Älä avaa ovea pelolle

Uusi kotimme lapsuudenkotini läheisyydessä on valanut minuun mielenrauhaa. Täällä, suurten metsien siimeksessä tunnen todella olevani kotona. Tunnen palanneeni juurilleni, joista aikaisemmin revin itseni irti turhankin vimmatusti.

Kotimme on rakennettu 60-luvulla, ja vanhojen talojen sanotaan elävän ympärillämme. Kirjaimellista elämää saattaa olla seinänkoloissa, joissa hiiret ovat luoneet tunneleitaan (onneksi kissamme säikyttelee ne tiehensä) ja lattiat narahtelevat, kun astuu tiettyihin kohtiin. Narahdus on erilainen astuessa ja painon noustessa lattialta, olen oppinut tunnistamaan ja erottamaan nämä äänet. Siksi onkin jotenkin selkäpiitä karmaisevaa kuulla yksin ollessaan juuri niitä narahduksia, jotka syntyvät kuin joku askeltaisi kotonamme.

Olen huomannut, että ovet täällä elävät myös omaa elämäänsä. Ne saattavat aukeilla ja yllätyksekseni ne ovat myös onnistuneet sulkeutumaan ilman, että olen niihin koskenut. Vanhan talomme ilmanvaihto on painovoimainen, joten kohautan olkapäitäni tälle ilmiölle - ilma pyrkii liikkumaan ulos ja sisään huoneista. Ulko-ovemme etenkin napsahtelee auki herkästi, mikäli se ei ole lukittuna ja tuulikaapin ovi on jäänyt auki.

Kirjoitin parisen vuotta sitten juhannuksen aikaan tekstin, jossa kerroin lukemastani, karmaisevasta tarinasta. Tarinassa seinän takaa oli kuultu koputuksia, ja kun asiaa oli tutkittu, oli sieltä löytynyt ihmisen luuranko. En aio kertoa, että uudesta kodistamme olisi löytynyt luurankoja (onneksi), mutta ollessani muutamia päiviä sitten yksin kirkkaassa päivänvalossa. ulko-oveemme koputettiin. Keittiömme ikkunasta näkee ulko-oven edustan, ja hämmennyin kurkistaessani kuka oli saapunut, sillä kotimme edusta ammotti tyhjyyttään.

Kävelin varovaisesti ulko-ovemme suuntaan, mutta jähmetyin jännityksestä oven napsahtaessa vauhdikkaasti auki. Rationaalinen puoleni halusi heti sysätä tapahtuneen ilmanvaihdon harteille, mutta päässäni taisteli myös toinen järjen ääni, joka väitti kivenkovaan, ettei tuo ollut mahdollista. Ei silloin, kun tuulikaapin ovi oli myös visusti kiinni. Kävin vielä kurkistamassa pihalle, mutta en nähnyt, tuntenut, kuullut tai aistinut mitään. Jokin silti muuttui sisälläni, sillä ensimmäistä kertaa pieni jännitys paranormaalin läsnäolon mahdollisuudesta oli hiipinyt mieleeni.

Samanlainen tapaus toistui seuraavana päivänä, tismalleen samalla tapaa. Olin keittiössä kuullessani koputuksen, mutten nähnyt ketään. Kun lähestyin tuulikaappia, näin sen rosoisen lasin läpi valon tulvahtavan sisälle tarkoittaen sitä, että ulko-ovi oli juuri auennut itsestään. Mieleeni palautui entisessä kodissani tapahtuneet koputukset ja pamaukset, jotka eivät olleet jättäneet jälkeensä miellyttävää muistoa.

Tämä tapahtui kaksi kertaa, mutta suorastaan pelkään niin käyvän vielä uudelleen, sillä muistot edellisestä kodistani siirrettynä omakotitaloon metsän keskellä säkkipimeän syksyn saapuessa saattavat olla liikaa. Vielä en ole kohdannut mitään voimakasta tai karmaisevaa, ja vaikka yliluonnollisia tapahtumia tunnun kaipaavanikin, en ole varma haluanko niitä kotiini enää. Täällä puitteet ovat jotenkin syvemmältä kauhugenrestä itsestään.

En voi olla pohtimatta naapurimme tontin rajalle haudattuja ihmisiä. Keitä he olivat? Mitä he saavuttivat elämässään? Jäikö heillä keskeneräisiä asioita?

Sanotaan, että ihminen kuolee kahdesti: ensimmäisen kerran maan päällisen elämän päättyessä ja toisen kerran sielun kadotessa, kun kukaan maan päällä ei enää muista sitä ja elämää, jonka se kätki sisälleen. Tällaisen uskomuksen mukaan henkien vaellus keskuudessamme kestää juuri niin kauan, kun heistä puhutaan ja heitä muistellaan.

Entä, jos henki ei olekaan valmis poistumaan, vaan haluaa muistuttaa itsestään ruokkiakseen omaa olemassaoloaan?

Ja voíla, kummittelu on syntynyt.

Kunhan leikittelen ajatuksilla, sillä kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, ei kukaan todella voi varmuudella sanoa, mitä tapahtuu elämän jälkeen.

Se, mitä koputukset ja ovien avaamiset merkitsevät, saattavat aueta minulle ennemmin tai myöhemmin. Ja voitte olla varmoja, että jaan tiedonmurut kanssanne.

Vaikka taidankin pitää jonkin aikaa ovea lukossa, ihan vaan varmuuden vuoksi. Vai enkö todellakaan ole ottanut mistään opikseni?

Ovet siis lukkoon. Vaan riittääkö se?

Variksenpelätin

Lenkillä lapsuudenkotini maalaismaisemissa tunnen oloni monesti hyvin tyyneksi, rentoutuneeksi ja rauhalliseksi. Vaikka olenkin saanut kokea yhtä ja toista näissä maisemissa, täällä tunnen juurieni olevan. Saan voimaa tästä maaperästä.

Mutta myös koen selittämättömiä, paranormaaleja tapahtumia ja ilmiöitä enemmän kuin muualla.

Lenkki näissä kesäisen vehreissä maisemissa voi kätkeä eteensä yllätyksiä, ja niin kävi jälleen kerran. Kävelin erään syrjäisen hiekkatien reunaa ja kuuntelin lenkkitossujeni rahinaa soran pinnalla ja ojassa viulujaan soittelevien heinäsirkkojen sirkutusta. Kauempaa tien päästä alkoi kantautua voimakasta lintujen raakuntaa. Terästin kuuloni, ja jatkoin matkaa. Lähemmäksi päästyäni huomasin, kuinka pitkään hylättynä olleen maalaistalon vanhan latorakennuksen eteen niitylle oli pystytetty karun näköinen variksenpelätin. Ironista kyllä, sen ympärillä lenteli ainakin viisi varista, välillä laskeutuen maahan ja lehahtaen jälleen lentoon.

Hymähdin näylleni. Pelätin ei näyttänyt osaavan toimittaa edes yhtä yksinkertaista virkaansa, sitä ainoaa, jonka vuoksi se edes oli olemassa. No, eipä näyttänyt rehevöitynyt niitty erityisesti pelättiään kaipaavankaan. Se oli minulle tutun, Kummitustalo-blogitekstissäni kertomani hylätyn maalaistalon maisemissa.

Pysähdyin hetkeksi ihmettelemään variksenpelätintä kauempana villiintyneellä niityllä. Se näytti jotenkin karmivalta harmaassa, venähtäneessä paidassaan, kangassäkkikasvot roikkuen oudosti vääntyneen pään vinksottavan, ruskean hatun alta. Kuin koko pelätin roikkuisi näkymättömästä hirttosilmukasta. Varikset rehahtivat yhtäkkiä taivaalle parvena pitäen kovaa meteliä, ja ihoni oli noussut täysin huomaamatta kananlihalle. Lähdin jatkamaan kävelyäni.

Joitakin päiviä myöhemmin kävelin "kummitustalon" ohi uudelleen, mutta variksenpelätin oli poissa. Miksi kukaan olisi vienyt vanhan pelättimen keskeltä villiintynyttä niittyä? Seisoin hetken ihmetyksen vallassa, kun mahdollisesti sama varisparvi lehahti lentoon jostain läheltä taloa. Ne lensivät läheltäni raakkuen vihamielisen kuuloisesti, kuin en saisi olla siinä missä olin, seisoa tuijottamassa niiden pyhättöön. Lähdin jatkamaan takaisin vanhempieni kotiin, mutta törmäsin matkalla erääseen kylän naisista. Pysähdyin vaihtamaan muutaman sanan hänen kanssaan, ja satuin mainitsemaan hänelle karmaisevasta linnunpelättimestä. Nainen oli hetken hiljaa, kunnes kysyi vaimeasti:

"Sinäkin näit sen vai?"

Myönsin hiukan hämilläni asian olevan niin. Nainen kertoi, että on nähnyt satunnaisesti kesän aikana kuinka variksenpelätin on "liikkunut ympäri" hylätyn talon tonttia. Milloin hän on nähnyt sen niityllä, joskus nojaavan ladon seinään, jonain iltana talon ulko-oven edessä ja toisena tuijottamassa niityn laidalla tielle päin.

En pystynyt pidättämään jännittynyttä henkäystäni. Pelättimessä oli ollut mielestäni jotain pahaenteistä, mutta yritin selittää asiat niin naiselle kuin itsellenikin, ja tokaisin, että ovatpahan kylän lapset keksineet itselleen erikoisen harrastuksen. Nainen naurahti vaimeasti, ja tokaisi olevansa tyytyväinen, kun joku muukin oli nähnyt pelättimen. Hänen miehensä ei ollut kuulemma milloinkaan onnistunut näkemään sitä missään päin tonttia, vaikka oli joskus käynyt talon pihaltakin käsin katsomassa, koska vaimo tuntui saaneen oudosta pelättimestä päähänpinttymän.

Jo sanoessani ääneen uudelleen lausahduksen kylän lapsista, huomasin, ettei se kuulostanut aidolta. Kumpikaan meistä ei tuntunut uskovan, että lapset olivat siirrelleet pelätintä, mutta kumpikaan meistä ei halunnut myöntää mitään selittämätöntä, saati paranormaalia vaihtoehtoa olevan kyseessä.

Vielä oudomman pelättimen tapauksesta tekee se, että kuulin muutamaa päivää myöhemmin eräältä toiseltakin kyläläiseltä "höyryävästä variksenpelättimestä" kyseisellä niityllä. Hän oli sattunut huomaamaan pelättimen lenkillään ja kiinnittänyt huomiota sen ympärillä lenteleviin variksiin sekä höyryyn, jota näytti nousevan siitä. Samaan tapaan kuin joskus kuumana kesäpäivänä raikkaan sadekuuron jälkeen tienpinta höyryää. Ongelmana oli vain, ettei tuona päivänä ollut kuuma, eikä silloin ollut satanut.

On todella vaikea käydä kiinni ongelmanytimeen, sillä mitään ongelmaa ei ole. On vain muutama hassu havainto hitusen karmaisevasta variksenpelättimestä, epämääräiset tuntemukset jostain oudosta ja muutaman kyläläisen mielipide, että kyseisellä tilalla on meneillään jotain selittämätöntä, jopa yliluonnollista.

En osaa itse vielä takertua aiheeseen tiukemmin, sillä näin pelättimen vain kerran. Elämässäni on kuitenkin tapahtunut suuri muutos, sillä muutimme vain viikko sitten vanhaan omakotitaloon lapsuudenkotini läheisyydessä, minulle tutuissa maisemissa. Täältä käsin minun on helpompi seurata myös pelättimen pelättyä ilmestymistä, kuten kaikkia muitakin täällä päin tapahtuneita - ja tapahtuvia - paranormaaleja asioita.

Jäivätköhän edellisen kotini henget asuinpaikkaansa, vai kulkeutuivatko ne mukanani? Onko uudessa kodissani yliluonnollista elämää? Uusi naapurimme ainakin kertoi, kun tarkastimme tonttimme rajat, että heidän tonttinsa nurkilta on löytynyt jopa hautoja 1900-luvun alusta. Historian havinaa, menneisyyden haamuja ja kalmistoja, kirjaimellisesti aivan nurkillamme. Tiedän myös, että talon itselleen rakentaneet ihmiset ovat jo jättäneet tämän ajan, mutta malttoivatko he poistua rakkaasta kodistaan lopullisesti?

Kaikkeen tähän tulen saamaan selvyyttä ja vastauksia ajan kuluessa ja syksyn pimetessä. Minulla on vahva tunne siitä, että kerrottavaa tulee olemaan.

Täytyy myös harhailla "kummitustalon" lähettyvillä, jos satun jälleen todistamaan jotain eriskummallista. Tai voisiko tämä tuleva syksy olla se syksy, jolloin uskaltautuisin vaeltamaan Verivalkamalle? Jokin sisälläni sanoo, ettei minun kannattaisi lähteä sinne yksin, ei nyt kun uskollinen ystäväni ei kulje enää rinnallani.

Tunnen luissani, ettei variksenpelätin tule olemaan ainoa outo seikka elämässäni tulevien kuukausien aikana.

Mutta missä mittakaavassa jotain tulee tapahtumaan?

Vain aika sen näyttää...

Raavintaa ruumisarkussa

Halloween on alkujaan kelttiläinen perinne, joka liittyy sadonkorjuun juhlaan ja talven alkamiseen, samhainiin. Keltit uskoivat, että halloweenin aikaan luonnon kuihtuessa ja kuollessa tämän maailman ja yliluonnollisen todellisuuden rajat katoavat, ja henget yrittävät houkutella ihmisiä tuonpuoleiseen. Lukuisat kokkotulet auttoivat estämään näitä henkien hyökkäyksiä ja suojelivat elollisia sieluja. Nämä uskomukset ovat peräisin Englannista, Irlannista ja Skotlannista, josta ne ovat levinneet maailmalle, etenkin Amerikkaan, uudisasukkaiden mukana. Vuosien saatossa amerikkalainen halloween on vallannut alaa, vaikka perinteet ovat vahvasti Euroopasta kotoisin. Halloweenin juurten vuoksi onkin sopivaa jakaa kanssanne pala ihmiskunnan synkästä historiasta, jotain Skotlannin matkalla kuulemaani.

Muutamia satoja vuosia sitten yksi rikollisuuden muoto kukoisti Skotlannissa (ja muualla). Rahaa ei ollut helppo tienata rehellisesti, ja ellei sattunut syntymään kultalusikka suussa, oli tie taloudelliseen huolettomuuteen kivikkoinen ja täynnä kärsimystä, jopa mahdoton. Suurin osa ihmisistä eli kädestä suuhun, joka päivä perustuen ruoan ja elannon ansaitsemiseen ja hankintaan. Kun lääketiedettä ja kirurgiaa kehitettiin, tarvittiin ihmisruumiita edistämään anatomista tutkimusta, mutta harva oli valmis luovuttamaan läheisensä elottoman ruumiin leikkauspöydälle, kun se piti saattaa siunattuna haudan lepoon, jotta lähimmäisen matka tuonpuoleiseen ei vaarantuisi. Arkkuun jätettiin jopa jotain pieniä arvoesineitä maksuksi matkan varrelle. Kirurgit ja tutkijat olivat valmiita maksamaan sievoisen summan suhteellisen tuoreesta ihmisruumiista, ja niin uusi "ammattikunta" oli syntynyt: ruumiinryöstäjät.

Ryöstäjät kiersivät hautausmaita yönpimennossa, kuu ja tähdet seuranaan, kaivaen mahdollisimman tuoreet ihmisruumiit ylös myyden ne sitten eniten maksavalle. Ruumiiden alkuperää ei juuri kyselty, vaan ne otettiin innolla leikkauspöydälle tutkimuksiin, leikeltiin viimeistä elintä myöden ja luurangot säilytettiin lääketieteen opiskelijoiden käyttöön. Ruumiista saadun rahan lisäksi ryöstäjät pitivät arkusta löytämänsä aarteet ja palauttivat arkun täysin tyhjänä takaisin maakuoppaansa. Ruumiinryöstäjät osallistuivat röyhkeimmillään jopa hautajaisiin nähdäkseen mihin hautapaikkaan tuore ruumis lasketaan, nostaakseen sen sitten yönsydännä ylös. Tätä he tekivät myös sen vuoksi, että aamulla tuoreen mullan peittämää hautapaikkaa ei välttämättä kyseenalaistettu, vastahan kuollut oli sinne kuopattu. Ryöstäjien työ ei kuitenkaan ollut riskitöntä, mikäli siitä jäi kiinni oli rangaistuksena suoraan sen kummempia kyselemättä hirttotuomio.

Vaikka tämä "ammatti" kuulostaakin melko kamalalta, löytyi kaikista karmivin seikka itse haudasta. Ruumisarkkujen sisältä kansipuolelta paljastui tuolloin hälyttävän usein merkkejä raapimisesta, ja kuolleen kynsien alta arkun maalia ja puupintaa. Noihin aikoihin useat ihmiset joutuivat virheellisesti haudatuiksi elävältä, virheellisen kuolleeksi julistamisen vuoksi. He heräsivät arkuista haudatuksi tultuaan, huusivat ja raapivat, kuluttaen happensa loppuun ja lopulta menehtyen tukehtumalla.

Happimäärä maanalaisessa ruumisarkussa on vähäinen. Riippuen kuinka syvälle arkku haudattiin, monet elävältä haudatut kuolivat koskaan hereille havahtumatta. On kuitenkin mahdollista, että maan alle jääneen ilmataskun vuoksi he elivät hautaamisen jälkeen vielä päiviä, mahdollisesti jopa viikon.

Eräiden ryöstäjien kohtaloksi koituikin tarinan mukaan rikas, kuollut rouva, jotka ryövärit kaivoivat keskellä yötä ylös kuopastaan. Rouva virkosi kun ryöstäjät yrittivät puukolla sahata hänen arvokasta sormustaan irti leikkaamalla koko sormen pois. Tämä säikäytti rikolliset ja he juoksivat hädissään kadulle, huutaen paniikissa ensimmäiselle vastaantulijalle henkiin heränneestä ruumiista. Vastaantulija sattui olemaan poliisi, ja ryöstäjät päätyivät narun jatkoksi jo seuraavana päivänä.

Tuohon aikaan varakkaat ihmiset hautasivatkin sukulaisensa ja perheenjäsenensä lukittuihin katakombeihin ja kalteroituihin hautaholveihin pitääkseen haudanryöstäjät poissa.

Tai kenties pitääkseen kuolleet sisällä...

Synkkää halloweenia!

Korppien valtaama hautausmaa

Jokin siinä hautausmaassa oli pielessä, nyrjähtänyttä. Matkallani Skotlannin pääkaupungissa eksyin sinne vahingossa, sortuneen muurin takaa näkyvän polun houkuttelemana. Paikalla ei ollut muita ja hautakivet seisoivat muratin peittäminä, osa lohduttomasti vinossa tai jopa kaatuneena.

Oli kaunis, aurinkoinen iltapäivä Edinburghissa, mutta korkeat puut ikivanhalla hautausmaalla tekivät kaikkensa estääkseen auringon säteitä yltämästä maahan saakka. Hautausmaata hieman korkeammalla, muurin takana, kulki kävely- ja pyöräilytie, mutta harmaan, tummanpuhuvan kivimuurin taakse eivät elämän äänet kantautuneet. Joka puolella ympärilläni oli edesmenneiden ihmiskohtaloiden viidakko, jonka synkkää hiljaisuutta sävelsi korppien surumielinen raakunta.

Korppeja näytti olevan joka puolella ja tuntui siltä, että niiden metelöinti yltyi mitä pidemmälle kuljin hylätyllä hautausmaalla. Alkuun en tuntenut minkäänlaista pelkoa tai jännitystä, mutta korppien ääntely sai minut jonkin ajan kuluttua varpailleni. Korviini ei kantautunut mitään muita ääniä, ja raakunta alkoi kuulostaa jopa varoittavalta. Pariin otteeseen hätkähdin, kun puusta aivan läheltäni lehahti korppi lentoon, ilmaisten tyytymättömyytensä läsnäolooni.

Jos astuin syrjään polulta, aiheutin askelillani rasahduksia ja yläpuolelta minua 
tarkkailevien lintujen huutokonsertin. Äänet, jotka saivat pelon nostamaan päätään sisälläni, olivat yhtäkkiä läheltäni kuuluvat askeleenomaiset oksien katkeamiset ja rasahdukset. Yksikään korppi ei nostanut noista askelmista meteliä, ja tuolla hetkellä hiljaisuus oli paljon korviahuumaavampaa. Käänsin katseeni äänen suuntaan kohdaten vain vinossa seisovan hautakiven, jonka onneton omistaja oli päättänyt päivänsä jo 1800-luvun lopulla.

Jännittyneenä lähdin etsimään nopeaa tietä ulos hautausmaalta ja suuntasin matkapuhelimen kartan avulla kohti kalmiston keskellä kulkevaa kävelytietä ja pohjoisenpuoleista muuria, joka paljastui aivan liian korkeaksi kiipeämistä ajatellen. Lähdin seuraamaan muurin lähellä kulkevaa ohutta polkua ja minua kammotti ajatella kuinka monen kuolleen hautaa tulin vahingossa talloneeksi. Polun varrella oli vadelmapensaan tyylistä kasvistoa, jonka kippuraiset, piikikkäät oksat takertuivat vaatteisiini koettaen pitää minua otteessaan, kuin haluten minun jäävän hautausmaalle - kenties iäksi.

Raivasin tieni takaisin pääpolulle korppien levottomien äänien tahdittamana. Ympäriltäni kuului myös ihon kananlihalle nostattavaa narinaa vanhojen puiden hangatessa toisiaan vasten, sekä joitakin selittämättömiä, raskaampia räsähdyksiä maastosta. Tunnelma oli huumaavan aavemainen, olin samaan aikaan sekä peloissani että ekstaattinen. Ihoani kihelmöi ja jokin sisälläni kertoi hautausmaan olevan poikkeuksellinen. Kaikki tämä tapahtui keskellä kirkasta päivää, mitä siellä olisi voinutkaan kokea, jos eksyisi sen syövereihin keskellä synkintä yötä?

Löysin lopulta muurista saman aukon, mistä olin saapunutkin. Loikatessani toiselle puolelle kiinnitin ensimmäisenä huomiota lintujen liverrykseen. Taustalta kuului edelleen vaimeaa, harvasanaisempaa korppien raakuntaa, mutta minusta tuntui kuin olisin astunut toiseen maailmaan. Voisin vaikka vannoa, ettei Warristonin hautausmaalla kuulunut siellä käydessäni minkään muun elollisen olennon, kuin minun ja korppien, äänet.

Warristonin hautausmaa oli korppien valtaama. Tuskin oli sattumaa, että joissain myyteissä korpit tunnetaan kuolleiden sanansaattajina, viestinviejinä elävien ja kuolleiden keskuudessa.