Variksenpelätin

Lenkillä lapsuudenkotini maalaismaisemissa tunnen oloni monesti hyvin tyyneksi, rentoutuneeksi ja rauhalliseksi. Vaikka olenkin saanut kokea yhtä ja toista näissä maisemissa, täällä tunnen juurieni olevan. Saan voimaa tästä maaperästä.

Mutta myös koen selittämättömiä, paranormaaleja tapahtumia ja ilmiöitä enemmän kuin muualla.

Lenkki näissä kesäisen vehreissä maisemissa voi kätkeä eteensä yllätyksiä, ja niin kävi jälleen kerran. Kävelin erään syrjäisen hiekkatien reunaa ja kuuntelin lenkkitossujeni rahinaa soran pinnalla ja ojassa viulujaan soittelevien heinäsirkkojen sirkutusta. Kauempaa tien päästä alkoi kantautua voimakasta lintujen raakuntaa. Terästin kuuloni, ja jatkoin matkaa. Lähemmäksi päästyäni huomasin, kuinka pitkään hylättynä olleen maalaistalon vanhan latorakennuksen eteen niitylle oli pystytetty karun näköinen variksenpelätin. Ironista kyllä, sen ympärillä lenteli ainakin viisi varista, välillä laskeutuen maahan ja lehahtaen jälleen lentoon.

Hymähdin näylleni. Pelätin ei näyttänyt osaavan toimittaa edes yhtä yksinkertaista virkaansa, sitä ainoaa, jonka vuoksi se edes oli olemassa. No, eipä näyttänyt rehevöitynyt niitty erityisesti pelättiään kaipaavankaan. Se oli minulle tutun, Kummitustalo-blogitekstissäni kertomani hylätyn maalaistalon maisemissa.

Pysähdyin hetkeksi ihmettelemään variksenpelätintä kauempana villiintyneellä niityllä. Se näytti jotenkin karmivalta harmaassa, venähtäneessä paidassaan, kangassäkkikasvot roikkuen oudosti vääntyneen pään vinksottavan, ruskean hatun alta. Kuin koko pelätin roikkuisi näkymättömästä hirttosilmukasta. Varikset rehahtivat yhtäkkiä taivaalle parvena pitäen kovaa meteliä, ja ihoni oli noussut täysin huomaamatta kananlihalle. Lähdin jatkamaan kävelyäni.

Joitakin päiviä myöhemmin kävelin "kummitustalon" ohi uudelleen, mutta variksenpelätin oli poissa. Miksi kukaan olisi vienyt vanhan pelättimen keskeltä villiintynyttä niittyä? Seisoin hetken ihmetyksen vallassa, kun mahdollisesti sama varisparvi lehahti lentoon jostain läheltä taloa. Ne lensivät läheltäni raakkuen vihamielisen kuuloisesti, kuin en saisi olla siinä missä olin, seisoa tuijottamassa niiden pyhättöön. Lähdin jatkamaan takaisin vanhempieni kotiin, mutta törmäsin matkalla erääseen kylän naisista. Pysähdyin vaihtamaan muutaman sanan hänen kanssaan, ja satuin mainitsemaan hänelle karmaisevasta linnunpelättimestä. Nainen oli hetken hiljaa, kunnes kysyi vaimeasti:

"Sinäkin näit sen vai?"

Myönsin hiukan hämilläni asian olevan niin. Nainen kertoi, että on nähnyt satunnaisesti kesän aikana kuinka variksenpelätin on "liikkunut ympäri" hylätyn talon tonttia. Milloin hän on nähnyt sen niityllä, joskus nojaavan ladon seinään, jonain iltana talon ulko-oven edessä ja toisena tuijottamassa niityn laidalla tielle päin.

En pystynyt pidättämään jännittynyttä henkäystäni. Pelättimessä oli ollut mielestäni jotain pahaenteistä, mutta yritin selittää asiat niin naiselle kuin itsellenikin, ja tokaisin, että ovatpahan kylän lapset keksineet itselleen erikoisen harrastuksen. Nainen naurahti vaimeasti, ja tokaisi olevansa tyytyväinen, kun joku muukin oli nähnyt pelättimen. Hänen miehensä ei ollut kuulemma milloinkaan onnistunut näkemään sitä missään päin tonttia, vaikka oli joskus käynyt talon pihaltakin käsin katsomassa, koska vaimo tuntui saaneen oudosta pelättimestä päähänpinttymän.

Jo sanoessani ääneen uudelleen lausahduksen kylän lapsista, huomasin, ettei se kuulostanut aidolta. Kumpikaan meistä ei tuntunut uskovan, että lapset olivat siirrelleet pelätintä, mutta kumpikaan meistä ei halunnut myöntää mitään selittämätöntä, saati paranormaalia vaihtoehtoa olevan kyseessä.

Vielä oudomman pelättimen tapauksesta tekee se, että kuulin muutamaa päivää myöhemmin eräältä toiseltakin kyläläiseltä "höyryävästä variksenpelättimestä" kyseisellä niityllä. Hän oli sattunut huomaamaan pelättimen lenkillään ja kiinnittänyt huomiota sen ympärillä lenteleviin variksiin sekä höyryyn, jota näytti nousevan siitä. Samaan tapaan kuin joskus kuumana kesäpäivänä raikkaan sadekuuron jälkeen tienpinta höyryää. Ongelmana oli vain, ettei tuona päivänä ollut kuuma, eikä silloin ollut satanut.

On todella vaikea käydä kiinni ongelmanytimeen, sillä mitään ongelmaa ei ole. On vain muutama hassu havainto hitusen karmaisevasta variksenpelättimestä, epämääräiset tuntemukset jostain oudosta ja muutaman kyläläisen mielipide, että kyseisellä tilalla on meneillään jotain selittämätöntä, jopa yliluonnollista.

En osaa itse vielä takertua aiheeseen tiukemmin, sillä näin pelättimen vain kerran. Elämässäni on kuitenkin tapahtunut suuri muutos, sillä muutimme vain viikko sitten vanhaan omakotitaloon lapsuudenkotini läheisyydessä, minulle tutuissa maisemissa. Täältä käsin minun on helpompi seurata myös pelättimen pelättyä ilmestymistä, kuten kaikkia muitakin täällä päin tapahtuneita - ja tapahtuvia - paranormaaleja asioita.

Jäivätköhän edellisen kotini henget asuinpaikkaansa, vai kulkeutuivatko ne mukanani? Onko uudessa kodissani yliluonnollista elämää? Uusi naapurimme ainakin kertoi, kun tarkastimme tonttimme rajat, että heidän tonttinsa nurkilta on löytynyt jopa hautoja 1900-luvun alusta. Historian havinaa, menneisyyden haamuja ja kalmistoja, kirjaimellisesti aivan nurkillamme. Tiedän myös, että talon itselleen rakentaneet ihmiset ovat jo jättäneet tämän ajan, mutta malttoivatko he poistua rakkaasta kodistaan lopullisesti?

Kaikkeen tähän tulen saamaan selvyyttä ja vastauksia ajan kuluessa ja syksyn pimetessä. Minulla on vahva tunne siitä, että kerrottavaa tulee olemaan.

Täytyy myös harhailla "kummitustalon" lähettyvillä, jos satun jälleen todistamaan jotain eriskummallista. Tai voisiko tämä tuleva syksy olla se syksy, jolloin uskaltautuisin vaeltamaan Verivalkamalle? Jokin sisälläni sanoo, ettei minun kannattaisi lähteä sinne yksin, ei nyt kun uskollinen ystäväni ei kulje enää rinnallani.

Tunnen luissani, ettei variksenpelätin tule olemaan ainoa outo seikka elämässäni tulevien kuukausien aikana.

Mutta missä mittakaavassa jotain tulee tapahtumaan?

Vain aika sen näyttää...

Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää

Siinä mökissä on aina ollut jotain kummallista, mutta tuolloin todella tuntui, että jokin tarkkaili meitä. Sinä päivänä lupasin, etten enää häiritse mökin pihamaan rauhaa kulkemalla sen halki, enkä ole niin uskaltanut tehdä. Tuntui, että kohtasin jotain pahaa tuolloin, enkä ole uskaltanut lähteä testaamaan onneani uudelleen.

Olen aikaisemminkin kertonut, kuinka joka kylässä on omat kummitustalonsa ja mökkinsä (lue: Kummitustalo, Kummituskämppä ja Pieni hylätty mökki). Myös nykyisen asuinpaikkani läheisyydessä on erään niityn laidalla pieni, punainen puumökki. Uudet talot valtaavat täällä alaa, mutta niitty on säilynyt koskemattomana, kuin myös sen laidalla kököttävä mökki. Joitakin vuosia sitten keksin, kuinka kivan pikku kävelyn niityllä saa tehtyä, kun oikaisee takaisin tuon punaisen mökin pihamaan kautta.

Astuin koirani kanssa mökin pihalle epäröimättä, sillä mökki on ollut hylättynä jo kauan. Sen ikkunat ovat laudattu umpeen ja ulkorakennuksen katto repsottaa romahtamispisteessä. Kukaan ei varmastikaan loukkaantuisi, jos tekisimme tästä oikoreitin takaisin.

Pihamaan tunnelma oli jollain tapaa outo, jopa aavemainen. Niityllä oli tuullut niin, että olin saanut kiskoa hupun tiukasti päälleni, mutta yhtäkkiä ilma suorastaan seisoi. Kaikkialla oli hiljaista. Pieni mökki nökötti pihan laidalla, ulkorakennuksen rännistä tippui vettä lammikkoon. Syksy oli jo pitkällä, pihalla kesän aikana kasvanut villiintynyt, hoitamaton heinikko oli luovuttanut taistelussaan, ja vaipunut keltaisena pihamaan pintaa vasten. Koirani kulki lähelläni, nuuhkien maata. Kiinnitin huomiota, että sen selkäkarvat olivat hiukan koholla, kuten aina jos se vaistoaa jotain uhkaavaa. Koirani tuntien uhkaavaa saattoi olla myös vapaana kulkevan kissan tuoksu, joten en reagoinut asiaan sen kummemmin.

Koirani lähti yhtäkkiä viereltäni, hiipi lähemmäs mökkiä kuin pätkivässä filmissä. Ensin hieman eteenpäin, pysähdys, tarkkaileva katse kohti mökkiä. Naurahdin sille, tuossa vaiheessa sen eteneminen oli vielä minusta huvittavaa. Katsoin mökkiin ja huomasin, että laudatun ikkunan raossa näkyi jotain vaaleaa, ehkä verhokangasta. Jostain syystä jännitys kohosi sisälläni ja huusin koiraani vierelleni. Jokin alkukantainen vaisto sisälläni käski minua lähtemään mökin pihalta.

Vilkaisin uudelleen laudatun ikkunan rakoon, josta ei näkynyt muuta kuin hylätyn mökin mustaa pimeyttä. Pysähdyin. Olin varma, että raossa oli ollut jotain. Huusin koiraani ponnekkaammin.

Se jolkotteli vierelleni, ja päästyään kenkieni juurelle, oksensi se rajusti aamiaisensa pihamaalle. Säikähdin, sillä koirallani ei ole tapana oksennella herkästi. Nappasin koiran kiinni ja lähdin pikaisesti jatkamaan matkaani.

Kotia kohti mennessä koirani oli jotenkin poissaolevan näköinen, apea. Uskoin sen johtuvan huonosta olosta, ja olin huolissani, sillä en tiennyt mistä yhtäkkinen oksentaminen saattoi johtua. Koirani oksensi vielä kotimatkan aikana, ja vilkuili taakseen kuin riivattu. Oksennuksen joukossa ei ollut muuta kuin aamiaisen rippeitä ja mahanesteitä. Aloin huolestua koirani voinnista. Vuosia aikaisemmin se oli kärsinyt myrkytyksestä, ja pelkäsin saavani toisinnon niistä kamalista päivistä, jolloin pelkäsin parhaan ystäväni hengen puolesta.

Lähempänä kotia koirani luikki jaloissani, ja aloin olla melko varma, että edessä on eläinlääkärireissu. Kun avasin kotioven, oli koiralla suorastaan kiire sisälle. Eteisaulaan päästyään tarkkailin sitä riisuutuessani ulkovaatteista. Sen selkäkarvat olivat jälleen pystyssä ja se tuijotti yhteen huoneen nurkkaan, hievahtamatta. Kutsuin koiraani nimeltä, lepertelin sille, mutta sen katse ei herpaantunut.

Naurahdin hermostuneesti ja töytäisin kevyesti koiraani, jonka katse oli edelleen kiinni valkoisessa nurkassa, jossa ei ollut edes varjoja. Jokin sai minut sanomaan ääneen:

"Olen pahoillani, että kuljin pihasi poikki. Lupaan, etten enää koskaan tee niin."

Ja kuin salamaniskusta koirani kääntyi ja heilautti minulle häntäänsä. Kuin sanoakseen, että kaikki oli taas hyvin. Loppupäivän se käyttäytyi jälleen täysin normaalisti ja vaikutti terveeltä, enkä ole sen koommin nähnyt sen käyttäytyvän noin.

Oliko tuon aamupäivän selittämättömät yhteensattumat vain surkeiden sattumusten sarjaa, vai olimmeko todella loukanneet jotain halkaisemalla hyytävän rauhallisen pihan ajattomuutta?

Entä jos jokin todella vahti taloa ja sen pihan rauhaa, ja se jokin päätti seurata minua kotiin rangaistakseen minua paikassa, jossa minä uskon olevani turvassa?

Mielikuvituksessani näen tyhjässä nurkassa pitkän, räsyisissä vaaleissa rievuissa seisovan köyryn hahmon, jonka hartiat ovat taittuneet eteenpäin ja selkä kaarella. Sysimustat, takkuiset hiukset roikkuvat kasvoilla peittäen kaikki kauheudet alleen. Luurankomaisen ohuet kädet ja pitkät, luisevat sormet naksuvat, kun olento nostaa kätensä, osoittaen minuun luunvalkealla sormellaan. Kosto on oleva suloinen.

Todellisuudessa nurkka oli täysin tyhjä. Kiistämättömän tyhjä. On miljoona syytä, miksi koirani saattoi käyttäytyä niin kuin teki ja miksi se oli pahoinvoiva. Mutta mitä se luuli näkevänsä nurkassa, sitä en saa koskaan tietää.

Silti tuo päivä jäi muistoihini päivänä, jolloin tein lupauksen, jota en koskaan saa rikkoa.

Enkä ole mennyt lähelle mökkiä enää sen koommin.