Hildan tarina

Minusta on upeaa kuulla muiden ihmisten paranormaaleista kokemuksista ja lukea niistä. Siispä aika ajoin lueskelen myös kirjoja tai katson televisio-ohjelmia, joissa ihmiset kertovat kokemuksistaan. Selinda Hartin kirjassa True Ghost Stories (2015) kohtasinkin erään tapahtuman, joka muistutti minua pari vuotta sitten kotonani sattuneesta oudosta ilmiöstä, jonka haluan nyt jakaa kanssanne.

Selinda Hart kertoo kirjassaan muutosta uuteen kotiinsa (vanha talo), jossa alkoi ilmetä selittämättömiä tapahtumia. Hän kertoo myös lastensa todistaneen niitä niinä vuosina, jotka he kyseisessä talossa asuivat. Luku nimeltä Red Balloon (punainen ilmapallo) herätti ne muistot minussa, joita olin pitänyt lähinnä vain eriskummallisina sattumina.

Kyseisessä luvussa Hart kertoo, kuinka lastenkutsujen jälkeen helium-täytteinen ilmapallo seuraili lapsia ja he jopa maanittelivat sitä tulemaan luokseen, sen uskomatonta kyllä totellessa pyyntöä. Hart kertoo ilmapallon päässeen jopa ilmastointilaitteen aiheuttaman kevyen ilmavirtauksen vastavirtaan, eikä hän ollut uskoa näkemäänsä. Tapahtumat kulminoituivat siten, että ilmapallo herätti hänen tyttärensä Karenin poukkoillessaan vauhdikkaasti tämän yläpuolella ja myöhemmin, kun tytär oli mennyt takaisin lasten kerrossänkyyn, oli hän nähnyt pojan nukkumassa veljensä sängyssä. Vaikka veli olikin ollut äidin sängyssä.

Sain viedä töistäni (jossa on ilmennyt myös selittämättömiä, yliluonnollisia tapahtumia, lue mm. Yliluonnollinen läsnäolo ja Kokoushuoneen kummitus) kotiin erään työpäivän päätteeksi foliopalloja, jotka olivat jääneet ylimääräisiksi tapahtuman jälkeen. Oli ystävänpäivä, joten pallot olivat suurehkoja, pinkkejä ja tummanpunaisia sydämiä. Niitä oli viitisen kappaletta, ja vitsiksi kirjoitin niihin nimet, jotta voisimme ystäviemme kanssa lyödä vetoa mikä palloista pysyy katossa kauimmin. Nimet olivat vanhanaikaisia, eivätkä millään tavalla linkitettävissä elämäni ihmisiin. En muista niitä edes enää, lukuunottamatta palloa nimeltä Hilda.

On lähes humoristista todeta, että Hilda-pallo ei käyttäytynyt lajityyppiinsä nähden tyypillisesti, vaan sillä oli tapana seurata minua yläkerrassa. Toiset pallot pysyivät lähempänä toisiaan yhdessä ryppäässä, täysin riippuen sisällä kulkevista ilmavirtauksista, mutta Hilda oli aina erillään muista. Siitä kuului raahautuva ääni, kun se kahisteli tulla yllättäen taakseni, ja se säikäyttikin minut monesti. Etenkin sitten kun sen ilma alkoi käydä vähiin, ja se leijaili puolivälissä huonetta rapistellen yhtäkkiä korvani takana.

Oudoin sattuma tämän, myös punaisen, ilmapallon kanssa oli, kun se olikin eräänä päivänä minua vastassa alakerrassa tullessani lenkiltä koirani kanssa. Se leijaili uhkaavan hiljaisena minua kohti tullessani sisälle, naurahdin ääneen. Melkoisen huvittava sattuma.

Kuitenkin, kun Hilda onnistui samana iltana jotenkin leijumaan eteeni, kun katsoin yläkerrassa televisiota, säikähdin oikeasti, olihan kotonani tapahtunut vuosien saatossa vaikka mitä paranormaaleja selittämättömyyksiä. Puolisoni vannoi, ettei ollut koskenut "kisapalloihin", joista suurin osa lojui jo tyhjän surullisena olohuoneemme lattialla yläkerrassa.

Hildassa riitti virtaa kaikista pidemmälle, mutta kukaan ei ollut veikannut sitä voittajaksi. Olihan se osoittautunut heikoimmaksi lenkiksi liitelemällä ympäriinsä, kun muut olivat pysyneet napakasti katossa.

Hartin kertoma sai minutkin pohtimaan, entä jos Hilda ei ollutkaan aivan tavallinen ilmapallo, vaan jokin voima liikutteli sitä? Jokin henkiolento, eikä sittenkään kotini ilmastointi?

Elämässä tapahtuu erikoisia sattumia. Kuten aivan hetki sitten lattiallemme vierailtamme jäänyt valkoinen ilmapallo poksahti itsekseen kirjoittaessani tätä. Keskellä lattiaa, ilman minkäänlaista liikettä.

Erikoinen sattuma tämäkin.

Tai ehkä Hildan tarina ei olekaan vielä kokonaan kerrottu...

Painaja

Ensimmäisestä, ja toistaiseksi ainoasta, unihalvauksestani on jo vuosia, mutta muisto siitä kummittelee yhä mielessäni satunnaisesti. Joskus herään yöllä ilman syytä ja tunnen sen, jonkin kammottavan olevan lähellä, mutta tunne katoaa, ja jään tietämättömäksi siitä, mikä tunteen synnytti. Niinpä käperryn sänkyni turvassa kyljelleni, toisinaan selällä nukkuminen tuntuu piinaavan turvattomalta unihalvauksen kokemisen jälkeen.

Unihalvaukset ja painajaiset eivät siis ole häirinneet minua vuosiin, olen ollut täysin vapaa painajaisista vuodesta 2013 alkaen, kun ostin unensieppaajani. Painajaisilla on kuitenkin pitkä menneisyys keskuudessamme, ja valitettavasti myös tulevaisuus, jopa joidenkin eläinten väitetään näkevän niitä. Törmäsinkin hiljattain mielenkiintoiseen kirjaan Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla (Waronen, Matti; Suomalaisen kirjall. seuran k.paino Oy 1898 Helsinki, uusintapainos Oy Kirjaparoni 2009 Porvoo-Juva), jossa kerrotaan myös painajaisiin liittyvistä uskomuksista.

Kirjan mukaan vainajan henki on vielä ankarampi, jos joku eloonjääneistä on rikkonut jollain tapaa häntä vastaan. Tällöin se saattaa muuttua Painajaiseksi, "joka ahdistaa eloonjääneitä kaikella tapaa, rasittaen heitä samalla tapaa kuin pahansuovan noidan henki, joka myöskin voi painajaisena liikkua ihmisiä vaivaamassa ja vahingoittamassa heidän omaisuuttaan". Kirjassa kerrotaan Painajaisen olevan siis alunperin joku paha ihminen, tai joku, jota on jollain tapaa loukattu tai kiusattu tämän elossa ollessa.

Riippuen paikkakunnasta, on kirjan mukaan ollut erilaisia uskomuksia tavoista, joilla Painajaisen vitsauksesta pääsee. Ulvilan suunnilla on uskottu, että Painajaisesta pääsee eroon yksinkertaisesti käskemällä sen pois tai määräämällä sen tulemaan sovittuna ajankohtana kertomaan, mikä sitä vaivaa. Yläneellä ruumiin päällä pidetty lakana tuli asettaa painajaisesta kärsivän päälle, niin tämä jätti uhrinsa rauhaan. Hattulassa tunnetun ihmisen hahmossa tuleva Painajainen karkotettiin pahoittamalla sen mieli, ja Hollolassa "ruumiin jäljet" eivät tarttuneet elävään, jolla oli taskussaan hopeaa tai kultaa. Nilsiässä painajaiset häädettiin yöllä kirveellä ja hiilikoukulla, Laihialla estettiin kuolleiden pääsy huoneisiin siunaamalla sisäänmenoreitit, Vihantissa konsti oli lyödä puukko oven päälle ja Noormarkussa kannatti omaisen kuoleman jälkeen vältellä punaisiin vaatteisiin pukeutumista, koska ne päällä saattoi kuollut tulla vaivaamaan. Yleisesti uskottiin kuitenkin myös, että Painajainen voitiin karkottaa samaan tapaan kuin "tavallinen kummitus".

Keinoja Painajaisen loitolla pitämiseksi mainitaan myös ovenpielen yläpuolelle maalatut terva- tai punamaaliristit ja hevosten kiusaksi pääseminen pyrittiin estämään naulaamalla tallien seinälle pöllöjä tai haukkoja siivet levällään. Makuuhuoneet eristettiin piirtämällä oveen risti tai iskemällä oven yläpuolelle veitsi tai kirves. Myöskin hopeaa kantamalla pystyttiin estää Painajainen.

Eräässä toisessa teoksessa nimeltä Suomalaiset taruolennot (Ojanen & Linnea, Minerva Kustannus Oy 2017 Helsinki) kerrotaan myös painajaisesta, joka hiipi yöllä nukkuvan luo painaen tätä rinnasta niin, ettei henki kulkenut. Kirjan mukaan tätä olentoa kutsuttiin myös painajaksi. Tässä kirjassa kerrotaan Painajaisen olleen myös hevosten riesa, jos eläin oli aamulla huohottava ja läkähdyksissä, oli painajaisen täytynyt ratsastaa sillä yön aikana. Ojasen ja Linnean kirjassa Painajaisen kuvituskuvaksi on piirretty ruma, pitkäsorminen ja -kyntinen kalmanhohtava hahmo, joka istuu nukkujan päällä, painaen tätä tukahduttavasti alas patjaa vasten, kuin estääkseen happea kiertämästä tämän keuhkoissa.

Unihalvauksesta kertovassa tekstissäni mainitsin, kuinka tunsin raskaan painon pusertavan minut patjaa vasten ja kuinka hengittäminen kävi vaikeaksi, pelkäsin kuollakseni jonkun rusentavan minut siihen paikkaan. Helpotuksen tunne painajan noustua oli jotain sanoinkuvaamatonta, tunsin saaneeni uuden mahdollisuuden elämään. Vaikuttaakin siltä, että unihalvaus on aikaisemmin tunnettu nimenomaan Painajaisena tai painajana, eikä näillä sanoilla ole tarkoitettu sitä perinteistä painajaista, johon me "nykyihmiset" olemme tottuneet.

Haluaisin vielä eritellä pahat unet ja painajaiset omiin kategorioihinsa, nimittäin itse näkisin asian niin, että pahat unet ovat vain unia, joissa käy huonosti tai on ikävä juoni, mutta painajaiset ovat niitä, jotka ravistelevat hereillä jäytävän kauhun syöden sisuskalujamme, ja sydämen tykyttäessä niin lujaa, ettemme usko sen koskaan enää rauhoittuvan. Painajaisista, voin sanoa sen nyt useamman vuoden kokemuksella, olen päässyt eroon unensieppaajan avulla, mutta en osaa sanoa niiden tehosta unihalvauksiin.

Wikipedian mukaan unihalvauksen kerran kokeneista noin viisi prosenttia kokee sen uudelleen, eli joka kahdeskymmenes. Vielä en itse kuulu joukkoon, enkä halua kuuluakaan. Oman sängyn ja nukkumisen tulee tapahtua olosuhteissa, joissa voi tuntea olevansa turvassa. Näin joskus dokumentin, jossa unihalvauksia usein kokevat kertoivat nukkumaan menemisen olevan vaikeaa, koska ei milloinkaan tiennyt mikä yö heidän riivaajansa iskisivät uudelleen. Dokumentissa unihalvauksistaan kertovien kokemukset olivat kuitenkin melko radikaaleja, täysin erilaisia kuin omani. En esimerkiksi kuullut makuuhuoneessani minkäänlaista ääntä tai nähnyt hallusinaatioita, pidin silmäni tiukasti kiinni. Elin kokemuksen vain fyysisesti, vaikka tieteellisestä näkökulmasta mitään fyysistä ei huoneessani tuolloin ollut.

Niin no, tieteellisesti.

Paranormaali katsanto taas... Ehkä muinaiset suomalaiset eivät olleet aivan täysin väärässä, vaikka he monessa asiassa olivatkin liian taikauskoisia. Painaja vieraili tuolloin huoneessani, ja yliluonnollisesti ajatellen se oli joko jonkun pahan ihmisen sielu tai itselleni tutun vainajan henki, jota olen jotenkin loukannut. Molempi pahempi.

Onko sattumaa, että kotonani, jossa muutenkin tapahtuu selittämättömyyksiä, sain myös kokea elämäni kammottavimman yön?

Yön jälleen laskeutuessa mustana, painavana huntuna ylleni, en voi muuta kuin toivoa, etten liity siihen viiteen prosenttiin tulevana yönä...

Vainajia muistaen

Pyhäinpäivä.

Vainajien muistopäivä.

Päivä, jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme.

Eräs tuttavani muistaa aina pyhäinpäivän sinä päivänä, jolloin hänen vain vähän aikaisemmin samana syksynä kuollut äitinsä yritti tavoittaa hänet. Päivä, jolloin kuollut kurkotti kohti eläviä, saadakseen viestinsä perille.

Tuttavani nukkui levottomasti pyhäinpäivän aamuyönä. Hänen mielessään pyöri hautajaisjärjestelyt. Kuka lukisi adressit, mitä hän voisi sanoa hautajaisissa, olisivatpa ne jo ohi... Hän kaipasi äitiään, mutta halusi jo toipua, jatkaa eteenpäin.

Hän näki unta äidistään. Tai niin hän asiaa kuvailee. Unessa äiti käveli hänen sänkynsä viereen ja kumartui kuiskaamaan tuttavani korvaan jotain. Tuttavani havahtui unestaan, joka oli ollut todenmakuinen, hän miltei tunsi vielä äitinsä kosketuksen olkapäällään. Ikävä korvensi sisuksia, joten oli täysin ymmärrettävää, että äiti oli tullut hänen uneensa. Aivot yrittivät jäsennellä asioita, tapahtumia. Tuttavani ei uskonut aaveisiin, tuonpuoleiseen tai elämään kuoleman jälkeen. Loppu oli loppu. Piste elämälle, ei alku uudelle. Hänen äitinsä oli poissa, ja jatkoi elämää vain hänen muistoissaan.

Päivän aikana hän meni äidin kotitaloon, jonka ilmapiiri oli ennen ollut häntä lämpimästi halaava, hän oli aina ollut tervetullut. Nyt häntä vastassa oli vain hiljainen, tyhjä talo. Kuori elämästä, joka oli aikaisemmin sykkinyt energiaa. Tavarat hänen ympärillään henkivät äidin elämää, unelmia ja muistoja. Tämä oli ollut koti, nyt se oli vain talo.

Tuttavaani alkoi hetken päästä vaivata talossa outo tunne. Kuin joku seuraisi hänen tekemisiään. Tunne ei ollut ahdistava tai pelottava, se ennemminkin täytti hänet vienolla lämmöllä. Kuin äiti olisi paikalla, vaikka eihän hän tietenkään ollut. Väsynyt mieli ja ikävä vain tekivät tepposia.

Tunnit vierähtivät tavaroiden läpikäymisessä ja tuttavani istuutui uupuneena olohuoneen sohvalle. Tämä saisi riittää tältä erää. Hän pyytäisi Punaisen Ristin henkilökuntaa katsomaan mitä tavaraa he ottaisivat edelleen jakoon, kunhan hän itse olisi saanut jotain tolkkua järjestelylle.

Huoneen hiljaisuus laskeutui hänen ylleen kuin verho. Kun hän oli touhunnut tavaroiden kimpussa, ei talo ollut tuntunut niin tyhjältä, mutta nyt elämän poissaolo korvensi häntä. Yhtäkkiä, täysin selittämättömästi, tippui kirja äidin kirjahyllystä. Se lävähti lattialle säikäyttäen tuttavani. Hän silmäili hetken ympärilleen, kuin joku olisi voinut hiippailla huoneeseen hänen huomaamattaan tiputtamaan kirjan, ja livahtanut sen jälkeen pakoon. Huoneessa ei kuitenkaan ollut ketään. Tietenkään. Kirja oli tippunut itsestään. Sillä hetkellä se tuntui täysin loogiselta ja järkevältä vaihtoehdolta.

Tuttavani käveli kirjan luo. Se oli ikivanha sanakirja, jonka sivut olivat hiirenkorvilla ja kannet löystyneet. Ehkä se oli ollut hänen äidilleen rakas, pohti tuttavani. Hän nosti kirjan kiinnittämättä sen kummemmin huomiota aukeamaan, jolle kirja oli lattialle laskeutuessaan auennut. Kun hän nosti kirjan, tippui sen välistä pieni paperinpala.

Hän nosti paperinpalan jostain syystä tärisemään alkaneisiin sormiinsa, ja outo tunne täytti hänet. Hänestä tuntui kuin hänen äitinsä olisi seissyt hänen takanaan, aivan kuin joku olisi hipaissut hänen olkaansa.

Hän hätkähti ja avasi paperin. Siinä luki äidin käsialalla lyhyt runo:

Viisarit kääntyvät kohti iltaa,
yön saavuttava aina on.
Matkani käy huomisen siltaa,
olen onnellinen, peloton.

Runon kirjoittajasta ei ollut merkintää, eikä tuttavani löytänyt runoa internetistä googlettamalla. Hänet valtasi tunne, että äiti halusi kertoa hänelle jotain runon avulla. Että äiti oli viestittänyt hänelle asian tuonpuoleisesta onnistumalla jotenkin tiputtamaan kirjan hyllystään.

Että todella saattoi olla sellainen asia, kuin tuonpuoleinen.

Tuttavani luki kyseisen runon hautajaisissa. Hän sanoi, että sai siitä voimaa.

Hänen äitinsä kotitalo tyhjennettiin tavaroista ja laitettiin myyntiin. Vastaavanlaisia selittämättömiä tapahtumia tai tunteita ei enää ilmennyt. Tuttavani sanoo, että tunne äidin läsnäolosta saattoi olla ikävän ja unenpuutteen aiheuttamaa, mutta kirjalle ja runonpätkälle hän ei löydä järkevää selitystä.

Hän harmittelee tuossa päivässä enää vain sitä, ettei katsonut mille aukeamalle sanakirja aukeni, mitä sanoja aukeamalla oli. Myös se, mitä hänen äitinsä kuiskasi hänelle unessa on jäänyt hämärään.

Tuo pyhäinpäivä kuitenkin muutti hänen ajatteluaan, sillä hän on alkanut uskoa paranormaaleihin vaihtoehtoihin, ja ajattelee, että äiti on saanut rauhan.

Että hän on jossain muualla kuin lopullisesti poissa.

Onnellisena ja pelottomana.