Hukkunut Doreen

Joki oli hänelle tuttu. Hän oli peseytynyt ja uinut siinä sadat kerrat aikaisemminkin. Aurinko paistoi korkealla, päivä oli lämmin.

Saapuessaan rannalle, kylmyys kiertyi hänen ympärilleen ja sitoi hänet paikoilleen hetkeksi. Oli helle, mutta hänen ihonsa oli kananlihalla. Puistattava väristys vaelsi hänen selkärankaansa ylös niskaan saakka, ja sai hänet pudistamaan päätään ja ravistamaan käsiään.

Kuvittelen, hän ajatteli ja riisuutui laskeakseen jalkansa vilvoittavaan veteen.

Veden pinta väreili ja hän katsoi hetken sen rauhallisella pinnalla lenteleviä hyönteisiä. Ympäristö oli oudon hiljainen, edes linnut eivät laulaneet. Hänen mieleensä muistui tarina, jonka hänen ystävänsä oli hänelle kesäillan pimeydessä kuiskuttanut. Tarinan mukaan tuon joen syvimmässä pohjassa piili jokin olento, hirviö, jonka piti aika ajoin nousta pinnalle saalistaakseen uimarin sielun mukaansa syövereihin. Eräs hänen ystävistään oli kertonut nähneensä luurankomaiset kasvot pinnan alla, syvyyksissä.

Hän ravisti jälleen päätään ja työnsi kauhutarinan mielestään. Sitä se vain oli, tarina. Ja nyt hänen oli peseydyttävä. Hän oli uinut täällä satoja kertoja aikaisemminkin, mikään ei ollut muuttunut.

Veden syleily hänen ympärillään rauhoitti hänen levottoman mielensä. Tuttu ja turvallinen paikka. Hän ui hiukan pidemmälle kuin normaalisti, vain todistaakseen omalle mielelleen, että oli rohkeampi kuin todella olikaan. Uskalsi uhmata vaaraa.

Hän kellui pinnan päällä omissa maailmoissaan, eikä huomannut maailman ympärillään muuttuvan kuolettavan hiljaiseksi. Hyönteisten surinakin oli kaikonnut. Veden syvyyksissä, kaukana pinnan alla oli liikettä.

Yhtäkkiä hän tunsi jalassaan nykäisyn. Hän kirkaisi ja nosti päänsä pinnan yläpuolelle nähdäkseen ympärilleen. Vedenpinta oli edelleen rauhallinen, mutta jokin oli toisin. Rannalla hänet vallanneet kylmät väreet palasivat taas, voimakkaampina kuin koskaan aikaisemmin. Hän otti muutaman uimavedon rantaa kohti, ensin rauhallisemmin, sitten nopeammin, sovittaen vedot kiihtyvään sydämen sykkeeseensä.

Lähellä rantaa hän tunsi taas kovan, kylmän kosketuksen nilkkansa ympärillä. Hän avasi suun huutaakseen, mutta jokin nykäisi hänet pinnan alle ja suu täyttyi vedellä.

Veden pinta roiskui ja lainehti, kunnes tuli aivan hiljaista. Ja hitaasti, varovaisesti ilma täyttyi taas hyönteisten surinasta ja lintujen laulusta.

13-vuotiaan Doreen O'Sullivanin ruumis löydettiin Lockyer Creek -nimisen joen vesistä. Hän oli hukkunut.

Yllä oleva kuvaus on kuvitteellinen, mutta vuonna 1915 kyseiseen jokeen todella hukkui 13-vuotias tyttö Doreen O'Sullivan. Tyttö oli mennyt peseytymään joen pahamaineiselle paikalle, joka tunnetaan nimellä Murphy's Hole. Murphy's Hole on hieman yli kuusi metriä (20 jalkaa) syvä kohta joessa. Onnettomuus uutisoitiin paikallisessa lehdessä 22. marraskuuta vuonna 1915 (The Brisbane Courier, Trove - National Library of Australia). Doreenin ruumista ei löydetty etsinnöistä huolimatta tuntiin hukkumisen tapahduttua.

Hukkuminen olisi kamala tapa menehtyä. Ensin koittaa pidätellä henkeään, mutta aivojen vaatiessa happea olisi lopulta vedettävä henkeä. Sen sijaan että keuhkot täyttyisivät raikkaasta ilmasta, tulvisi niihin nestettä, täyttäen jokaisen sopukan ja ontelon, kunnes ei enää tuntisi mitään. Mutta pelkästään hukkuminen ei tarkoita paranormaalia toimintaa tai tapahtumaa, eivätkä edes villit spekulaatiot hukkumissyistä. Doreen O'Sullivanin hukkumisesta mielenkiintoisen tekee seikka, joka tapahtui sata vuotta hukkumisen jälkeen.

Kim Davison ja Jessie Lu olivat kolmen lapsen kanssa uimassa Murphy's Holella vuonna 2015 marraskuussa, tismalleen sata vuotta Doreenin hukkumisen jälkeen, ja valokuvaan, joka heistä otettiin ilmestyi neljäskin lapsi, häilymään pinnan tuntumaan (valokuva löytyy aikaisemman linkin takana olevasta Daily Mailin artikkelista). Kim kertoo myös, että hänen tyttärensä jalkaan tartuttiin vedessä ainakin kahdesti, ja tunnelma oli jollain tapaa erikoinen joen tuntumassa.

Onko Doreen O'Sullivan edelleen läsnä hukkumispaikallaan? Yrittääkö hän vetää itselleen lapsia leikkiseuraksi joen synkän pohjan ikuisuuteen? Entä miksi hän hukkui, mitä tapahtui tuona marraskuisena päivänä?

Vielä erikoisemmaksi hukkuneen Doreenin tarinan tekee se, että neljän vuoden kuluttua marraskuussa 1919 myös Sydneyssä hukkuu Doreen O'Sullivan -niminen tyttö. Tyttö oli the Sydney Morning Heraldin mukaan hukkuessaan myös 12/13 -vuotias. Sydneyssä hukkuneen Doreenin ruumis löydettiin vasta seuraavana aamuna naaraamalla.

Teorioita on. Erään lähteen mukaan kyseessä on sarjamurhaaja, toisen mukaan jotain yliluonnollista, kolmas uskoo tähtiin kirjoitettuihin virheisiin ja neljäs huonoon tuuriin. Jotain Lockyer Creekissä kuitenkin on, ja voisi hyvin olla, että siellä virkistäytyminen jäisi viimeiseksi. Se yksi kesäinen päivä Verivalkaman lähettyvillä olevassa järvessä säikäytti minut pahanpäiväisesti veden alle nykivien kuolleiden suhteen. Puhumattakaan kaikista niistä salaisuuksista, joita veden hiljaisen pinnan alla makaa, odottaen oikeaa hetkeä, odottaen jonkun onnettoman sielun liittyvän seuraansa...

Kesä on juuri alkamaisillaan. Uskallatko sinä pulahtaa veteen, johon tiedät jonkun hukkuneen?

Se kosketus jalassasi ei välttämättä ollut järven pohjan kasvillisuutta.

Älä anna sen viedä sinua.

Avain salaisuuteen

Vietin puolisoni ja lemmikkieni kanssa joulun lapsuudenkodissani. Päivisin talo oli täynnä elämää ja melskettä, mutta yön laskeutuessa jäivät taloon meidän lisäksemme vain vanhempani. En ajatellut paranormaaleja tapahtumia, jotka vuosien saatossa ovat lapsuudenkodissani minua häirinneet, keskityin vain joulun hiljaiseen kauneuteen. Koristeltu kuusi loisti oleskeluhuoneessa, ja ikkunoihin ripustetut tähdet loivat sisälle lämmintä valoa. Tuntui siltä, että jouluna saisin varmuudella nukkua rauhassa ja herätä aamulla levänneenä, ilman selittämättömiä tapahtumia.

Kuitenkin, yhtenä yönä tapahtui siinä samassa eteisessä, josta olen jo aikaisemminkin kirjoittanut mm. Hahmo peilissä, jälleen jotain kummaa. Heräsin tuona yönä kovaan kolahdukseen. Se repi minut saman tien uneni miellyttävästä maailmasta, ja pakotti nousemaan sängynreunalle istumaan. Vuoteen lämpö hehkui vielä hetken ylläni, kun kuuntelin öistä hiljaisuutta. Samassa kuulin toisen, samanlaisen kolahduksen. Joulun mielenrauha oli kääntänyt "kuudennen aistini" pois päältä, joten ensimmäinen ajatukseni liittyi kissaamme.

Hemmetin katti, ajattelin. Se on varmasti tekemässä jotain yöllisiä tihutöitään, vaikka se ei normaalisti sen tapaan kuulukaan. Kissani tekee toisinaan kiellettyjä asioita päivänvalossa, mieluiten jonkun nähden, jotta saisi maksimaalisen huomion itseensä. Sitten se kirmaa pois kuin pistoksissa, tyytyväisenä päästessään pälkähästä.

Nousin ripeästi ylös sängystä ja kiirehdin oleskeluhuoneeseen tarkastamaan joulukuusen. Se seisoi tyynessä rauhassaan lattialla, eikä mikään viitannut, että nelijalkainen ystäväni olisi keksinyt aloittaa jouluterrorisointia. Yhtäkkiä kolahdus kuului taas, ja ymmärsin sen kantautuvan suuresta eteisestä. Kolahduksessa oli mielestäni jotain metallista, kuulosti siltä kuin puisen avainkaapin sisällä olevat avaimet olisivat helisseet.

Lähdin kiiruhtamaan kohti eteistä valmiina saamaan tihulaisen kiinni itse teossa, mutta jähmetyin sijoilleni ennen kuin pääsin oleskeluhuoneesta ulos. Kissani tuijotti minua keltaisilla silmillään yhdellä huoneen nojatuoleista. Se näytti tyytymättömältä ja väsyneeltä, kuin äänet olisivat häirinneet senkin unta.

Eteisessä katsoin ensimmäisenä avainkaappia. Ovi oli tiukasti kiinni, niin kuin kuuluisikin. Sitten huomasin, että katosta avainkaapin lähellä roikkuva joulukoriste heilui. Kyse oli painavasta koristepallosta, joka ei todellakaan pienestä tuulenvireestä vaivautuisi heilahtamaankaan. Jokin oli kuitenkin saanut sen liikkeelle.

Nyt eteinen oli hiljainen ja yön rauha oli laskeutunut huoneeseen. Avasin avainkaapin. Kiinnitin huomiota muutamaan vanhannäköiseen, suureen rauta-avaimeen. Muistaakseni ne ovat olleet siellä jo kauan, elleivät peräti aina. Toinen sopii isovanhempieni talon ulkorakennukseen, mutta toisesta en osannut sanoa. Kysyin asiasta vanhemmiltani seuraavana aamuna, ja sain kuulla, että avain kuului talomme tontilla aikaisemmin sijainneeseen työhevosen pieneen tallirakennukseen/ulkovajaan.

Vilkas mielikuvitukseni lähti työstämään tarinaa ja selitystä tapahtuneelle, mutta myös aikaisemmin kokemilleni asioille lapsuudenkodissani. Entä jos tontilla on aikaisemmin tapahtunut jotain - jotain peruuttamatonta, kamalaa? Rikos? Katoaminen?

Kylästä on aikojen saatossa hävinnyt ihmisiä maailmalle, mutta entä jos yksi ei koskaan lähtenytkään?

Ehkä hän kohtasi loppunsa jonkun toisen toimesta, ja tämä sama ihminen peitti jälkensä hautaamalla uhrin paikalle, johon oltiin rakentamassa pientä ulkorakennusta. Ruumista ei koskaan löydetty, ehkä sellaista ei edes tiedetty olevan.

Rakennus purettiin, kun olin lapsi. Muistan sen kuitenkin erittäin hyvin. Minusta siinä oli aina jotain karmivaa, mutta samalla kiehtovaa.

Ehkäpä rakennus tuhottiin, mutta sen alle haudatut salaisuudet säilyivät. Ja jokin on odottanut jo liian kauan totuuden nousua pinnalle.

Spekulointia.
Vai hyvä onninen arvaus?

Salaisuus pinnan alla

Pari viikkoa sitten löysin Iltalehden aarreaitasta artikkelin aavehylystä, joka katosi vain parissa päivässä löydön jälkeen. Hylyn uskotaan kuuluvan rahtialus Brunswickille, joka upposi kanaalin pohjamutiin vuonna 1900, jouluaattoaamuna. Aluksen kohtaloksi koitui sumuisena aamuna ajaminen vedenalaiseen hiekkadyyniin, joka sai aluksen kallistumaan. Voimakkaan vuoroveden isku alukseen oli viimeinen naula sen arkkuun. Tämä jouluaattoaamuinen surkeiden sattumusten sarja aiheutti seitsemän miehistön jäsenen hukkumisen kanaaliin, kahdeksan jäsentä selvisi elävänä onnettomuudesta. Hylky upposi merenalaiseen hautaansa, ja on siellä edelleen tänä päivänä.

Iltalehden artikkelin mukaan tutkijat saivat havainnon kanaalin pohjassa olevasta hylystä, mutta tehdessään uudelleen hydrografisia mittauksia alueella parin päivän kuluttua, ei hylkyä ollut enää löydettävissä. Aluetta mitanneesta satamayhtiöstä annettiin lausunto, jonka mukaan he uskovat hylyn olleen vain hetken näkyvissä ja peittyneen uudelleen kanaalin pohjan sedimentteihin ja hiekkaan. Artikkelissa ei mainittu veikö alus viimeiseen, kosteaan lepopaikkaansa myös nuo seitsemän miehistön jäsentä, vai löydettiinkö heidän ruumiinsa kellumasta tapahtumapaikan lähistöltä tai huuhtoutuneena veden turvottamina rantaan. Melkoisen musta, synkkä ja surullinen joululahja noiden seitsemän hengen perheelle.

Näin kesäisin muistaa helpommin vesien kirkkaiden ja välkehtivien pintojen kätkemät salaisuudet. Moni maamme lammista, järvistä, joista ja jorpakoista ovat luultavasti jossain vaiheessa vaatineet ihmishengen, jotkut hieman enemmän ja useammin, jotkut ehkä vielä odottaen vuoroaan. Osa tapahtumista on dokumentoitu historian kirjoihin, osa taas yhtä pohjaan uponneita ja kadonneita kuin uhrinsakin. Mainitsin vedessä vaanivista vaaroista ja kotikyläni mutapohjaiseen järveen kertoman mukaan hukkuneesta pojasta tekstissäni Olio vedessä. Kuitenkin kammottavin veteen liittyvä kokemukseni tapahtui kymmenisen vuotta sitten kun vierailin ystäväni luona hänen suosittelemallaan rannalla Hämeenlinnassa.

Ahvenistonjärvi teki minuun vaikutuksen kirkkaudellaan ja kauniilla ympäristöllään lenkkipolkuja kiemurtelevan metsän katveessa. Ranta oli suurehko ja siellä oli muitakin mahdollisuuksia viettää kesäpäivää kuin vain uiden. Olympialaisaikainen maauimala hyppytorneineen vuodelta 1952 seisoi edelleen tukevasti järven laidalla, tosin oli silloin täysin hyödyntämättä.

Nautin kuumasta kesäpäivästä uiden kirkkaassa vedessä. En pohtinut vedenpinnan alleen kätkemiä salaisuuksia, sillä vesi oli niin läpinäkyvää että näin pohjan vaivatta. Siellä ei ollut salaisuuksia, tai sitten ne olivat vain kätketty näkyville. Jonkin aikaa uituani minut valtasi kuitenkin outo, synkkä tunne. Vesi alkoi tuntua kylmemmältä ja vieraalta, ja minuun hyökyi kummallinen, unenomainen tunne. Kirkas vesi näytti hetken aikaa petollisen tyyneltä ennen kuin yhtäkkinen, raju tuulenpuuska sai sen pinnan väreilemään rajusti. Päätin lähteä kuivattelemaan rannalle ja nauttimaan auringonpaisteesta ystäväni kanssa.

Jonkin ajan päästä rannan poikki ajoi ambulanssi. Se suuntasi läheiselle kuntopolulle, joka kiemurteli rannan läheisyydessä. Katsoin säikähtäneenä ystävääni ja muistan sanoneeni hänelle, että toivottavasti kukaan ei ole loukkaantunut. Jokin tunne sisälläni kuitenkin kalvoi mieleeni ajatuksen, että oli käynyt pahemmin. Vaistoni osui oikeaan, kun myöhemmin samaan suuntaan rannan poikki ajoi rauhassa musta kuoleman auto, ruumisauto. Myöhemmin sain kuulla että tuona päivänä oli läheisen poukaman takana olevaa rantasaunaa käyttänyt keski-ikäinen mies hukkunut Ahvenistonjärveen, mitä todennäköisemmin juuri silloin kun itsekin olin ollut vain parinsadan metrin päässä uimassa samoissa vesissä.

Olivatko tuntemukseni johtuneet vain kesäisen, pitkän uinnin aiheuttamasta rasituksesta tai kenties nälästä? Vai olisiko mahdollista, että vaistosin jotain tapahtuneen, järven vaatineen yhden hengen itselleen?

Tuon onnettoman miehen ruumis ei lepää järven pohjassa, mutta jäin silti pohtimaan mitä muita salaisuuksia tuo järvi kätkee sisälleen? Entäpä kanaali, jonne Brunswick upposi vieden mukanaan seitsemän henkeä? Miten on mahdollista, että kokonainen alus häviää täysin, voiko vedenpohjan hiekka tosiaan kätkeä sen viimeistä mastoa myöten?

Vedenpinta voi näyttää uskomattoman kauniilta, kun ilta-aurinko heijastaa siihen päivän viimeisiä, kultaisia säteitään. Mutta ensi kerralla kun aiotte pulahtaa siihen vilvoittelemaan haastan teidät ajattelemaan mitä pinta kätkee alleen. Aavehylkyjä? Ihmisjäänteitä? Levottomia hukkuneiden henkiä?

Älkää antako salaisuuden vetää teitä pinnan alle mukanaan...

Uni, jota en koskaan unohda

En malta pysyä teksteissäni poissa unien erittäin mielenkiintoisesta maailmasta. Olen kirjoittanut jo unihalvauksista ja unensieppaajista, unohtamatta painajaisia ja muita yösydännä vaanivia pahuuksia, mutta nyt haluan kertoa yhdestä tietystä unesta, joka jäi vaivaamaan minua heti sen nähtyäni - ja vielä näin vuosiakin myöhemmin.

Olen aina nähnyt vilkkaita ja tapahtumarikkaita unia, joissa ei välttämättä ole edes minulle tuttuja kasvoja tai paikkoja. Unissani on lähes aina "juoni" ja ne ovat viihdyttäviä, todenmakuisia. Nukkuminen on minulle nykyään miellyttävä kokemus, sillä sen avulla näen ja koen uutta, joka yö. Yleensä tiedostan näkeväni unta ja pystyn katselemaan sen tapahtumia kuin elokuvaa, joskus uneni on jopa jatkunut seuraavana yönä siitä mihin jäi, kun nukahtaessani muistelen sitä tarpeeksi.

Reilu kolme vuotta sitten näin lyhyen unen, josta muistan edelleen tarkasti jokaisen pienenkin yksityiskohdan, kuin olisin todella kokenut tuon tilanteen oikeasti. Muistan kuinka unessani oli kesäyö, sillä katsoin ulos isoäitini kodin makuuhuoneesta ja ikkunan takana auringonlasku värjäsi taivaan oranssinpunertavaksi rehevien, vihreiden koivujen takana. Ilmassa leijaili sama tuttu, rakas tuoksu, kuin joka kerran käydessäni isoäitini luona. Tämä paikka oli ollut minulle lapsuusvuosieni aikana kuin toinen koti, täynnä hyviä muistoja.

Isoäitini makuuhuone oli hieman erilainen unessani. Isoisäni puolelta kymmenen vuotta tyhjänä ollut parisänky valtasi suurimman osan huoneesta, kuten todellisuudessakin, mutta sängyn jalkopäädyn seinää vasten ei ollutkaan vaatekaappien ruskeankellertävät ovet, vaan suuri valkoinen piironki, jonka päällä oli ovaalinmuotoinen peili. Unen tunnelma oli outo, jollain tavalla ahdistava. Huoneessa ei ollut muita kuin minä ja ikkunan takana upea ilta, joka kääntyi vääjäämättä kohti synkkää yötä, tunsin sen selkäytimessäni.

Kävelin piirongin ohi ja istuin parisängyn jalkopäätyyn, isoäitini puolelle. Isoisäni puoli oli unessani, ja todellisuudessa, enää vain paikka johon päiväpeitto käännettiin syrjään yön ajaksi. Kohotin katseeni piirongin päällä olevaan peiliin, josta minua takaisin katsoikin isoäitini. Tiesin olevani minä, mutta peili väitti minun olevan hän. Isoäitini katsoi minua suoraan silmiin vakaalla, viisaalla katseella, räpäyttämättä, ja kohotti etusormensa huuliensa eteen. Samaan aikaan kuulin ja en kuullut shhh-sihausta isoäitini peilikuvalta. Hän laski kätensä takaisin alas ja minä siirsin oman katseeni jännittyneenä syliini. Kääntelin käsiäni ja katsoin niitä tarkasti, mutta ne olivat minun, tunsin verisuonten ja jänteiden paikat, sormuksen, ihon nuoruuden. Kun kohotin jälleen katseeni peiliin, katsoin omaa peilikuvaani silmiin.

Ulkona maisemaa värjännyt kaunis auringonlasku oli muuttunut sysimustaksi yöksi, aivan kuin loppusyksy olisi syönyt kesän valon. Huoneen kattovalo oli päällä, se oli oudon teollinen, kuin kylmä, sinertävä loisteputken valo. Huoneen ikkunasta heijastui minun säikähtäneet kasvoni ja makuuhuoneen nurkissa värjyi varjoja.

Heräsin ahdistuneena, peloissani ja päättäväisenä häätää tuon kammottavan unen jokainen yksityiskohta mielestäni. Nousin ylös sängystä ja lueskelin hetken aikaa kirjaa, karistellen unenrippeet pois.

Aamulla unen muisto oli hämärtynyt, ja se alkoi vaipua unohdukseen. Sinne se olisi jäänytkin, ellei paria kuukautta myöhemmin isoäitini olisi kuollut juuri samalla paikalla, kuin missä unessani istuin. Se kesäyö vei hänet pois luotamme.

Ehkä vain sattumankaupalla mieleni oli luonut uneen täsmälleen samanlaiset olosuhteet, kuin todellisuudessa oli tapahtuva. Jälkeenpäin olen pohtinut unta, ja miksi isoäitini hyssytteli minulle? Silloin ajattelin, etten saisi puhua näkemästäni unesta. Unessa hän jakoi kanssani salaisuuden, mutta myös muistutti siitä, että hän on aina oleva osa minua, tärkeä pala menneisyyttäni ja henkilökohtaista historiaani, maa, josta juureni ovat kasvaneet.

Tuona yönä näin unen, jota en unohda koskaan.