Hän tappoi minut

Ikuinen kysymys monen huulilla ja mielessä on mitä tapahtuu elämän jälkeen? Kun fyysinen olemuksemme makaa multana maan povessa, ajattoman ikuisuuden harmaan ja mustan sävyihin kiedottuna, mihin katoaa energia sisältämme, henki, sielu? Viime kesänä kävin erään vanhuksen kanssa mieltä avartavan keskustelun uudelleensyntymästä ja aihe on jäänyt kutkuttamaan mieleeni. Erityisen kiinnostavana pidän lapsia, jotka muistavat edellisen elämänsä. On uskomatonta, että joku niin pieni, kenellä hädin tuskin riittää ymmärrystä ympärillä olevaan, näkyvään maailmaan, pystyy kertoa niin spesifisti jostain tietystä ihmisestä, tapahtumasta tai paikasta. Joidenkin lasten kertomaa on jopa pystytty yhdistämään oikeisiin tapahtumiin. Miten on siis mahdollista, että juuri puhumaan oppinut lapsi osaisi kertoa todellisista historiallisista tapahtumista?

Yksi mielenkiintoisimmista tällaisista lapsista syntyi Golanin kukkuloille, Israelin ja Syyrian rajamaastoon. Lapsi syntyi erikoinen syntymämerkki päässään, pitkä punainen jälki. Kun poika oli kolmen vuoden ikäinen alkoi hän kertoa entisestä elämästään vanhemmilleen. Perhe harjoitti druusi-uskontoa, jonka mukaan kuollut druusilainen sielu siirtyy syntyvään druusiin. "Naissielut" aina naisiin ja miehet miehiin, eikä sielu koskaan synny uudelleen muuhun kuin druusi uskontoa harjoittavaan perheeseen. Tällaisen taustan kanssa perhe ei kääntänyt lapsen kertomuksia mielikuvituksen tuotteeksi tai villien unien aiheuttamiksi höpinöiksi, vaan sen sijaan perhe päätti ottaa asiasta paremmin selvää. Druusien tavoin on tyypillistä viedä lapsi edellisen elämänsä tapahtumapaikoille, mikäli lapsi muistaa edellisen elämänsä tarkoin.

Perhe vei pojan kylään, josta tämä väitti olevansa kotoisin. Poika kertoi, että hänet oli edellisessä elämässään surmattu kirveellä, isketty päähän juuri siihen kohtaan, jossa syntymämerkki oli. Druusien, ja muidenkin tiettyjen uskontojen, uskomuksiin kuuluu, että syntymämerkit lapsella liittyvät jotenkin tapaan, jolla hän on edellisessä elämässään kuollut. Poika ei muistanut vain kuolintapaansa, vaan osasi myös kertoa samassa kylässä asuneen murhaajansa nimen. Perhe kävi kysymässä asiasta väitetyltä murhaajalta, joka oli muuttunut välittömästi kalpeaksi ja kieltänyt ehdottomasti että hänellä oli asian kanssa mitään tekemistä. Paikalliset osasivat kertoa myös, että se poika, joka tämä edellisen elämänsä muistava poika väitti olevansa, oli kadonnut kuin tuhka tuuleen nelisen vuotta sitten.

Pojan muistot kuitenkin palautuivat kirkkaana hänen mieleensä ja hän pystyi johdattamaan perheensä ja paikallisia ihmisiä paikkaan, jonne hän kertoi tulleensa haudatuksi edellisessä elämässään. Kaikkien kauhuksi paikalta löytyi lapsen luuranko, jonka kallossa oli kirveen iskemä lovi, samassa paikassa kuin pojan syntymämerkki. Läheltä luurankoa löytyi myös kirves, joka todettiin murha-aseeksi.

Paikalliset viranomaiset ja pojan perhe kohtasivat uudelleen väitetyn murhaajan, joka lopulta tunnusti rikoksensa ja päätyi tuomituksi siitä.

Reinkarnaatiosta liikkuu paljon tarinoita ja huhuja, joista moni eittämättä valhetta ja sepitystä. Vanhempien on helppoa vaikuttaa lastensa mieleen kertomalla tarinoita ja hyvällä tuurilla tarinat saattavat saada lasten mielikuvituksessa siivet alleen ja osua yhteen jonkin ihmiskohtalon kanssa, sillä onhan tällä planeetalla tallustanut lukemattomia jalkapareja. Sitten on myös niitä vanhempia, jotka syöttävät itse lapsille tarinat heidän edellisistä elämistään, jotta saisivat huomiota ja pääsisivät otsikoihin ihmeellisen "uudelleen syntyneen lapsensa" kanssa. Mutta on myös niitä tarinoita, joissa täysin normaalin lapsuuden saanut lapsi osaa kertoa hyvinkin tarkasti asioita, joita hän ei ole mitenkään saattanut kuulla mistään aikaisemmin. Reinkarnaation takana vankasti seisovat uskovat, että lapsi on herkimmillään muistamaan edellisen elämän tapahtumat kahdesta kuuteen ikävuoden aikana, mutta siitä alkaen varhaiset muistot alkavat sekoittua liikaa eletyn elämän kanssa, ja on enää vaikea saada selkoa missä kohtaa raja menee.

Lapsien muistoja edellisistä elämistään on paljon ja haluaisin palavasti kohdata tällaisen lapsen. Siinä missä jotkin tarinat ovat keksittyjä, eivät kaikki ole. On todella olemassa selittämättömiä asioita muistavia lapsia. Olen aikaisemminkin pohtinut sitä, kuinka lapset aistivat yliluonnollisia asioita herkemmin. Ymmärrän sen olevan täysin mahdollista, sillä elämän kylmä, kyyninen ja rationaalinen ajattelu ei ole vielä sulkenut heidän aistejaan. Heille mikä vain on mahdollista, ja he myös kokevat huomattavasti enemmän selittämättömiä, paranormaaleita ilmiöitä. Meidän aikuisten on vain niin helppo laittaa kaikki mielikuvituksen piikkiin. Todellisuudessa yliluonnollisia asioita kyllä tapahtuu kaikkialla ympärillämme, mutta aikuistuessamme menetämme joko kykymme nähdä ne tai uskoa niihin. Siinä missä se on jokaisen oma oikeus, haluan itse elää mieli avoimena.

Jos minulta suoraan kysytään, niin kallistun siihen, että osa lasten reinkarnaatiotarinoista on kyllä totta. Niin uskomattomalta kuin tämä tarina Golanin kukkuloiden pojastakin on, saattaa se hyvin olla totta - ainakin jossain määrin. Tämä, ja yhdeksän muuta mielenkiintoista uudelleensyntymisen tarinaa, löytyy myös YouTubesta "Top 10 Kids Who Remembered Their Past Lives".

Muistan joskus ajatelleeni ja blogissakin ääneen pohtineeni, josko tuntemattomat kasvot ja paikat unissa kielivät jälleensyntymisen ihmeestä ja kaikista eletyistä elämistä, joissa henkinen energiamme on virrannut. Unet tuntuvat karkaavan niin nopeasti heräämisen hetkellä, kuin siksi, että mieli olisi suunniteltu unohtamaan menneiden elämien muistot mahdollisimman nopeasti, jotta ne eivät haittaisi elettävää elämää. On kuitenkin fakta, että tieteilijät ja unitutkijat uskovat vieraiden kasvojen ja paikkojen olevan vain palapelin palasia oikeasta, meneillään olevasta elämästä, jotka aivot vain yhdistävät öisin unissa uuden näköisiksi paikoiksi ja ihmisiksi mielissämme. He myös uskovat, että unien tuntemattomat kasvot voivat olla kasvoja, jotka ohimennen näkee vaikka kadulla, mutta ei paina niitä sen kummemmin mieleensä - uni vain toistaa silmien näkemää, joka on tallentunut aivoihimme.

Joko siis tutkimaton osa pääkoppaamme on vastuussa monista yliluonnollisiksi oletetuista asioista, tai kyse todella on siitä miltä se näyttää. Erikoisinta, ja kiehtovinta on, ettei kukaan todella voi sitä tietää.

Uudelleensyntymä. Reinkarnaatio. Sielunvaellus. Energian siirtymä.

Voisivatko entisen elämänsä muistavat lapset olla todistajia reinkarnaatiosta? Ajatuksena se on lohdullista.

Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut - haluan uskoa ainakin siihen, ettei ole todella olemassa loppuja. On vain alkuja.

Tienristeyksessä

Jokainen on varmasti kuullut legendan "tienristeysdemonista". Legendalla on monta eri kasvoa, toimintamallia ja tyyliä, mutta yhteistä tarinoilla on tienristeys, jossa voi kohdata paranormaalin ilmiön.

Kansantaruissa tienristeys on kohtaamispaikka myös yliluonnollisen maailman ja elävän elämän välillä. Siellä tapahtuu paranormaaleja ilmiötä, ja juuri risteyksissä saa yhteyden yliluonnollisiin voimiin. Aikanaan tietyillä alueilla uskottiin, että rikolliset kannatti haudata risteysalueelle, sillä sieltä heidän pahat sielunsa eivät löytäisi takaisin elävien luo vaan siirtyisivät nopeammin helvetin syövereihin.

Yleisin, ja ehkä tunnetuin versio tienristeysdemonista on länsimainen legenda, jonka mukaan tienristeyksissä voi manata esiin paranormaalin olennon, jonka kanssa voi käydä kauppaa vastineeksi sielustaan. Tätä legendaa on hyödynnetty myös paranormaaliaiheisissa tv-sarjoissa ja elokuvissa.

Viimeisin, jonka kuulin, sopii erityisesti kerrottavaksi näin joulun alla. Siinä tulee ihmisen käydä jouluaattona seisomaan keskelle sellaista nelihaaraista risteystä, jossa jokaisen tien suuntaan katsoessa näkee kirkon. Aikansa siinä seistyään leijuu jokaista tietä pitkin paikalle keijut, jotka lupaavat hyvää onnea, rikkauksia ja iloa, kun risteykseen asettunut kulkija lähtee niitä seuraamaan. Mikäli kulkija pitää paikkansa, yrittävät keijut kovemmin saada hänet matkaansa, lopulta muuttaen muotonsa joksikin kulkijalle rakkaaseen hahmoon. Keijut käyttävät kaikki konstinsa, myös kaikkein likaisimmat keinot, sillä he haluavat saada kulkijan mukaansa tämän sielun varastaakseen. Jos kulkija pitää paikkansa kaikesta lahjonnasta, uhkailusta ja pelottelusta huolimatta jouluyön aamunsarastukseen saakka, katoavat keijut ja suunnaton onni ja vauraus odottaa häntä. Mikäli kulkija kuitenkin sortuu seuraamaan yhtä keijuista, palaa hän risteyksestä järkensä menettäneenä ja sielunsa myyneenä.

Harva meistä todella koskaan pysähtyy risteykseen, vaan ne ovat pelkästään siirtymäkohtia meille. Käymme niissä kääntymässä, ehkä joskus eksyneenä kartan kanssa, mutta emme koskaan oleskele niissä. Voiko todella olla, että yhteys rinnakkaismaailmoihin on lähellä niissä?

Voin hyvin kuvitella, että joku on palannut kotiin järkensä menettäneenä seistyään koko jouluaaton tienristeyksessä. Vaan entä jos tarinoissa todella onkin jotain perää? Jos risteysalueelle jäisi seuraamaan, ehkä yrittäisi tehdä jotain taikoja, tulisiko paikalle joku ihmisen kaltaiseksi naamioitunut vieras. Mitä hän puhuisi?

Huomenna, jouluaattona, on hyvä testata. Jos ei satu olemaan parempaa tekemistä. Mutta jos teet sen, kerrothan minulle kuinka kävi.

Mikäli olet vielä järjissäsi...

Kiitos lukijoilleni kuluneesta vuodesta ja siitä, että jaatte kanssani kokemuksianne. Yhteinen taival kanssanne on ollut mahtavaa.

Karmivaa joulua ja hyvää uutta vuotta!

Anna valosi loistaa

Olen hiljattain kiinnostunut tietämään enemmän eräästä vanhasta paranormaalin kyvyn muodosta. Tavat tulkita sitä ja kohdata sitä ovat muuttaneet muotoaan vuosisatojen vaihtuessa, mutta asiasta kerrotaan silti useissa lähteissä saman tyylisesti. Kyseessä on ihmisen valosäteily. Nykykielessä ilmiö tunnetaan parhaiten aurana.

Aura on ennenkaikkea parapsykologinen termi, jolla tarkoitetaan elollista olentoa ympäröivää energiakenttää. Kirjassa Maailman mysteerit - Selittämättömiä ihmeitä ja arvoituksellisia ilmiöitä (Genzmer & Hellenbrand, Gummerus, 2013) kerrotaan, että ihmisen valosäteilystä alettiin kerätä tietoa 1940-luvulla. Tällöin todettiin ilmiötä esiintyvän eniten kahden eri ihmisryhmän keskuudessa, ja nämä ryhmät olivat sairaat ja syvästi uskovaiset. Haavat saattoivat loistaa kirkkaina tai vainajat himmeinä, jopa ihmisruumiin nesteet saattoivat säteillä, ja tästä mainitaan olevan jopa lääketieteellistä todistusaineistoa. Kirjassa kerrotaan, että parapsykologiassa aura määritellään ihmisen henkisen tilan säteilyksi, jonka tietyt näkijät tai meediot pystyvät näkemään. Auraa voidaan käyttää myös terapiamuotona, sillä sen kerrotaan olevan tunteiden ja terveyden voimakenttä.

Kirjassa mainitaan myös monien parapsykologien olevan samaa mieltä siitä, että auran syntymiseen vaaditaan auran vapauttajien ja auran havaitsijoiden yhteistyötä. Eli jotkut omaavat kyvyn vapauttaa auransa loistamaan ja toiset osaavat havaita sen. Toisin sanoen vaikuttaa siltä, kuin tässäkin olisi pohjimmiltaan kyse kuudennesta aistista. Tietynlaisesta erityisherkkyydestä, mahtavasta ylimääräisestä kyvystä tai salaperäisestä, valjastamattomasta voimasta. Joka tapauksessa jostain, johon täytyy uskoa ja suhtautua avoimesti.

Eräässä Healthlinen artikkelissa käsitellään auraa, ja sainkin siitä mehukkaasti lisätietoa aiheeseen. Ensinnäkin siinä käsitellään auraa energiana, joka jokaisesta kumpuaa. Näin ollen myös esimerkiksi tilanteet, joissa tietty ihminen saa olosi tuntumaan hyvältä, joku toinen kiusalliselta ja kolmannen kanssa on rentoa alusta alkaen eivät johtuisikaan mistään muusta, kuin siitä että tunnistat heistä hehkuvan energian. Heidän auransa, vaikket sitä näkisikään. Artikkelissa mainitaan kuitenkin, että auran näkemistä voi harjoitella, ja hyvä lähtökohta on aloittaa harjoittamalla "ääreisnäöllään katsomista". Niin sanotusti sivusilmällä saattaa nähdä auran helpommin, ja se saattaa olla valoa tai värejä.

Minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta auran näkemisestä. En ole koskaan itse nähnyt auraa, omaani tai kenenkään muun, enkä tunne henkilökohtaisesti ketään tämän kyvyn omaavaa. Toivon, että tämä blogiteksti tekee muutoksen tähän tilanteeseen. Ajatuksen tasolla tuntuu siltä, että auroja näkevä henkilö on todella sinut oman energiansa kanssa.

On todella kiehtovaa ajatella, että meistä jokaisesta säteilee ympärillemme jonkinlaista energiaa. Se selittäisi myös ne ihmiset, jotka tuntuvat valaisevan koko huoneen läsnäolollaan. Tai ne, joiden läsnäolo tuntuu imevän kaiken valon ja ilon tilasta. Jännittävällä tavalla tämä antaa myös mallia ajatukselle, jossa kuolemamme jälkeen sisällämme ollut energia vapautuu ulos kehoistamme. Mutta mitä sille sitten tapahtuu?

Kenties kierrämme kehää ja synnymme uudelleen? Ehkä jäämme vanhan kotimme nurkkiin epämääräisenä energiana tai jopa pahantahtoisena räyhähenkenä? Rajalla käyvät palaavat kertomaan kokemuksistaan uskoen kuoleman jälkeiseen elämään paremmassa paikassa. Sellaisessa, jossa on aina hyvä olla.

Oli kyseessä kenen tahansa uskomus, tai totuus, on varmaa, että siihen tarvitaan jokaisen sisällä virtaavaa, voimakasta energiaa.

Henki, sielu, aura...

Ehkei mitään tekemistä toistensa kanssa tai mitään todellista yhtäläisyyttä.

Tai ehkä - sama asia eri kuoressa.

Se

Kuka meistä ei tuntisi kauhun kuninkaan, Stephen Kingin, romaania Se? Viemäreissä vaaniva Pennywise-klovni, joka saa kuvitteellisen Derryn kaupungin USA:ssa pois raiteiltaan ja suoraan pahuuden synkimpään ytimeen. Kingin romaani ilmestyi vuonna 1986, mutta siitä on tehty useita filmatisointeja ja se on jäänyt elämään yhtenä klassisimpina kauhuteoksina kautta aikojen.

Kauhutarinoiden teemana murhanhimoinen pelle on oiva mauste, sillä keskuudessamme on paljon niitä, joita pelkkä tavallisen, hauskana oletetun, sirkuspellen näkeminen aiheuttaa ahdistusta ja jopa paniikkia. Klovnien pelko, koulrofobia, on todellinen pelkotila siinä missä kaikki muutkin fobiat. Johtuneeko pelko sitten kenties lapsuuden pellekohtaamisesta, joka on ollut jollain tapaa traumaattinen, ahdistava tai loukkaava, vai onko kenties taustalla pelleistä kertovat kauhulegendat ja -tarinat, on jokin saanut pelon syntymään ja ruokkimaan itsestään tilan, jonka ahdistuneisuusoireita henkilö ei pysty enää hallita. Jokin muu ottaa silloin vallan mielessä.

Ymmärrän, että ihmismieli voi vajota niin syvään ahdistukseen, ettei edes järjellä pysty itseään puhumaan ulos siitä. Mutta entä sen vastakohta? Entä ne ihmiset, jotka haluavat pukeutua itse pelleiksi ja lähteä pelottelemaan muita? Onko se heille huumoria, ajanvietettä, vai onko taustalla halu olla pelottavan tilanteen herra? Saada toiset pelkäämään sinua?

Vuonna 2016 tietynlaiset ihmiset menivät sekaisin. He pukeutuivat pelottaviksi pelleiksi, ja lähtivät kaduille, monesti pimeän aikaan, pelottelemaan ihmisiä. Pelleilyä oli satunnaisesti esiintynyt jo ennen sitä, mutta jokin sai ihmiset liikkeelle sankoin joukoin vuonna 2016. Vuoden 2016 klovni-ilmiö sai alkunsa USA:ssa, Wisconsinin osavaltiossa, kun siellä kuvattiin  kammottavan näköinen klovni raahustamassa tyhjällä parkkipaikalla yön pimeydessä, pidellen kiinni mustista ilmapalloista. Pian klovnin ilmaantumisen jälkeen Facebookiin perustettiin sivu Gags-nimiselle klovnille ja myöhemmin, kun kuvat olivat ensin kylväneet järkytystä, myönsi paikallinen elokuvantekijä, että kyse oli hänen lyhytelokuvansa mainostempauksesta. Lyhytelokuva Gags ilmestyi myöhemmin vuonna 2019.

Tuolla tempauksella oli kuitenkin kova hinta, sillä siitä alkaen kohtaamisista pellejen kanssa alettiin raportoida ympäri USA:ta, muutaman kuukauden sisällä muissakin maissa. Jopa Suomessa jotkut keksivät lähteä pelleilyyn mukaan. Pahimmillaan ilmiö johti jopa väkivaltaisuuksiin. Ohessa kuvamateriaalia pelleistä ja kohtaamisista klovnien kanssa.

Yllä olevien linkkien takaa löytyvissä videoissa kuvataan pelleilyn trendiä, kun se oli kuumimmillaan. Suuri osa pelottelusta tuntui tapahtuvan tienvarsilla ja kulkuväylillä, mutta osa pelottavista pelleistä odotteli "uhrejaan" kaikessa rauhassa puistoissa ja metsiköissä. Tuolloin itsekin pelkäsin kohtaavani yön pimeydessä kammottavan klovnin, mutta lenkkeilin silloin vain koirani kanssa. Minun ja koirani, sekä pelottavan pellen kohtaaminen ei olisi käynyt pellen kannalta kovinkaan suotuisasti.

Eräs tuttavani sanoi kerran, että jotkut "myyvät sielunsa paholaiselle", ja se kuihtuu hitaasti pois heidän sisältään. Lopulta jäljelle jää enää kuori, joka toimii, muttei tunne. Tällaista sielunkauppaa ei tehtäisi ihan tavalliseen tapaan, vaan vähä vähältä ihminen luovuttaisi ydintä itseään demoneille tekemällä tietoisia pahoja valintoja. Tuntevatko nämä viitisen vuotta sitten pelleilleet ihmiset itsensä vielä kokonaisiksi?

Moni heistä oli nuoria, jotka toimivat mielestään hauskan, mutta karmivan, trendin varjolla. Ehkä näin vuosia myöhemmin he katuvat, että kenties pilasivat jonkun toisen mielenterveyden tai jopa koko elämän. Ehkä he luulivat, ettei syvempää vauriota tapahdu ja kukapa ei olisi joskus nuorena halunnut "jekuttaa" muita, vaikkapa pilapuheluja soittamalla. Mutta minkälaisia mieliä kätkeytyikään makaaberien pellenaamareiden taakse? Minkälaisia ihmiskohtaloita? Kuinka moni heistä möi sielunsa tuona syksynä?

Samainen tuttavani sanoi myös, että pelkän kuoren ollessa jäljellä, pääsee paha sisään. Pellen hahmo ei ollut Pennywisellekaan mikään muu, kuin pelkkä työkalu.

Sirkuspellet ovat harmittomia ja huvittavia. Mutta joidenkin pellenaamarien takaa ei voi enää löytää inhimillisyyttä.

Kauniita unia, hassunhauskoja pellejen kuvia...

(Varoitus, alla oleva video saattaa säikäyttää)

Joitakin ovia ei ole tarkoitettu avattaviksi

Siitä on jo vuosia, kun kirjoitin ensimmäisestä spiritismikokemuksestani, ja vaikka myöhemmissä teksteissä mainitsinkin olevani lähempänä esimerkiksi Ouija-laudan kokeilua, en ole edelleenkään uskaltanut avata sitä ovea. Joka kerran, kun olen hieman lähempänä, joku läheiseni, tuttavani tai ystäväni kertoma tarina sysää minut jälleen turvallisen välimatkan päähän. Näiden asioiden kanssa ei kannata pelleillä, oli kyse sitten kohtaamisesta Ouija-laudan demonin kanssa tai siitä, ettei leikkiin ryhtynyt leikkiä kestänytkään.

Uskokaa pois, aion päästä siihen pisteeseen vielä, mutta ensin haluan jakaa erään ystäväni kokemuksen.

Aikaisemmin olen kertonut, kuinka spiritistisessä Ouija-istunnossa on kolme sääntöä, joita ainakin tulee noudattaa. Sormiaan ei saisi irrottaa osoittimelta, huoneessa olevaa "henkeä" ei saisi pyytää tekemään ääntä, sillä se saattaa toimia porttina elävien maailmaan ja peli pitää aina lopettaa selkeästi ääneen hyvästelemällä. Ystäväni kokeilussa yksikään yllä olevista ei toteutunut.

Ystäväni intoutui Ouija-laudasta nuorena, kokeilunhaluisena ja nuoren kuolemattomuuden tunteen sykkiessä suonissaan. Silloin ajatus kuolemasta tuntuu kaukaiselta ja hataralta, elämässä riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita, joista selviää aina. Myöhemmin elämää katsoessa huomaa, että onkin selvinnyt vain pirunmoisella onnenkantamoisella ja nuoruuden tietämättömyyden mukanaan tuomalla tuurilla, ja on kiitollinen turvallisista ja rauhallisista päivistä, sillä kaikki eivät selviä.

Ystäväni kokeili Ouijaa siskonsa kanssa eräänä "tylsänä" syysviikonloppuna, sattumoisin lähellä päivää, jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme, lähellä vainajien muistopäivää. He olivat lainanneet laudan ystävältään, jonka piti myös osallistua, mutta tämä oli jänistänyt viime hetkellä. Heillä ei ollut minkäänlaista käryä miten laudan kanssa toimitaan, mutta päättivät kuitenkin kokeilla. Alkuun tapahtuma oli huvittavaa ja hermostuttavalla tavalla jännittävää, mutta ystäväni huomasi siskonsa asenteen muuttuvan rajusti pelin edetessä pidemmälle. Hän kertoi, että osoitin oli liikkunut kyllä, mutta he eivät olleet saaneet siitä mitään selkoa. Kuin tilauksesta, olivat talon sähköt pätkäisseet hetkeksi, ja se oli riittänyt siskolle, joka oli valojen sytyttyä muuttunut valkeaksi kuin lakana. Peli oli lopetettu äkkiä, pakattu takaisin laatikkoonsa ja sisko oli käskenyt ystävääni toimittamaan sen kauas hänestä.

Pelaamista seuranneet viikot paljastivat jotain karmeaa tapahtuneen. Ystäväni huomasi siskonsa käytöksessä muutoksen. Normaalisti hilpeä ja iloinen perheen kuopus alkoikin vetäytyä kuoreensa ja ennen perheen aamuvirkkuna tunnettu tyttö halusikin nukkua kaikista pisimpään. Ystäväni ei ensin halunnut yhdistää muutosta Ouijaan, se tuntui ajatuksena liian pelottavalta. Jokin oli kuitenkin hänen siskossaan pahasti vialla.

Hän uskoutui asiasta äidilleen, joka kertoi myös olleensa huolestunut nuorimmaisensa viime aikaisesta käytöksestä. Äiti kysyi oliko siskosten välille tullut riitaa, ja koska vastaus oli kieltävä, hän ajatteli kyseessä olevan jonkinlaista nuoruuden kasvukipua ja aikuistumisen mukanaan tuomaa ailahtelua. Kun ystäväni kertoi heidän yhteisestä spiritismi-istunnostaan, hänen äitinsä naurahti hermostuneesti ja jätti asian sikseen.

Ystäväni muistelee, että suurin piirtein parin viikon kuluttua istunnosta hän oli yöllä herännyt siihen, että hänen siskonsa seisoi hänen huoneessaan tuijottamassa erään seinän nurkkaa. Ystäväni säikähti miltei kuoliaaksi, ja yritti varovasti kutsua siskoaan nimeltä. Tämä ei kuitenkaan reagoinut. Sisko ei ollut koskaan aikaisemmin kävellyt unissaan, eikä heidän perheessään muillakaan ollut taipumusta tähän kauhistuttavaan tapaan. Ystäväni yritti saada siskonsa lähtemään takaisin omaan huoneeseensa, muttei uskaltanut mennä tätä lähelle. Tilanne tuntui jatkuvan ikuisesti, kunnes lopulta sisko kääntyi ja vaelsi konemaisesti ulos ystäväni huoneesta. Aamulla sisko ei tiennyt tapahtuneesta mitään, ja tuhahti vain kun ystäväni väitti hänen kävelleen unissaan.

Seuraavana iltana ystäväni blokkasi huoneensa oven sisäkautta, jotta sisko ei pääsisi jälleen yllättämään häntä yöllä. Hän nukkui pelonsekalaista unta, ja havahtuikin keskellä yön pimeyttä jälleen siihen, että joku kolisteli hänen huoneensa oven takana. Kahvaa käännettiin ensin hiljempaa, sitten voimakkaammin. Oven alareunasta näkyi selvä varjo, ystäväni uskoi siskon olevan jälleen oven takana. Tuli hiljaista, mutta varjo pysyi paikallaan. Sitten yhtäkkiä kahvaa rynkytettiin voimalla, ystäväni kertoi tuntevansa pakahtuvansa kauhuntunteeseen sisällään. Kuin jokin olisi ottanut siskon valtaansa.

Öistä tuli pelottavia ja sisko oli päivisin etäinen, väsynyt ja masentunut. Eräänä yönä ystäväni joutui käydä keskellä yötä vessassa, joutuen kokoamaan kaiken rohkeutensa uskaltaakseen käytävän varrella olevaan vessaan. Hän syöksyi sinne, laittoi valot päälle ja lukitsi oven visusti. Kun hän oli valmis ja lähdössä, kuuli hän kuinka lattia narahti vessan oven takana. Hän kutsui varmuuden vuoksi siskoaan, vaikka tiesikin ettei kukaan tulisi hänelle vastaamaan. Hän raotti ovea ensin vähän kurkistaakseen, ettei sisko ollut oven takana, ja käytävä olikin tyhjä. Astuessaan ulos hän kuitenkin näki kauhukseen, että sisko seisoi jälleen hänen huoneensa oven takana täysin liikkumatta, ovea tuijottaen. Sisko näytti tavallista pidemmältä ja ystäväni sisuskalut vääntyivät pelosta, kun hän huomasi hämärässä, että sisko näytti ikään kuin leijuvan hiukan lattian tason yläpuolella. Joko niin, tai sitten sisko seisoi luonnottomasti aivan varpaidensa kärjillä. Pelko oli yksinkertaisesti liikaa ja ystäväni rupesi huutamaan. Sisko näytti romahtavan lattialle ja alkoi myös kirkua ja itkeä, pian vanhemmat juoksivat hätääntyneinä paikalle. Heitä odotti käytävässä vain kaksi lohduttomasti itkevää tytärtään, joiden selitykset tapahtumista kuulostivat tulevan suoraan kauhuelokuvasta.

Seuraavana päivänä ystäväni puhui asiasta siskolleen, joka oli ensimmäistä kertaa valmis kuulemaan kaiken. Herättyään keskeltä käytävää edellisenä yönä, oli hän valmis uskomaan jonkin olevan pielessä. Sisko kertoi mustelmista, joita häneen oli alkanut ilmestyä yöaikaan. Hän tunsi pohjatonta väsymystä ja ajatukset tuntuivat katkeilevan. Siskokset päättivät päättää kaiken miten se oli alkanutkin, he pitivät samana iltana uuden spiritistisen istunnon. Ystäväni kertoi, etteivät he oikein tienneet mitä tehdä, mutta hokivat yhdessä lausetta "jätä meidät rauhaan", eikä tämän istunnon jälkeen sisko enää, ainakaan tiedettävästi, kävellyt unissaan.

Keskustelimme ystäväni kanssa asiasta kauan, ja hän ymmärsi, että joku saattaisi uskoa kaikelle löytyvän järjellä selitettävän ratkaisun kenties sisarusten väsymyksestä. Väsymys ja uneen sekoittuminen ovatkin skeptikoiden suurimmat työkalut heidän kääntäessään selittämättömiä tapahtumia järjellä selitettäviksi. Mutta vain he, jotka ovat yliluonnollisia tapahtumia kokeneet ymmärtävät, kuinka kaukana uni silloin todellisuudessa on. Hereillä olo on suorastaan piinaavan todellista jokaisen kauhua jäytävän hetken jolloin toivot, että olisitkin vain unessa. Kuinka helppo selitys se olisikaan. Mutta ystäväni mukaan myös kaukana todellisuudesta.

Jokin muuttui lopullisesti ystäväni siskossa noiden viikkojen jälkeen. Ei mitään suurta, mutta kuitenkin havaittavaa. Hän vajoaa ajoittain tietynlaiseen syvän pohjattomaan ahdinkoon, kuin jokin olisi tuolloin haavoittanut hänen sieluaan, eikä se olisi koskaan parantunut täysin. Ystäväni kertoi, että sisko ei ole halunnut puhua tapahtumista tai omista muistikuvistaan vuosiin, kuin yrittäisi unohtaa ne olemalla ajattelematta niitä. Ystäväni on alkanut pohtia, pitäisikö heidän yrittää uutta istuntoa, jos siitä olisi apua. Jos kaiken tekisi ehdottoman tarkasti kaikkia ohjeita noudattaen.

Vastasin, etten suosittele sitä, mutta jos he päätyvät niin tekemään, haluan olla mukana.

Mitä vuosia sitten tapahtui tuossa perheessä?

Osallistumalla voisin saada lisää vastauksia tähän kysymykseen.

Vaikka toisaalta... Joitakin ovia ei ole tarkoitettu avattaviksi.

Älä avaa ovea pelolle

Uusi kotimme lapsuudenkotini läheisyydessä on valanut minuun mielenrauhaa. Täällä, suurten metsien siimeksessä tunnen todella olevani kotona. Tunnen palanneeni juurilleni, joista aikaisemmin revin itseni irti turhankin vimmatusti.

Kotimme on rakennettu 60-luvulla, ja vanhojen talojen sanotaan elävän ympärillämme. Kirjaimellista elämää saattaa olla seinänkoloissa, joissa hiiret ovat luoneet tunneleitaan (onneksi kissamme säikyttelee ne tiehensä) ja lattiat narahtelevat, kun astuu tiettyihin kohtiin. Narahdus on erilainen astuessa ja painon noustessa lattialta, olen oppinut tunnistamaan ja erottamaan nämä äänet. Siksi onkin jotenkin selkäpiitä karmaisevaa kuulla yksin ollessaan juuri niitä narahduksia, jotka syntyvät kuin joku askeltaisi kotonamme.

Olen huomannut, että ovet täällä elävät myös omaa elämäänsä. Ne saattavat aukeilla ja yllätyksekseni ne ovat myös onnistuneet sulkeutumaan ilman, että olen niihin koskenut. Vanhan talomme ilmanvaihto on painovoimainen, joten kohautan olkapäitäni tälle ilmiölle - ilma pyrkii liikkumaan ulos ja sisään huoneista. Ulko-ovemme etenkin napsahtelee auki herkästi, mikäli se ei ole lukittuna ja tuulikaapin ovi on jäänyt auki.

Kirjoitin parisen vuotta sitten juhannuksen aikaan tekstin, jossa kerroin lukemastani, karmaisevasta tarinasta. Tarinassa seinän takaa oli kuultu koputuksia, ja kun asiaa oli tutkittu, oli sieltä löytynyt ihmisen luuranko. En aio kertoa, että uudesta kodistamme olisi löytynyt luurankoja (onneksi), mutta ollessani muutamia päiviä sitten yksin kirkkaassa päivänvalossa. ulko-oveemme koputettiin. Keittiömme ikkunasta näkee ulko-oven edustan, ja hämmennyin kurkistaessani kuka oli saapunut, sillä kotimme edusta ammotti tyhjyyttään.

Kävelin varovaisesti ulko-ovemme suuntaan, mutta jähmetyin jännityksestä oven napsahtaessa vauhdikkaasti auki. Rationaalinen puoleni halusi heti sysätä tapahtuneen ilmanvaihdon harteille, mutta päässäni taisteli myös toinen järjen ääni, joka väitti kivenkovaan, ettei tuo ollut mahdollista. Ei silloin, kun tuulikaapin ovi oli myös visusti kiinni. Kävin vielä kurkistamassa pihalle, mutta en nähnyt, tuntenut, kuullut tai aistinut mitään. Jokin silti muuttui sisälläni, sillä ensimmäistä kertaa pieni jännitys paranormaalin läsnäolon mahdollisuudesta oli hiipinyt mieleeni.

Samanlainen tapaus toistui seuraavana päivänä, tismalleen samalla tapaa. Olin keittiössä kuullessani koputuksen, mutten nähnyt ketään. Kun lähestyin tuulikaappia, näin sen rosoisen lasin läpi valon tulvahtavan sisälle tarkoittaen sitä, että ulko-ovi oli juuri auennut itsestään. Mieleeni palautui entisessä kodissani tapahtuneet koputukset ja pamaukset, jotka eivät olleet jättäneet jälkeensä miellyttävää muistoa.

Tämä tapahtui kaksi kertaa, mutta suorastaan pelkään niin käyvän vielä uudelleen, sillä muistot edellisestä kodistani siirrettynä omakotitaloon metsän keskellä säkkipimeän syksyn saapuessa saattavat olla liikaa. Vielä en ole kohdannut mitään voimakasta tai karmaisevaa, ja vaikka yliluonnollisia tapahtumia tunnun kaipaavanikin, en ole varma haluanko niitä kotiini enää. Täällä puitteet ovat jotenkin syvemmältä kauhugenrestä itsestään.

En voi olla pohtimatta naapurimme tontin rajalle haudattuja ihmisiä. Keitä he olivat? Mitä he saavuttivat elämässään? Jäikö heillä keskeneräisiä asioita?

Sanotaan, että ihminen kuolee kahdesti: ensimmäisen kerran maan päällisen elämän päättyessä ja toisen kerran sielun kadotessa, kun kukaan maan päällä ei enää muista sitä ja elämää, jonka se kätki sisälleen. Tällaisen uskomuksen mukaan henkien vaellus keskuudessamme kestää juuri niin kauan, kun heistä puhutaan ja heitä muistellaan.

Entä, jos henki ei olekaan valmis poistumaan, vaan haluaa muistuttaa itsestään ruokkiakseen omaa olemassaoloaan?

Ja voíla, kummittelu on syntynyt.

Kunhan leikittelen ajatuksilla, sillä kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, ei kukaan todella voi varmuudella sanoa, mitä tapahtuu elämän jälkeen.

Se, mitä koputukset ja ovien avaamiset merkitsevät, saattavat aueta minulle ennemmin tai myöhemmin. Ja voitte olla varmoja, että jaan tiedonmurut kanssanne.

Vaikka taidankin pitää jonkin aikaa ovea lukossa, ihan vaan varmuuden vuoksi. Vai enkö todellakaan ole ottanut mistään opikseni?

Ovet siis lukkoon. Vaan riittääkö se?

Poika tyhjyydestä

Muutamia kuukausia sitten, talven ollessa kylmimmillään ja pakkasen purressa poskia näin kävelyllä koirani kanssa jotain erikoista. Päätän monesti lenkkini koirani kanssa kotini läheltä virtaavan synkän joen rannan kautta, sen varrella kulkevan lenkkipolun soran rahistessa tossujeni alla. Lenkkipolku on kesäisin leveä, mutta talvisin sen keskellä kulkee vain kapea kinttupolku, sillä talvikunnossapitoa sille ei ole. Polku kulkee eräässä kohdassa autotien alta, ja betoninen, uudehko silta joen vilkkaan virtauskohdan yläpuolella kohoaa korkealle yläpuolelleni. Keskellä jokea on tukipilarit ja tasanne, jolla satunnaisesti kesäisin näkee ihmisten koettavan kalaonneaan, toisinaan vesi on niin matalalla, että muutaman kiven päältä loikkimalla ja kahluusaappailla pääsee kuivana tasanteelle saakka.

Tuona talvipäivänä huomasin jo kaukaa siltaa lähestyessäni, että tasanteen päällä seisoi hahmo, joka näytti minusta nuorelta pojalta. Ehkä teini-ikäiseltä, ehkä hiukan nuoremmalta, mutta aikuisen hahmo se ei ollut. Joki tasanteen ympärillä oli jäässä, mutta virtauksen vuoksi en ollut varma, kuinka luotettava jääkerros on. Poika seisoi selin minuun, täysin hievahtamatta. Ajattelin, että on parempi kehottaa häntä tulemaan pois sieltä, varmuuden vuoksi. Nuoret kun saattavat keksiä kaikenlaisia tempauksia, en voisi kantaa harteillani sitä, että tälle pojalle sattuisi jotain ja olisin vain muutamalla sanalla estänyt onnettomuuden.

Harpoin nopeasti sillan alle, ja kohotin katseeni tasannetta kohden, valmiina varoittamaan poikaa, mutta hän oli kadonnut. Ensiksi säikähdin, että hän on tipahtanut toiselle puolelle tasannetta, ehkä jopa jäihin, joten kiirehdin joenmutkaan tähystääkseni tasanteen toiselle puolelle. Jää siellä oli ehjä, mutta poikaa ei näkynyt missään. Kävelin takaisin sillan alle tasanteen luo, ja huomasin, ettei jään päälle sataneessa lumessa ollut minkäänlaisia viitteitä siitä, että kukaan olisi kävellyt sitä pitkin tasanteen päälle. Myöskään vastarannan pehmeän kuohkeassa lumipeitteessä ei ollut jälkiä. Poika oli kuin ilmestynyt tyhjyydestä, ja kadonnut sinne.

Tuijotin hetken aikaa ajatuksissani lumenpinnan loputonta rauhaa, vaikka mielessäni kuohui. Lopulta minun oli pakko kohauttaa olkiani ja painaa tapahtunut villaisella, olin saattanut vain kokea jonkinlaisen näköharhan keskellä kirkasta talvipäivää.

Tämä yksittäinen tapahtuma ei olisi päätynyt blogiini, mikäli se ei olisi toistunut. Mutta pari viikkoa sitten, uskomatonta kyllä, näin hänet taas. Lumet olivat jo sulaneet, ilta-aurinko paistoi kuumottavan oranssia valoaan, vaikka kylmä tuuli vielä ujelsi sillan rakenteissa. Kuljin jälleen koirani kanssa kohti siltaa, ja matalalla paistanut aurinko häikäisi minua veden pinnalta. Näin hahmon seisovan sillan tasanteella, tuijottaen veden väreilevää pintaa samanlaisessa huojumattomassa, ajattomassa tilassa. Hän samaan aikaan oli siinä, mutta myös kuin ei olisi ollut. Ikään kuin varjo, joka olisi hetkeksi noussut maasta kokeakseen todellisen elämän, vain painuakseen jälleen maanpinnalle ikuisesti seuraamaan omistajaansa.

Mieleeni välähti saman tien muistikuva talvisesta kohtaamisestani, joten nostin käden silmieni varjoksi ja varoin edes räpäyttämättä silmiäni, halusin nähdä häviääkö ilmestys silmissäni. Pääsin yllättävän lähelle, mutten saanut tarkkaa näköyhteyttä, auringon valo kimmelsi suoraan kasvoilleni ja heijastui tuplana vielä vedestäkin. Yhtäkkiä jokin aalto tai vastaava sai valon välähtämään pojan suunnalla poikkeuksellisen kirkkaana, minun oli pakko sulkea silmäni. Ja kun avasin ne uudelleen, oli poika tyhjyydestä jälleen kadonnut. Kuten edelliselläkin kerralla, en havainnut vedessä tai rannoilla minkäänlaista liikettä, ääntä tai jälkiä.

Yritin muistella, olenko koskaan kuullut vanhan puusillan aikoihin nuoren pojan hukkuneen lähellä siltaa, ja myös ajankohtaa, jolloin ensimmäisen kerran tämän näyn kohtasin. En ollut kuitenkaan tehnyt muistiinpanoja, joten en osaa sanoa oliko päivämäärillä minkäänlaista yhteyttä. Oliko kyseessä jokin selittämätön, paranormaali tapahtuma, vai mielen temppu? Sitä en ainakaan toistaiseksi saa tietää. Varmuudella voin sanon, ettei näillä kahdella kävelyllä ollut muuta yhteistä, eikä mielessäni pyörineet asiat olleet kummallakaan kerralla samoja.

Jostain syystä tapahtuma toi mieleeni erään YouTube-videon, jossa autoilijat päättävät lähteä peruuttamaan auton pois, kun huomaavat mutkan takana keskellä tietä hievahtamatta istuvan pojan. He tuntuvat pelästyvän ja ajattelevan tiellä istuvan hahmon olevan ehkä kummitus, sillä kyseisen alueen kerrotaan olevan tunnettu paranormaalista toiminnastaan. Videossa kuitenkin spekuloidaan vaihtoehdolla, että poika saattoi olla osa ryöstöporukkaa, tarkoituksenaan saada autot pysähtymään, jotta rikoskumppanit pääsevät ryöstämään autoilijat. Oli kyseessä sitten kummitus, pila tai rikos, joka tapauksessa nämä miehet säästyivät kaikelta harmilta peruuttaessaan nopeasti pois. (Mikäli tällaiset tiellä tapahtuneet kohtaamiset kiinnostavat, niitä löytyy lisää YouTubesta mm. 14 Scary Highway Ghost Encounters, vaikkakin ainakin osa näistä on selvästi muokattuja, näyteltyjä tai liioiteltuja.)

Aina välillä kuulee kerrottavan tarinoita ihmishahmoista, jotka seisovat tienvarsilla omassa, ylhäässä hiljaisuudessaan, tai kallion reunoilla merta kaihoisana tuijottavina. Hahmoja on nähty autiotaloissa, hylätyissä sairaaloissa tai siltojen rakenteissa. Lähes aina, kun asiaa on lähdetty tutkimaan, on näiden paikkojen historiasta löytynyt kuolemaa, onnettomuuksia ja rauhattomuutta. Voisiko todella olla niin, että tämän kaltainen näky ei todella olekaan aistiharhaa, vai jokin onneton sielu, joka ei edes kuolemasta löytänyt rauhaa, vaan jäi ikuisesti häälymään kuolinpaikkansa läheisyyteen?

Mikä mahtoi olla näkyni pojasta sillan alla? Mieleni luomaa harhaa, vai jotain muuta?

Onko hän varjo menneisyydestä, tuomittu ikuisesti tuijottamaan sen veden pintaa, joka tunkeutui hänen keuhkoihinsa ja hukutti hänet ajasta ikuisuuteen?

Kuka oli poika tyhjyydestä?

Painaja

Ensimmäisestä, ja toistaiseksi ainoasta, unihalvauksestani on jo vuosia, mutta muisto siitä kummittelee yhä mielessäni satunnaisesti. Joskus herään yöllä ilman syytä ja tunnen sen, jonkin kammottavan olevan lähellä, mutta tunne katoaa, ja jään tietämättömäksi siitä, mikä tunteen synnytti. Niinpä käperryn sänkyni turvassa kyljelleni, toisinaan selällä nukkuminen tuntuu piinaavan turvattomalta unihalvauksen kokemisen jälkeen.

Unihalvaukset ja painajaiset eivät siis ole häirinneet minua vuosiin, olen ollut täysin vapaa painajaisista vuodesta 2013 alkaen, kun ostin unensieppaajani. Painajaisilla on kuitenkin pitkä menneisyys keskuudessamme, ja valitettavasti myös tulevaisuus, jopa joidenkin eläinten väitetään näkevän niitä. Törmäsinkin hiljattain mielenkiintoiseen kirjaan Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla (Waronen, Matti; Suomalaisen kirjall. seuran k.paino Oy 1898 Helsinki, uusintapainos Oy Kirjaparoni 2009 Porvoo-Juva), jossa kerrotaan myös painajaisiin liittyvistä uskomuksista.

Kirjan mukaan vainajan henki on vielä ankarampi, jos joku eloonjääneistä on rikkonut jollain tapaa häntä vastaan. Tällöin se saattaa muuttua Painajaiseksi, "joka ahdistaa eloonjääneitä kaikella tapaa, rasittaen heitä samalla tapaa kuin pahansuovan noidan henki, joka myöskin voi painajaisena liikkua ihmisiä vaivaamassa ja vahingoittamassa heidän omaisuuttaan". Kirjassa kerrotaan Painajaisen olevan siis alunperin joku paha ihminen, tai joku, jota on jollain tapaa loukattu tai kiusattu tämän elossa ollessa.

Riippuen paikkakunnasta, on kirjan mukaan ollut erilaisia uskomuksia tavoista, joilla Painajaisen vitsauksesta pääsee. Ulvilan suunnilla on uskottu, että Painajaisesta pääsee eroon yksinkertaisesti käskemällä sen pois tai määräämällä sen tulemaan sovittuna ajankohtana kertomaan, mikä sitä vaivaa. Yläneellä ruumiin päällä pidetty lakana tuli asettaa painajaisesta kärsivän päälle, niin tämä jätti uhrinsa rauhaan. Hattulassa tunnetun ihmisen hahmossa tuleva Painajainen karkotettiin pahoittamalla sen mieli, ja Hollolassa "ruumiin jäljet" eivät tarttuneet elävään, jolla oli taskussaan hopeaa tai kultaa. Nilsiässä painajaiset häädettiin yöllä kirveellä ja hiilikoukulla, Laihialla estettiin kuolleiden pääsy huoneisiin siunaamalla sisäänmenoreitit, Vihantissa konsti oli lyödä puukko oven päälle ja Noormarkussa kannatti omaisen kuoleman jälkeen vältellä punaisiin vaatteisiin pukeutumista, koska ne päällä saattoi kuollut tulla vaivaamaan. Yleisesti uskottiin kuitenkin myös, että Painajainen voitiin karkottaa samaan tapaan kuin "tavallinen kummitus".

Keinoja Painajaisen loitolla pitämiseksi mainitaan myös ovenpielen yläpuolelle maalatut terva- tai punamaaliristit ja hevosten kiusaksi pääseminen pyrittiin estämään naulaamalla tallien seinälle pöllöjä tai haukkoja siivet levällään. Makuuhuoneet eristettiin piirtämällä oveen risti tai iskemällä oven yläpuolelle veitsi tai kirves. Myöskin hopeaa kantamalla pystyttiin estää Painajainen.

Eräässä toisessa teoksessa nimeltä Suomalaiset taruolennot (Ojanen & Linnea, Minerva Kustannus Oy 2017 Helsinki) kerrotaan myös painajaisesta, joka hiipi yöllä nukkuvan luo painaen tätä rinnasta niin, ettei henki kulkenut. Kirjan mukaan tätä olentoa kutsuttiin myös painajaksi. Tässä kirjassa kerrotaan Painajaisen olleen myös hevosten riesa, jos eläin oli aamulla huohottava ja läkähdyksissä, oli painajaisen täytynyt ratsastaa sillä yön aikana. Ojasen ja Linnean kirjassa Painajaisen kuvituskuvaksi on piirretty ruma, pitkäsorminen ja -kyntinen kalmanhohtava hahmo, joka istuu nukkujan päällä, painaen tätä tukahduttavasti alas patjaa vasten, kuin estääkseen happea kiertämästä tämän keuhkoissa.

Unihalvauksesta kertovassa tekstissäni mainitsin, kuinka tunsin raskaan painon pusertavan minut patjaa vasten ja kuinka hengittäminen kävi vaikeaksi, pelkäsin kuollakseni jonkun rusentavan minut siihen paikkaan. Helpotuksen tunne painajan noustua oli jotain sanoinkuvaamatonta, tunsin saaneeni uuden mahdollisuuden elämään. Vaikuttaakin siltä, että unihalvaus on aikaisemmin tunnettu nimenomaan Painajaisena tai painajana, eikä näillä sanoilla ole tarkoitettu sitä perinteistä painajaista, johon me "nykyihmiset" olemme tottuneet.

Haluaisin vielä eritellä pahat unet ja painajaiset omiin kategorioihinsa, nimittäin itse näkisin asian niin, että pahat unet ovat vain unia, joissa käy huonosti tai on ikävä juoni, mutta painajaiset ovat niitä, jotka ravistelevat hereillä jäytävän kauhun syöden sisuskalujamme, ja sydämen tykyttäessä niin lujaa, ettemme usko sen koskaan enää rauhoittuvan. Painajaisista, voin sanoa sen nyt useamman vuoden kokemuksella, olen päässyt eroon unensieppaajan avulla, mutta en osaa sanoa niiden tehosta unihalvauksiin.

Wikipedian mukaan unihalvauksen kerran kokeneista noin viisi prosenttia kokee sen uudelleen, eli joka kahdeskymmenes. Vielä en itse kuulu joukkoon, enkä halua kuuluakaan. Oman sängyn ja nukkumisen tulee tapahtua olosuhteissa, joissa voi tuntea olevansa turvassa. Näin joskus dokumentin, jossa unihalvauksia usein kokevat kertoivat nukkumaan menemisen olevan vaikeaa, koska ei milloinkaan tiennyt mikä yö heidän riivaajansa iskisivät uudelleen. Dokumentissa unihalvauksistaan kertovien kokemukset olivat kuitenkin melko radikaaleja, täysin erilaisia kuin omani. En esimerkiksi kuullut makuuhuoneessani minkäänlaista ääntä tai nähnyt hallusinaatioita, pidin silmäni tiukasti kiinni. Elin kokemuksen vain fyysisesti, vaikka tieteellisestä näkökulmasta mitään fyysistä ei huoneessani tuolloin ollut.

Niin no, tieteellisesti.

Paranormaali katsanto taas... Ehkä muinaiset suomalaiset eivät olleet aivan täysin väärässä, vaikka he monessa asiassa olivatkin liian taikauskoisia. Painaja vieraili tuolloin huoneessani, ja yliluonnollisesti ajatellen se oli joko jonkun pahan ihmisen sielu tai itselleni tutun vainajan henki, jota olen jotenkin loukannut. Molempi pahempi.

Onko sattumaa, että kotonani, jossa muutenkin tapahtuu selittämättömyyksiä, sain myös kokea elämäni kammottavimman yön?

Yön jälleen laskeutuessa mustana, painavana huntuna ylleni, en voi muuta kuin toivoa, etten liity siihen viiteen prosenttiin tulevana yönä...

Hukkunut Doreen

Joki oli hänelle tuttu. Hän oli peseytynyt ja uinut siinä sadat kerrat aikaisemminkin. Aurinko paistoi korkealla, päivä oli lämmin.

Saapuessaan rannalle, kylmyys kiertyi hänen ympärilleen ja sitoi hänet paikoilleen hetkeksi. Oli helle, mutta hänen ihonsa oli kananlihalla. Puistattava väristys vaelsi hänen selkärankaansa ylös niskaan saakka, ja sai hänet pudistamaan päätään ja ravistamaan käsiään.

Kuvittelen, hän ajatteli ja riisuutui laskeakseen jalkansa vilvoittavaan veteen.

Veden pinta väreili ja hän katsoi hetken sen rauhallisella pinnalla lenteleviä hyönteisiä. Ympäristö oli oudon hiljainen, edes linnut eivät laulaneet. Hänen mieleensä muistui tarina, jonka hänen ystävänsä oli hänelle kesäillan pimeydessä kuiskuttanut. Tarinan mukaan tuon joen syvimmässä pohjassa piili jokin olento, hirviö, jonka piti aika ajoin nousta pinnalle saalistaakseen uimarin sielun mukaansa syövereihin. Eräs hänen ystävistään oli kertonut nähneensä luurankomaiset kasvot pinnan alla, syvyyksissä.

Hän ravisti jälleen päätään ja työnsi kauhutarinan mielestään. Sitä se vain oli, tarina. Ja nyt hänen oli peseydyttävä. Hän oli uinut täällä satoja kertoja aikaisemminkin, mikään ei ollut muuttunut.

Veden syleily hänen ympärillään rauhoitti hänen levottoman mielensä. Tuttu ja turvallinen paikka. Hän ui hiukan pidemmälle kuin normaalisti, vain todistaakseen omalle mielelleen, että oli rohkeampi kuin todella olikaan. Uskalsi uhmata vaaraa.

Hän kellui pinnan päällä omissa maailmoissaan, eikä huomannut maailman ympärillään muuttuvan kuolettavan hiljaiseksi. Hyönteisten surinakin oli kaikonnut. Veden syvyyksissä, kaukana pinnan alla oli liikettä.

Yhtäkkiä hän tunsi jalassaan nykäisyn. Hän kirkaisi ja nosti päänsä pinnan yläpuolelle nähdäkseen ympärilleen. Vedenpinta oli edelleen rauhallinen, mutta jokin oli toisin. Rannalla hänet vallanneet kylmät väreet palasivat taas, voimakkaampina kuin koskaan aikaisemmin. Hän otti muutaman uimavedon rantaa kohti, ensin rauhallisemmin, sitten nopeammin, sovittaen vedot kiihtyvään sydämen sykkeeseensä.

Lähellä rantaa hän tunsi taas kovan, kylmän kosketuksen nilkkansa ympärillä. Hän avasi suun huutaakseen, mutta jokin nykäisi hänet pinnan alle ja suu täyttyi vedellä.

Veden pinta roiskui ja lainehti, kunnes tuli aivan hiljaista. Ja hitaasti, varovaisesti ilma täyttyi taas hyönteisten surinasta ja lintujen laulusta.

13-vuotiaan Doreen O'Sullivanin ruumis löydettiin Lockyer Creek -nimisen joen vesistä. Hän oli hukkunut.

Yllä oleva kuvaus on kuvitteellinen, mutta vuonna 1915 kyseiseen jokeen todella hukkui 13-vuotias tyttö Doreen O'Sullivan. Tyttö oli mennyt peseytymään joen pahamaineiselle paikalle, joka tunnetaan nimellä Murphy's Hole. Murphy's Hole on hieman yli kuusi metriä (20 jalkaa) syvä kohta joessa. Onnettomuus uutisoitiin paikallisessa lehdessä 22. marraskuuta vuonna 1915 (The Brisbane Courier, Trove - National Library of Australia). Doreenin ruumista ei löydetty etsinnöistä huolimatta tuntiin hukkumisen tapahduttua.

Hukkuminen olisi kamala tapa menehtyä. Ensin koittaa pidätellä henkeään, mutta aivojen vaatiessa happea olisi lopulta vedettävä henkeä. Sen sijaan että keuhkot täyttyisivät raikkaasta ilmasta, tulvisi niihin nestettä, täyttäen jokaisen sopukan ja ontelon, kunnes ei enää tuntisi mitään. Mutta pelkästään hukkuminen ei tarkoita paranormaalia toimintaa tai tapahtumaa, eivätkä edes villit spekulaatiot hukkumissyistä. Doreen O'Sullivanin hukkumisesta mielenkiintoisen tekee seikka, joka tapahtui sata vuotta hukkumisen jälkeen.

Kim Davison ja Jessie Lu olivat kolmen lapsen kanssa uimassa Murphy's Holella vuonna 2015 marraskuussa, tismalleen sata vuotta Doreenin hukkumisen jälkeen, ja valokuvaan, joka heistä otettiin ilmestyi neljäskin lapsi, häilymään pinnan tuntumaan (valokuva löytyy aikaisemman linkin takana olevasta Daily Mailin artikkelista). Kim kertoo myös, että hänen tyttärensä jalkaan tartuttiin vedessä ainakin kahdesti, ja tunnelma oli jollain tapaa erikoinen joen tuntumassa.

Onko Doreen O'Sullivan edelleen läsnä hukkumispaikallaan? Yrittääkö hän vetää itselleen lapsia leikkiseuraksi joen synkän pohjan ikuisuuteen? Entä miksi hän hukkui, mitä tapahtui tuona marraskuisena päivänä?

Vielä erikoisemmaksi hukkuneen Doreenin tarinan tekee se, että neljän vuoden kuluttua marraskuussa 1919 myös Sydneyssä hukkuu Doreen O'Sullivan -niminen tyttö. Tyttö oli the Sydney Morning Heraldin mukaan hukkuessaan myös 12/13 -vuotias. Sydneyssä hukkuneen Doreenin ruumis löydettiin vasta seuraavana aamuna naaraamalla.

Teorioita on. Erään lähteen mukaan kyseessä on sarjamurhaaja, toisen mukaan jotain yliluonnollista, kolmas uskoo tähtiin kirjoitettuihin virheisiin ja neljäs huonoon tuuriin. Jotain Lockyer Creekissä kuitenkin on, ja voisi hyvin olla, että siellä virkistäytyminen jäisi viimeiseksi. Se yksi kesäinen päivä Verivalkaman lähettyvillä olevassa järvessä säikäytti minut pahanpäiväisesti veden alle nykivien kuolleiden suhteen. Puhumattakaan kaikista niistä salaisuuksista, joita veden hiljaisen pinnan alla makaa, odottaen oikeaa hetkeä, odottaen jonkun onnettoman sielun liittyvän seuraansa...

Kesä on juuri alkamaisillaan. Uskallatko sinä pulahtaa veteen, johon tiedät jonkun hukkuneen?

Se kosketus jalassasi ei välttämättä ollut järven pohjan kasvillisuutta.

Älä anna sen viedä sinua.

Elämän jälkeen

Kuvituskuva; Auringonlasku Puruvedellä. Kuvaaja Bonin Volker von, Historian kuvakokoelma, Museovirasto - Musketti. Kuvan lähde finna.fi.

Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?

Tuo ikiaikainen kysymys on kirvoittanut kiivaita keskusteluja, mielettömiä spekulaatioita, tieteen ja uskonnon kyseenalaistamista sekä rajakokemuksia. Sanotaan, että jokaiseen kysymykseen on olemassa vastaus, jos kaivaa tarpeeksi syvältä. Kuitenkaan tähän kysymykseen kukaan ei ole pystynyt vuosituhansien varrella vastaamaan varmuudella - eikä niin tule olemaan jatkossakaan. Ainoa varma seikka asiassa on se, että jokainen meistä on tuomittu saamaan tähän kysymykseen vastauksen ennemmin tai myöhemmin.

Yksi suosituimmista uskomuksista on jälleensyntyminen (myös sielunvaellus), reinkarnaatio. Vaikka se tuntuukin uskomattomalta, löytyy keskuudestamme yhä uudelleen ja uudelleen ihmisiä, jotka väittävät muistavansa "entisen elämänsä". Osa heistä paljastuu huijareiksi, mutta haluankin käsitellä hetken sellaista ihmisryhmää, jonka olisi vaikea suorittaa tämän asian suhteen pitkäjänteinen, kosolti taustatyötä vaativa huijaus - nimittäin lapset.

Törmäsin Youtubessa kahteen videopätkään, johon oli koottu jälleensyntymisen kannalta merkittäviä seikkoja ja ihmisiä. Ensimmäinen videossa, 6 Creepy Kids Who Remember Their Past Lives, kerrotaan kuuden lapsen tarina, joiden väitetään muistavan edellinen elämänsä. Toisessa videossa, 6 Creepy Stories that Prove Reincarnation, kerrotaan muutamasta ihmisestä, joilla on hämmästyttäviä yhtäläisyyksiä ja "muistoja" aikaisemmin eläneiden ihmisten kanssa. Mukaan tuohon joukkoon on päässyt myös nainen, joka tuntui tietävän jo lapsesta alkaen ihmeellisen paljon surullisen kuuluisasta holokaustin uhrista, Anne Frankista.

Ensimmäisessä videossa mainitaan, että lapset, jotka siihen kykenevät, alkavat puhua edellisestä elämästään suurinpiirtein 35 kuukauden iässä (noin kolmevuotiaina). Heidän tietonsa ja faktansa ovat hämmästyttävän yksityiskohtaisia ja laajoja. Videoita seuratessani, ja lisää asiasta googletellessani, huomasin, että näitä lapsia yhdistää lähes poikkeuksetta muutama asia. Ensinnäkin he usein sanovat, että heidän vanhempansa eivät ole heidän "oikeita vanhempiaan" eikä koti, jossa he asuvat ole heidän "oikea kotinsa". Kun asiaa on tutkittu ja selvitetty, ovat monet lapsista osanneet kuvailla aikaisempaa kotiaan, jotkut ovat jopa johdattaneet vanhempansa katsomaan taloa, joka on täysin vastannut lapsen kuvausta. Lisäksi moni lapsi on kertonut edesmenneen elämästä faktoja, joka eivät välttämättä ole olleet helposti löydettävää julkista tietoa. Eikä kukaan voi olettaa pienen lapsen hyppäävän tabletin äärelle googlettelemaan satunnaisen edesmenneen ihmisen elämää.

Mikä voi aiheuttaa sen, että jotkut harvat lapsista pystyvät kertomaan yksityiskohtaisia tarinoita jonkun toisen elämästä, kun taas toiset saavat keskittyä olemaan pikkulapsia? Mikäli reinkarnaatio on ennemmin totta kuin tarua, mikä näissä lapsissa, tai heidän sieluissaan, on erilaista kuin muissa? Entäpä jos meillä kaikilla olisi kyky muistaa jo eletty elämä?

Kirjoitin aikaisemmin déjà vusta, jota pidetään yhtenä todisteena jälleensyntymisestä. Lähes jokainen on kokenut elämänsä aikana tuon "entiselämyksen" tunteen. Jokin paikka on niin tuttu, että alkaa lähes pyörryttää, sillä on mahdotonta, että olisi ollut siellä aikaisemmin. Myös unet aiheuttavat näitä tuntemuksia. Näkee unta paikasta, jota ei varmuudella ole koskaan valveillaoloaikanaan nähnyt. Silti tuntuu siltä kuin olisi saapunut kotiin. Tuollaisen unen jälkeen herää sekavana. Kuin olisi nähnyt jotain rakasta pitkän ajan jälkeen, ja uuteen aamuun herääminen karkottaa sen jälleen pois kuin utuisen pilven.

Uskomukset jälleensyntymisestä ovat vuosituhansia vanhoja, ja edelleen läsnä monessa eri uskonnossa. Niin hindulaisuudessa kuin buddhalaisuudessa uskotaan sielunvaellukseen, jossa nykyinen elämä pohjautuu toimintaan edellisessä elämässä. Hyvät teot vievät eteenpäin. Buddhalaisuudessa jälleensyntymästä voi päästä eteenpäin nirvanaan, joka on täydellisen sielunrauhan tila. Läntisten uskontojen opetuksessa sielu elää ikuisesti, mutta kuoleman jälkeen eletyn elämän teot määrittelevät "loppusijoituspaikan", joka voi olla joko paratiisi, kiirastuli tai kadotus. (Lähde: Maailman mysteerit, Genzmer & Hellenbrand, Gummerus 2013)

En valitettavasti tunne henkilökohtaisesti ketään, joka olisi lapsesta asti osannut kuvailla entistä elämäänsä. Olisi todella mielenkiintoista päästä keskustelemaan tällaisen ihmisen kanssa. Toistaiseksi nämä ovat minulle vain kaukaisia tarinoita, joita on mahdoton todistaa faktaksi tai fiktioksi.

Se mitä, tapahtuu kuoleman jälkeen, jääköön odottamaan. Meillä on elämä elettävänämme sitä ennen.

Mustion linnan kummitukset - Osa 2

Kerroin aikaisemmin Uudellamaalla sijaitsevasta Mustion linnasta ja sen historiaa pursuavien seinien sisällä vaeltavista levottomista sieluista. Satuin hiljattain törmäämään Iltalehden parin vuoden takaiseen artikkeliin, jossa esiteltiin myös Mustion linnan kummitukset, ja niihin liittyviä tarinoita. Erityisen kiinnostavan artikkelista teki seikka, joka antoi yhdellen Mustion linnan kummituksista nimen ja kasvot.

Toki tuo on puhdasta arvailua, mutta linnan levoton Valkoisena rouvana tunnettu kummitus voisi todella olla nainen, joka elämänsä aikana kärsi niin sanotuista "hulluuskohtauksista". Magnus Linder III:n aviopuolison Jeanette Hisingerin kerrottiin olleen mieleltään järkkynyt, ja hänet lukittiin aika ajoin toisessa kerroksessa sijaitsevaan huoneeseen, joka oli varta vasten näitä mielenjärkkymiskohtauksia silmällä pitäen tehty. Muuna aikana Jeanette oli puoliso ja perheenäiti, joka osallistui perheen arkielämään tavalliseen tapaan. Uskoisin, että hulluuskohtausten aikana linnan seinien sisäpuolella elämä muuttui pelottavaksi. Miten mahtoivat pariskunnan lapset reagoida äitiinsä noina aikoina, entä siihen, että tämä lukittiin pois tuoksi ajaksi? Huusiko Jeanette? Riehui, löi, repi seiniä kynsillään? Vai käyttäytyi muuten sekavasti, puhui outoja? Varmuudella tiedämme ainakin, että linnan komea julkisivu kätki sisälleen salaisuuksia ja pelkoa.

Kirjoitettuani ensimmäisen kerran Mustion linnan kummituksista sain myös tietooni erään lukijani kautta, että linnassa kummitteleva Harmaa rouva saattaisi olla ennen kuolemaansa palvelusväkeen kuulunut nainen. Kommentoija kertoi yhteyksistään Mustion linnaan, ja paljasti, että Harmaan rouvan kummitteluun liittyisi dramaattinen ja traaginen rakkaustarina palvelusväen keskuudessa. Se sopisi äärimmäisen hyvin siihen tietoon, että Harmaan rouvan läsnäoloon on liittynyt ketjujen kalketta, pesemisen ääniä ja laahustamista. Ketjujen kalke ehkä vain kuvainnollisesti voidaan yhdistää isäntäväkeensä kahlehdittuun piikaan, mutta pesemisen äänet ovat hyvin konkreettinen seikka. Tai entäpä, jos kahleet viittaavat juurikin traagiseen rakkauteen sidottuun sieluun? Sieluun, joka ei edes kuolemassa osannut päästää irti?

Mitä enemmän luen tai kuulen Mustion linnasta, sitä mielenkiintoisemmaksi se käy. En ole ainoa paranormaalista kiinnostunut, joka on nähnyt tämän arvokkaan vanhan rakennuksen potentiaalin, lukuisat yliluonnollisista tapahtumista kiinnostuneet löytävät tiensä jylhän rakennuksen luo yhä uudelleen. Myös Aavedata on käynyt paikan päällä (lisää heidän tutkimuksistaan: Aavedata).

Mustion linna seisoo komeana kummullaan. Kun sitä katsoo kaukaa, se näyttää mahtipontiselta kartanolta, joka sulkee sisälleen valtavan määrän historiaa ja erilaisia ihmiskohtaloita. Kuinka monet kenkäparit ovatkaan talon pääovelle kavunneet?

Linna näyttää rauhalliselta, hiljaiselta, aavemaiselta. Kuitenkin noiden keltaisten puuseinien takana on kätkettyjä salaisuuksia, traagisia elämäntarinoita ja ikuisesti rauhattomuuteen tuomittuja sieluja.

Jospa vain seinät pystyisivät puhumaan...

Raavintaa ruumisarkussa

Halloween on alkujaan kelttiläinen perinne, joka liittyy sadonkorjuun juhlaan ja talven alkamiseen, samhainiin. Keltit uskoivat, että halloweenin aikaan luonnon kuihtuessa ja kuollessa tämän maailman ja yliluonnollisen todellisuuden rajat katoavat, ja henget yrittävät houkutella ihmisiä tuonpuoleiseen. Lukuisat kokkotulet auttoivat estämään näitä henkien hyökkäyksiä ja suojelivat elollisia sieluja. Nämä uskomukset ovat peräisin Englannista, Irlannista ja Skotlannista, josta ne ovat levinneet maailmalle, etenkin Amerikkaan, uudisasukkaiden mukana. Vuosien saatossa amerikkalainen halloween on vallannut alaa, vaikka perinteet ovat vahvasti Euroopasta kotoisin. Halloweenin juurten vuoksi onkin sopivaa jakaa kanssanne pala ihmiskunnan synkästä historiasta, jotain Skotlannin matkalla kuulemaani.

Muutamia satoja vuosia sitten yksi rikollisuuden muoto kukoisti Skotlannissa (ja muualla). Rahaa ei ollut helppo tienata rehellisesti, ja ellei sattunut syntymään kultalusikka suussa, oli tie taloudelliseen huolettomuuteen kivikkoinen ja täynnä kärsimystä, jopa mahdoton. Suurin osa ihmisistä eli kädestä suuhun, joka päivä perustuen ruoan ja elannon ansaitsemiseen ja hankintaan. Kun lääketiedettä ja kirurgiaa kehitettiin, tarvittiin ihmisruumiita edistämään anatomista tutkimusta, mutta harva oli valmis luovuttamaan läheisensä elottoman ruumiin leikkauspöydälle, kun se piti saattaa siunattuna haudan lepoon, jotta lähimmäisen matka tuonpuoleiseen ei vaarantuisi. Arkkuun jätettiin jopa jotain pieniä arvoesineitä maksuksi matkan varrelle. Kirurgit ja tutkijat olivat valmiita maksamaan sievoisen summan suhteellisen tuoreesta ihmisruumiista, ja niin uusi "ammattikunta" oli syntynyt: ruumiinryöstäjät.

Ryöstäjät kiersivät hautausmaita yönpimennossa, kuu ja tähdet seuranaan, kaivaen mahdollisimman tuoreet ihmisruumiit ylös myyden ne sitten eniten maksavalle. Ruumiiden alkuperää ei juuri kyselty, vaan ne otettiin innolla leikkauspöydälle tutkimuksiin, leikeltiin viimeistä elintä myöden ja luurangot säilytettiin lääketieteen opiskelijoiden käyttöön. Ruumiista saadun rahan lisäksi ryöstäjät pitivät arkusta löytämänsä aarteet ja palauttivat arkun täysin tyhjänä takaisin maakuoppaansa. Ruumiinryöstäjät osallistuivat röyhkeimmillään jopa hautajaisiin nähdäkseen mihin hautapaikkaan tuore ruumis lasketaan, nostaakseen sen sitten yönsydännä ylös. Tätä he tekivät myös sen vuoksi, että aamulla tuoreen mullan peittämää hautapaikkaa ei välttämättä kyseenalaistettu, vastahan kuollut oli sinne kuopattu. Ryöstäjien työ ei kuitenkaan ollut riskitöntä, mikäli siitä jäi kiinni oli rangaistuksena suoraan sen kummempia kyselemättä hirttotuomio.

Vaikka tämä "ammatti" kuulostaakin melko kamalalta, löytyi kaikista karmivin seikka itse haudasta. Ruumisarkkujen sisältä kansipuolelta paljastui tuolloin hälyttävän usein merkkejä raapimisesta, ja kuolleen kynsien alta arkun maalia ja puupintaa. Noihin aikoihin useat ihmiset joutuivat virheellisesti haudatuiksi elävältä, virheellisen kuolleeksi julistamisen vuoksi. He heräsivät arkuista haudatuksi tultuaan, huusivat ja raapivat, kuluttaen happensa loppuun ja lopulta menehtyen tukehtumalla.

Happimäärä maanalaisessa ruumisarkussa on vähäinen. Riippuen kuinka syvälle arkku haudattiin, monet elävältä haudatut kuolivat koskaan hereille havahtumatta. On kuitenkin mahdollista, että maan alle jääneen ilmataskun vuoksi he elivät hautaamisen jälkeen vielä päiviä, mahdollisesti jopa viikon.

Eräiden ryöstäjien kohtaloksi koituikin tarinan mukaan rikas, kuollut rouva, jotka ryövärit kaivoivat keskellä yötä ylös kuopastaan. Rouva virkosi kun ryöstäjät yrittivät puukolla sahata hänen arvokasta sormustaan irti leikkaamalla koko sormen pois. Tämä säikäytti rikolliset ja he juoksivat hädissään kadulle, huutaen paniikissa ensimmäiselle vastaantulijalle henkiin heränneestä ruumiista. Vastaantulija sattui olemaan poliisi, ja ryöstäjät päätyivät narun jatkoksi jo seuraavana päivänä.

Tuohon aikaan varakkaat ihmiset hautasivatkin sukulaisensa ja perheenjäsenensä lukittuihin katakombeihin ja kalteroituihin hautaholveihin pitääkseen haudanryöstäjät poissa.

Tai kenties pitääkseen kuolleet sisällä...

Synkkää halloweenia!

Olio vedessä

Herkullisiin aiheisiin on tartuttava kun niitä sattuu eteen, lähdekritiikkiä sen suuremmin suorittamatta. Iltalehti uutisoi sunnuntaina 26.6. kahdesta ruotsalaisesta tytöstä, joiden uintireissun valokuvaaminen oli synnyttänyt hämminkiä sekä tytöissä että ruotsalaisessa Aftonbladet-lehdessä. (katso alkuperäiset artikkelit sekä juttuun liittyvä valokuva: Iltalehti ja Aftonbladet)

14-vuotias Isabelle oli ollut ystäviensä kanssa uimareissulla Tukholman lähellä, ja napsannut valokuvan tovereistaan. Myöhemmin kotonaan hän oli katsonut kuvaa tarkemmin, ja järkyttynyt nähdessään vedessä lähellä ystäviään oudonnäköiset kasvot. Isabelle lähetti kuvan Aftonbladetille saadakseen selityksen oudolle ilmestykselle, mutta toistaiseksi on saanut vain arvailuja. Vedenpinnan alla häämöttävän olion on epäilty olevan labradorinnoutaja, alien tai auringon aiheuttama, selittämättömän heijastus.

Niin moni asia saattaa synnyttää epämääräisiä, pelottavia ilmestyksiä valokuviin, mutta Isabellen ottamassa kuvassa veden alla "kelluvat" kasvot muistuttavat Hollywoodin maalaamia mielikuvia alieneista. Minulle nousi tämän kuvan myötä välittömästi muistikuva vuosia sitten viettämästäni kesäpäivästä ystäväni kanssa. Olimme uimassa kymmenisen kilometrin päässä kotoamme, mutapohjaisessa järvessä, kun ystäväni kirkaisi yhtäkkiä ja lähti uimaan kohti rantaa. Itsekin veden tummia syvyyksiä hieman jännittäen otin välittömästi muutaman ripeän uimaliikkeen päästäkseni rantaan. Ystäväni sanoi, että oli tuntenut jo veteen mennessään oudon kosketuksen ihollaan, ajatellut sen olevan järvikasvi tai vaikka kala. Mutta hetki sitten jokin oli ottanut hänen nilkastaan kiinni, nykäisten häntä pinnan alle.

Katsoin ystävääni ja auringon heijastamaa metsämaisemaa järven pinnalla. Vedenpinta oli petollisen rauhallinen, pikimusta, oli mahdoton nähdä mitä pohjassa lojui. Emme uskaltaneet enää mennä takaisin veteen, ja syrjäiselle järvelle olen myöhemmin palannut vain uittaakseni koiraani. Vaikea sanoa mikä ystäväni nilkkaan tarttui, saattoihan se olla vain vesikasvi, vaikka harvemmin ne kietoutuvat itsestään kiinni jalkaan sen ollessa paikoillaan pohjassa kiinni.

Järvi sijaitsee melko lähellä Verivalkaman korpimetsiä (lue: Verivalkama), joten en lähde uintimielessä koettelemaan onneani sinne ihan heti uudelleen. En saa mielestäni tarinaa pojasta, joka kertoman mukaan hukkui järveen kalastusreissullaan. Entä jos hän on edelleen järven pohjassa, odottaen, vaanien?

Ruotsalaistyttöjen kuvassa voi olla mitä tahansa, kunnes toisin todistetaan. Vaikka kyseiseen järveen hukkuneen, katkeran pojan sielu, joka haluaa itselleen seuraa järvenpohjan ikuiseen ajattomuuteen.