Hyvästi, ystävä

Kerroin teille vuosia sitten unesta, jota en koskaan unohda. Kuinka oudon ahdistava tunne unessa valtasi minut ja kaikki tuntui todelliselta. Jälkeenpäin tuntui, että isoäitini ilmestyminen uneeni vain muutama päivä ennen hänen kuolemaansa oli kuin enne.

Tänä vuonna uneni ovat olleet tavanomaisia - ilman ahdistavaa tunnetta tai todenmakuisuutta. Unensieppaajani on pitänyt painajaiset kurissa edelleen ja olen saanut jälleen kokemuksia siitä, kuinka joka yö uusi tarina vie minut mennessään. Kuitenkin... Eräänä lopputalven yönä näin unen, joka jäi vaivaamaan minua. Muistellessani jälleen tunnetta, joka minulla oli sen unen aikana, jolloin kohtasin nukkuessa isoäitini, havaitsin yllätyksekseni, että tunnelma oli samanlainen. Totta, mutta ei kuitenkaan. Ahdistus, mutta ei painajaismainen. Ystävä, joka kuoli muutaman päivän kuluttua unestani.

Melkein viisitoista vuotta sitten ulkomailla työskennellessäni tapasin erään henkilön, jonka kanssa juttu luisti ja meillä oli hauskaa yhdessä. Hän oli lomalla armeijan yksiköstä, joka oli silloin sijoitettuna lähelle. Sain monia muitakin uusia tuttavuuksia tuon ajanjakson aikana, mutta loppujen lopuksi hän oli ainoa, kenen kanssa yhteydenpito kesti läpi vuosien ja elämän muutosten.

Tapasimme muutaman kerran kasvotusten vielä sen jälkeenkin, kun olin jo muuttanut takaisin Suomeen, mutta pääasiassa ystävyytemme perustui ajatusten vaihtoon sähköpostitse ja whatsappilla. Vuosien saatossa yhteydenpitomme hiipui hetkeksi, mutta löysimme ystävyytemme uudelleen surullisten uutisten myötä. Ystäväni oli sairastunut harvinaiseen, aggressiiviseen syöpään.

Hän taisteli, ja hän todella taisteli lujaa. Hänellä oli syytä pitää kiinni elämästä, sillä hän oli juuri hiljattain mennyt naimisiin ja eli syövästään huolimatta onnellista aikaa. Viime vuonna joulukuun alussa hänen vointinsa oli kuitenkin hetkeksi romahtanut, mutta hän kertoi silti olevansa toiveikas uusien, kokeellisten hoitojen suhteen. Nämä viestit, joista saatoin aistia uuden toivon kipinän, jäivät kuitenkin viimeisiksi viesteiksi välillämme.

Luulin koko joulukuun, että ystäväni eli onnellista uutta toivoa sisältävää aikaa tuoreen vaimonsa kanssa, mutta kun en ollut kuullut hänestä mitään tammikuuhun mennessä, aloin huolestua. Lähetin hänelle usein viestejä whatsappiin, ja näin että hän oli käynyt paikalla. En kuitenkaan ymmärtänyt, miksei hän vastannut.

Yhteisen tuttavan kautta sain kuulla, että hänen vointinsa oli huonontunut merkittävästi, eikä toivoa ollut juuri enää nähtävissä. Ja eräänä yönä näin jälleen todenmakuisen unen, jonka tunnelma muuttui lopulta ahdistavaksi.

Unessa ovikellomme soi ja mentyäni avaamaan sen, oli ystäväni sen takana. Hämmästyin suunnattomasti, sillä hän asui toisella puolen maapalloa ja olin myös unessa huolissani miten hänen syöpähoitonsa voivat nyt edetä. Ystäväni halasi minua ja tuli sisään, keskustelimme pitkään ja lopuksi hän sanoi, että hänen oli pakko tulla vielä puhumaan kanssani. Hän hyvästeli minut ja sanoi toivovansa, että ymmärrän, mutta hän oli liian väsynyt enää jatkamaan. Pyysin häntä taistelemaan, mutta hän pudisti päätään ja vastasi olevansa nyt valmis, kun on hyvästellyt kaikki. Väsymys oli liian kova, hän halusi nukkua. Ja niin hän lähti. 

Aamulla heräsin surullisena. Tuntui kuin hän olisi todella käynyt hyvästelemässä, mutta ajattelin sen olevan vain pääni uninen tuotos. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin vieraillut unissani, eikä niin ole käynyt jälkeenpäinkään, joten olin hieman epäröivä asian suhteen. Samana päivänä sain kuitenkin puhelun yhteiseltä tuttavaltamme. Minulle kerrottiin että ystäväni oli saanut keuhkokuumeen ja vajonnut edellisenä päivänä syvän tajuttomuuden tilaan. Hän ei ollut herännyt kertaakaan sen jälkeen. Hän oli sairaalassa, ja tilanne näytti huonolta. Olisi kyse enää tunneista tai enintään parista päivästä, ja hän olisi poissa. Päivää myöhemmin hän kuoli, tulematta enää kertaakaan tajuihinsa.

En voinut olla ihmettelemättä unta, jonka näin. Järjellisesti ajateltuna aivoni saattoivat muokata unen sopimaan silloisiin asioihin, mutta tämä oli jo toinen kerta, kun tietty tunnelma oli vallannut minut unen aikana, ja muutaman päivän sisällä unessa vieraillut oli kuollut. Entä jos ystäväni oli todella mahdollista matkustaa toiselle puolen maapalloa, kun hän oli koomaa vastaavassa tilassa? Mielemme on tutkimaton paikka, ja meissä virtaava elämän energia täysin käsittämätöntä.

Oli kyseessä mitä tahansa, oli uneni ystävästäni lohdullinen. En koskaan saanut sanoa hänelle hyvästejä maanpäällisessä todellisuudessa, mutta ehkä tein sen jossain toisessa, selittämättömässä ja yliluonnollisessa ulottuvuudessa. Oli kyseessä sitten uni tai oikea yhteys, vaalin muistoa mielessäni. Ja toivon, että vierailen itsekin rakkaideni unissa hyvästelemässä heidät, kun hiekka valuu tyhjiin oman elämäni tiimalasissa.

Aikamme maan päällä on niin rajallista. Stephen King kirjoitti kerran, että loppujen lopuksi aika rakkaidemme kanssa paljastuu aina liian lyhyeksi, oli se kuinka pitkä tahansa. Jos on olemassa pienikin mahdollisuus pidentää hyvästien jätön hetkeä, moni varmasti tarttuisi siihen.

Tiedän, että ystäväni harjoitti aikanaan meditaatiota ja kertoi minulle tarinoita uskomattomista meditaatio sessioista, jolloin ajan käsite hämärtyi täysin tai hän koki jopa ruumiista irtautumisen kokemuksia. Haluaisin uskoa, että hänen mentaalinen voimansa oli niin vahva, että hän löysi vielä reitin luokseni.

Unien maailma on täynnä mysteereitä. Ja sellaiseksi tämäkin jäänee ikuisesti.

Parasomnia ja Parksin tapaus

Yksi iänkaikkisista suosikkiaiheistani on unet ja nukkuminen, sekä unien aikaiset paranormaalit ilmiöt. Parasomnia käsitteenä tarkoittaa kaikkia kliinisesti uni- ja valvetilaan liittyviä oireita unettomuudesta unissakävelyyn. Parasomniaan kuuluu siis myös kokemani kammottavat painajaiset, jotka unisieppari onnistui lopettamaan, ja unihalvaukseni sekä lapsuudenaikaiset unissakävelyni.

Unissakävelyn kerrotaan olevan suhteellisen tavallista 4-8 vuotiaille lapsille, sillä syvän unen määrä on heillä suurempi. On kuitenkin olemassa myös aikuisia ihmisiä, jotka vajoavat niin syvälle unen maailmaan, että pystyvät suorittamaan yksinkertaisia asioita kotonaan fyysisesti mielen olevan jossa kaukana, kuten esimerkiksi availla ovia ja ikkunoita, puhua sekavia tai jopa äärimmäisessä tapauksessa ajaa autoa. Unissakävelyn kerrotaan olevan vahvasti perinnöllistä, mutta esimerkiksi omassa tapauksessani en tunne muita perheen tai sukuni jäseniä, jotka olisivat kävelleet unissaan edes lapsena. Minulla on kuitenkin aina ollut vilkas "yöelämä" ja vahva kiinnostukseni unen maailmaan näkyy myös selkounissani.

Ehkä selkounien myötä minusta kuulostaa todella äärimmäiseltä, että joku ei pystyisi olla niin läsnä nukkuessaan, että keho voisi esimerkiksi lähteä ajamaan autolla ilman että mieli tietäisi siitä mitään. Se kuulostaa todella pelottavalta, miten kukaan voi menettää oman itsensä hallinnan niin totaalisesti? Jos pystyisi ajamaan unissaan autoa, voisiko käydä jotain pahempaakin? Eräs tällainen äärimmäinen ilmiö on Kenneth Parksin tapaus. Miehen, joka surmasi anoppinsa nukkuessaan.

Oli toukokuun 23 päivä vuonna 1987 Ontariossa, Kanadassa. Kenneth Parks, tai Unissakävelevä tappaja, nousee sängystään yöllä, kävelee autolleen ja ajaa määrätietoisesti yli kahdenkymmenen kilometrin matkan appivanhempiensa talolle. Siellä hän käytti hänelle annettua avainta mennäkseen sisään ja hakkasi anoppinsa metallisella rengasavaimella ja keittiöveitsellä kuoliaaksi. Hän yritti myös kuristaa appiukkonsa. Verisenä hän meni autolleen ja ajoi lähimmälle poliisiasemalle ja tunnusti surmanneensa jonkun.

Oikeudessa Parks vetosi syyntakeettomuuteensa ja oikeudenkäynnin aikana nähtiinkin todistajia, jotka todistivat Parksin tehneen rikoksensa unissakävellessään. Lääkärin mukaan Parks oli kärsinyt ensisijaisesti uniongelmista, eikä niinkään mistään sairaudesta, psykiatrisesta kuin neurologisestakaan. Viisi todistajaksi kutsuttua neurologia olivat samaa mieltä. Syyttäjän piti väitettä unissakävelyn aikana suoritetusta rikoksesta naurettavana, mutta valamiehistö oli vakuuttunut. Valamiehistö julisti oikeudenkäynnin päätteeksi Kenneth Parksin syyttömäksi.

Unispesialistit totesivat, että Parksilla oli poikkeavia aivoaaltoja hänen nukkuessa ja unissakävely historia. Taloudellinen ahdinko aiheutti hänelle voimakasta stressiä ja ahdistuneisuutta, joka edesauttoi unissakävelyilmiötä. Spesialistien mukaan tapahtumaketju, joka aiheutti Parksin voimakkaan ahdistuksen, ei olisi todennäköinen uudelleen, eli vastaavaa ei luultavasti enää tapahtuisi. Oikeudenkäynnissä tällä oli kuitenkin merkittävä voima, sillä tapauksen jälkeen hyväksyttiin mahdollisuus unissakävellessä tapahtuvista rikoksista. Vaikka Parks todettiinkin syyttömäksi, oli tapahtunut liikaa hänen avioliitolleen ja se hajosi jonkin ajan kuluttua. Parks kävi terapiassa unissakävelynsä vuoksi.

World Science Festivalin julkaisemassa asiantuntija Youtube-videossa käsitellään Parksin tapausta, ja siinä kerrotaan unissakävelyä tukeviksi seikoiksi Parksin unissakävelytaustan, josta oli näyttöä myös hänen sukulaisillaan. Lisäksi hän ei ollut pystynyt nukkua ennen rikosta pariin vuorokauteen, hänellä oli fyysistä ja henkistä stressiä. Rikosta edeltävänä päivänä hän oli juuri järjestänyt appivanhempiensa luona grillausjuhlat, joten hän oli mielessään ja todellisuudessa ajanut reittiä juuri aikaisemmin. Mitään motiivia appivanhempien tappamiselle ei ollut, ja spesialistit eivät osaa arvioida syytä miksi Parks äityi väkivaltaiseksi unissakävellessään. Suhde appivanhempiin oli hyvä ja Parksin anoppi kutsui jopa vävyään nimellä "lempeä jättiläinen".

Unissakävely on kautta aikojen tulkittu pelottavaksi ilmiöksi, ja aikaisemmin unissakävelijöitä saatettiin luulla vaikkapa kummituksiksi tai demonien riivaamiksi. Myös on ajateltu häiriintyneiden sielujen nostavan kantajansa yöllä sängystä. Unissakävely on ennen kaikkea tieteellinen ilmiö, mutta onko siinä kuitenkin jotain sellaista, mitä ei järjellä pysty selittämään?

Kuten esimerkiksi Kenneth Parksin tapauksessa. Miten on mahdollista, että kaikista näistä taustatekijöistä huolimatta Parks suoriutui unissaan niin kovin järjestelmällisesti, kuin suorittaakseen tehtävän, joka hänelle oli annettu? Miten on mahdollista, että toiset unissakävelevät mutisevat epäselvästi, virtsaavat makuuhuoneen nurkkaan ja käpertyvät lattialle nukkumaan, kun taas toiset, väitetysti, ajavat useita kilometrejä joutumatta onnettomuuteen tai aiheuttamatta sellaista?

Unissakävelyä tuntuu olevan monenlaista, jokainen unissakävely yhtä erilainen kuin ihminen itse. Mutta miten on mahdollista, että toiset pystyvät toimimaan kylmäverisen systemaattisesti ja toiset käyttäytyvät kuin järjeltään vajavaiset? Onko kyse "poikkeavista aivoaalloista nukkuessa" kuten Parksin tapauksessa, vai onko jollain yliluonnollisella asialla näppinsä pelissä. Varmaan on ainakin se, ettei unihäiriöitä kutsuta parasomniaksi aivan syyttä. Parasomnia-sanan alkuperä kun on para, joka tarkoittaa ennen kaikkea poikkeavaa, epänormaalia, normaalien sääntöjen vastaista tai sen yläpuolella olevaa ilmiötä, käsitettä tai asiaa ja somnia tulee latinan sanasta somnus, joka tarkoittaa nukkumista.

Yritin selvittää omaa sukuhistoriaani unikävelyssä, mutta sain selville toistaiseksi vain, että kaikilla sukupolvilla ainakin äitini puolella on esiintynyt unissapuhumista, ja jopa kauhukohtauksia. Tämä vaatinee lisätutkimuksia. Mitä tulee Parksin tapaukseen, en ole varma voiko näin ihan todella tapahtua pelkästään aivoissa tapahtuvan parasomnia-ilmiön vuoksi. Ja miten on mahdollista, siis todella mahdollista, että ei ole uskottu näin tapahtuvan uudelleen? MIksei samankaltaista stressiketjua, tai pahempaakin, voisi tulla uudestaan ja Parks tappaisi taas? Niin ei kuitenkaan käynyt, onneksi.

Omakohtaisista kokemuksista en tiedä muuta kuin asiat, jotka minulle on kerrottu. Unissapuhuja ja -kävelijä on kuin toinen ihminen - kaikki mitä hän tekee tai sanoo eivät tallennu hereillä olevan minän muistoihin. On kuin ihminen muuttuisi hengittäväksi, eläväksi koneeksi, jolla on tehtävä. Toisilla se tehtävä on makuuhuoneen nurkkaan virtsaaminen, toisilla jotain paljon kuolettavampaa.

Äärimmäisen mielenkiintoinen ilmiö, jossa tieteelläkin on vielä paljon työtä tehtävänään. Yhtä voimme kaikki olla kuitenkin siitä, että ihmismieli on pelottavan tutkimaton paikka.

Painaja

Ensimmäisestä, ja toistaiseksi ainoasta, unihalvauksestani on jo vuosia, mutta muisto siitä kummittelee yhä mielessäni satunnaisesti. Joskus herään yöllä ilman syytä ja tunnen sen, jonkin kammottavan olevan lähellä, mutta tunne katoaa, ja jään tietämättömäksi siitä, mikä tunteen synnytti. Niinpä käperryn sänkyni turvassa kyljelleni, toisinaan selällä nukkuminen tuntuu piinaavan turvattomalta unihalvauksen kokemisen jälkeen.

Unihalvaukset ja painajaiset eivät siis ole häirinneet minua vuosiin, olen ollut täysin vapaa painajaisista vuodesta 2013 alkaen, kun ostin unensieppaajani. Painajaisilla on kuitenkin pitkä menneisyys keskuudessamme, ja valitettavasti myös tulevaisuus, jopa joidenkin eläinten väitetään näkevän niitä. Törmäsinkin hiljattain mielenkiintoiseen kirjaan Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla (Waronen, Matti; Suomalaisen kirjall. seuran k.paino Oy 1898 Helsinki, uusintapainos Oy Kirjaparoni 2009 Porvoo-Juva), jossa kerrotaan myös painajaisiin liittyvistä uskomuksista.

Kirjan mukaan vainajan henki on vielä ankarampi, jos joku eloonjääneistä on rikkonut jollain tapaa häntä vastaan. Tällöin se saattaa muuttua Painajaiseksi, "joka ahdistaa eloonjääneitä kaikella tapaa, rasittaen heitä samalla tapaa kuin pahansuovan noidan henki, joka myöskin voi painajaisena liikkua ihmisiä vaivaamassa ja vahingoittamassa heidän omaisuuttaan". Kirjassa kerrotaan Painajaisen olevan siis alunperin joku paha ihminen, tai joku, jota on jollain tapaa loukattu tai kiusattu tämän elossa ollessa.

Riippuen paikkakunnasta, on kirjan mukaan ollut erilaisia uskomuksia tavoista, joilla Painajaisen vitsauksesta pääsee. Ulvilan suunnilla on uskottu, että Painajaisesta pääsee eroon yksinkertaisesti käskemällä sen pois tai määräämällä sen tulemaan sovittuna ajankohtana kertomaan, mikä sitä vaivaa. Yläneellä ruumiin päällä pidetty lakana tuli asettaa painajaisesta kärsivän päälle, niin tämä jätti uhrinsa rauhaan. Hattulassa tunnetun ihmisen hahmossa tuleva Painajainen karkotettiin pahoittamalla sen mieli, ja Hollolassa "ruumiin jäljet" eivät tarttuneet elävään, jolla oli taskussaan hopeaa tai kultaa. Nilsiässä painajaiset häädettiin yöllä kirveellä ja hiilikoukulla, Laihialla estettiin kuolleiden pääsy huoneisiin siunaamalla sisäänmenoreitit, Vihantissa konsti oli lyödä puukko oven päälle ja Noormarkussa kannatti omaisen kuoleman jälkeen vältellä punaisiin vaatteisiin pukeutumista, koska ne päällä saattoi kuollut tulla vaivaamaan. Yleisesti uskottiin kuitenkin myös, että Painajainen voitiin karkottaa samaan tapaan kuin "tavallinen kummitus".

Keinoja Painajaisen loitolla pitämiseksi mainitaan myös ovenpielen yläpuolelle maalatut terva- tai punamaaliristit ja hevosten kiusaksi pääseminen pyrittiin estämään naulaamalla tallien seinälle pöllöjä tai haukkoja siivet levällään. Makuuhuoneet eristettiin piirtämällä oveen risti tai iskemällä oven yläpuolelle veitsi tai kirves. Myöskin hopeaa kantamalla pystyttiin estää Painajainen.

Eräässä toisessa teoksessa nimeltä Suomalaiset taruolennot (Ojanen & Linnea, Minerva Kustannus Oy 2017 Helsinki) kerrotaan myös painajaisesta, joka hiipi yöllä nukkuvan luo painaen tätä rinnasta niin, ettei henki kulkenut. Kirjan mukaan tätä olentoa kutsuttiin myös painajaksi. Tässä kirjassa kerrotaan Painajaisen olleen myös hevosten riesa, jos eläin oli aamulla huohottava ja läkähdyksissä, oli painajaisen täytynyt ratsastaa sillä yön aikana. Ojasen ja Linnean kirjassa Painajaisen kuvituskuvaksi on piirretty ruma, pitkäsorminen ja -kyntinen kalmanhohtava hahmo, joka istuu nukkujan päällä, painaen tätä tukahduttavasti alas patjaa vasten, kuin estääkseen happea kiertämästä tämän keuhkoissa.

Unihalvauksesta kertovassa tekstissäni mainitsin, kuinka tunsin raskaan painon pusertavan minut patjaa vasten ja kuinka hengittäminen kävi vaikeaksi, pelkäsin kuollakseni jonkun rusentavan minut siihen paikkaan. Helpotuksen tunne painajan noustua oli jotain sanoinkuvaamatonta, tunsin saaneeni uuden mahdollisuuden elämään. Vaikuttaakin siltä, että unihalvaus on aikaisemmin tunnettu nimenomaan Painajaisena tai painajana, eikä näillä sanoilla ole tarkoitettu sitä perinteistä painajaista, johon me "nykyihmiset" olemme tottuneet.

Haluaisin vielä eritellä pahat unet ja painajaiset omiin kategorioihinsa, nimittäin itse näkisin asian niin, että pahat unet ovat vain unia, joissa käy huonosti tai on ikävä juoni, mutta painajaiset ovat niitä, jotka ravistelevat hereillä jäytävän kauhun syöden sisuskalujamme, ja sydämen tykyttäessä niin lujaa, ettemme usko sen koskaan enää rauhoittuvan. Painajaisista, voin sanoa sen nyt useamman vuoden kokemuksella, olen päässyt eroon unensieppaajan avulla, mutta en osaa sanoa niiden tehosta unihalvauksiin.

Wikipedian mukaan unihalvauksen kerran kokeneista noin viisi prosenttia kokee sen uudelleen, eli joka kahdeskymmenes. Vielä en itse kuulu joukkoon, enkä halua kuuluakaan. Oman sängyn ja nukkumisen tulee tapahtua olosuhteissa, joissa voi tuntea olevansa turvassa. Näin joskus dokumentin, jossa unihalvauksia usein kokevat kertoivat nukkumaan menemisen olevan vaikeaa, koska ei milloinkaan tiennyt mikä yö heidän riivaajansa iskisivät uudelleen. Dokumentissa unihalvauksistaan kertovien kokemukset olivat kuitenkin melko radikaaleja, täysin erilaisia kuin omani. En esimerkiksi kuullut makuuhuoneessani minkäänlaista ääntä tai nähnyt hallusinaatioita, pidin silmäni tiukasti kiinni. Elin kokemuksen vain fyysisesti, vaikka tieteellisestä näkökulmasta mitään fyysistä ei huoneessani tuolloin ollut.

Niin no, tieteellisesti.

Paranormaali katsanto taas... Ehkä muinaiset suomalaiset eivät olleet aivan täysin väärässä, vaikka he monessa asiassa olivatkin liian taikauskoisia. Painaja vieraili tuolloin huoneessani, ja yliluonnollisesti ajatellen se oli joko jonkun pahan ihmisen sielu tai itselleni tutun vainajan henki, jota olen jotenkin loukannut. Molempi pahempi.

Onko sattumaa, että kotonani, jossa muutenkin tapahtuu selittämättömyyksiä, sain myös kokea elämäni kammottavimman yön?

Yön jälleen laskeutuessa mustana, painavana huntuna ylleni, en voi muuta kuin toivoa, etten liity siihen viiteen prosenttiin tulevana yönä...

Selkouni

Kuvituskuva; Lentäjän uni. Kuvaaja sot.virk. Kauko Kivi 2.7.1944,
Sotamuseo. Kuvan lähde: finna.fi.
Mahtoivatkohan sota-ajan lentäjät uneksia mistään muusta kuin sodassa lentämisestä?

Olen aikaisemmin maininnut, että koen unien maailman äärimmäisen mielenkiintoisena ja yöt ovat muutoinkin jotenkin maagista aikaa, useimpien paranormaalien tapahtumien osuvan elämässäni pimeän tai hämärän aikaan. Ymmärrän hyvin, että skeptisesti paranormaaleihin tapahtumiin ja ilmiöihin suhtautuvat suhtautuvat herkästi yön yliluonnollisuuksiin olan kohautuksella ja lauseella "unta se vain oli". Mielemme on uskomaton avaruus, täynnä tutkimattomia kolkkia ja kykyjä, joihin emme unissammekaan voisi uskoa pystyvämme.

Tämän kertainen aiheeni ei juurikaan liity paranormaaleihin tapahtumiin, vaan on lähinnä äärimmäisen kiehtova aihe, ja joidenkin lähteiden mukaan jopa parapsykologiaa. Yleensä se kuitenkin tulkitaan tavallisen psykologian ja unitieteiden piiriin. Kyse on selkounista.

Nimittäin jo kauan ennen kuin edes tunsin termiä selkouni, näin sellaisia. Kykyni niihin lisääntyi, kun käsitin mistä oli kyse. Parhaimmillani minusta tuntui kuin katsoisin joka yö interaktiivisia elokuvia. Monissa unissani en välttämättä ollut edes itse läsnä, saatoin katsoa Scarlett Johanssonin ja Ryan Reynoldsin tähdittämää toimintaelokuvaa ja jos jokin kohta ei edennytkään mieleni mukaan, pystyin "kelaamaan" tapahtumia ja päättämään niiden kulun uudelleen. Myös unia, missä itse olin läsnä, oli helppo muokata. Saatoin tehdä tai sanoa jotain mielestäni typerää unessa, ja tiedostin täysin olevani unessa. Päätin, etten haluakaan tehdä noin tai sanoa niin, muutin untani ja se jatkui eri tavalla. Pystyin myös unessa toteamaan itselleni: "Okei, tämä on nyt unta. Pitäisiköhän jo herätä? Nääh, jatkan vielä hetken tämän katselua."

Unennäköni on minulle selkeää. TIedän, milloin näen unta, ja nautin sen katselusta. Enkä ole nähnyt painajaisia sen jälkeen, kun hankin unensieppaajan, joten olin siltäkin osin täysin turvassa. Siksi esimerkiksi unihalvauksen kokeminen oli jotain äärimmäisen pelottavaa. Sanotaan sen johtuvan siitä, että osa mielestä on vielä unessa, kun toinen osa alkaa jo heräillä (kuten valveunessa). Omalla kohdallani tiesin ja tunsin olevani täysin hereillä. Hereillä olon tunne on eri, kuin unennäkemisen tunne, selkounet. Ero oli selvä, ja kokemus kauhistuttava.

Monet kysyvät minulta, kuinka opettelin näkemään selkounia. En koskaan opetellut, mutta tein sen tietämättä vahingon kautta. Kuten sanoin, olen aina ollut kiinnostunut unien maailmasta. Näin todella eläviä ja jännittäviä unia jo lapsena, ja aloinkin pitämään niistä unipäiväkirjaa. Juuri tällainen unien muisteleminen heräämisen jälkeen on yleisin keino kehittää "uni-minää", mielentilaa, jossa itse on vahvasti läsnä nähdessään unta. Wikipedian mukaan tärkeitä selkounien opettelussa ovat myös motivaatio ja itsesuggestio, jonka avulla päättää muistaa unensa ja pitää ne mielessään hereillä ollessaan. Eräs keino on herätyskellon asettaminen tyypilliseen REM-uniaikaan, mutta itse (etenkin nykyään) huonounisena, en häiritsisi lepoa millään tavalla. Kun unesta saa otteen, voi alkaa tehdä ns. todellisuustestejä, jotka paljastavat, onko unessa vai hereillä. Tällaisia ovat asiat, jotka valvemaailmassa ovat itsestäänselvyyksiä, esimerkiksi peilikuvan selkeys, itsensä nipistäminen unessa (kivuntuottaminen, mutta unessa ei satu) ja fyysisten ominaisuuksien tehostuminen. Kukapa ei olisi lentänyt joskus unessaan?

Selkounet ovat yleisesti tunnettuja, mutta vähän tieteellisesti tutkittuja. 1980-luvulla Alan Worsley -niminen mies oli ensimmäisiä, joka tutki selkounia näyttämällä pystyvänsä kommunikoimaan esimerkiksi silmien liikkeillä unia nähdessään. Ajatuksena tuntuu uskomattomalta, että voisi unta nähdessään kuulla jonkun toisen äänen valvemaailmasta ja reagoida siihen kaikkien unimuurien läpi. Worsley kuitenkin todisti sen mahdolliseksi, myöhemmin myös Stephen LaBerge. Wikipediassa mainitaan kuitenkin, että heidän tutkimustensa tulokset ovat osittain kiistanalaisia.

Joidenkin kerrotaan pystyvän jopa päättämään täysin uniensa ympäristön, tapahtumat ja ihmiset unessa ympärillään, sekä kaivautumaan omiin muistoihinsa selkounien kautta. Tuohon en osaa sanoa itse mitään, sillä minun tapauksessani selkounet ovat vain "käynnissä", ja havahdun niihin "mukaan". En pysty päättämään unen henkilöitä tai miljöötä, mutta pystyn vaikuttamaan vahvasti tapahtumiin unien henkilöiden tekojen ja sanojen kautta. Ehkä, jos harjoittelisin lisää selkounien näkemistä, pystyisin esimerkiksi tuoda uneen mukaan henkilön, joka ei unen alussa mukana ollut.

Ongelmani selkounien kehittämisessä on vain viime aikoina ollut arkielämän kiire ja stressi, jotka ovat tehneet öistäni levottomia ja unistani lyhyitä ja katkonaisia. Päätinkin aloittaa unipäiväkirjan pitämisen uudelleen, jotta en menettäisi kontrollia uniini. Nukkuminen ja unien näkeminen on kuitenkin ollut elämässäni aina yön viihdyttävintä aikaa, en pysty kuvitellakaan olevani sellainen, jolle yöt ovat vain musta aukko tai katko vuorokaudessa. Selkounia katselleelle olisi kamalaa olla yhtäkkiä "uneton".

Entä sinä? Millaisia unia näet?

Haastan sinut, kokeile pitää unipäiväkirjaa edes pienistä unihetkistä, vaikket niitä kokonaan muistaisikaan. Ajan kanssa huomaat muistavasi yhä enemmän. Ehkä jonkin ajan kuluttua voit myös vaikuttaa uniesi tapahtumiin. Päättää pystyväsi tässä unessa lentämään, perua sanasi ja päättää sanovasi toisin, tai vain rentoutua ja katsella näyttelijöiden roolittamaa elokuvaa pääsi sisällä.

Ihmismieli ja unien maailma on jotain niin laajaa, ettemme varmaankaan koskaan pysty täysin tutkimaan, mihin kaikkeen kykenemme.

Mutta jostain on hyvä aloittaa.

Lisäksi se on äärimmäisen viihdyttävää. Miksipä ei, siis?

Unensieppaaja

Kiinnostuin unensieppaajista jo vuosia sitten, mutta minulla meni hetken aikaa ennen kuin sain hankittua itselleni sellaisen. Nuorempana kärsin painajaisista, jotka kiersivät kylmän otteensa minuun ja saivat minut järkyttävän pakokauhun valtaan, ilman että pystyin pakenemaan. Minun oli pakko olla kyydissä niin kauan, kun painajainen halusi.

Painajaisiin kuului tyypillisesti piinaava kauhuntunne, joka puristui ympärille yhä kovemmin ja kovemmin, kunnes lopulta sydämeni tykytys kävi liian voimakkaaksi, ravistaen minut irti painajaiseni kylmäävästä otteesta. Useimmiten ne olivat unia, joissa jollekin rakkaimmistani kävi huonosti, mutta joskus aivan tavallinenkin uni saattoi muuttua painajaiseksi nyrjähtämällä vain vähän paikaltaan. Ei tarvittu muuta kuin vain se synkkä tunne, kuin viimeinenkin toivonpisara olisi imetty elämästäni, enkä pystyisi enää koskaan olemaan onnellinen. Se tunne, joka lähti vetämään minua mukanaan maan alle niin että hengittäminenkin kävi vaikeaksi.

Unohdin unensieppaajat painajaisteni vähetessä, mutta vuonna 2013 viimeisen isovanhempani kuolema laukaisi nuo öiset kauhunhetket jälleen, ja niistä tuli epätoivottu, piinaava vierailija. Tutustuin unisieppareihin ja keskustelin niistä erään intiaanisukuisen amerikkalaisen ystäväni kanssa. Hän neuvoi, että unisiepparia hankkiessa ei saa valita sitä omasta mielestään kauneinta tai parhaiten sisustukseen sopivaa, vaan on otettava ensimmäinen, joka silmiin osuu. Vain sillä tavalla voi löytää itselleen oikean siepparin.

Samaisena vuonna löysin unensieppaajani. Oli aurinkoinen kesäpäivä ja pikkukaupungin kadut olivat täyttyneet markkinoiden humusta. Kadut olivat pullollaan kojuja erivärisine kattokankaineen ja -pressuineen, ilmassa leijailivat herkulliset tuoksut ja iloinen puheensorina. Koju, johon kiinnitin huomioni oli täynnä unensieppaajia. Näin jo kadun päästä, että niitä roikkui kojun kattorakenteista, kymmeniä eri värisiä ja - kokoisia. Kojua pitivät kaksi pienehköä naista, joilla oli paksut pikimustat hiukset ja vaaleanruskea iho, he toivat mieleeni tarinan Pocahontas-intiaanista.

Välttelin katsomasta suoraan kojuun lähestyessäni sitä, jotta osaisin varmasti valita sen siepparin, johon ensimmäisena kiinnitän huomiota, ystäväni neuvojen mukaisesti. Toivoin mielessäni, että valitsemani sieppari olisi jokin värikäs ja suuri, sellainen joka toisi iloa makuuhuoneeni muuten niin vaisuihin sävyihin.

Kohottaessani katseeni näin sen. Pienehkö, täysin musta unisieppari, josta roikkuivat mustat, leveät sulat. Siepparissa oli muutama värikäs helmi, mutta iloisen värikkäästä se oli kauempana kuin Kuu Maasta. Ilmoitin toisella naisista haluavani sen katsoen samalla haikeasti yhtä suurta, polttavan auringon keltaista siepparia. Kuitenkin kun nainen laski valitsemani siepparin käteeni, tiesin tehneeni oikean päätöksen. Kotiutuessani lomamatkaltani ripustin unisieppaajan lähelle sänkyäni, katonrajaan, enkä enää nähnyt painajaisia.

Kerrotaan, että unisieppari päästää verkkonsa läpi vain hyvät unet, ja ne valuvat siepparin sulkia pitkin nukkujan mieleen. Painajaiset jäävät kiinni siepparin verkkoon, ja tuhoutuvat siitä päivänvalon myötä (lähde: Wikipedia - Dreamcatcher). Versiot siitä kuinka sieppari toimii riippuvat lähteestä, josta asiaa tutkii, tarinoita on lähes yhtä monia kuin on sieppareitakin.

Olen kolmen vuoden aikana nähnyt "pahoja unia", joiden tapahtumat ovat ikäviä, surullisia tai epämiellyttäviä, mutta yksikään uneni ei unensieppaajan myötä ole muuttunut painajaiseksi. Yhden kerran kuluneen vuoden sisällä minulla oli läheltä piti -tilanne, kun outo uneni alkoi saada painajaisen vivahteita. Tunsin jälleen jäytävän kauhuntunteen kohoavan piinaavaan tapaansa sisälläni. Aikaisemmin en koskaan pystynyt keskeyttämään kauhuntunnetta, mutta tuona yönä säpsähdin hereille ennen kuin uni yltyi painajaiseksi. Katsoin heti ensimmäiseksi katonrajasta roikkuvaa unisieppariani, kuin kysyen siltä miksi näin pääsi käymään. Pikimusta siepparini heilui kuin siihen olisi osunut ilmavirta, vaikka en koskaan aikaisemmin, tai sen koommin, ole nähnyt sen heiluvan.

Oliko vain sattumaa, että juuri tuolloin jostain selittämättömästä syystä ilmavirta heilutti sieppariani, vai taisteliko se estääkseen painajaistani viemästä minua mennessään?

Painajaiseni ovat edelleen pysyneet poissa.

Eikä minulla ole tapana uskoa sattumiin.