Kuoleman lähettiläs

"Se on pelottava hetki, se katsoo lävitseni vaikkei sillä ole silmiä. Jotenkin se näkee minut kuitenkin. Ja kun herään, joku läheisistäni on kuollut."

Eräs tuttavani halusi jakaa kammottavan salaisuuden elämästään. Hän ei ole halunnut aikaisemmin puhua asiasta, peläten puhua siitä ääneen. Se tekee asiasta liian todellista. Hän on halunnut sulkea asian mielestään, unohtaa sen. Mutta hiljattain se tapahtui taas. Unohdus ei ole ratkaisu.

"Uni on ensin ihan tavallinen. Ei mitään erityistä mainittavaa. Kuljen puistossa, kotona, kaupungilla... Viimeisimmässä unessani, jossa se olento ilmestyi, kävelin kylänraittia. Näin sen ensin takaapäin puiden lomasta. Sillä on aina yllään sellainen rähjääntynyt ja reikäinen, valkoinen kaapu, ja harmaa takkuinen tukka. Unessani pysähdyin katsomaan, ja tunsin painajaistunteen kohoavan. Tämä hetki tuntui kestävän ikuisuuden, kunnes yhtäkkiä sen pää pyörähti sen harteilla ympäri. Keho pysyi paikoillaan. Kuulin sellaista tukahdutettua kirkuntaa ja näin sen vanhan naisen rumat kasvot. Sillä ei ole silmiä, ei suuta, vaan kolme mustaa, ammottavaa aukkoa naamassaan.

Heräsin ihan hikisenä, enkä nukkunut enää, koska tuijotin vaan puhelinta ja odotin tietoa. Ja niinhän se tuli, kun aamu valkeni. Enoni oli saanut yllättäen aivoinfarktin, se oli vienyt hänet saman tien."

Aikaisemmin tuttavani kertoo nähneensä tuon vanhan naisen kaksi kertaa, molempien isoäitiensä kuolemaa ennen. Jos kyseessä olisi pelkkä vaisto, enneuni, ei uskoisi saman hahmon esiintyvän siinä yhä uudelleen. Tuttavani on nähnyt sen vain, kun kuolema on koskettanut hänen elämäänsä, mutta näkyä ei voi unohtaa - se on jotain liian karmivaa.

Selvitellessäni asiaa törmäsin vanhaan irlantilaiseen legendaan Banshee-nimisestä olennosta, jonka kohtaaminen ennustaa lähipiirissä tapahtuvaa kuolemaa, joskus jopa näkijän omaa menehtymistä. Bansheet näyttäytyvät naisen hahmossa, usein kauniina nuorena naisena tai vanhana rumana akkana. Banshee kirkuu, huutaa tai voivottelee ja valittelee kovaan, epämääräiseen sävyyn varoittaakseen lähestyvästä, tai jo tapahtuneesta, kuolemasta. Irlantilaisen legendan mukaan bansheen varoitus oli monesti ensimmäinen ilmoitus, jonka omaiset saivat, ennen kuin todelliset suru-uutiset tavoittivat heidät. Bansheet myös ilmestyivät varoittaakseen, mikäli henkilö oli menossa jonnekin, jossa kuolema koittaisi varmuudella.

Legendan bansheet eivät ole varsinaisia syypäitä kuolemiin, vaan ennemminkin tiedonantajia, kuolemasta varoittavia olentoja tai henkiä. Mutta tapa, jolla ne asiansa esittävät vaikuttaa karmivalta. Bansheet kuulostavat ja vaikuttavat minusta vain kansantarulta, kaukaiselta iltanuotion äärellä kerrottavalta sadulta. Tuttavani kertoman myötä joudun kuitenkin kyseenalaistamaan niistä syntyneen mielipiteeni, sillä hänen unimaailmassa kohtaamansa olento täyttää bansheen kriteerit. Ovatko bansheet todella kuoleman lähettiläitä, jotka ilmaantuvat vain tietyille ihmisille? Mahdoton sanoa, onko bansheen kohtaaminen kirous vai lahja. Tuttavani on hyväksynyt asian, muttei osaa itsekään vastata tuohon kysymykseen.

Parisen vuotta sitten hän törmäsi todisteeseen, joka antoi ymmärtää ruman naisen olleen läsnä hänen elämässään jo paljon ennen kuin hän muisti. Hän löysi tuolloin piirustuksen lapsuusajoiltaan, johon hän oli piirtänyt vanhan naishahmon, pelkät mustat aukot silminä ja suuna. Piirustuksen aikahaarukan perusteella se sattuu ajankohtaan, jolloin kuolema ensimmäistä kertaa osui hänen lähelleen, vieden hänen isoisänsä haudan kylmään syleilyyn.

Sattumaa? Enne?

Tai ehkä...

Banshee.

Ja hänet poltettakoon roviolla

Jokainen meistä tietää noitaoikeudenkäynneistä, joissa viattomia ihmisiä vastaan lietsottiin vihaa ja raivoa. Länsi- ja Keski-Euroopassa oikeudenkäyntiin jouduttuaan päätyi syytetty lähes poikkeuksetta hengestään - hänet joko tuomittiin noidaksi ja poltettiin roviolla, tai hänelle tehtiin testi, joka todisti hänen olevan joko syyllinen tai syytön. Yksi kuuluisimmista noitaoikeudenkäyntien metodeista oli heittää syytetty syvään jokeen tai järveen painot jaloissaan. Jos hän nousi pinnalle, oli hän syyllinen ja tuli hänet teloittaa. Mikäli syytetty jäi pohjaan ja hukkui, hänet julistettiin syyttömäksi ja hän ansaitsi tulla haudatuksi pyhälle maalle. Roviolla polttamisen ajatus oli samanlainen - uskottiin vain noitien selviytyvän tulesta ehjänä. Nykyihmisen korvaan tällainen metodi kuulostaa epäreilulta ja brutaalilta, mutta tosiasiassa näistä ajoista ei ole kulunut kuin syvä hengenveto ihmiskunnan historiassa, viime vuosisata on hyvä todiste muutamasta verisestä ja raa'asta vainosta menneisyydessämme.

Vaikka usko noitien ja magian olemassaoloon on ollut läsnä ihmiskunnan historian alkuhavinoista, syntyi vasta 1400-luvulla noitateoria, jonka mukaan noidat liittoutuivat paholaisen kanssa. Tavallista, kouluttamatonta ja sivistymätöntä kansaa pelotti erilaisuus ja oppineiden tekstit noidista ja heidän liitostaan itse paholaisen kanssa saivat kansan varuilleen. He raportoivat herkästi kylässään tai naapurissaan tapahtuvasta oudosta toiminnasta, toisinaan jopa pelkästään kateuden ajamina. Yleisesti noitavainoja selitetään kahdella eri linjauksella: hallinnon, politiikan ja oikeuslaitoksen kehittymisellä sekä taloudellisilla ja sosiaalisilla ristiriidoilla. Noitavainojen aikaan kuolleiden ihmisten määrää on mahdoton arvioida, mutta valehtelematta voidaan puhua kymmenistä tuhansista. Rankimmat noitavainot sijoittuivat Saksaan ja muualle Keski-Eurooppaan, mutta myös Ison-Britannian alueella ja Länsi-Euroopassa moni pääsi täysin syyttä hengestään. Pohjois-Amerikassa kuuluisin alue on Massachusettsin Salem ja Salemin noitaoikeudenkäynnit.

Suomessa noitavainot esiintyivät hieman hillitymmin, ja moni syytetty myös vapautettiin syytteistä. Kuolemantuomioita julistettiin yleensä vain niille, joiden tekojen, "noituuden", seurauksena oli tapahtunut kuolema. Suomessa suurin osa noituudesta syytetyistä oli miehiä, kun taas muualla Euroopassa miesten lukumäärä syytetyistä oli noin neljäsosan paikkeilla. (Lähde: Wikipedia - Noitavainot)

Ihminen, jonka hallusta löydettiin grimoire-teos, tuomittiin lähes poikkeuksetta kuolemantuomioon. Grimoiret sisälsivät maagisten rituaalien ohjeita ja yliluonnollisten olentojen, esimerkiksi demonien, hirviöiden tai enkelien, kuvauksia. Niissä oli rituaalimagian mukaisia, kaavamaisia ja vakiintuneita toimituksia, loitsuja ja ohjeita. Moni grimoire on säilynyt meidän päiviimme saakka, luultavasti siksi, että ne katsottiin noitaoikeudenkäyntien todistusaineistoksi ja jätettiin oikeudenkäyntien jälkeen luostarikirjastoihin. (lähde: Mysteria - selittämättömiä ihmeitä ja arvoituksellisia ilmiöitä, Genzmer & Hellenbrand, Parragon Books Ltd 2007)

Magia on myös jaettu kautta aikojen mustaan ja valkoiseen, jossa valkoisella magialla tarkoitetaan ihmisen hyväksi tehtyä taikuutta, parantamista ja toipumista, kun taas mustaa magiaa on käytetty ihmisen tuhoamiseen. Kaikenlainen magia aiheutti kammoa ihmiskunnassa noitavainojen aikaan, mutta musta magia oli sitä, jonka koettiin olevan yhteydessä itse piruun.

Aikaisemmassa blogitekstissäni Verivalkama kerroin "noitakokemuksesta", jonka tuttavani on kokenut. Tapahtumat muistuttivat kammottavasti, ja selittämättömästi, elokuvan the Blair Witch Project tapahtumia. Kyseinen metsä saa vieläkin selkääni kylmät väreet ja kauhuntunne sen läheisyydessä on välttämätön. Telttaretkeni sinne saa vielä toistaiseksi odotella.

Kun olin lapsi, asui kylässämme mies, joka olisi varmasti joutunut syytetyksi noituudesta mikäli hän olisi elänyt muutama sata vuotta aikaisemmin. Hänellä oli perhettä, joka suhtautui häneen pelokkaasti ja arasti. Perheen mukaan miehellä oli tapana aina kesäisin hävitä metsään pariksi kuukaudeksi ilman että kertoi perheelleen minne meni ja kuinka pitkään oli poissa. Mies palasi takaisin vähäpuheisena, likaisena ja kuihtuneena, pelottaen perheenjäsenensä lopulta siihen pisteeseen, että eräänä päivänä he jättivät hänet kokonaan. Hän käyttäytyi suurimman osan vuodesta normaalisti, mutta jossain vaiheessa jokin hänessä vain "nyrjähti", ja hän sekosi täysin. Tuolloin hän hiiviskeli pitkin kyliä öisin, säikäyttäen kyläläisiä olemuksellaan ja lopulta kadoten metsään. Lisäksi miehellä oli mukanaan mustakantinen kirjanen, kuin oma grimoire, jonka kanteen hän kirjoitti tikkukirjaimilla niiden ihmisten nimet, jotka hän kirosi. Perheeni nimiä ei päätynyt mustaan kirjaan, sillä tämä omituinen mies kunnioitti isoisääni ja tämä kunnioitus säästi vanhempani miehen "kiroukselta". En koskaan kysynyt isoisältäni mitä sellaista hän oli tehnyt, että oli ansainnut tuon erikoisen, pelottavan miehen kunnioituksen, ja nyt se on liian myöhäistä.

En tiedä missä mies on tänä päivänä, hän muutti pois mustan kirjansa kanssa jo ennen kuin aloitin ala-asteen. Tarinat hänestä elävät silti kotikylässäni, vaikka niistä ei mielellään puhutakaan.

Moni menneen sukupolven edustaja olisi varmasti osannut kertoa miehestä paljon enemmän, mutta kuinka pitkälle uskaltaa penkoa ennen kuin on liian myöhäistä kääntyä takaisin?

Mustion linnan kummitukset

Uudellamaalla Raaseporissa sijaitsee yksi Suomen arvokkaimmista kartanoista, Mustion linna. Linna rakennettiin 1700-luvun lopulla, ja se on ollut suurimman osan historiastaan saman Linder-suvun hallussa. Matkasin paikan päälle ja otin osaa opastettuun kierrokseen tuossa kiehtovassa, nykyisin museona toimivassa, kartanolinnassa, lähinnä päästäkseni lähemmäs kummituksia, joita siellä kerrotaan olevan. Niihin tutustuin ensimmäisenä Eero Ojalan Suuri suomalainen kummituskirja -teoksen kautta (Minerva kustannus Oy, Juva 2016).

Olin "opiskellut" kirjasta jo etukäteen kummitukset, joita linnan vanhoilla parketeilla väitetään kulkevan. Tämä asia vahvistettiin kierroksella oppaan kertomana. Mustion linnassa on nähty ja kuultu kaiken kaikkiaan neljä eri kummitusta, joista kahdelle on osattu antaa identiteetti, kun toiset kaksi ovat yhtä mysteerisiä kuin kartanon käytöstä pois oleva kolmas kerros (johon palaan vielä hetken päästä).

Kartanolinnassa on ylellinen kuninkaan huone, joka on ollut, kartanon ollessa asuinkäytössä, vain korkea-arvoisten vieraiden majoitusta varten. Tällaisia huoneessa majoittuneita mahtimiehiä olivat mm. Venäjän kaksi tsaaria, Aleksanteri ensimmäinen ja toinen, sekä yhtenäisen Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa III. Kustaa III yöpyi silloin hyvin tuoreessa ja edelleen keskeneräisessä kartanossa hieman levottomin mielin, sillä oli tyytymätön niihin upseereihinsa, jotka arvostelivat kuningasta laittoman hyökkäyssodan aloittamisesta Venäjää vastaan. Juuri tämän levottomuuden vuoksi kartanossa epäillään, että kyseessä on nimenomaan Kustaan haamu, jonka askelmat kuninkaan huoneen suljettujen ovien takaa kuuluvat. Opas kertoi, että askeleet, joita huoneesta on kuultu, vaikka siellä ei tiedettävästi ole ollut ketään, ovat laahaavia, uupuneen olennon vaivalloista etenemistä. Sopisi kuninkaan silloiseen mielentilaan enemmän kuin hyvin.

Vasemmalla kuva kuninkaan huoneesta, oikealla kartanon toisen kerroksen käytävää.

Hjalmar Linderin muotokuva Mustion linnassa.

Toinen identiteetin omaavista kummituksista on Hjalmar Linder, joka oli kartanolinnan isäntänä 1900-luvun alussa. Hän oli aikakautenaan Suomen rikkain mies, jonka kohtaloksi koitui yleisönosastokirjoitus ja mielipide 1918 sisällissodan jälkeisen ajan punavankien kohtelusta. Hjalmar Linder kritisoi kahtia jakautuneen Suomen vankien olosuhteita ja sitä, että heidän olisi parempi olla töissä pelloilla ja tehtailla, siellä mistä olivat tulleetkin, kuin kuolla vankiloissa. "Valkoisessa" sota-ajan jälkeisessä mielialassa Hjalmar tuomittiin maanpetturiksi ja hän sai jopa tappouhkauksia. Ulkoiset paineet olivat liikaa, Hjalmar myi omaisuutensa, mutta käytti siitä saadut varat matkustellessa vain muutaman vuoden sisällä ja päätyi lopulta päättämään omat päivänsä Ranskassa, viiltäen valtimonsa auki hotellihuoneessaan. Herra Linder on nähty istuskelemassa Mustion linnan ensimmäisen kerroksen huoneessa kuolemansa jälkeisten vuosikymmenten aikana.

Valkoinen rouva?

Kartanolinnan vierailuni aikainen omistaja, yli 80-vuotias Magnus Linder vietti kartanossa lapsuutensa. Ojalan kirjan mukaan Magnus näki lapsena kartanon toisessa kerroksessa vaeltavan Valkoisen rouvan, joka kantoi käsissään hopeakynttelikköjä. Museo-opas vahvisti Valkoisen rouvan läsnäolon kartanossa sanoen, että Magnus itse kertoi aaveesta kartanon työntekijöille, vakuuttuneena näkemästään. Museon toisessa kerroksessa olikin yksi huone, jossa emme ryhmän kanssa käyneet. Huoneen ovet olivat raollaan, ja niiden välistä näkyi huoneen ikkunan edessä istuva mannekiini-nukke. Se istui omassa valtakunnassaan kaikessa hiljaisuudessaan ja rauhassaan, tuijottaen kohti viereistä seinää ajattoman tyynin kasvoin. Jollakin tavoin tuo huone oli samaan aikaan sekä kammottava, että äärimmäisen kiehtova. En silti muistanut kysyä sen käyttötarkoitusta, tai syytä miksi siellä ei vierailtu.

Linderin suvun vaakuna, Mustion linnan tunnusmerkki.

Kartanon kolmas kerros ei ole koskaan täysin valmistunut. Ojalan kirja kertoo syyksi sen, että tarinan mukaan linnaa rakennettaessa eräs romaninainen olisi pyytänyt talosta suojaa, ja kun se häneltä kiellettiin, kirosi hän talon kolmannen kerroksen. Hän uhkasi, että mikäli kolmas kerros koskaan rakennetaan valmiiksi ja otetaan käyttöön, iskee rakennukseen tulipalo tai se sortuu maan tasalle. Varmistin myös legendan kirouksesta olevan totta museo-oppaalta. Vaikka kolmas kerros ei ole käytössä, kuuluu sieltä silti outoja ääniä ja liikettä eri paikoista. Ojalan kirjassa sanotaan, että talossa yksin paikalla olleet työntekijät ovat kuulleet sieltä lukitun oven takaa, mm. laahustamista, ketjujen kolinaa ja pesemisen ääniä, vaikka kukaan ei siellä keskeneräisyyden vuoksi käy, eikä siellä myöskään ole vesipistettä tai minkäänlaisia ketjuja. Kolmannen kerroksen kummitusta sanotaankin Harmaaksi rouvaksi, ja aina hänen näyttäytymisensä jälkeen tapahtuu linnassa kummallisia, selittämättömiä asioita.

Linnan käytävää ja yksityiskohtaisia sisustuselementtejä.

Vanhoissa kartanoissa on uskomaton tunnelma, siellä voi melkein haistaa ja maistaa elämän, joka käytävillä on vaeltanut, askeleet, jotka ovat vanhoilla puisilla lattioilla kaikuneet. Reilu 200 vuotta vanha Mustion linna huokuu tarinoita, joista osa saa ihon kananlihalle ja mielikuvituksen laukkaamaan. En kuitenkaan hetkeäkään epäile, etteikö useampien eri tahojen todistamat yliluonnolliset ilmestykset kartanolinnan historiaa pursuavissa huoneissa olisi todellisia - päin vastoin. Linnan miljöö varmasti tarjoaa paranormaaleja portteja, joista levottomien henkien ei tarvitse kuin astua kevyesti yli.

Kolmannen kerroksen kirous ja ainakin neljä eri kummitusta. Siinä on mielestäni jo riittävästi yhden kartanon harteille, ja tarpeeksi houkutusta olemaan paranormaalin matkailun kohde.

Puutarhasta löytyi makaaberejä yllätyksiä, pääkallomuodostelma puun kyljessä ja päätön patsas.