Kesämökki

Olen saanut kokea ja kuulla yhtä ja toista uutta asiaa muuttoni jälkeen. Paluu lapsuudenkotini takaisiin maisemiin on ollut myös täynnä muistoja menneistä. Ehkä parasta antia on kuitenkin ollut ihmiset, keitä täällä olen tavannut ja joiden kanssa olen päässyt keskustelemaan. Vaikka osa naapureiden kasvoista onkin ollut tuttuja, olen täällä aikuisena asuessani saanut enemmän tarinaa ja taustaa jokaisen kasvon taakse. Hiljattain jäin keskustelemaan erään hiekkatiemme varrella asuvan iäkkään naisen kanssa ja hänen kertomuksensa isästään ja tämän kesämökistä painui syvälle mieleeni.

Nainen kertoi isänsä aikoinaan rakentamasta kesänviettopaikasta noin tunnin ajomatkan päässä kotoaan. Kun hän oli itse nuori tyttönen, tuli hänenkin vietettyä sisarustensa kanssa monet kauniit kesät pienen hirsimökin rannoilla loiskutellen järvivedessä tai tähystellen pilvikuvioita taivaalla. Hän kertoi, kuinka kesämökki oli etenkin isälle tärkeä, eikä tätä juuri kesän aikana näkynyt heidän kaupungin laitamilla olevassa kodissaan. Hän oli joskus kysynyt äidiltään miksi isä vietti niin paljon aikaa mökillä, johon äiti oli vastannut vain yksiselitteisesti, että isä nauttii omasta rauhastaan. Toisinaan perhe vietti myös miltei koko kesän mökillä, mutta isä pyrki olemaan siellä miltei puolet vuodesta, eikä häntä tuntunut haittaavan ettei mökkiin tullut juoksevaa vettä. Sähköt sinne oli vedetty.

Kun isä sittemmin eläköityi leipätyöstään, hän olisi halunnut lähes jäädä asumaan mökilleen. Naapurinrouva kertoi, että hänen isänsä tuntui levottomalta kotona kaupungin kupeessa, ja puheetkin yleensä kääntyivät mökkiin ja kaikkiin siellä odottaviin töihin. Kun perheen äiti kuoli yllättäen yöllä sydänkohtaukseen, muutti isä mökkiinsä. Oli hänellä heidän kaupunkikotinsa, mutta se oli lähinnä vain virallisissa tiedoissa asuinpaikkana, isää enää harvoin sieltä tavoitti.

Naapurinrouvan isä asusteli mökillään ja ikääntyessään kieltäytyi lähtemästä, vaikka moni toimista oli käynyt hänelle jo liian raskaaksi, ja naapurini näki kuinka ennen niin hyvin huollettu mökki alkoi hiljalleen repsottaa. Vanhalla miehellä ei ollut enää nuoria jäseniä joilla ylläpitää ajan hampaan tylysti kaluamaa järven ranta tönöä, mutta kuten monelle meistä käy iän myötä, myös vanhus muuttui yhä jääräpäisemmäksi ja ilmoitti lopulta lähtevänsä mökistään vain jalat edellä.

Eräänä kylmänä talvisena päivänä kuitenkin tapahtui jotain odottamatonta. Naapurini oli lähtenyt katsomaan isänsä vointia, sillä tämä ei ollut useista yrityksistä huolimatta vastannut matkapuhelimeensa. Isä löytyi lojumasta puuliiterin lattialta, ja tytär soitti välittömästi hätäkeskukseen. Hänen isänsä saatiin ajoissa sairaalaan, jossa kävi ilmi tämän saaneen aivohalvauksen. Vanhus joutui jäädä sairaalahoitoon, jossa hän hoki tiukasti palaavansa kotiin seuraavana päivänä. Sitten taas seuraavana, sitä seuraavana, sitä seuraavana... Lopputalven ja alkukevään aikana isä hieman kuntoutui, ja hän alkoi jakaa innokkaasti ohjeita kaikista kevään töistä, mitä mökillä tulisi suorittaa. Hän aikoi vahvasti palata tekemään töitä itse. Häntä kiukutti, kun kaappikello oli varmasti vetämättä monelta kerralta, ulko-oven ja puuliiterin saranat rasvaamatta ja saunankin piipun koloihin tekisi lintu pesän, jollei niitä paikattaisi.

Kun aurinko alkoi olla jo korkealla, ja lumista oli enää jäljellä hippunen, sai naapurinrouvan isä kuitenkin toisen aivohalvauksen ja menetti täysin kykynsä liikkua ja puhua. Hän jäi letkuihin sairaalaan, kunnes kaikki päättyi eräänä yönä kaikessa hiljaisuudessa.

Mökki jäi naapurilleni, sillä hänen sisaruksensa eivät olleet sen hoidosta kiinnostuneita. Niinpä naapurinrouva alkoi laittaa mökkiä tehden samalla surutyötä paikassa, joka oli ollut hänen isälleen niin kovin rakas. Mitä enemmän hän mökillä aikaa vietti, myös yhdessä miehensä kanssa, sitä enemmän siellä havaitsi eriskummallisia asioita. Kaappikello tuntui jääräpäisesti pysähtelevän vähän väliä, ja monet kerrat näistä pysähdyksistä viisarit osoittivat lähelle hänen isänsä yöllistä kuolinaikaa. Sekä mökin ulko-ovi, että puuliiterin ovi aukenivat toisinaan itsestään selkäpiitä karmivan narinan säestyksellä, vaikka ne olisivat olleet lujasti säpissä. Toisinaan näytti siltä kuin saunamökin ikkunassa seisoisi hahmo katsomassa mökkiä kohti.

Myös naapurinrouvan mies kohtasi outoja asioita. Kerran hänen nikkaroidessaan uutta kuistia mökkiin oli hän tuntevinaan reippaan taputuksen olkapäällään ja luuli kyseessä olevan vaimonsa. Kääntyessään, hän ei kuitenkaan nähnyt ketään, mutta maassa hänen lähellään oli vanha vasara. Se oli kuulunut vanhukselle, eikä sitä ollut näkynyt vuosiin. Naapurinrouva kertoi myös tapauksesta jolloin hän oli nauttinut kesäpäivästä ja laineen liplatuksista laiturilla ja kuullut kuinka hänen miehensä käveli laiturille ja sanoi vaimeasti: "Hyvä näin". Kun hän kääntyi hymyillen kohtaamaan miehensä, oli laituri hänen takanaan tyhjä, mutta tapauksesta tuli lämmin olo.

Erään hämärän syysillan päätteeksi oli pariskunta nautiskellut takkatulen loimusta mökin sisällä tietäen, että pian olisi aika laittaa mökki talviteloille, kun keskustelu oli kääntynyt naisen isään. Pariskunta keskusteli ihmetellen siitä, miten mökki oli ollut rouvan isälle niin tavattoman rakas. Hyvin oudosti tämän keskustelun lomassa kaappikello alkoi soida. Molemmat hätkähtivät, sillä oikutteleva kaappikello ei ollut soinut enää vuosiin. Mies ponnahti pystyyn katsomaan kelloa lähemmin, varovasti sitä tönäisten, sillä viisarit eivät osoittaneet yhteenkään tasalukuun tai puolikkaaseen tuntiin. Mies kopautti kevyesti nyrkillään kelloa ja täysin yllättäen tipahti jostain sen takaa rispaantunut lappunen.

Pariskunta nosti lappusen lattialta ja heidän hämmästyksekseen se oli reunoista rispaantunut valokuva naisesta lapsena mökillä perheensä kanssa. Kuva oli varmasti joskus tippunut kellon taakse, mutta nyt se tuntui viestiltä.

Naapurinrouva kertoi minulle, että ajan kanssa selittämättömät, yliluonnolliset tapahtumat mökillä alkoivat hiipua, kuin hänen isänsä olisi lopulta saanut rauhan ja todennut kaiken olevan jälleen niin kuin piti. Häntä kuitenkin lohduttaa ajatus, että kaikkien tapahtumien valossa tuntui todella siltä, että isä vielä pääsi laitoksesta takaisin rakkaaseen mökkiinsä. Ei ehkä ihan siten kuin olisi toivonut, mutta jollain tapaa kuitenkin. Mökiltä löytynyt kuva oli hänelle vastaus kaikkeen. Isä oli rakastanut mökkiä pohjattoman paljon siksi, että hänen elämänsä onnellisimmat hetket elettiin siellä. Sen sijaan, että hän olisi halunnut tehdä uusia muistoja jossain toisessa paikassa, hän vaali jo elettyä aikaa.

Olin onnellinen ja otettu siitä, että tämä tarina jaettiin kanssani, sillä siinä tuntui olevan jotain maagista ja jotain uskomattoman lohdullista. Kuin todella voisimme vielä silloinkin, kun sydämiemme syke hiljenee, palata kotiin kunnes olemme valmiita jatkamaan eteenpäin. Mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Myös naapurini isä on kaikessa jääräpäisyydessään inspiroiva persoona. Olemme elossa vain hetken verran ja vaikka toisten huomioon ottaminen ja empatia ovat äärimmäisen tärkeitä, eikö olekin tärkeää seurata omaa sydäntään ja elää oma elämänsä. Juuri sellaisena kuin sen haluaa?

Toimi omien arvojesi mukaan, ole uskollinen itsellesi. Elä sellainen elämä, jonka itse muistat. Loppujen lopuksi olet ainoa, kenelle sillä todella on merkitystä.

Älä katso taaksesi

Lapsuuden kotini maisemissa, joista tuli reilu vuosi sitten kotimaisemiani uudelleen, olen kohdannut monet paranormaalit ja selittämättömät tapahtumat elämässäni. Monet paikat täällä muistuttavat minua tapahtumista ja saavat ihoni kananlihalle, mutta keskellä metsää asuessani olenkin muuttunut rohkeammaksi. Kiinnostuneemmaksi kuulemaan enemmän, kokemaan enemmän. Syöksymään outoa ääntä kohti ja selvittämään sen alkuperän. Ehkä kuitenkin vain siihen asti, kunnes jotain äärimmäisen pelottavaa tapahtuu jälleen.

Eräs lähellä asuva tuttavani tuntee kiinnostukseni selittämättömyyksiin, ja kertoi minulle kulkeneensa melko lähellä kotiani sijaitsevaa metsäpolkua pimeänä pyhäinpäivän iltana. Hän oli todella peloissaan kerratessaan tapahtumaa minulle seuraavana päivänä täydessä päivänvalossa.

Hän oli kulkenut taskulampun kanssa metsän hiljaisuudessa, nauttien raikkaasta syysillasta vetäen keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa. Metsä oli tuoksunut loppusyksyltä. Rämeiltä ja märältä maalta, mädäntyneiltä lehdiltä ja kostealta mullalta. Jossain vaiheessa ilma oli kuitenkin tuntunut muuttuvan lähes seisovaksi ja tuttavani kertoi nähneensä tumman hahmon seisovan polulla liikkumatta. Hän oli yrittänyt kysyä hahmolta oliko tämä kunnossa, mutta tunnelma oli muuttunut niin ahdistavaksi hahmon seistessä keskellä pimeää metsää täysin liikkumatta, täysin hiljaa, että tuttavani oli päättänyt kiiruhtaa pois. Hahmo oli kuulemma seissyt selvästi keskellä polkua kauempana, mutta oli ollut vaikea erottaa sitä tarkemmin taskulampun hiipuvien patterien suomassa loisteessa.

Pyysin tuttavaani näyttämään tarkan tapahtumapaikan, sillä aikomuksenani oli palata sinne tulevan illan pimeydessä. Kun illan pimeys sitten laskeutui, varmistin että minulla oli mukana puhelimeni kuvaamista varten ja taskulamppu tuoreilla pattereilla.

Polku, jolla hahmo oli seissyt

Saavuin suon laidalla metsäisessä kohdassa kulkevalle polulle pimeyden ollessa niin syvää, että se tuntui nielevän koko maailman ympäriltäni. Olisin tuntenut olevani yksin maailmankaikkeudessa ellei metsä olisi satunnaisesti ilmoittanut olemassaolostaan oksien napsahtelulla ja risujen rasahtelulla, sekä omaperäisellä loppusyksyn tuoksullaan. Olin sammuttanut taskulamppuni ja seisoin hievahtamatta paikoillani, imien tietoa ympäriltäni muilla aisteillani.

Jonkin ajan päästä, kun mitään ei ollut tapahtunut, aloin tuntea oloni kylmäksi ja sytytin lampun. Suuntasin sen valon eteenpäin polulla ja tuijotin eteenpäin räpäyttämättä silmiäni. Lopulta niitä alkoi kivistää ja minun oli pakko räpytellä. Silloin taskulampun valoi säröili ja välkkyi. Naurahdin hermostuneena. Eivätkö taskulamput ja kaikki mahdolliset valot ala aina välkkyä kauhuelokuvissa, kun jotain yliluonnollista on lähellä? Toisaalta vanhan tarun mukaan valojen alkaessa välkkyä, on kuollut astunut huoneeseen. Löin lamppua pari kertaa ja sen välkyntä tuntui rauhoittuvan. Terästin aistejani ja tähystin valokeilalla tarkasti polkua eteenpäin. Lähdin kävelemään, kun yhtäkkiä taskulamppu simahti jälleen kokonaan.

Ilma alkoi tuntua minusta raskaalta ja seisovalta. Tästä johtuen lähdin jatkamaan polkua eteenpäin reippaammin, kun onnistuin saamaan taskulamppuni valokeilan jälleen hohtamaan kohti sysipimeää metsää. Minulle tuli tunne kuin metsä, jonka rauha ympärilläni on normaalisti kuin lämmin ystävän halaus, olisi työntänyt minua pois luotaan. Lähdin.

Kotona olin hetken aikaa ajatuksissani ja mieleni harhaili. En ollut täysin varma oliko mitään loppujen lopuksi tapahtunut, vai oliko taskulampun valojen välkkyminen sattumalta oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa vain laukaissut pelon sisälläni ja aiheuttanut tuntemukseni. Vaikkakin olen montaa kertaa täälläkin todennut, en välttämättä usko sattumiin.

Mieleeni tulvivat muistot aikaisemmista kokemuksistani näissä metsissä. Muistin sen kammottavan syksyn, jolloin minua ja ystävääni tuntui vaanivan joku metsän pimeydessä. Häiriköivän ja ahdistelevan. Muistin tarinan Suomiehestä, jonka suo ei ollut tämän kertaisesta tapahtumapaikasta järin kaukana. Mutta eniten mielessäni sykki se kerta, jolloin olin kohdannut koirani kanssa juuri tässä metsässä vain kivenheiton päässä yhden pelottavimmista kohtaamisistani pimeässä ja se sattui olemaan tismalleen samaan vuoden aikaan. Marraskuun pimeinä iltoina. Tällä kertaa minulla ei vain ollut koiraa mukanani vaistoamassa jotain, mitä surkeat ihmisaistini eivät kyenneet vaistoamaan.

Myöhemmin tavatessani tuttavaani, kysyi hän heti olinko todella uskaltanut mennä metsään tuolloin. Hän miltei kiemurteli pelonsekaisesta jännityksestä odottaessaan vastaustani. Kerroin hänelle mitä oli tapahtunut ja näin kuinka väri pakeni hänen kasvoiltaan. Hän sanoi, että juuri noin se oli käynyt hänellekin.

Yritin oikaista hänen väärää käsitystään painottamalla, etten ollut nähnyt mitään. En yhtään mitään.

Tuttavani sanoi:

"Et niin. Tietenkään. Silloin kun valosi alkoi välkkyä, se oli takanasi. Kun olisit kääntynyt ympäri olisit nähnyt."

Yhtäkkiä se metsä on jälleen karmaiseva mielestäni. Kylmät väreet nousevat iholleni myöntäessäni tämän, ja tähyillessäni nyt ikkunastamme näkyvää pimeyttä.

Mitä yö kätkee sisälleen?

Älä katso taaksesi...

Hukkunut Doreen

Joki oli hänelle tuttu. Hän oli peseytynyt ja uinut siinä sadat kerrat aikaisemminkin. Aurinko paistoi korkealla, päivä oli lämmin.

Saapuessaan rannalle, kylmyys kiertyi hänen ympärilleen ja sitoi hänet paikoilleen hetkeksi. Oli helle, mutta hänen ihonsa oli kananlihalla. Puistattava väristys vaelsi hänen selkärankaansa ylös niskaan saakka, ja sai hänet pudistamaan päätään ja ravistamaan käsiään.

Kuvittelen, hän ajatteli ja riisuutui laskeakseen jalkansa vilvoittavaan veteen.

Veden pinta väreili ja hän katsoi hetken sen rauhallisella pinnalla lenteleviä hyönteisiä. Ympäristö oli oudon hiljainen, edes linnut eivät laulaneet. Hänen mieleensä muistui tarina, jonka hänen ystävänsä oli hänelle kesäillan pimeydessä kuiskuttanut. Tarinan mukaan tuon joen syvimmässä pohjassa piili jokin olento, hirviö, jonka piti aika ajoin nousta pinnalle saalistaakseen uimarin sielun mukaansa syövereihin. Eräs hänen ystävistään oli kertonut nähneensä luurankomaiset kasvot pinnan alla, syvyyksissä.

Hän ravisti jälleen päätään ja työnsi kauhutarinan mielestään. Sitä se vain oli, tarina. Ja nyt hänen oli peseydyttävä. Hän oli uinut täällä satoja kertoja aikaisemminkin, mikään ei ollut muuttunut.

Veden syleily hänen ympärillään rauhoitti hänen levottoman mielensä. Tuttu ja turvallinen paikka. Hän ui hiukan pidemmälle kuin normaalisti, vain todistaakseen omalle mielelleen, että oli rohkeampi kuin todella olikaan. Uskalsi uhmata vaaraa.

Hän kellui pinnan päällä omissa maailmoissaan, eikä huomannut maailman ympärillään muuttuvan kuolettavan hiljaiseksi. Hyönteisten surinakin oli kaikonnut. Veden syvyyksissä, kaukana pinnan alla oli liikettä.

Yhtäkkiä hän tunsi jalassaan nykäisyn. Hän kirkaisi ja nosti päänsä pinnan yläpuolelle nähdäkseen ympärilleen. Vedenpinta oli edelleen rauhallinen, mutta jokin oli toisin. Rannalla hänet vallanneet kylmät väreet palasivat taas, voimakkaampina kuin koskaan aikaisemmin. Hän otti muutaman uimavedon rantaa kohti, ensin rauhallisemmin, sitten nopeammin, sovittaen vedot kiihtyvään sydämen sykkeeseensä.

Lähellä rantaa hän tunsi taas kovan, kylmän kosketuksen nilkkansa ympärillä. Hän avasi suun huutaakseen, mutta jokin nykäisi hänet pinnan alle ja suu täyttyi vedellä.

Veden pinta roiskui ja lainehti, kunnes tuli aivan hiljaista. Ja hitaasti, varovaisesti ilma täyttyi taas hyönteisten surinasta ja lintujen laulusta.

13-vuotiaan Doreen O'Sullivanin ruumis löydettiin Lockyer Creek -nimisen joen vesistä. Hän oli hukkunut.

Yllä oleva kuvaus on kuvitteellinen, mutta vuonna 1915 kyseiseen jokeen todella hukkui 13-vuotias tyttö Doreen O'Sullivan. Tyttö oli mennyt peseytymään joen pahamaineiselle paikalle, joka tunnetaan nimellä Murphy's Hole. Murphy's Hole on hieman yli kuusi metriä (20 jalkaa) syvä kohta joessa. Onnettomuus uutisoitiin paikallisessa lehdessä 22. marraskuuta vuonna 1915 (The Brisbane Courier, Trove - National Library of Australia). Doreenin ruumista ei löydetty etsinnöistä huolimatta tuntiin hukkumisen tapahduttua.

Hukkuminen olisi kamala tapa menehtyä. Ensin koittaa pidätellä henkeään, mutta aivojen vaatiessa happea olisi lopulta vedettävä henkeä. Sen sijaan että keuhkot täyttyisivät raikkaasta ilmasta, tulvisi niihin nestettä, täyttäen jokaisen sopukan ja ontelon, kunnes ei enää tuntisi mitään. Mutta pelkästään hukkuminen ei tarkoita paranormaalia toimintaa tai tapahtumaa, eivätkä edes villit spekulaatiot hukkumissyistä. Doreen O'Sullivanin hukkumisesta mielenkiintoisen tekee seikka, joka tapahtui sata vuotta hukkumisen jälkeen.

Kim Davison ja Jessie Lu olivat kolmen lapsen kanssa uimassa Murphy's Holella vuonna 2015 marraskuussa, tismalleen sata vuotta Doreenin hukkumisen jälkeen, ja valokuvaan, joka heistä otettiin ilmestyi neljäskin lapsi, häilymään pinnan tuntumaan (valokuva löytyy aikaisemman linkin takana olevasta Daily Mailin artikkelista). Kim kertoo myös, että hänen tyttärensä jalkaan tartuttiin vedessä ainakin kahdesti, ja tunnelma oli jollain tapaa erikoinen joen tuntumassa.

Onko Doreen O'Sullivan edelleen läsnä hukkumispaikallaan? Yrittääkö hän vetää itselleen lapsia leikkiseuraksi joen synkän pohjan ikuisuuteen? Entä miksi hän hukkui, mitä tapahtui tuona marraskuisena päivänä?

Vielä erikoisemmaksi hukkuneen Doreenin tarinan tekee se, että neljän vuoden kuluttua marraskuussa 1919 myös Sydneyssä hukkuu Doreen O'Sullivan -niminen tyttö. Tyttö oli the Sydney Morning Heraldin mukaan hukkuessaan myös 12/13 -vuotias. Sydneyssä hukkuneen Doreenin ruumis löydettiin vasta seuraavana aamuna naaraamalla.

Teorioita on. Erään lähteen mukaan kyseessä on sarjamurhaaja, toisen mukaan jotain yliluonnollista, kolmas uskoo tähtiin kirjoitettuihin virheisiin ja neljäs huonoon tuuriin. Jotain Lockyer Creekissä kuitenkin on, ja voisi hyvin olla, että siellä virkistäytyminen jäisi viimeiseksi. Se yksi kesäinen päivä Verivalkaman lähettyvillä olevassa järvessä säikäytti minut pahanpäiväisesti veden alle nykivien kuolleiden suhteen. Puhumattakaan kaikista niistä salaisuuksista, joita veden hiljaisen pinnan alla makaa, odottaen oikeaa hetkeä, odottaen jonkun onnettoman sielun liittyvän seuraansa...

Kesä on juuri alkamaisillaan. Uskallatko sinä pulahtaa veteen, johon tiedät jonkun hukkuneen?

Se kosketus jalassasi ei välttämättä ollut järven pohjan kasvillisuutta.

Älä anna sen viedä sinua.

Yllätyksiä valokuvissa

Valokuviin on kautta aikojen ilmestynyt selittämättömiä hahmoja ja henkilöitä, joita kuvissa ei pitäisi olla - heitä ei ollut kuvauspaikallakaan. Kun kuvia vielä otettiin filmeille, selitettiin vieraiden hahmojen ilmestymistä filmien negatiivien päällekkäisyyksillä kuvaa kehitettäessä. Tällainen onkin ollut mahdollista, ja varmasti aiheuttanut monta kauhistunutta henkäystä kuvia selatessa ennen kuin totuus on paljastunut. On kuitenkin olemassa kuvia, joihin on ilmestynyt selvästi joku muu hahmo, eikä tapausta ole osattu selittää järjellä. Perhekuvaan on ilmestynyt kuollut sukulainen, vaikka hänestä ei samalla filmillä ole ollut kuvia, jopa kuolleet lemmikit ovat päätyneet takaisin isäntiensä syleihin tai valokuvan taustalle kuolemansa jälkeen. Autiotalojen ikkunassa näkyvät kasvot kuvassa, vaikka siellä ei ketään ole enää vuosiin asunut ja vanhoihin raunioihin ilmestyy hahmo, joka ei varmasti ollut paikalla kuvaushetkellä (lue: Mtv.fi - Vanhasta kuvasta paljastui outo hahmo).

Nykyaikana kuvien muokkaus on naurettavan helppoa, ja taitavimmat osaavatkin luoda aidonnäköisiä otoksia, jopa videoita. Internetissä on varmasti miljoonia kuvia ja videoita, joiden väitetään olevan aitoja, mutta jota ne eivät taatusti ole. Amatöörien kuvahuijaukset jäävät nopeasti kiinni, kun taas ammattilaisten muokkaukset saavat monet raapimaan päätään ja niiden uskotaan olevan aitoja, kunnes totuus paljastuu. Selaan mielelläni paranormaaleista tapahtumista sekä ilmiöistä otettuja kuvia ja videoita vaikkapa Youtubesta ja menen monessa lankaan itsekin - osa on vaan liian vakuuttavia, liian aitoja. Kun katsoo niitä iltahämärässä tai yönsydännä, vakuuttuu entisestään kun pelko hiipii esille mielenperukoilta. Loppujen lopuksi minäkään en voi luottaa muuta kuin omaan vaistooni näiden suhteen, ja joskus vaistoni sanoo joidenkin asioiden vain olevan mahdollista.

Viime aikoina yksi satunnaisesti pinnalla ollut kuvaustapa, joka on napannut selittämättömiä hahmoja, ilmiöitä tai asioita kuviin, ovat riistakamerat. Metsästäjät, riistanhoitajat ja maanomistajat virittävät tonteilleen kameroita, jotka nappaavat valokuvia vain havaitessaan liikettä. Tällä tavoin on saatu paljon tietoa seudulla liikkuvista eläimistä ja niiden liikkeistä, elintavoista. Aika ajoin riistakamerat ovat kuitenkin kuvanneet jotain selittämätöntä. Näin kävi maaliskuussa vuonna 2015, kun riistakamera nappasi kuvan Jämijärven metsissä liikkuneesta olennosta (Ilta-Sanomat). Tutustuin artikkeliin ja kuviin tuolloin huolella, huomaten, ettei artikkelissa yritetty millään tavoin pelotella ketään. Todettiin vain, että kuvaan on todennäköisesti päätynyt jonkinlainen hirvieläin. Joka tapauksessa zoomatessani kuvan reunalla näkyvään ihmismäiseen hahmoon, en saanut mielestäni tarinaa, jonka olin kuullut kasvottomasta miehestä (lue blogitekstini Urbaani legenda: Slender Man). Kuvassa näytti olevan olento, joka sopisi kuvaukseen ammottavine kuoppineen silmien paikalla. Tai sitten kyseessä oli hirvieläin. En kuitenkaan pystynyt ravistelemaan pois mieleeni kohonnutta jännitystä.

Riistakamerat ovat kuvanneet myös outoja valoilmiöitä, joiden on keskusteltu johtuvan esimerkiksi linssiin takertuneesta hyönteisestä tai eläimen silmän heijastuksesta salamavalon osuessa siihen. Joskus outoja kuvia tulkitessa selitykset tuntuvat olevan vielä kauempaa haettuja kuin mahdollisuus johonkin yliluonnolliseen.

Alla olevassa Youtube-videossa on muutama valokuva, joilla väitetään olevan paranormaali ilmiö tai tapahtuma. Yksi näistä otoksista on riistakamerakuva, johon on eksynyt selkeästi ihmishahmo. Kameranomistaja väittää, että kyseinen metsä on suuri, eikä mikään muu kamera osoittanut merkkiäkään ihmisen liikkeistä alueella.

10 REAL Photos that Will Give You Chills - Slapped Ham

Henkilökohtaisesti en ole vielä törmännyt omissa kuvissani selittämättömyyksiin, mutta en olekaan kuvannut tällaisiin tapauksiin otollisia kohteita. Tosin vieraillessani paikoissa, joissa väitetään kummittelevan, syntyy sisälleni pieni jännityksen liekki ja melkein odotan nappaavani kuvan, jota ei pysty ihmisjärjellä selittämään.

Jos...

Kun näin tapahtuu, tämä blogi tulee tietämään siitä ensimmäisenä.

Kummituseläimiä

Monesti kerrotaan kummituksista, räyhähengistä ja muista paranormaaleista ilmiöistä viitaten niillä suoraan johonkin "ihmisenkaltaiseen" riutuneeseen sieluun tai henkeen, joka on syystä tai toisesta jäänyt elävien luokse. Harvemmin kuulee kerrottavan tarinoita kummituseläimistä, vaikka sellaisiakin tapahtumia, kokemuksia ja legendoja varmasti on maailma pullollaan.

Olen ollut kiinnostunut yliluonnollisesta jo hyvin nuoresta pitäen, vaikka kesti vuosia kerätä uskallus sukeltaa tähän maailmaan mukaan, uskaltaa epäillä ja kyseenalaistaa tieteen normeja - antautua sille kuudennelle aistille. Nuorena sain lahjaksi kirjan "Eläimet luonnossa ja myyteissä" (Fran Pickering, 1999, WSOY), sillä eläimet ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Kirjan kuluneimmaksi ja eniten läpikahlatuksi aukeamaksi tuli lopulta sivulta 138 aukeava kappale "Kummituseläimiä".

Kappaleen ensimmäinen luku käsittelee mustia koiria, joista on kerrottu Britanniassa ja Ranskassa jo pitkään. Valtavan kokoinen, takkuinen, musta koira on nähty ympäri maaseutua, usein muinaisten paikkojen, kuten hautakiviröykkiöiden luona. Sillä on punaiset, hehkuvat silmät, ja sen kerrotaan ilmestyvän ja häviävän äänettömästi, jättäen jälkeensä vahvan rikinhajun. Koiran kerrotaan näyttävän oikealta, todelliselta, mutta mikäli sitä koskettaa se haihtuu tai leimahtaa liekkeihin. Kirjan mukaan kuuluisin mustan koiran ilmestys tapahtui vuonna 1577 Blythburghissa Englannissa, jossa musta koira syöksyi kirkkoon kesken jumalanpalveluksen, hyökkäsi muutaman ihmisen kimppuun ja korvensi kirkon ovea juostessaan ulos. Wikipedia tuntee myös tapauksen, ja siellä kerrotaan koiran surmanneen ne pari ihmistä, joiden kimppuun se hyökkäsi. Silminnäkijöitä tapauksella oli useita ja polttomerkit ovat edelleen nähtävissä kyseisessä kirkossa.

Mustia koiria on nähty myös muualla, esimerkiksi 1900-luvun alussa Yhdysvalloissa, Tenneseessä, jossa maanviljelijä John Bell näki perheineen tiluksillaan murisevan, mustan koiran. Koira piinasi perhettä noin vuoden ajan. Mustat koirat tunnetaan kautta maapallon myös niin sanottuina kalmankoirina (hell hound), jotka raahaavat tuskaiset sielut manalaan.

Toisenlainen koirakummitus vaeltelee Rathfarnhamin linnaan (Dublin, Irlanti) johtavalla tiellä. Kerrotaan, että tuo koira yritti pelastaa isäntänsä hukkumiselta, epäonnistuen ja menettäen samalla oman henkensä. Myös minä tunnen erään henkilön, joka kertoi kuulleensa rakkaan koiransa rapsuttelevan makuuhuoneen oven taakse tuttuun tapaansa aamuyöstä, sen jälkeen kun koira oli jo menehtynyt ja talo tyhjillään. Sama henkilö myös heräsi eräänä aamuna kuullessaan ja tuntiessaan kasvoillaan koiransa tyytymättömän tuhahduksen emännän pitkiin aamu-uniin.

Kuolleita eläimiä, kuten ihmisiäkin, on ilmestynyt myös valokuviin. Kirjassa kerrotaan Sveitsissä sattuneesta tapauksesta, jossa pikkupoika suri kissanpentunsa raakaa kuolemaa bernhardilaiskoiran hampaissa elokuussa 1925. Hänen isänsä otti kuvan pojastaan vain muutama päivä tapahtuneen jälkeen, ja kun kuva kehitettiin, oli pojan rakas kissanpentu tiukasti tämän sylissä samaisessa kuvassa. Toisessa kirjan tapauksessa Irlannissa asuneen Lady Hehirin kanssa samaan valokuvaan vuonna 1927 oli ilmestynyt hänen toisen elossa olevan koiransa vierelle koira, joka oli päättänyt päivänsä kuusi viikkoa aikaisemmin.

Minä hoidin lapsena kissoja läheisellä tilalla, ja niistä monesta tuli minulle todella rakkaita. Kun yksi rakkaimmista kissoista kuoli, näin hyvin todenmukaista unta siitä. Unessani kissa tuli kehräten kävelemään vatsani päälle maatessani sängyllä selälläni. Se kiersi hetken kunnes painui vierelleni pieneksi keräksi nukkumaan. Heräsin, ja vierelläni peitossa oli painauma.

Kummittelevatko eläimetkin, vai onko kaikki tämä vain rakkaita ystäviään ja lemmikkejään ikävöivien ihmisten hallusinaatioita, toiveunta? Täytyy joskus pureutua syvemmälle aiheeseen ja etsiä esimerkkejä lisää myös täältä koto-Suomesta.

Eläinrakkaana ihmisenä haluaisin ainakin uskoa niihin tarinoihin, joiden mukaan jo kuolleet eläimet ovat ilmestyneet aaveina rakkaimmille ihmisilleen varoittamaan heitä vaarasta. Olisihan se mukavaa ajatella, että uskollinen ystävä ei koskaan poistuisi viereltäni. Vaikka toisaalta kuolleiden pitäisi pysyä kuolleina, emmekö oppineet mitään Stephen Kingin teoksesta Uinu, uinu lemmikkini?