriat Elisan kuolemasta tulevat vellomaan niin kauan kun ihmisiä on, ellei joku keksi todellista syytä ennen sitä. Kannattajia löytyy niin itsemurhaan, murhaan, vahinkoon, yliluonnollisiin voimiin kuin jopa palkkamurhaan. Mitä tahansa tapahtuikin, liittyy kuolemaan kysymyksiä, joihin emme koskaan saa vastausta.

Tieto siitä mitä todella tapahtui, painui vesitankin pohjaan Elisan kanssa. Hotellin levottomat sielut saivat jälleen yhden uuden onnettoman seuraansa, hylättyjen henkien hautausmaalle. Ehkäpä se oli niiden tavoite alun alkaenkin.

The more the merrier...

Juhannustaikaa

Ilta-Sanomien viihdearkusta osui silmiini mielenkiintoinen artikkeli juhannuksen ajan kummitustarinoista. Artikkelissa kerrotaan, että juhannusta on tyypillisesti pidetty Suomessa aikana, jolloin henget liikkuvat. Tänä keskikesän juhlana, jolloin pitkät päivät alkavat kääntyä kohti syksyn pimeneviä iltoja, on myös tehty kaikenlaisia taikoja. Myös kummitustarinoita on kerrottu ja kerrotaan, kun ihmiset kokoontuvat viettämään aikaa yhdessä mökkien hämärtyville pihoille, juhannuskokon hiipuvaan loisteeseen.

Kuten jo aikaisemmin kerroin blogitekstissäni Bloody Maryn legendasta, on etenkin nuorilla naisilla ollut tapana tehdä taikoja saadakseen etukäteen kurkkauksen tulevasta aviomiehestään. Myös Ilta-Sanomien artikkelin mukaan aina ei näitä nuoria naisia heijastuksesta takaisin katsonutkaan komea miekkonen, vaan toisinaan itse kuolema. Se tarkoitti, ettei kyseinen nuori nainen ehtisi naimisiin ennen kuin kuolema kävisi hänet korjaamassa pois elävien kirjoista.

Wikipediassa juhannustaioista kerrotaan, että ne ovat liittyneet ennen kaikkea lempeen, naimaonneen ja tulevaisuuteen. Sen mukaan juhannusta on pidetty ennen kaikkea hedelmällisyyden juhlana. Wikipedian sivuilla onkin melkoinen lista taikoja, joiden avulla voi päästä tekemään ennakkokatsauksen tulevaisuuden rakkaastaan.

Ilta-Sanomien artikkelin mukaan juhannuksena vaeltaisivat ennen kaikkea onnettoman rakkautensa vuoksi menehtyneiden neitojen henget. En aikaisemmin ollut kuullut tästä, enkä myöskään siitä, että Suomessa on uskottu juhannuksena henkien olevan liikkeellä. Uskoisin, että juhannuksen aikaisten henkien vaeltaminen on jäänyt lemmentaikojen varjoon, sillä kuulostaa jotenkin loogisemmalta, että tämä vehreä, yltäkylläinen kesäjuhla on juhlinut ennen kaikkea hedelmällisyyttä. Juhannuksesta on alkanut kausi, jolloin sadot alkavat kypsyä, taikoja on luultavasti tehty myös tuottamaan paremmat sadot syksyn korjuuseen. Syksyllä, ja etenkin pyhäinpäivän aikoihin, on uskottu kuolleiden nousevan häiritsemään eläviä, sillä luonnon kuihtuminen talvea varten on luonut suurta symboliikkaa myös tälle.

Artikkelissa kerrottiin kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoinen kummitustarina näin juhannuksen ratoksi. Siinä torpan seinän takaa kuului askeleita ja koputuksia, vaikka siellä ei tiedettävästi ketään voinut olla. Seinän takaa paljastui salahuone, josta löytyi talon entisen isännän luuranko. Koputukset lakkasivat, kun luuranko saatiin siunatuksi haudan lepoon. Isäntä oli surmattu salahuoneeseen, kun hänelle oli tullut riitaa varakkaita matkaajia ryöstäneiden maantierosvojen, rikoskumppaneidensa, kanssa.

Mieleeni palasivat muistot lapsuudenkotini läheisestä kummitustalosta, jossa koputukset ulko-oveen saivat minut karttelemaan taloa joksikin ajaksi. Tuossa tekstissäni sanoin meneväni koputtamaan uudelleen ulko-oveen, mutta en ole saanut siihen tarpeeksi rohkeutta. Kummitustalo seisoi pitkään paikallaan omassa iättömässä ikuisuudessaan seisahtuneena, kunnes kerran kuljettuani sen ohi järkytyin - ikkunat oli lyöty säpäleiksi, ja sisällä olleita tavaroita oli heitelty pitkin takkuista pihamaata. Äitini kertoi, että jotkut nuoret olivat kuuleman mukaan riehuneet siellä. Rikkonaiset ikkunat ammottivat talon ja sen sisällä värjyvien salaisuuksien synkkään pimeyteen, kunnes niiden päälle lyötiin puiset levyt. Ovet lyötiin kiinni laudoilla.

Mitä niihin nuorukaisiin tulee, en tiedä heistä muuta kuin sen, että ainakin yksi päätyi narun jatkoksi. Ehkä syynä karu, ongelmallinen elämä, päihteitä, väkivaltainen lapsuus, uskon puute parempaan...

Tai...

Ehkäpä nuo nuoret eivät tienneet mihin sekaantuivat tuona yönä, kun tuhosivat talon, jonka emäntä ei halunnut tulla häirityksi.

Ja jokin seurasi heitä kotiin.

Hukkunut Doreen

Joki oli hänelle tuttu. Hän oli peseytynyt ja uinut siinä sadat kerrat aikaisemminkin. Aurinko paistoi korkealla, päivä oli lämmin.

Saapuessaan rannalle, kylmyys kiertyi hänen ympärilleen ja sitoi hänet paikoilleen hetkeksi. Oli helle, mutta hänen ihonsa oli kananlihalla. Puistattava väristys vaelsi hänen selkärankaansa ylös niskaan saakka, ja sai hänet pudistamaan päätään ja ravistamaan käsiään.

Kuvittelen, hän ajatteli ja riisuutui laskeakseen jalkansa vilvoittavaan veteen.

Veden pinta väreili ja hän katsoi hetken sen rauhallisella pinnalla lenteleviä hyönteisiä. Ympäristö oli oudon hiljainen, edes linnut eivät laulaneet. Hänen mieleensä muistui tarina, jonka hänen ystävänsä oli hänelle kesäillan pimeydessä kuiskuttanut. Tarinan mukaan tuon joen syvimmässä pohjassa piili jokin olento, hirviö, jonka piti aika ajoin nousta pinnalle saalistaakseen uimarin sielun mukaansa syövereihin. Eräs hänen ystävistään oli kertonut nähneensä luurankomaiset kasvot pinnan alla, syvyyksissä.

Hän ravisti jälleen päätään ja työnsi kauhutarinan mielestään. Sitä se vain oli, tarina. Ja nyt hänen oli peseydyttävä. Hän oli uinut täällä satoja kertoja aikaisemminkin, mikään ei ollut muuttunut.

Veden syleily hänen ympärillään rauhoitti hänen levottoman mielensä. Tuttu ja turvallinen paikka. Hän ui hiukan pidemmälle kuin normaalisti, vain todistaakseen omalle mielelleen, että oli rohkeampi kuin todella olikaan. Uskalsi uhmata vaaraa.

Hän kellui pinnan päällä omissa maailmoissaan, eikä huomannut maailman ympärillään muuttuvan kuolettavan hiljaiseksi. Hyönteisten surinakin oli kaikonnut. Veden syvyyksissä, kaukana pinnan alla oli liikettä.

Yhtäkkiä hän tunsi jalassaan nykäisyn. Hän kirkaisi ja nosti päänsä pinnan yläpuolelle nähdäkseen ympärilleen. Vedenpinta oli edelleen rauhallinen, mutta jokin oli toisin. Rannalla hänet vallanneet kylmät väreet palasivat taas, voimakkaampina kuin koskaan aikaisemmin. Hän otti muutaman uimavedon rantaa kohti, ensin rauhallisemmin, sitten nopeammin, sovittaen vedot kiihtyvään sydämen sykkeeseensä.

Lähellä rantaa hän tunsi taas kovan, kylmän kosketuksen nilkkansa ympärillä. Hän avasi suun huutaakseen, mutta jokin nykäisi hänet pinnan alle ja suu täyttyi vedellä.

Veden pinta roiskui ja lainehti, kunnes tuli aivan hiljaista. Ja hitaasti, varovaisesti ilma täyttyi taas hyönteisten surinasta ja lintujen laulusta.

13-vuotiaan Doreen O'Sullivanin ruumis löydettiin Lockyer Creek -nimisen joen vesistä. Hän oli hukkunut.

Yllä oleva kuvaus on kuvitteellinen, mutta vuonna 1915 kyseiseen jokeen todella hukkui 13-vuotias tyttö Doreen O'Sullivan. Tyttö oli mennyt peseytymään joen pahamaineiselle paikalle, joka tunnetaan nimellä Murphy's Hole. Murphy's Hole on hieman yli kuusi metriä (20 jalkaa) syvä kohta joessa. Onnettomuus uutisoitiin paikallisessa lehdessä 22. marraskuuta vuonna 1915 (The Brisbane Courier, Trove - National Library of Australia). Doreenin ruumista ei löydetty etsinnöistä huolimatta tuntiin hukkumisen tapahduttua.

Hukkuminen olisi kamala tapa menehtyä. Ensin koittaa pidätellä henkeään, mutta aivojen vaatiessa happea olisi lopulta vedettävä henkeä. Sen sijaan että keuhkot täyttyisivät raikkaasta ilmasta, tulvisi niihin nestettä, täyttäen jokaisen sopukan ja ontelon, kunnes ei enää tuntisi mitään. Mutta pelkästään hukkuminen ei tarkoita paranormaalia toimintaa tai tapahtumaa, eivätkä edes villit spekulaatiot hukkumissyistä. Doreen O'Sullivanin hukkumisesta mielenkiintoisen tekee seikka, joka tapahtui sata vuotta hukkumisen jälkeen.

Kim Davison ja Jessie Lu olivat kolmen lapsen kanssa uimassa Murphy's Holella vuonna 2015 marraskuussa, tismalleen sata vuotta Doreenin hukkumisen jälkeen, ja valokuvaan, joka heistä otettiin ilmestyi neljäskin lapsi, häilymään pinnan tuntumaan (valokuva löytyy aikaisemman linkin takana olevasta Daily Mailin artikkelista). Kim kertoo myös, että hänen tyttärensä jalkaan tartuttiin vedessä ainakin kahdesti, ja tunnelma oli jollain tapaa erikoinen joen tuntumassa.

Onko Doreen O'Sullivan edelleen läsnä hukkumispaikallaan? Yrittääkö hän vetää itselleen lapsia leikkiseuraksi joen synkän pohjan ikuisuuteen? Entä miksi hän hukkui, mitä tapahtui tuona marraskuisena päivänä?

Vielä erikoisemmaksi hukkuneen Doreenin tarinan tekee se, että neljän vuoden kuluttua marraskuussa 1919 myös Sydneyssä hukkuu Doreen O'Sullivan -niminen tyttö. Tyttö oli the Sydney Morning Heraldin mukaan hukkuessaan myös 12/13 -vuotias. Sydneyssä hukkuneen Doreenin ruumis löydettiin vasta seuraavana aamuna naaraamalla.

Teorioita on. Erään lähteen mukaan kyseessä on sarjamurhaaja, toisen mukaan jotain yliluonnollista, kolmas uskoo tähtiin kirjoitettuihin virheisiin ja neljäs huonoon tuuriin. Jotain Lockyer Creekissä kuitenkin on, ja voisi hyvin olla, että siellä virkistäytyminen jäisi viimeiseksi. Se yksi kesäinen päivä Verivalkaman lähettyvillä olevassa järvessä säikäytti minut pahanpäiväisesti veden alle nykivien kuolleiden suhteen. Puhumattakaan kaikista niistä salaisuuksista, joita veden hiljaisen pinnan alla makaa, odottaen oikeaa hetkeä, odottaen jonkun onnettoman sielun liittyvän seuraansa...

Kesä on juuri alkamaisillaan. Uskallatko sinä pulahtaa veteen, johon tiedät jonkun hukkuneen?

Se kosketus jalassasi ei välttämättä ollut järven pohjan kasvillisuutta.

Älä anna sen viedä sinua.

Kuoleman lähettiläs

"Se on pelottava hetki, se katsoo lävitseni vaikkei sillä ole silmiä. Jotenkin se näkee minut kuitenkin. Ja kun herään, joku läheisistäni on kuollut."

Eräs tuttavani halusi jakaa kammottavan salaisuuden elämästään. Hän ei ole halunnut aikaisemmin puhua asiasta, peläten puhua siitä ääneen. Se tekee asiasta liian todellista. Hän on halunnut sulkea asian mielestään, unohtaa sen. Mutta hiljattain se tapahtui taas. Unohdus ei ole ratkaisu.

"Uni on ensin ihan tavallinen. Ei mitään erityistä mainittavaa. Kuljen puistossa, kotona, kaupungilla... Viimeisimmässä unessani, jossa se olento ilmestyi, kävelin kylänraittia. Näin sen ensin takaapäin puiden lomasta. Sillä on aina yllään sellainen rähjääntynyt ja reikäinen, valkoinen kaapu, ja harmaa takkuinen tukka. Unessani pysähdyin katsomaan, ja tunsin painajaistunteen kohoavan. Tämä hetki tuntui kestävän ikuisuuden, kunnes yhtäkkiä sen pää pyörähti sen harteilla ympäri. Keho pysyi paikoillaan. Kuulin sellaista tukahdutettua kirkuntaa ja näin sen vanhan naisen rumat kasvot. Sillä ei ole silmiä, ei suuta, vaan kolme mustaa, ammottavaa aukkoa naamassaan.

Heräsin ihan hikisenä, enkä nukkunut enää, koska tuijotin vaan puhelinta ja odotin tietoa. Ja niinhän se tuli, kun aamu valkeni. Enoni oli saanut yllättäen aivoinfarktin, se oli vienyt hänet saman tien."

Aikaisemmin tuttavani kertoo nähneensä tuon vanhan naisen kaksi kertaa, molempien isoäitiensä kuolemaa ennen. Jos kyseessä olisi pelkkä vaisto, enneuni, ei uskoisi saman hahmon esiintyvän siinä yhä uudelleen. Tuttavani on nähnyt sen vain, kun kuolema on koskettanut hänen elämäänsä, mutta näkyä ei voi unohtaa - se on jotain liian karmivaa.

Selvitellessäni asiaa törmäsin vanhaan irlantilaiseen legendaan Banshee-nimisestä olennosta, jonka kohtaaminen ennustaa lähipiirissä tapahtuvaa kuolemaa, joskus jopa näkijän omaa menehtymistä. Bansheet näyttäytyvät naisen hahmossa, usein kauniina nuorena naisena tai vanhana rumana akkana. Banshee kirkuu, huutaa tai voivottelee ja valittelee kovaan, epämääräiseen sävyyn varoittaakseen lähestyvästä, tai jo tapahtuneesta, kuolemasta. Irlantilaisen legendan mukaan bansheen varoitus oli monesti ensimmäinen ilmoitus, jonka omaiset saivat, ennen kuin todelliset suru-uutiset tavoittivat heidät. Bansheet myös ilmestyivät varoittaakseen, mikäli henkilö oli menossa jonnekin, jossa kuolema koittaisi varmuudella.

Legendan bansheet eivät ole varsinaisia syypäitä kuolemiin, vaan ennemminkin tiedonantajia, kuolemasta varoittavia olentoja tai henkiä. Mutta tapa, jolla ne asiansa esittävät vaikuttaa karmivalta. Bansheet kuulostavat ja vaikuttavat minusta vain kansantarulta, kaukaiselta iltanuotion äärellä kerrottavalta sadulta. Tuttavani kertoman myötä joudun kuitenkin kyseenalaistamaan niistä syntyneen mielipiteeni, sillä hänen unimaailmassa kohtaamansa olento täyttää bansheen kriteerit. Ovatko bansheet todella kuoleman lähettiläitä, jotka ilmaantuvat vain tietyille ihmisille? Mahdoton sanoa, onko bansheen kohtaaminen kirous vai lahja. Tuttavani on hyväksynyt asian, muttei osaa itsekään vastata tuohon kysymykseen.

Parisen vuotta sitten hän törmäsi todisteeseen, joka antoi ymmärtää ruman naisen olleen läsnä hänen elämässään jo paljon ennen kuin hän muisti. Hän löysi tuolloin piirustuksen lapsuusajoiltaan, johon hän oli piirtänyt vanhan naishahmon, pelkät mustat aukot silminä ja suuna. Piirustuksen aikahaarukan perusteella se sattuu ajankohtaan, jolloin kuolema ensimmäistä kertaa osui hänen lähelleen, vieden hänen isoisänsä haudan kylmään syleilyyn.

Sattumaa? Enne?

Tai ehkä...

Banshee.

Paranormaalia matkailua: Kummitusnähtävyydet

Iltalehti uutisoi 17.9.2017 muutamasta suositusta turistikohteesta, joissa kertoman mukaan kummittelee. Kaikista kiehtovin tarina löytyy Pariisin Eiffel-tornin historiasta, mainitsinhan aikaisemmassa matkailuaiheisessa blogitekstissäni jo siitä, kuinka rakkaus ja intohimo ovat erityisen väkeviä voimia, ja kiinnittävät helposti kuolevan hengen vielä osittain elävien maailmaan. Tuon kertomuksen mukaan Eiffel-tornissa kummittelee nuori nainen, jonka miesystävä työnsi julmasti alas tornista varmaan kuolemaan tämän kieltäydyttyä miehen kosinnasta. Entiset rakastavaiset olivat sopineet tapaavansa tornissa suosikkipaikassaan, miehen tarkoituksena saada nainen suostumaan lopulliseen ja ikuiseen sitoutumiseen, naisen tarkoituksena jättää mies, ja jatkaa eteenpäin. Jotain lopullista todella tapahtui, ja tornissa vierailevien mukaan myöskin ikuista, sillä monet ovat raportoineet kuulevansa tuon traagisen tapahtuman toistuvan tornissa uudelleen ja uudelleen. He ovat kuulleet nuoren naisen kikatusta, sitten kiivastunutta keskustelua ja lopulta selkäpiitä kylmäävää kirkumista.

Olen kuullut ennenkin kummituksista, jotka jäävät toistamaan "omaa kuolemaansa". Nuo henget ovat kirottuja tuohon kohtalokkaaseen hetkeen, jokin tapahtuneessa sitoo ne siihen. Melko lähellä lapsuudenkotini seutuja sijaitsevalle junaradalle on moni ihminen päättänyt päivänsä vuosien saatossa. Seudulla kulkee tarina, jonka mukaan nuori poika astui junaraiteelle junan puskiessa armottomasti sitä pitkin, sillä pojan tyttöystävä jätti hänet. Kerrotaan, että poika hyppäsi erään pensaan takaa, mutta olisikin muuttanut mielensä ja koittanut loikata alta pois - liian myöhään. Tapahtumapaikalta löytyi kaksi valokuvaa, toisessa oli pojan vanhemmat, ja toisessa tyttöystävä, joskin tämän kuva oli repeytynyt, eikä sitä löydetty kokonaan. Samassa kohdassa noilla raiteilla on nähty usein seisovan hahmo, joka tuijottaa alaspäin käsissään olevaa pientä paperinpalaa, mahdollisesti valokuvaa. Hahmo on kadonnut kuin savuna ilmaan, kun sille on huudettu ja varoitettu lähestyvästä junasta.

Eiffel-torni saattaa olla henkien läsnäololtaan lähes Aokigaharan itsemurhametsän veroinen tapaus, sillä se on myös suosittu itsemurhapaikka. Tornin rakenteet ovat nähneet paljon tuskaa, ja vahvaa, pohjatonta epätoivoa. Nuo voimakkaat tunteet ovat väkisin jättäneet jälkensä.

Iltalehden kummittelevista turistikohteista mainitaan myös Moskovan Kreml, Hawaii Volcanoesin kansallispuisto Yhdysvalloissa, Rooman Colosseum, Kiinan muuri sekä Yhdysvalloissa sijaitseva Grand Canyon. Colosseum on paikka, jossa verenvuodatukselta ei ole vältytty, ja Kiinan muurin alle huhutaan haudatun muuria rakentaessa kuolleita. Paranormaalia matkailua ajatellen nämä eivät kuitenkaan ole hyviä kohteita, ellei jollain ilveellä pääsisi paikalle silloin, kun siellä ei ole tuhansittain muita turisteja. Enkä keksi siihen mitään laillista keinoa.

Viime vuonna Iltalehti uutisoi myös Suomessa olevista kummituskohteista, joista pari on jo blogiinikin asti löytäneet tiensä (lue: Mustion linnan kummitukset ja Kummituskämppä). Myös tarina Kaivopuiston vanhalle rautatielle kuolleista pojista tuo erään aikaisemman tekstini Suomiehestä mieleeni. Kaivopuiston kertomuksen mukaan lapsensa menettänyt äiti kävi talvisin piirtämässä kuolinpaikalle lumeen kaksi ristiä, kesäisin hiekalle. Kun äiti menehtyi, alkoi ristejä ilmestyä kolme.

Jos todella uskaltaisi, olisi hienoa päästä vierailemaan kohteissa, joissa kerrotaan kummittelevan. Joissa joku onnekas, tai epäonnekas (riippuu kummasta suunnasta asiaa katsoo), on päässyt todistamaan yliluonnollista tapahtumaa aivan nenänsä edessä. Kun jotain niin konkreettista kokisi, olisiko enää koskaan oma itsensä, vai jättäisikö tapahtuma ikuiset arvet?

Iltalehden artikkeli maailman kohteista alkaa videolla, jossa kerrotaan Helsingin Bulevardia-apteekin alkutaipaleista. Vuonna 1941 farmaseutti näki apteekin kellarikerroksessa valoa hohtavan henkiolennon, joka liiteli häntä kohti kuin apua anoen. Farmaseutti ryntäsi takaisin yläkertaan ja lukitsi itsensä turvaan, suostuen poistumaan vain kollegan läsnäollessa. Tuo farmaseutti olisi aivan varmasti sitä mieltä, että oli epäonnekas, ja tapahtuma vahingoitti hänen psyykettään loppulämän ajaksi. Kuitenkin suomalainen Haamujengi, eli Aavedatan Marko ja Jupe Keskitalo luultavasti riemastuisivat kokemastaan. Meitä on moneen junaan.

Minä taas...

No, saisin todella, todella hyvän tekstin.

Ja siitä päätellen, että muutama varjohahmo ja selittämättömät äänet ja liikkeet sekä kotonani että lapsuudenkodissani saavat minut kauhusta suunniltaan, saattaisi olla, että muutama lamppu jäisi yöksi päälle, jotta uskaltaisin edes hiukan nukkua.

En kuitenkaan voisi koskaan enää ummistaa silmiäni paranormaalilta, en nyt kun olen alkanut ymmärtää sen olemassaolosta.....