Urbaani legenda: Mae Nak Phra Khanong

Melko varmasti maailman jokaisesta kolkasta löytyy selkäpiitä karmivia urbaaneja legendoja ja kauhutarinoita, ja ne kiehtovat minua ihan uskomattoman paljon. On äärimmäisen viihdyttävää törmätä karmaisevaan tarinaan ja kuvitella sen tapahtumat mielessään, maistellen niitä todenmakuisina, kuin itse kohtaisi jotain vastaavaa silmästä silmään.

Thaimaassa kerrotaan tarinaa erään naisen kummituksesta, Mae Nak Phra Khanongista. Hänen kerrotaan eläneen 1800-luvulla Phra Khaong-nimisellä alueella, kun Thaimaan (silloisen Siamin) hallitsijana oli kuningas Rama IV (hallitsijana vuodesta 1851 vuoteen 1868). Nak oli kaunis nainen, jonka rakastava mies lähetettiin Thaimaan armeijan mukana sotimaan. Raskaana ollut Nak jäi selviytymään kotona itsekseen.

Mies, Mak, haavoittui sodassa ja joutuin jäämään hoidettavaksi Bangkokiin. Miehen ollessa hoidettavana, koitti synnytys valitettavasti Nakin kohtaloksi ja sekä hän että pariskunnan lapsi menehtyivät lapsivuoteeseen. Paikalliset tiesivät tämän, mutta sodasta vihdoin kotiin palaava aviomies ei ollut saanut uutisesta sanaa korviinsa. Mak ei siis lainkaan hämmästynyt, kun hänen vaimonsa odotti häntä kotona. Sen sijaan kyläläisten varoittelut miehelle kummituksesta, joka asui nykyään heidän luonaan, tuntuivat oudolta.

Kotona alkoi kuitenkin tapahtua outoja asioita. Nak oli toisinaan kateissa, hänen ruumiilliset mittansa muuttuivat ja hän pystyi asioihin, joihin tavallinen kuolevainen ei kykene. Kun Nak noukki maasta esinettä ruoanlaiton yhteydessä ylettyen kädellään epänormaalin pitkälle, ymmärsi Mak kyläläisten olevan oikeassa. Kauhuissaan hänen olisi paettava paranormaalin olennon luota, joka joskus oli ollut hänen ihana vaimonsa.

Mak pakeni, tulistunut kummitus jahdaten häntä kylän halki. Thaimaan uskomuksissa yliluonnolliset henget pelkäävät erästä paikallista kukkalajiketta, joten Mak piiloutui sellaisten joukkoon, Nakin vihaisen hengen etsiessä puolisoaan. Mak pääsi turvaan Wat Mahabutin temppeliin, joka on pystytetty pyhälle maalle. Uskomusten mukaan kummitukset eivät pysty kulkemaan pyhällä maalla, joten kauhuissaan oleva Mak oli turvassa.

Nak kuitenkin kosti kyläläisille menettämänsä aviomiehen. Se terrorisoi kylää ja sen asukkaita mitä kammottavimmilla tavoilla, sillä se uskoi kyläläisten varoitusten olevan syy Makin pakenemisiin. Paikalle kutsuttiin kuitenkin manaaja, jonka onnistui vangita Nakin raivoava henki kannelliseen ruukkuun. Ruukku heitettiin Phra Khanongin kanaaliin.

Legendan mukaan Mae Nakin piinattu kummitus odottaa kanaalin pohjassa, ja mikäli joku nostaa purkin ylös ja avaa kannen, pääsee riivaaja jälleen maan päälle suorittamaan kostonsa.

Eri seuduilla kerrotaan tarinaa kuitenkin eri tavoin, ja joidenkin loppujen mukaan kyseessä on toisenlainen reliikki, jonka hallussa Nakin henki olisi. On myös olemassa seesteisempi versio tarinasta. Siinä eräs munkki saa Nakin levottoman hengen rauhoittumaan muistuttamalla, että hänen miehensä liittyy hänen seuraansa toisella puolen kun tämän aika on, ja he voivat olla yhdessä kuoleman jälkeisessä elämässä. Tämä saa Nakin siirtymään eteenpäin tuonpuoleiseen rauhaisasti.

Kaikista kammottavin versio ei ole kuitenkaan hauskaa kuunneltavaa. Sen mukaan Mae Nakin aviomies olisikin ollut läsnä vaimonsa kuoltua ja menneen järjiltään surusta tämän menettämisen vuoksi. Surusta sekaisin oleva Mak ei halunnutkaan haudata vaimoaan vaan sen sijaan piti tämän hiljalleen mätänevän ruumiin kotonaan ja käyttäytyi kuin tämä olisi vielä hengissä.

Kun kyläläiset saivat tästä vihiä, he murtautuivat Makin kotiin ja löysivät osittain mädäntyneen ruumiin. He ottivat ruumiin mukaansa ja hautasivat tämän oikeaoppisesti. Kuitenkin, Mae Nakin henki ei olisikaan enää halunnut lähteä kotoaan. Se jäi vainoamaan kyläläisiä ilmestyen toisinaan kauniina naisena pukeutuneena perinteiseen thaimaalaiseen asuun sylissään vauva. Jos hahmo tuli lähemmäksi, huomasi, että sen kasvot olivatkin puoliksi mädäntyneet.

Jälkimmäisen version tekee kaikista karmivammaksi se seikka, että niin todella on voinut käydä, että surusta sekaisin oleva henkilö säilyttää ruumiin talossaan. Olihan ennen tyypillistä Suomessakin, että ruumista pidettiin esillä ja sille käytiin osoittamassa kunnioitusta. Kesähelteillä nopeasti mätänemään alkava kuollut liha saattoi kuitenkin aiheuttaa pahaa oloa yhdelle jos toisellekin.

Uskon, että on hyvin mahdollista, että Thaimaassa on tapahtunut tarinanmukainen surullinen kohtalo 1800-luvulla ja hyvinkin on voinut olla niin, että Mak-aviomies ei ole halunnut päästää vaimoaan alkuun menemään. Ehkä hän on antanut haudata naisen myöhemmin tai ehkei missään vaiheessa, vaan kyläläisten piti tehdä se väkipakolla. Onko jotain sellaista tapahtunut, että naisen henki on jäänyt vaeltamaan rauhattoman ihmisten keskuuteen, vai onko se vain vajonnut ikiuneen rauhan vallitessa?

Tarinaa lisää selvitelläkseen pitäisi varmaan jalkautua kyseiseen sijaintiin.

Vaikka en voikaan muuta kuin jakaa tämän mielenkiintoisen urbaanin legendan teille oli sillä todellista alkuperää tai ei, niin sen tiedän, että jos aikaisemmin mainitun kanaalin pohjasta löytyy vanha ruukku, kannattaa se pitää suljettuna.

Vara ei venettä kaada, vanha kansa sanoo.

Mutta Mae Nakin kummitus voi sen tehdä.

Tienristeyksessä

Jokainen on varmasti kuullut legendan "tienristeysdemonista". Legendalla on monta eri kasvoa, toimintamallia ja tyyliä, mutta yhteistä tarinoilla on tienristeys, jossa voi kohdata paranormaalin ilmiön.

Kansantaruissa tienristeys on kohtaamispaikka myös yliluonnollisen maailman ja elävän elämän välillä. Siellä tapahtuu paranormaaleja ilmiötä, ja juuri risteyksissä saa yhteyden yliluonnollisiin voimiin. Aikanaan tietyillä alueilla uskottiin, että rikolliset kannatti haudata risteysalueelle, sillä sieltä heidän pahat sielunsa eivät löytäisi takaisin elävien luo vaan siirtyisivät nopeammin helvetin syövereihin.

Yleisin, ja ehkä tunnetuin versio tienristeysdemonista on länsimainen legenda, jonka mukaan tienristeyksissä voi manata esiin paranormaalin olennon, jonka kanssa voi käydä kauppaa vastineeksi sielustaan. Tätä legendaa on hyödynnetty myös paranormaaliaiheisissa tv-sarjoissa ja elokuvissa.

Viimeisin, jonka kuulin, sopii erityisesti kerrottavaksi näin joulun alla. Siinä tulee ihmisen käydä jouluaattona seisomaan keskelle sellaista nelihaaraista risteystä, jossa jokaisen tien suuntaan katsoessa näkee kirkon. Aikansa siinä seistyään leijuu jokaista tietä pitkin paikalle keijut, jotka lupaavat hyvää onnea, rikkauksia ja iloa, kun risteykseen asettunut kulkija lähtee niitä seuraamaan. Mikäli kulkija pitää paikkansa, yrittävät keijut kovemmin saada hänet matkaansa, lopulta muuttaen muotonsa joksikin kulkijalle rakkaaseen hahmoon. Keijut käyttävät kaikki konstinsa, myös kaikkein likaisimmat keinot, sillä he haluavat saada kulkijan mukaansa tämän sielun varastaakseen. Jos kulkija pitää paikkansa kaikesta lahjonnasta, uhkailusta ja pelottelusta huolimatta jouluyön aamunsarastukseen saakka, katoavat keijut ja suunnaton onni ja vauraus odottaa häntä. Mikäli kulkija kuitenkin sortuu seuraamaan yhtä keijuista, palaa hän risteyksestä järkensä menettäneenä ja sielunsa myyneenä.

Harva meistä todella koskaan pysähtyy risteykseen, vaan ne ovat pelkästään siirtymäkohtia meille. Käymme niissä kääntymässä, ehkä joskus eksyneenä kartan kanssa, mutta emme koskaan oleskele niissä. Voiko todella olla, että yhteys rinnakkaismaailmoihin on lähellä niissä?

Voin hyvin kuvitella, että joku on palannut kotiin järkensä menettäneenä seistyään koko jouluaaton tienristeyksessä. Vaan entä jos tarinoissa todella onkin jotain perää? Jos risteysalueelle jäisi seuraamaan, ehkä yrittäisi tehdä jotain taikoja, tulisiko paikalle joku ihmisen kaltaiseksi naamioitunut vieras. Mitä hän puhuisi?

Huomenna, jouluaattona, on hyvä testata. Jos ei satu olemaan parempaa tekemistä. Mutta jos teet sen, kerrothan minulle kuinka kävi.

Mikäli olet vielä järjissäsi...

Kiitos lukijoilleni kuluneesta vuodesta ja siitä, että jaatte kanssani kokemuksianne. Yhteinen taival kanssanne on ollut mahtavaa.

Karmivaa joulua ja hyvää uutta vuotta!

Paranormaalin todistajia vai vaurioituneen mielen vankeja?

Pääsin viimein huhtikuussa erään sarjan kimppuun, jonka paneutumiseen olen odottanut sopivaa hetkeä. Kuten jaksan jatkuvasti kertoa, yliluonnolliset kertomukset kiehtovat minua äärimmäisen paljon, ja saankin ilokseni lukea niitä jatkuvasti myös lukijoilta sähköpostitse - älkää suotta epäröikö jatkossakaan kertomuksienne jakamista!

Vaikka olen itsekin kokenut yhtä ja toista järjen ulottumattomissa olevaa asiaa, suhtaudun aina kuulemaani ensin siltä kannalta, että haluan löytää sille rationaalisen selityksen. Jos sellaista ei ole, pääsen todellisen nautinnon pariin, eli spekuloimaan selittämätöntä ilmiötä ja sen taustoja.

Sain hiljattain katsottua Netflixin alkuperäissarjan Haunted - Outoja kokemuksia ensimmäisen kauden. Se oli äärimmäisen hyvin tehty ja kiehtovaa katsottavaa. Kuten kaikki tämän tyyliset dokumenttisarjat, ei tämänkään tapahtumia pysty kukaan todella todistaa oikeiksi, ja joidenkin jaksojen suhteen kysymyksiä heräsi enemmän kuin tarpeeksi. En kuitenkaan väitä, etteikö jokin tapahtumista olisi täysin totta, vaikka osa onkin varmasti voimakkaasti dramatisoitua.

SPOILER ALERT!

Jos et ole vielä katsonut kyseisen sarjan ensimmäistä kautta ja haluat katsoa sen tietämättä mitä tuleman pitää, älä lue pidemmälle vielä. Seuraava teksti sisältää joitakin juonipaljastuksia.

Ensimmäinen kausi sisälsi kuusi jaksoa, joista ensimmäisessä keski-ikäinen mies Jason Hawkins kertoo elämänsä painajaisesta, hirttäytyneestä valkopukuisesta naisesta, joka on kummitellut hänelle halki hänen elämänsä. Toisessa jaksossa kaksi sisarusta kertovat murhanhimoisesta isästään, joka piti koko perhettä kauhun otteessaan, murhaten tarkasti valittuja ihmisiä vuosien saatossa. Kolmannessa jaksossa Erin McGarry kertoi lapsuudesta asti häntä piinanneesta demonisesta olennosta, neljännessä jaksossa Harvey Althaus jakoi kokemuksensa kolmesta lapsikummituksesta, joiden kohtaamisen myötä hän oppi omaavansa yliluonnollisia kykyjä ja viidennen jakson nainen Lindsey Higgins on kertomansa mukaan joutunut alieneiden sieppaamaksi. Viimeisessä jaksossa nuori nainen kertoi hautakivestä, joka päätyi hänelle ja sen mukana tulleesta omistushaluisesta hengestä, Clarencesta.

Se, mihin kiinnitin välittömästi ja eniten huomiota jokaisessa jaksossa oli, kuinka kunkin kertojan kokemukset alkoivat jo lapsuudesta saakka. Yksikään ei ollut kohdannut "piinaajaansa" vasta aikuisiällä. Tähän voi paranormaalisesta näkökulmasta kommentoida, että lapset ovat herkempiä yliluonnolliselle toiminnalle. On puhutta kautta aikojen, kuinka lapsen mieli on vielä täysin avoin uskomaan asioita, jotka eivät ole täysin järjellä selitettävissä, siksi myös lapset ovat helpommin silminnäkijöitä paranormaaleissa ilmiöissä. Heidän "kuudes aistinsa" on vielä täysin avoin vastaanottamaan tietoa, jota aikuismieli ei halua uskoa todeksi. Kuitenkin on totta myös se, että lapsien mielikuvitus on vilkkaampaa ja nuoret mielet käsittelevät helposti pelottavia ja kipeitä asioita mielikuvituksensa kautta.

Tämänkin kauden jokaisessa jaksossa lapsuudessa alkavia yliluonnollisia tapahtumia siivitti jollain tapaa traumatisoiva lapsuus, vähävaraisuus, ongelmat omien vanhempien kanssa ja paranormaalien tapahtumien sijoittuminen yöaikaan. Vaikka itse tiedän, miten inhottavaa on, jos joku väittää jonkin tapahtuneen olleen unta tietäessäni 100% olleeni hereillä, joudun suhtautumaan tämän ohjelman tapauksiin inhoamallani tavalla. Ajattelin usein katsoessani tätä sarjan ensimmäistä kautta, että niin rankka lapsuus kuin kertojalla onkin ollut, en yhtään epäilisi, että unet ja mielikuvitus alkaisivat luomaan omia mörköjään.

Suoraan sanoen uskon, että jotkin jaksoista ovat mielikuvituksen tuotetta tai räikeää ylidramatisointia. Etenkin kauden toinen jakso, jossa siskokset kertoivat sarjamurhaajaisästään. Uskon, että heidän isänsä on ollut aivan hirveä ihmisolento, mutta voisiko olla mahdollista, että lasten on ollut helpompi värittää mielessään sadistisen väkivallan tapahtuneen perheen ulkopuolisille henkilöille? Tämä jakso herätti muissakin epäuskoisia tunteita, ja lukemassani Mashablen artikkelissa puidaan tähän liittyviä kysymyksiä hyvin. Jos New Yorkin osavaltion yläosissa olisi todella ollut vuosia kestänyt sarjamurhaajakultti, eikö joku olisi huomannut ihmisiä katoavan? Vaikka siskokset kertoivatkin isänsä valinneen yksinäisen oloisina kulkeneita "katukoiria". Jaksossa kerrottiin myös, että lopulta perheen äiti olisi tukehduttanut miehensä, ja sadistinen talo siirtyi tappajaisän veljenpojalle. Veljenpoika, kertoman mukaan, löysi tappajaisän muistokokoelman, esineitä jokaiselta uhrilta, ja tuhosi sen.

Miksi? Miksi kukaan tuhoaisi murhan todisteita, varsinkin kun murhaaja oli jo kuollut? Hän myös kertoi tietävänsä paikkoja, minne mahdollisesti ruumiita olisi haudattu. Eikö tällöin kannattaisi ottaa yhteys viranomaisiin? Jos tällainen murhaaja olisi oikeasti ollut, ymmärtäisin, että pienet lapset eivät olisi uskaltaneet tehdä asialle mitään, mutta miksei kukaan olisi ottanut yhteyttä viranomaisiin aikuisiällä? En näe tällaista mahdollisena. Mashablen artikkelissa kerrotaan, että Netflixin puolesta olisi tehty tuotantotiimin mukaan rikosilmoitus, mutta artikkelin kirjoittajat eivät löytäneet tällaista ilmoitusta viranomaisilta selvitystensä jälkeen. Joko, koska se on avoin tapaus, josta ei haluta enempää julkisuutta, tai yksinkertaisesti sen vuoksi, ettei se ole totta. En epäile hetkeäkään, etteikö siinä talossa olisi todella voinut tapahtua kamalia asioita, mutta arvaukseni on, että ne tapahtuivat vain perhepiirissä eikä niin kohtalokkaissa mittakaavoissa. Enkä epäile, etteivätkö siskokset itse voisi muistaa tapahtumien menneen kertomallaan tavalla, ihmismieli on oikukas ja monimutkainen kokonaisuus.

Sarjan ensimmäisessä jaksossa myös epäilykseni heräsi. Vaikka tässä jaksossa mies, Jason Hawkins, sentään kertoi koko nimensä, oli hänen tarinassaan useampia kysymysmerkkejä. Hän kertoi valkopukuisesta komeroon hirttäytyneestä naisesta, joka vainosi häntä halki lapsuuden siinä kodissa, jossa hänen perheensä asui useamman vuoden. Kun hän lapsena kertoi tapauksista vanhemmilleen, hänen isänsä suuttui niin paljon, että jopa löi poikaansa. Epävakaa, ongelmallinen ja vähävarainen perhe tässäkin. Kun he olivat muuttamassa pois myöhemmin, kuuli Jason kuinka isännöitsijä ihmetteli heidän pystyneen asumaan siellä niinkin kauan, sillä vain vähän ennen heidän muuttoaan oli asunnossa tapahtunut järkyttävä tragedia. Nainen oli surmannut lapsensa kylpyhuoneessa ja hirttäytynyt vaatekomeroon. Jason järkyttyi kuulemastaan, koska kukaan ei ollut kertonut hänelle mitään.

Tässä arvaan hänen todella uskoneen, ettei hän tiennyt tapauksesta etukäteen, mutta todellisuudessa hän ehkä kuuli joskus esimerkiksi vanhempiensa keskustelleen asiasta illalla. Hän oli kokenut traumatisoivan tapahtuman ennen muuttoa tähän asuntoon, kun oli nähnyt mielenhäiriössä riehuneen miehen pyrkivän sisään ravintolaan, jossa oli ollut perheensä kanssa. Mies oli surmannut juuri jonkun, ja hänen kirveensä oli verinen. Ravintolan asiakkaat ja työntekijät olivat työntyneet ovea vasten, jotta mies ei päässyt sisälle ja Jason näki noin viiden vuoden ikäisenä, kuinka poliisit ampuivat tämän hullun jalkakäytävälle. Se, ja perheen epävakaus, olivat varmasti omiaan tekemään yölliset kepposet Jasonin mielikuvituksessa.

Jason Hawkins kertoi nähneensä valkopukuista naista myös murha-asunnosta pois muuton jälkeen. Mielestäni oli todella epäuskottavaa, että hän kertoi olleensa vuosikausia näkemättä naista, kunnes se oli ilmestynyt hänen sänkynsä viereen yöllä "vain pari päivää sitten". Mietin välittömästi, että sattuipa sopivasti, juuri kun hän on ollut aikeissa filmata oman jaksonsa, on tämä kummitus ilmestynyt uudelleen. Mielestäni sillä ei ollut muuta tarkoitusta, kuin luoda jaksolle dramaattisempi loppu.

Kolmannessa ja kuudennessa jaksossa yliluonnollisille tapahtumille tulee muitakin todistajia, joten niitä on vaikeampi selittää lapsuusajan traumoilla. Selkäpiitäni pitkin kulkee kylmäävät väreet, kun ajattelen kolmatta jaksoa, jossa Erin McGarry oli kylpemässä kaikessa rauhassa kotonaan. Hänen äitinsä, joka ei aikaisemmin ollut uskonut Erinin kertomuksia yliluonnollisista tapahtumista saapui huoneeseen. Molemmat todistivat, kuinka kylpyhuoneen kahva alkoi rämpyttää itsekseen, ja Erinin äiti lähti huoneesta ulos selvittääkseen tapahtunutta. Kun hän oli tulossa takaisin, näki hän käytävällä tumman, uhkaavan hahmon, eikä enää koskaan kyseenalaistanut tyttärensä tarinaa.

Kuudennessa jaksossa kertoja kokee mielestäni unihalvauksen, jota ei jaksossa sellaiseksi luokitella. Unihalvauksen puhtaasta tieteellisyydestä en itsekään ole täysin varma, sillä itse sen kokeneena en siltikään pysty uskomaan täysin tieteellistä näkökantaa. Kuitenkin yöaikaan tapahtuvat näköhavainnot voivat monesti olla pimeyden ja unensekaisen hallusinoinnin seurausta, kun tutut varjot muuttavat hämärässä muotoaan. Näin ei kuitenkaan aina ole, vaan joskus huoneessa todella on epämieluisa vierailija, onhan yöllä myös paholaisen tunti, demonien aikaa.

Viidennessä jaksossa käydään läpi myös ufot ja alienit, ja yölliset kaappaukset koekaniinikäyttöön. Kertojalla, Lindsey Higginsillä, tapaukset alkavat myös lapsuudesta. Kirkas valo kaappaa hänet yöaikaan makuuhuoneestaan ja kun aamu koittaa, hän herää omasta sängystään epävarmana siitä oliko tapahtunut unta. Muistitakautumat kirkkaasta huoneesta, terävistä neuloista ja kirurgisista toimenpiteistä vakuuttavat hänet kuitenkin uskomaan tapahtumien olevan totta. Muutkin kirjoittajat ovat huomanneet tarinan, ja jopa sen, että mahdollisista Ufo-havainnoista uutisoitiin tuohon aikaan paikallisessa Shreveport Times -lehdessä.

Jäin kuitenkin tässä jaksossa pohtimaan sitä, että Lindseyn tapahtumat alkoivat, kun hänen äitinsä sairasti syöpää ja kaikki tiesivät tämän kuolevan. Lapsen mieli voisi hyvin käsitellä tätä asiaa näkemällä vastaavanlaisia unia, varsinkin kun sairaalat ja niiden kirkkaat valot, toimenpidehuoneet ja työvälineet olivat varmasti osuneet myös Lindseyn silmiin. Lindseyn tarinassa kuitenkin hämmentävää tekee se, että hän kertoo joutuneensa kaapatuksi myös opiskeluaikanaan, ollessaan täysin hereillä opiskellessaan iltamyöhään. Hän taisteli vastaan kirkkaan valon vetovoimaa, ja aamulla herätessään sängystään, oli huone kuin pommin jäljiltä. Ainoa asia, mikä mielestäni selittäisi vastaavanlaisen kokemuksen, olisi huumausaineiden käyttö. Ehkä jotain sellaista, mikä auttaisi jaksamaan opiskelua yöhön asti? Tätä emme saa koskaan tietää.

Lindseyn jaksossa vierailee myös Ufo-asiantuntija, joka vaikuttaa ulkoiselta olemukseltaan rauhalliselta ja viisaalta. Hän toteaa Lindseylle, että mikäli hänen kokemansa oli vain unta, on hän kuullut monen ihmisen nähneen tismalleen samaa unta. Arvoituksellista, ja samalla kammottavaa.

Yliluonnolliset kertomukset ovat mielestäni kaikkein kiinnostavimpia tarinoita, joita kohdalleni voi sattua. Omat kokemukseni ovat pelottavia, jonkun harvan kerran ovat olleet jopa uhkaavia, mutta ne ovat olleet täyttä totta. Keskuudessamme on nyt, ja tulee aina olemaan, voimia, joita emme pysty todistamaan olemassa oleviksi, muttemme myöskään olemattomiksi. Tässä on kyse ennen kaikkea uskosta, ja siitä, ettei ummista silmiään tai vain kohauta olkiaan tapahtumille. Kuudes aisti kannattaa pitää auki, sillä maailma ja elämä ovat vain puolikkaita ilman sitä.

Usko omiin kokemuksiisi. Siihen, mitä näet, kuulet ja tunnet. Älä anna kenenkään väittää niiden olevan unta, jos olet varma etteivät ne ole. Mutta pidä yllä tietynlaista kriittistä silmää yliluonnollisille tarinoille, sillä loppujen lopuksi niistä monelle löytyy myös täysin järkevä selitys.

Joka tapauksessa suosittelen katsomaan tämän Netflix-sarjan ja päättämään itse mihin näistä tarinoista haluat uskoa. Minäkin aion varmasti katsoa vielä toisen kauden, koska olivat nämä sitten totta tai tarua, ovat ne ainakin kiistatta hyvää viihdettä kauhun nälkäiselle katsojalle.

Hildan tarina

Minusta on upeaa kuulla muiden ihmisten paranormaaleista kokemuksista ja lukea niistä. Siispä aika ajoin lueskelen myös kirjoja tai katson televisio-ohjelmia, joissa ihmiset kertovat kokemuksistaan. Selinda Hartin kirjassa True Ghost Stories (2015) kohtasinkin erään tapahtuman, joka muistutti minua pari vuotta sitten kotonani sattuneesta oudosta ilmiöstä, jonka haluan nyt jakaa kanssanne.

Selinda Hart kertoo kirjassaan muutosta uuteen kotiinsa (vanha talo), jossa alkoi ilmetä selittämättömiä tapahtumia. Hän kertoo myös lastensa todistaneen niitä niinä vuosina, jotka he kyseisessä talossa asuivat. Luku nimeltä Red Balloon (punainen ilmapallo) herätti ne muistot minussa, joita olin pitänyt lähinnä vain eriskummallisina sattumina.

Kyseisessä luvussa Hart kertoo, kuinka lastenkutsujen jälkeen helium-täytteinen ilmapallo seuraili lapsia ja he jopa maanittelivat sitä tulemaan luokseen, sen uskomatonta kyllä totellessa pyyntöä. Hart kertoo ilmapallon päässeen jopa ilmastointilaitteen aiheuttaman kevyen ilmavirtauksen vastavirtaan, eikä hän ollut uskoa näkemäänsä. Tapahtumat kulminoituivat siten, että ilmapallo herätti hänen tyttärensä Karenin poukkoillessaan vauhdikkaasti tämän yläpuolella ja myöhemmin, kun tytär oli mennyt takaisin lasten kerrossänkyyn, oli hän nähnyt pojan nukkumassa veljensä sängyssä. Vaikka veli olikin ollut äidin sängyssä.

Sain viedä töistäni (jossa on ilmennyt myös selittämättömiä, yliluonnollisia tapahtumia, lue mm. Yliluonnollinen läsnäolo ja Kokoushuoneen kummitus) kotiin erään työpäivän päätteeksi foliopalloja, jotka olivat jääneet ylimääräisiksi tapahtuman jälkeen. Oli ystävänpäivä, joten pallot olivat suurehkoja, pinkkejä ja tummanpunaisia sydämiä. Niitä oli viitisen kappaletta, ja vitsiksi kirjoitin niihin nimet, jotta voisimme ystäviemme kanssa lyödä vetoa mikä palloista pysyy katossa kauimmin. Nimet olivat vanhanaikaisia, eivätkä millään tavalla linkitettävissä elämäni ihmisiin. En muista niitä edes enää, lukuunottamatta palloa nimeltä Hilda.

On lähes humoristista todeta, että Hilda-pallo ei käyttäytynyt lajityyppiinsä nähden tyypillisesti, vaan sillä oli tapana seurata minua yläkerrassa. Toiset pallot pysyivät lähempänä toisiaan yhdessä ryppäässä, täysin riippuen sisällä kulkevista ilmavirtauksista, mutta Hilda oli aina erillään muista. Siitä kuului raahautuva ääni, kun se kahisteli tulla yllättäen taakseni, ja se säikäyttikin minut monesti. Etenkin sitten kun sen ilma alkoi käydä vähiin, ja se leijaili puolivälissä huonetta rapistellen yhtäkkiä korvani takana.

Oudoin sattuma tämän, myös punaisen, ilmapallon kanssa oli, kun se olikin eräänä päivänä minua vastassa alakerrassa tullessani lenkiltä koirani kanssa. Se leijaili uhkaavan hiljaisena minua kohti tullessani sisälle, naurahdin ääneen. Melkoisen huvittava sattuma.

Kuitenkin, kun Hilda onnistui samana iltana jotenkin leijumaan eteeni, kun katsoin yläkerrassa televisiota, säikähdin oikeasti, olihan kotonani tapahtunut vuosien saatossa vaikka mitä paranormaaleja selittämättömyyksiä. Puolisoni vannoi, ettei ollut koskenut "kisapalloihin", joista suurin osa lojui jo tyhjän surullisena olohuoneemme lattialla yläkerrassa.

Hildassa riitti virtaa kaikista pidemmälle, mutta kukaan ei ollut veikannut sitä voittajaksi. Olihan se osoittautunut heikoimmaksi lenkiksi liitelemällä ympäriinsä, kun muut olivat pysyneet napakasti katossa.

Hartin kertoma sai minutkin pohtimaan, entä jos Hilda ei ollutkaan aivan tavallinen ilmapallo, vaan jokin voima liikutteli sitä? Jokin henkiolento, eikä sittenkään kotini ilmastointi?

Elämässä tapahtuu erikoisia sattumia. Kuten aivan hetki sitten lattiallemme vierailtamme jäänyt valkoinen ilmapallo poksahti itsekseen kirjoittaessani tätä. Keskellä lattiaa, ilman minkäänlaista liikettä.

Erikoinen sattuma tämäkin.

Tai ehkä Hildan tarina ei olekaan vielä kokonaan kerrottu...

Tarina Suomiehestä

Minä ja ystäväni (joka on tuttu monesta aikaisemmasta blogitekstistäni) kiertelimme lapsuudenkotiemme maisemia ystäväni koiran kanssa, tutkien jokaisen metsätilkun ja syrjäpolun. Löysimme ja kuulimme jatkuvasti uutta kotiseudustamme, mutta yksi tarina palasi mieleeni vahvasti viikko takaperin, kun palasin tarinan synnyinjuurille.

Kotikuntani on peltojen ja metsien ohella soista seutua, pikkuisia suoalueita löytyy sieltä täältä, aina kun kulkee vähemmän tunnetuilla metsäalueilla kannattaa varautua siihen, että jossain vaiheessa eteen tulee vihreä, märkä mätäs, jonka keskellä saattaa häämöttää upottava, tummanruskea suonsilmä. Opin varomaan suoalueita, sillä mättäät imevät jalan sisäänsä kuin juoksuhiekka, ja mitä enemmän pyristelee vastaan, sitä nopeammin suo nielee saaliinsa. Minua on aina varoiteltu suonsilmistä, jotka saattavat olla syviä ja mutapohjaisia, jos sinne tipahtaa voi olla ettei pääse enää koskaan ylös.

Eräältä suolta poistuessamme huusi läheisestä, vanhasta puutalosta meille vanhus. Kuulin hänen huutelevan ettei suolle saisi mennä, ja päätimme jatkaa matkaamme tienreunassa, antaen vanhan ukon huutojen jäädä omaan arvoonsa. Hän kuitenkin lähti tomerasti peräämme, ja pysähdyimme kohteliaasti odottamaan.

Saavuttaessaan meidät ukko sanoi, ettei tuolle suolle saisi koskaan mennä, ei ainakaan näin lähellä hämärän aikaa. Olimme vain kiertäneet suon reunaa ja meillä oli hyvät taskulamput, joten myötäilimme suon vaarallisuudesta, sanoimme ettemme mene sinne enää. Ukko katsoi meitä totisena, hänen vanha leukansa tärisi. Hän sanoi, että hän on nähnyt sillä suolla Suomiehen. Vilkaisimme ystäväni kanssa toisiamme, lähinnä ehkä sen vuoksi, että uskoimme törmänneemme uuteen paikalliseen mökkihöperöön. Mies jatkoi, että Suomies vei hänen koiransakin, oli kiskonut sen suonsilmään ja hukuttanut.

Vanhus kertoi, että Suomies oli paikallinen vanhapoika, jonka huhuttiin hukuttaneen veljensä samaan suohon. He olivat asuneet samassa talossa, mutta eräänä päivänä veli oli vain hävinnyt, jälkeä jättämättä. Kylällä huhuttiin, että oma veli hukutti hänet suohon, mutta tosiasiassa ei tiedetä päättikö hän vain vaihtaa maisemaa. Mies, jonka uskottiin surmatyö tehneen katosi myös eräänä päivänä, vain hänen saappaansa löytyi suonreunalta.

Kuulemma tapahtuneen jälkeen oli suon laidalle ilmestynyt puusta veistetty risti, ja kun se maatui, ilmestyi toinen sen tilalle. Näin jatkui. Satunnaisesti suolle ilmestyi risti, ja sen rappeutuessa, ilmestyi uusi jossain vaiheessa tilalle. Vanhus kertoi, että Suomiestä ei sovi häiritä tai hän kiskoo mukaansa suonsilmään. Hänet näkee tummana lähestyvänä hahmona silmäkulmasta ja kun haistaa mädäntyneen turpeen voimakkaana, on jo liian myöhäistä.

Vanhus kielsi vielä kerran meitä ja kääntyi takaisin kotipihaansa kohti. Me janosimme kauhua ja jännitystä, joten sydän pamppaillen saimme ajatuksen, että käymme vielä kerran suolla. Siirryimme hieman kauemmas vanhuksen talosta ja sukelsimme takaisin hämärtyvään metsään. Jännitys terävöitti aistini, ja luulin jatkuvasti näkeväni silmäkulmassani liikettä. Jokainen ympäriltä kuuluva rasahdus säikäytti meidät, kun yhtäkkiä ystäväni kiljaisi ja hypähti muutamia askeleita taaksepäin. Hän osoitti taskulampulla puusta veistettyä ristiä suon reunalla. Siinä vaiheessa saimme tarpeeksemme, juoksimme suolta pois niin kovaa kuin jalkamme kantoivat ja pysähdyimme vasta kun olimme päässeet takaisin hieman tutumpiin maisemiin. Olimme kauhuissamme ja laskeutuneen pimeän pelottamia.

Toipuessani järkytyksestä aloin pohtia asiaa, ja tulin siihen tulokseen, että tuo samainen vanha, höperö ukkeli oli luultavasti ristin veistänyt. Hän oli ehkä keksinyt myös koko tarinan saaden ihmiset jättämään hänet ja hänen suonsa rauhaan. Ehkäpä siellä oli poikkeuksellisen hyvä karpalosato, tai hän ei vain halunnut ketään pyörimään lähelle kotiaan.

Viikko takaperin olin ajelemassa autolla samoilla seuduilla ja kurvatessani vanhuksen talon ohi muistelin hänen kertomaansa tarinaa Suomiehestä. Vanhuksen talon ikkunat oli laudattu umpeen, ja talo oli ränsistynyt, katto sammaloitunut. Mies oli kuulemani mukaan maannut mullissa jo kymmenisen vuotta. Pysäytin huvikseni auton ja astuin ulos samalle metsäkaistaleelle. Saavuttuani "pahamaineisen" suon laidalle huomasin sen laidalla edelleen seisovan ristin. Risti ei näyttänyt samalta kuin aikaisemmin, mutta voihan olla, että muistini teki temput. Joka tapauksessa se ei voinut olla yli kymmentä vuotta vanha, vaikka se näyttikin aikansa suolla seisseeltä. Joka tapauksessa se sai minut perääntymään ja ihoni kananlihalle.

Jotain tuossa suossa on pielessä. Joku veistää sinne ristin yhä uudelleen ja uudelleen. Vielä reilu kaksi viikkoa sitten olin sitä mieltä, että yksinäinen vanhus viihdytti tarinalla itseään, mutta nyt en ole enää niin varma.

Oli kyseessä sitten Suomies tai joku vanhan ukon sekopäisen perinteen jatkaja, en ole vielä valmis kohtaamaan todellisuutta. Kumpikin vaihtoehto kuulostaa liian karmivalta.

Urbaani legenda: Nukke, joka vanheni

Kauhunuket, riivatut nuket, kirotut nuket... Internet tarjoaa kauhunnälkäiselle aimo annoksia nukeista, jotka ovat piinanneet omistajiaan painajaisilla, pahaenteisillä äänillä, itsestään liikkuvilla tavaroilla ja jopa fyysisillä vaurioilla. Useiden tarinoiden yhteydessä annetaan ymmärtää, että edesmenneen omistajan levoton sielu olisikin jotenkin päätynyt aikaisemmin elottomaan nukkeen, aiheuttaen siten ongelmia eläville.

Japanissa kerrotaan jopa nukesta, jonka hiukset kasvavat ilman mitään tieteellistä selitystä. Okiku-nuken hiuksien on todettu kasvavan 1940-luvulta saakka, siitä lähtien kun nuken omistanut tyttölapsi kuoli espanjantautiin.

Kaikista karmaisevin nukkeen liittyvä inhimillinen piirre löytyi kylläkin erään perheen ullakolta, kun he kaivoivat esille lastensa lelut, jotka olivat säilöneet pahvilaatikoihin 11 vuotta aikaisemmin. Perheellä oli suunnitelmissa muuttaa, ja he kävivät myös ullakolle varastoimansa tavarat läpi. Eräästä lelulaatikosta löytyi kuivahtanut ja kuihtunut, ihmisen näköinen muumioitunut "ruumis", jonka vanhemmat tunnistivat tyttärensä nukeksi vain sen yllä olleen neuleen vuoksi. Nuken elottomat silmät näyttivät tuijottavan suoraan heihin, kuin jotain yhä kytisi nuken sisällä.

Vanhemmat järkyttyivät, että aikaisemmin pyöreäposkinen ja sileä ihoinen vauvanukke oli muuttunut niin radikaalisti, kuin se olisi vanhentunut yhdentoista ullakolla viettämänsä vuoden aikana. He olivat varmoja, että jokin paha voima oli päässyt käsiksi nukkeen, eivätkä he halunneet pitää sitä hetkeäkään kauempaa, peläten joutumista tekemisiin paranormaalin kanssa. Raihnainen nukke sai uuden kodin, josta se vaihtoi melko nopeasti vielä kolmannelle osapuolelle. Express UK -lehden mukaan nukesta maksettiin melkoinen summa, eikä sen nykyistä olinpaikkaa, tai ulkonäköä, ole yleisessä tiedossa.

Nuken vanhenemista on koitettu selittää tieteellisesti, esimerkiksi ullakon kylmällä ja kostealla ilmalla. Perheen mukaan tämä ei voinut aiheuttaa nukessa tapahtunutta muutosta, sillä se ei suinkaan ollut ainoa lelu tai nukke ullakolla. Minkälaisesta materiaalista tehty nukke voi kuivahtaa, rypistyä ja vanheta, kun se suljetaan yksin pahvilaatikkoon?

Tämä legenda on erittäin kiehtova ja kammottava samaan aikaan. Sen todenperäisyydestä en osaa sanoa mitään varmuudella, mutta leikitään näin pyhäinpäivän kunniaksi ajatuksella, että kuolleiden olisi mahdollista asettua elottomiin asioihin ja esineisiin, muuttaen niiden rakennetta.

Minulla itselläni ei ole kokemusta kuiskuttelevista kauhunukeista tai kikatuksesta alakerrassa kun tiedän olevani yksin kotona. Siitäkin huolimatta ei tulisi mieleenikään ostaa kirpputorilta käytettyä nukkea, jonka lasiset silmät tuijottavat ohikulkijoita ahnaasti hyllyltään.

Etenkin tänä iltana olisin äärimmäisen varovainen kaiken yliluonnollisen suhteen, onhan tänään se päivä, jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme.

Toivotaan, ettei niistä yksikään asetu hyllyillämme viattoman näköisenä istuviin nukkeihin...

Paranormaalia matkailua: Britannian kummitushotelleja

Iltalehti tarjoili tälläkin viikolla antoisaa materiaalia ja oivaan ajankohtaan - osalla saattaa olla vielä lomapäiviä käyttämättä ja halua matkustaa, kohde vain puuttuu. Iltalehden listasta Britannian riivatut hotellit - uskaltaisitko yöpyä? voi poimia huoletta minkä tahansa ja luultavasti saa rahalleen vastinetta, mikäli kertomaan voi luottaa. Toki melko tavalla sitä rahaa pitää olla valmis käyttämäänkin, sillä osa kohteista näyttäisi olevan useamman tähden hotelleja.

Monien hotellien kummitustarinoiden taustalla on joko rakkaus tai intohimorikos. Tämä tuntuu mielenkiintoiselta aiheelta myös etenkin siksi, että sain tänään kommentin blogistekstiini Mustion linnan kummitukset, jonka mukaan linnassa kummittelevaan harmaaseen rouvaan liittyy jonkinlainen traaginen rakkaustarina palvelusväen keskuudessa. Kommentti sai mielikuvitukseni laukkaamaan, mutta mitään todellista aineistoa minulla ei vielä tapauksesta ole, minun täytyy kaivella vielä aihetta ja kääntää maata sen ympäriltä paljastaakseni todelliset luurangot. Joka tapauksessa rakkaus jos mikä on asia, joka jättää kuolevan levottomaksi ja hengen kiinni fyysiseen maailmaamme, ehkä ikuisesti epätoivoissaan rakastaan etsien ja kaivaten.

Vähemmän "romanttiset" kummitustarinat Iltalehden mainitsemiin hotelleihin liittyvät esimerkiksi Chillinghamin linnan hotelliin Englannissa, jossa on edelleen alkuperäinen kidutuskammio muokkaamattomana. Kuinka monta veripisaraa onkaan sen linnan lattioita kostuttanut... Jos vain seinät osaisivat puhua...

Kaikista houkuttelevin kohde listalla on mielestäni ehdottomasti Coombe Abbey -hotelli, joka on rakennettu 1100-luvulla ja toiminut aikanaan luostarina. Iltalehden mukaan paikka on niin pelottava, että vieraat ovat lähteneet sieltä pakoon keskellä yötä. Onhan se kyllä totta, että ovia paiskova kummitus vaikuttaa melko agressiiviselta, joten turvallisinta saattaa olla poistua paikalta ennen kuin henkiolento onnistuu vaikka tipauttamaan kattokruunun niskaan. Aivan eri kaliiperia kuin omassa kodissani selittämättömästi ja itsekseen rauhallisesti avautuvat ovet.

Matkustaessani Skotlannissa kuulin, että eräs aivan Edinburghin keskustassa oleva hotelli on muokattu vanhaan majataloon, jonka yhdessä huoneessa väitettiin kummittelevan. Kukaan ei uskaltanut yöpyä huoneessa, joten se jätettiin tyhjäksi jopa silloinkin, kun majatalo oli täyteen varattu. Eräs skeptinen nuori mies innostui yöpymään kuuluisassa huoneessa, kun kuuli siivoojan joutuneen mielisairaalaan käytyään kyseisessä huoneessa. Siivooja oli löydetty huoneen nurkasta tuijottamasta katonrajaa, inisten ja keinuttaen itseään puolelta toiselle.

Nuori skeptikko halusi yöpyä huoneessa, johon majatalon isäntä suostui vastahakoisesti vaatien miehen ottavan kellon mukaansa, jotta mies voisi soittaa sitä jos jotain tapahtuisi. Isäntä valvoisi ja kuuntelisi, ryntäisi heti apuun mikäli kuulisi kellon soivan. Nuorukainen otti ylpeänä kellon matkaansa, tokaisten ettei sitä tarvita, kummituksia ei ole olemassa.

Aamuyön tunteina isäntä kuuli kellon soivan. Hän lähti välittömästi kohti kirottua huonetta kellon alkaessa helistä yhä kovempaa ja kovempaa. Kun hän pääsi ovelle lakkasi kello soimasta, mutta hän ei saanut ovea auki, se tuntui turvonneen kiinni karmeihinsa. Miespuolinen majatalon työntekijä tuli isännän avuksi ja yhdessä he saivat oven antamaan periksi. Huoneessa heitä odotti karmaiseva näky: nuorukainen istui huoneen laidalla selkä seinää vasten silmät huoneen katonrajaan tyhjänä toljottaen, kauhu jähmettyneenä liikkumattomille kasvoilleen. Isäntä riensi nuorukaisen luo, ja totesi tämän olevan kylmä kuin kivi. Hän ei ymmärtänyt miten kello oli soinut, vaikka nuorukainen oli selvästi ollut kuollut jo useamman tunnin.

Miespuolinen työntekijä käveli toiselle laidalle huonetta ja nosti ruumiista päinvastaisesta nurkasta kellon. Nurkka oli sama, missä siivooja oli seonnut, kummankin uhrin katse oli ollut jähmettyneenä saman nurkan katonrajaan. Isäntä ja työntekijä lähtivät huoneesta, ja poliisin tehtyä siellä tutkintansa naulasivat he huoneen umpeen.

Skotti, joka minulle kertoi tämän tarinan paljasti myös, että nykyisestä hotellista kuuluu joskus selittämätöntä kellon kilahtelua aamuyön pimeimpinä tunteina.

Vaikka minulla ei juuri nyt ole tiedossa viiden tähden kummitushotellivisiittiä, voitte olla varmoja, että kuuntelen hieman tarkemmin unisovellukseni nauhoituksia. Entä jos mukanani tuli epämiellyttäviä matkamuistoja, ja nauhoituksista alkaakin kuulua vaimeaa kellon helinää...

Urbaani legenda: Lydia liftaaja

Taannoisella lomamatkallani Isossa-Britanniassa laitoin eräänä iltana hotellihuoneen television päälle todella otolliseen aikaan. Sieltä oli juuri alkamassa Monsters and Mysteries in America:n kolmannen kauden 5. jakso. Juuri oikea tv-sarja kaltaiselleni paranormaaliaddiktille. Kiehtovinta tässä sarjassa oli se, että paranormaaleista tapahtumista kertoivat niitä nähneet ja todistaneet ihmiset. Heidän kokemuksensa toivat kerronnalle lisäsärmää, aitoutta.

Katsomani jakso oli jaettu kolmeen kertomukseen, joista toinen osa, "Silta, jolla kuolin" oli äärimmäisen mielenkiintoinen - ja karmiva. Osa kertoi urbaanin legendan Pohjois-Carolinan osavaltiosta, Jamestownissa nähdystä runnellusta naisliftaajasta, jonka kohtaloa kerrotaan tänäkin päivänä eteenpäin Lydia liftaajan tarinana. Sen mukaan nuori, parinkymmenen ikävuoden hujakoilla ollut nainen palaa kotiin illanvietosta poikaystävänsä kanssa 1920-luvulla. Poikaystävä menettää auton hallinnan sillan kupeessa, ja auto syöksyy alas murskaten molempien nuorten elämän. Lydiaksi kutsuttu nainen ei kuitenkaan saa rauhaa, vaan jää sillan luokse odottamaan, näyttäytyen aina toisinaan pahaa-aavistamattomille ohikulkijoille.

Parisen vuotta tapahtuman jälkeen, vuonna 1924, Lydiasta tulee ensimmäinen kammottava silminnäkijähavainto, kun nuori mies ajaa sillan ohi ja pysähtyy ottamaan kyytiinsä resuisen, hakatun näköisen nuoren naisen valkoisessa mekossa. Nainen ei puhu, mutta osoittaa kuljettajalle suunnan, joka johtaa lopulta erään omakotitalon pihaan. Auto pysähtyy, mutta liftaaja kuitenkin vain istuu paikallaan, tuijottaen taloa. Mies kehottaa naista nousemaan autosta, mutta alkaen pelätä tämän olevan todella loukkaantunut, nousee hän itse ylös ja marssii koputtamaan talon ulko-ovea saadakseen apua. Oven tulee avaamaan keski-ikäinen nainen, jolle mies kertoo epäilevänsä, että hänen autossaan istuu naisen tytär, joka saattaa olla joutunut onnettomuuteen. Nainen naurahtaa hermostuneesti ja pyytää miestä odottamaan. Hetken kuluttua hän saapuu uudelleen ovelle kädessään kehystetty valokuva. Hän sanoo:

"Tyttäreni ei voi olla autossasi, sillä hän kuoli pari vuotta sitten".

Nainen ojentaa kuvan miehelle, joka kauhukseen huomaa kuvassa olevan saman henkilön kuin hänen autonsa takapenkillä. Mies ryntää autolleen, mutta se on tyhjä. Vaitonainen, vahingoittunut matkustaja on kadonnut tuhkana tuuleen.

Lydian myös nähnyt Tom Beasley kertoi omasta kokemuksestaan vuodelta 1972. Hän oli ajamassa ystävänsä kanssa kotiin myöhään illalla, kun he huomasivat sillan kupeessa tienreunassa istuvan hahmon. Nuori nainen näytti istuvan hiljaa paikoillaan, tuijottaen eteensä ja näyttäen siltä kuin olisi juuri ollut onnettomuudessa. Nuorukaiset pysäyttivät auton ja Tomin ystävä rullasi ikkunansa auki kysyäkseen naiselta oliko tämä kunnossa, minne hän oli menossa. Tomilla ei ollut suoraa näköyhteyttä naiseen, mutta hän koetti kuunnella tämän vastausta. Mitään ei kuitenkaan kuulunut, ja Tomin ystävä nojaili edelleen osittain ulkona auton ikkunasta, hiljaa. Tom odotti hetken, mutta hiljaisuus kävi liian ahdistavaksi ja hän kysyi ystävältään mitä tapahtuu. Ystävä perääntyi hieman ja käski:

"Lähde ajamaan!"

Tom ällistyi, eikä reagoinut heti, joten hänen ystävänsä huusi paniikkia äänessään:

"Lähde piru vie ajamaan!"

Tom painoi kaasun pohjaan ystävän rullatessa kalpeana ikkunaansa kiinni. Taustapeilistä näkyi, kuinka tienpenkalla istunut nainen nousi ylös ja lähti ottamaan luonnottomia askeleita heitä kohti, kirkuen veret seisauttavasti:

"Tulkaa takaisin!"

Tom kertoi haastattelussa, että naisen huuto tuntui tulevan jostain kaukaa, kuin pitkän käytävän päästä. Hänen mielestään ääni oli jotain yliluonnollista, eikä muistuttanut tavallisen nuoren naisen ääntä.

Myöhemmin eräs tutkija selvitteli Lydia liftaajan legendaa. Hän ei löytänyt mistään merkintöjä Lydia-nimisestä naisesta, joka olisi kuollut liikenneonnettomuudessa kyseisellä sillalla tai asunut talossa, joka taruun liitettiin. Hän alkoi tulla siihen tulokseen, että kysymys on vain jälleen yhdestä kummitusliftaaja -legendasta, joita USA:sta löytyy useampikin. Tehdessään yhteenvetoa asiasta hän alkoi kuitenkin törmäillä nimeen Mary.

Hän kävi jututtamassa taruun liitetyn omakotitalon asukkaita ja hänelle paljastui, että talossa oli todella asunut sama nainen 1900-luvun alkupuolelta kuolemaansa saakka, ja naisen tytär oli kuollut liikenneonnettomuudessa 1920-luvun alussa. Tutkija kertoi tapauksesta perheelle, jonka tytär paljasti talossa tapahtuneen paranormaaleja asioita. Tyttö kertoi nähneensä joskus yöllä makuuhuoneessaan vanhan naisen, joka oli kurottanut häntä kohti sanoen:

"Sinä näytät aivan minun Maryltani."

Myös muita karmivia selittämättömyyksiä oli tapahtunut.

Ehkei kumpikaan, ei äiti eikä tytär, saanut kuolemalla lepoa, vaan molemmat jumittuivat jonnekin välimaastoon - tytär yrittäen päästä kotiin ja äiti rakasta lastaan ikuisesti odottaen.

Unenkuuntelija

Yliluonnolliset tarinat herättävät mielenkiintoni paremmin kuin mikään muu. Mitä pelottavampi ja todenmakuisempi tarina, sitä pahemmin olen koukussa. Kiinnostuin eräästä tarinasta pari päivää sitten, kun luin amerikkalaisesta naisesta, Jennystä. Vaikka tarina ei aiheuttanut minulle unettomia öitä, antoi se minulle työkaluja, jotta voisin paremmin "etsiä omia demonejani".

Jennyllä oli ollut noin kuukauden verran käytössään Android-puhelimen sovellus Sleep As Android, kun unisovellus oli nauhoittanut yöllisen sananvaihdon Jennyn ja toistaiseksi tuntemattoman ihmisen/olennon kanssa. Jennyn omien sanojen mukaan hän oli täysin yksin tuona yönä. Sovelluksen ideana on, että nukkuja käynnistää sen käydessään nukkumaan ja se nauhoittaa nukkumisen aikana tapahtuvan puheen ja äänet. Tällä tavoin nukkuja voi aamulla kuunnella öiset mielipiteensä, äännähdyksensä ja muut erikoiset makuuhuoneesta kuuluvat äänet.

Esimerkkitapauksessa Jennyn tallenteisiin oli ilmestynyt kello kahden aikaan yösydännä jotain selittämätöntä. Kun hän aamulla kuunteli öiset tapahtumat, järkyttyi hän kuullessaan oman äänensä kysyvän "Mitä teet?" ja saadessaan siihen vieraan äänen hiljaisen vastauksen "En mitään". Hetken kuluttua ääni lisäsi vielä "Sen tekivät he". Nauhoituksen taustalla kuuluu epämääräistä naksuntaa, joka esiintyi samana yönä pitkän aikaa, alkaen vaimeasti ja koventuen kellon lähestyessä kahta yöllä. Jenny koetti selittää matalaa, maskuliinista ääntä järjen kanssa, että hän itse olisi vastannut eri äänellä omaan kysymykseensä, mutta kuulunut ääni oli hertseissä aivan eri luokkaa kuin Jennyn oma ääni. Oheisesta linkistä Weekinweird-sivuille voitte käydä lukemassa aiheesta kertovan artikkelin ja kuunnella nauhoitteen: weekinweird.com.

Minä ja vilkas mielikuvitukseni tietysti kuvitti mieleeni jo traagisen kummitustarinan, että Jennyn huoneessa olisi tuolloin vieraillut miespuolinen, järkyttävän kuoleman kokenut kummitus tai henki. Hän olisi vastannut Jennylle sillä välin kun huoneen nurkassa seisoo kolme, aavemaisen kalpeaa, valkoisiin yökaapuihin pukeutunutta tyttöä, naputtaen ensin Jennyn makuuhuoneen ovea, sitten seinää, sängyn jalkopäätyä, lähestyen... Ehkä mies esti tyttöjä satuttamasta Jennyä, tai ehkä hän oli koko tapahtuman alku ja juuret.

Leikittelen hetken aikaa karmaisevalla kummitustarinalla kunnes järkeni hyppää ohjaksiin ja työntää ajatusvirralleni "jäitä hattuun". Jään pohtimaan Jennyn sanomaa lausetta. Hän ei tekstin mukaan muista sanoneensa sitä, mikä on kyllä täysin normaalia unissapuhumiselle. Kuitenkin, olen kuullut unissapuhujien tarinointia, ja puhe on aina hyvin, hyvin epäselvää. Jennyn lausuma lause on kirkas, selkeä, eikä kuulosta lainkaan unenpyörteistä heräilevän mielen aikaansaannokselta. Jotain jutussa haiskahtaa, mutta haluan silti nauttia sen nostattamista kylmistä väreistä edes hetken.

Se, mikä paljastui todelliseksi helmeksi tämän jutun myötä, on unen nauhoittaminen. Häpeäkseni myönnän, etten ollut kuullut vastaavanlaisista sovelluksista aikaisemmin. Olen pohtinut keinoja tallentaa oman kotini öisiä ääniä ja ilmiöitä jollain tavalla, mutta olen hylännyt ajatuksen toistaiseksi, sillä minulta on puuttunut työvälineet toiveeni toteuttamiseen. Tämän artikkelin myötä tutustuin käytössäni olevan puhelimen vaihtoehtoihin ja latasin siihen Sleep Recorder -nimisen sovelluksen toiveikkaana - ehkä saan jotain samanlaista materiaalia kuin Jenny todistamaan makuuhuoneeni pimeyden öisiä ääniä.

Latasin ohjelman eilen ja testasin sitä viime yön ajan. Tallennuksia oli yhteensä kahdeksan kappaletta, joista en valitettavasti saanut vielä mainitsemisen arvoista materiaalia. Nauhoitteelta kuului jossain vaiheessa hymähdykseni, mutta muutoin se oli pääosin pelkkää kohinaa ja epämääräistä naksuntaa.

Hetkinen. Naksuntaa?
Kuulostaa tutulta...
Palaamme asiaan.

Aokigaharan itsemurhametsä

(Kuvan metsä ei liity Aokigaharaan)

Japanissa sijaitsee maailman toiseksi suosituin kohde tehdä itsemurha - Aokigaharan 35 hehtaarin metsä, johon on vaeltaja jos toinenkin kadonnut kuin sammuva liekki pimeyteen. Metsä on tiheäkasvuinen ja kasvillisuudeltaan kauttaaltaan samanlainen, tehden suunnistamisen maamerkeistä mahdottomaksi. Vulkaaninen maaperä sekoittaa kompassin metsässä, jossa on kirjaimellisesti kuolemanhiljaista.

Kymmenet ihmiset vuosittain päättävät päivänsä Aokigaharan kolkossa syleilyssä, vaikka jo ennen metsään astumista muistutetaan itsemurhaahautoville heidän perheistään, ystävistään, elämän arvosta. Japaniksi kirjoitettu kyltti vetoaa vielä viimeisen kerran ahdistunutta sielua kääntymään takaisin kotiin, harkitsemaan ennen lopullista ratkaisua. Viimeisenä, epätoivoisena oljenkortena varoituskyltissä on "itsemurhatukilinjan" puhelinnumero siltä varalta, että tukeutuminen tuntemattomiin auttajiin estäisi soittajan kohtalokkaan päätöksen.

Wikipedian mukaan vuonna 2003 metsästä löytyi jopa 105 ihmisen ruumiit ja vuonna 2010 kerrotaan yli kahdensadan ihmisen yrittäneen itsemurhaa Aokigaharassa. Heistä kuitenkin "vain" lähes 50 henkilöä onnistui tehtävässään. Missään ei kerrota miksi suurin osa päätti toisin, vai epäonnistuiko heidän yrityksensä jollain toisella, kammottavalla tavalla. Legendan mukaan Aokigaharan metsään, "Puumereen", menevät eivät palaa enää koskaan. Useat heistä merkitsevätkin reittinsä teipein, jotta palaaminen lähtöpisteeseen olisi vielä mahdollista.

Japanilaisen mytologian mukaan metsä on demoninen, täynnä pahantahtoista energiaa, joka huokuu puista vangiten sinne eksyvän ihmismielen, vetäen hänet mukanaan. Kun ihminen kuolee täynnä vihaa, katkeruutta tai surua, ei hänen henkensä pääse uskomusten mukaan eteenpäin, vaan jää jumiin maan päälle. Tällaiset epätoivon ja kauhun kyllästämät henget tunnetaan Japanissa nimellä yurei. Yureit, riivatut sielut, kostavat niille, jotka sattuvat niiden tielle, eivätkä ne tunne armoa.

Metsänvartijat, jotka joutuvat hakemaan itsemurha-aikeissaan onnistuneiden ruumiit Aokigaharan puumerestä, vievät ruumiit niille tarkoitettuihin huoneisiin metsän laitamilla odottamaan noutoa. Mikäli ruumiit joutuvat olemaan yön yli säilössä, arpovat metsänvartijat yhden joukostaan nukkumaan samaan huoneeseen ruumiin kanssa. Tämä johtuu siitä uskomuksesta, että ruumista ei voi jättää yöksi yksin, sillä muutoin yurei kulkee huoneessa kirkuen häiriintyneenä ja mielenvikaisena. Usko yurein olemassaoloon on niin vahva, ettei kukaan metsänvartija halua sellaista lähelleen.

Aokigaharan metsä sijaitsee maantieteellisesti Mount Fujista luoteessa.

Puumeri on kiehtova kohde paranormaaliin matkailuun, joskin tällä hetkellä on vaikea kuvitella, että uskaltaisin astua jalallani, edes varpaankärjelläni, kyseisen metsän maaperälle. Yurein kohtaaminen ei kuulu toiveisiini, en usko että sellaisesta voisi enää toipua.

Aokigahara on kirvoittanut myös monia elokuvia ja tekstejä, tuorein filmaus on varmasti tänä vuonna ensi-iltaan saapuva The Forest. Katsomalla sen olen jo tarpeeksi lähellä Aokigaharaa, mutta silti turvallisen välimatkan päässä. Alla traileri Youtubesta.

PS. Jos pohditte mikä on suosituin itsemurhakohde maailmassa, ohittaen Aokigaharan, on se San Franciscon Golden Gate -silta.

Nukkesaari - Isla de las Munecas

Mikään ei ole niin kiehtovaa kuin kunnollinen, selkäpiitä syvältä karmiva yliluonnollinen tarina - oli se sitten totta tai tarua. Tällainen on tarina Isla de las Munecasta, nukkesaaresta Mexico Cityn eteläpuolella. Saari on poikkeuksellinen, sillä se on täynnä nukkeja, roikkumassa puista ja talojen seinistä irvokkaasti. Osa nukeista on menettänyt päänsä tai jonkin raajoistaan, ja niiden sieluttomat silmät tuijottavat ohikulkijoita armottomasti.

Tarinan mukaan saaren huoltomies, Don Julian Santana Barrera, löysi 1900-luvun puolivälissä saaren rannalta hukkuneen tytön, joka ei elvytysyrityksistä huolimatta palannut enää henkiin. Pian traagisen tapahtuman jälkeen huoltomies löysi vedestä ajelehtivan nuken, ja kunnioituksesta menehtynyttä tyttöä kohtaan ripusti Barrera nuken puuhun, osoittaakseen tukensa "tytön hengelle".

Barrera alkoi uskoa, että nuket, joita hän keräili saarellaan ja ripusti esille, olivat riivattuja tytön hengellä. Barreran läheiset kertovat miehen muuttuneen vuosien varrella, kuin jokin suurempi voima olisi ottanut hänestä vallan. Lopulta, viisikymmentä vuotta tytön kuoleman jälkeen, löytyi huoltomies kuolleena - hukkuneena tismalleen samaan paikkaan rantamatalikossa kuin tyttökin. Saaren asukit uskovat, että Barreran henki on jäänyt myös asumaan saarelle ja sen lukuisiin nukkeihin.

Isla de las Munecas onkin tänäpäivänä "paranormaalista matkailusta" kiinnostuneiden suosikkikohde. Myös ne, jotka eivät usko riivattuihin nukkeihin ovat myöntäneet, että tuossa saaressa on jotain pahasti vialla. He kertovat, että siellä kulkeminen saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin ja tuntuu siltä, kuin joku tarkkailisi heidän jokaista askelmaansa. Kuin kuolema olisi lähellä.

Saaresta kiinnostuneet voivat tutkia lisää saaren omilta nettisivuilta isladelasmunecas.com tai vain googlettamalla, sillä kuvahaun tulokset paljastavat toinen toistaan karmeampia, irvokkaampia nukkeja roikkumassa luonnottomissa asennoissa, tuijottaen tyhjyyteen. Myös Iltalehti on uutisoinut saaresta yhtenä aavemaisimmista paikoista maailmassa.

Nukkesaari riivattuine kauhunukkeineen - sinne täytyy päästä jonain päivänä.