Bulevardi tuonpuoleiseen

Vierailen aina satunnaisesti kohteissa, joissa väitetään kummittelevan tai ilmenneen jonkinasteisia yliluonnollisia tapahtumia. Viime talvena pysähdyin hetkeksi erääseen Helsingin maineikkaaseen apteekkiin, jossa kerrotaan kummittelevan. Päätin kysäistä paikalla olevilta työntekijöiltä näkökantaa asiaan, ja tarkkailla heidän reaktioitaan. Vierailusta tuli mielenkiintoinen, joskaan ei kovin antava.

Iltalehden uutisoima tarina apteekki Bulevardiasta kiinnitti huomioni, ja lähdin paikan päälle. Linkin takaa paljastuu video, jossa Vanessa Kairulahti Helsingin kaupunginmuseosta kertoo apteekissa tapahtuneen paranormaalin ilmiön taustoja. Tapahtuma sijoittuu apteekin alkuajoille 1940-luvulle, kun apteekin farmaseutti lähti iltasella hakemaan alakerran kellaritiloista täydennystä lääkehyllyihin. Hän oli huomannut kellarissa kajastavan valon, ja oli luullut jonkun toisen työntekijän jättäneen valot päälle. Valo oli kuitenkin kertoman mukaan tullut henkiolennosta, jolla näkyi vaan pää, hartiat ja värisevä viitta. Henkiolento oli lähtenyt lähestymään farmaseuttia, joka oli lähtenyt pakoon vauhdikkaasti. Kummitus oli vaikuttanut apua anovalta. Farmaseutti säikähti kokemastaan niin, että lukittautui apteekin päivystyshuoneeseen, ja vaati kollegoiden tukea uskaltautuakseen ulos. Samainen farmaseutti ei enää kohdannut kummitusta, mutta etenkin apteekin alkuaikoina yksittäisiä paranormaaleja tapahtumia kävi myös muulle apteekin henkilökunnalle.

Vieraillessani paikan päällä odotin, että minua edeltänyt asiakas saisi asiansa hoidettua, ja henkilökunnan jäsen ehtisi ehkä hetken keskustella kanssani. Kun hän lähestyi minua, kerroin suoraan hänelle syyn vierailuuni ja mielenkiintoni apteekin paranormaalia historiaa kohtaan. Näin, että nainen ensin hieman häkeltyi, ja toinen apteekin työntekijä kauempaa kiinnitti myös huomionsa minuun. Hän ei osallistunut keskusteluun, mutta jäi kuuntelemaan. Kanssani keskustellut nainen kertoi, että on kuullut jotain kummitustarinasta, mutta ei tiedä siitä sen enempää. Hän sanoi, että on huomannut Helsingin kaupungissa järjestettävien kummituskävelyseurueiden pysähtyvän apteekin kohdalla, muttei itse ole kokenut, tai ainakaan tiedostanut kohdanneensa paranormaaleja tapahtumia. Hän kertoi myös, että alkuperäinen kellarivarasto ei ole enää samalla tavalla käytössä, vaan tiloissa on vuosien varrella tehty muutoksia. Minulle jäi tunne, että kanssani keskutellut nainen oli aiheesta kiinnostunut, mutta suhtautui siihen ehkä hieman arkaillen, ehkäpä siksi, ettei halua ajatella yliluonnollisten tapahtumien mahdollisuutta omalla työpaikallaan. Kauempana kuunnellut nainen näytti pälyileivän epävarmempana, kuin ei osaisi lukea olenko täysissä järjissäni. En saanut naisista irti mitään enempää, joten kiitin heitä kohteliaasti, nappasin voidepurkin hyllyltä ja siirryin kassalle.

Kassalla minua palveli nuori miesharjoittelija, joka kuulosti innostuneelta kuulemastaan. Hän ei myöskään ollut tutustunut harjoittelupaikkansa yliluonnolliseen puoleen, joten kertoi hieman naurahdellen, että onkin ihmetellyt kun on nähnyt joskus tavaroiden lennähtelevän itsestään hyllyiltä. Hän puhui hieman hiljempaa, kuin ei välittäisi kahden vanhemman työntekijän kuulevan.

Vierailuni jälkeen en pohtinut Bulevardian mahdollista kummitusta, vaan eniten suhtautumista yliluonnollisuuteen. Miksi se tuntuu olevan joillekin niin vaikeaa? Jopa minä itse kirjoitan blogiani nimimerkin takaa, mutten pelkää silti keskustella asioista kasvotusten. Johtuuko kielteinen suhtautuminen aiheeseen ensisijaisesti pelosta tuntematonta kohtaan vai vahvasta järkiperäisyydestä, joka tuomitsee toisinajattelijat välittömästi höyrähtäneiksi?

Kierrellessäni ja kohdatessani kummittelevia paikkoja, näen kaikenlaista suhtautumista. Bulevardiasta olisi saanut varmasti enemmän irti, jos paikalla olisi ollut erilainen henkilökunta. On helppo työskennellä asian suhteen, jos paikalla sattuu olemaan samanlainen henkilökunnan jäsen, kuin esimerkiksi Cafe Bar Hoffissa käydessäni kyselemässä Wetterhoffin kummituskaapista, mutta myös tällaisesta vierailusta saa ajatuksia ja ennen kaikkea uuden kokemuksen irti.

Aion piipahtaa Apteekki Bulevardiassa vielä toistekin ja katsoa ketä on paikalla sillä kertaa, jos sattuisi olemaan sellainen henkilö, kenellä olisi joku kummitustarina nykypäivän Bulevardiasta kerrottavanaan. Sitä odotellessa täytyy tyytyä sotavuosien jälkeisiin kokemuksiin, ja muihin urbaaneihin legendoihin, joita aiheesta kerrotaan.

Mikäli kellarikerroksessa aikanaan todella oli apua anova aave, löysikö se pelastuksensa? Vai odottaako se vain uinuvassa tilassa juuri oikeaa henkilöä, kenelle näyttäytyä.

Ehkä tämä kertomus ei olekaan vielä päättynyt...

Tunnen tuskasi, kerron kohtaloni

Eräs tuttavani työskentelee yrityksessä, joka ostaa ja huutokauppaa eteenpäin mm. kuolinpesän irtaimistoa. Hän kertoi minulle hiljattain tapahtumasta, joka oli sattunut erään vanhan rintamamiestalon irtaimiston arvioinnin yhteydessä. Hän antoi minulle luvan jakaa tarinansa täällä.

Hän oli saapunut hieman huonokuntoisen, sieltä täältä reunoista repsottavan, vanhan rintamamiestalon eteen toiveikkain mielin. Puhelimessa käydyn keskustelun perusteella talossa saattaisi olla arvokastakin antiikkia, ja sellainen oli hänen yritykselleen aina pienoinen lottovoitto. Moni vanhus ei välttämättä tiedä edes esineidensä arvoa, he saattavat käyttää arvokkaita tavaroita normaalissa käytössä ja asua ränsistyvissä taloissa, kontrastit ovat tuttavani mukaan joskus melko rajujakin - ja yllättäviä.

Pihalla tuttavaani vastassa oli mies, joka oli tehnyt arviointikäyntitilauksen. Hän oli talossa menehtyneen vanhuksen poika, henkilö, joka myös oli löytänyt ruumiin makaamasta hieman epämääräisessä asennossa sängyllään. Kyseessä oli ollut jonkinlainen sydänkohtaus, mies ei kertonut enempää, eikä tuttavani tehtävä ollut kysellä. Mies ojensi tuttavalleni avaimen asuntoon ja kertoi jatkavansa puutöitä liiterissä odotellessaan. Kaikki, millä olisi mitään arvoa, pitäisi kuulemma olla enemmän tai vähemmän esillä, mutta tuttavani pystyi lukemaan miehen kasvoilta, ettei hän halunnut viettää äitinsä kuolintalossa hetkeäkään enempää, kuin oli pakko.

Tuttavani hoiti tarkastuskierrosta rauhassa ja ammattitaidolla, merkiten tarkasti ylös tekemänsä löydöt. Hän kurkisti myös alakerran komeroihin, joissa näytti pääasiassa olevan joko vaatteita tai ruokakomerossa jäljelle jääneitä elintarvikkeita. Valokuvat lipaston päällä antoivat kuvaa elämästä, jota tämä talo oli kätkenyt sisälleen, mutta nyt jäljellä oli enää vain tyhjä kuori maanpäällisine tavaroineen.

Yläkertaan johtavien portaiden juurella tuttavani seisahtui hetkeksi. Hän oli tuntenut portailta alas päin valuvan kylmän ilman ihollaan, talo vuoti kuin seula. Sen seuraava määränpää olisi luultavasti purku-urakoitsijan jätelavalla, ja hän tunsi tavallaan sääliä, vaikka siihen ei hänen ammatissaan ollut varaa. Ei ollut varaa kiintyä tavaroihin, rakennuksiin tai ihmiskohtaloihin, joita nuo pitivät sisällään. Hän lähti nousemaan yläkertaan määrätietoisesti, mutta pysähtyi jälleen puolivälissä portaikkoa. Kuvitteliko hän vain, vai kuulostiko siltä kuin joku olisi seurannut häntä portaissa?

Hän tuhahti mielikuvalleen, ei hän yleensä ollut näin pelokas eikä varsinkaan taikauskoinen. Portaat narahtelivat vain luultavasti takaisin paikoilleen hänen painonsa jälkeen. Hän jatkoi matkaa ja pysähtyi jälleen ylimmälle portaalle, sillä oli tällä kertaa varma jonkun tulevan perässään. Portaat narahtivat tismalleen samankuuloisesti, kuin hänen painonsa alla hetki sitten. Hän käännähti ympäri ja tähysi pimeään portaikkoon, muttei nähnyt ketään. Kun hän kääntyi valmiina harppaamaan yläkertaan, tunsi hän jälleen kylmän ilmavirran ihollaan ja kuuli jonkun lausuvan "kaksi" takanaan. Hän säpsähti, harppasi eteenpäin ja kääntyi salamannopeasti ympäri, mutta siellä ei ollut ketään.

Mielessään hän kävi läpi tapahtunutta, jonka oli pakko olla hänen mielikuvituksensa tuotosta. Ääni oli kuulostanut hauraalta kuiskaukselta, mutta sen oli pakko olla jotain muuta. Ehkä tuuli talon nurkissa. Tuttavani uskoi, että hänen hiljattain kokemansa menetys sai hänet kuvittelemaan omiaan. Hänen ei olisi vielä kannattanut palata takaisin töihin.

Purren hampaita yhteen hän kuitenkin harppoi yläkertaan ja kävi systemaattisesti sen pari huonetta ja vaatehuonetta läpi. Viimeisen vaatehuoneen kohdalla hän naurahti melkein hysteerisesti, kun huomasi ihonsa nousseen jälleen kananlihalle kylmän ilmavirran vuoksi. Hän oli varma, että vaatekaapin perällä jossain oli reikä seinässä, kun hän todistaisi sen, hän voisi nauraa omille kuvitelmilleen.

Hän alkoi siirrellä pölyisiä vaatteita tieltään toivoen löytävänsä kylmän ilmavirran alkulähteen, kun vaatekaapin ovi hänen takanaan narahti. Hän käännähti ympäri, päätti jättää vuotavan talon yläkerran oman onnensa nojaan ja oli juuri astumassa ulos vaatehuoneesta, kun kuuli jälleen jonkun kuiskaavan sanan "kaksi" huoneen pimennoista. Hän jähmettyi käsi vaatehuoneen kahvalla, sydän pamppaillen, yrittäen pohtia uskaltaisiko kääntyä katsomaan vai ei. Hän oli juuri kopeloinut vaatehuoneen läpi, siellä ei ollut ketään. Hän oli kuullut omiaan, niin sen oli pakko olla.

Hän ei vilkaissutkaan taakseen, vaan lähti askeltamaan ripeästi pois yläkerrasta, pysähtyen vasta, kun hänen jalkansa olivat turvallisesti alakerran puulattialla. Silloin hän kuuli jälleen, kuinka askel toisensa perään alkoi laskeutua yläkerran portaita, lähestyen. Hän ei jäänyt odottamaan, vaan päätti, että arviointi oli suoritettu ja ampaisi ulos.

Kuolinpesän haltija, talon emännän poika, tuli tuttavaani vastaan pihalla, ja huomasi tämän kalpeuden. Hän silmäili hetken tuttavaani, joka yritti saada tapahtumiin epätoivoisesti järkeä ja rauhoittua asiakkaansa edessä, voidakseen antaa tälle jonkinlaisen tarjouksen. Hän tiesi tehneensä huonoa työtä, mutta hän ei halunnut palata takaisin tuohon taloon, ei ainakaan yksin.

Mies oli hetken hiljaa ja totesi sitten, ettei kummituksia ole olemassa, mutta hänen äitinsä oli uskonut talossa asuvan Karjalan evakon hengen, joka oli kuollut siellä. Tuttavani hätkähti, mies oli puuttunut suoraan asiaan, jota hän oli yrittänyt saada järjellistetyksi. Hän naurahti epäuskoisena ja sanoi, ettei myöskään usko kummituksiin, vaikka ei ollut varma tarkoittiko sitä enää.

He keskustelivat hetken pihakeinussa kaupoista ja irtaimistosta, miten ja milloin työt suoritettaisiin. Kun mies oli allekirjoittanut sopimuksen, halusi tuttavani vielä lisä tarkennusta miehen äidin kummitustarinaan, sillä tuore kokemus varjosti hänen mieltään. Hän kysyi ikään kuin ohimennen tiesikö mies mihin evakko oli kuollut. Mies kertoi, että jonkinlaisiin raskaus- tai synnytyskomplikaatioihin aika pian saapumisensa jälkeen. Tyttö oli odottanut "äpäräkaksosia", ja oli matkannut evakkoon omien vanhempiensa kanssa.

Istuessaan takaisin autoonsa, huomasi tuttavani, että hänen kätensä tärisivät. Hän oli kuullut äänen sanovan selvästi sanan kaksi. Tarkoittiko se kahta menetettyä lasta nuoren evakkotytön kohdussa? Hän huomasi, ettei yhtäkkiä ollut enää varma mihin uskoa.

Eikä hän ollut varma, olisiko hän joutunut kokemaan tapahtumaa, mikäli ei olisi itse kokenut keskenmenoa vain vähän aikaisemmin.

Voiko tällainen olla sattumaa? Tai edes sattumalta mielikuvituksen tuotosta?

Kas, sitä emme koskaan saa tietää. Kukin päättäkööt, mihin itse uskoo.

Juhannustaikaa

Ilta-Sanomien viihdearkusta osui silmiini mielenkiintoinen artikkeli juhannuksen ajan kummitustarinoista. Artikkelissa kerrotaan, että juhannusta on tyypillisesti pidetty Suomessa aikana, jolloin henget liikkuvat. Tänä keskikesän juhlana, jolloin pitkät päivät alkavat kääntyä kohti syksyn pimeneviä iltoja, on myös tehty kaikenlaisia taikoja. Myös kummitustarinoita on kerrottu ja kerrotaan, kun ihmiset kokoontuvat viettämään aikaa yhdessä mökkien hämärtyville pihoille, juhannuskokon hiipuvaan loisteeseen.

Kuten jo aikaisemmin kerroin blogitekstissäni Bloody Maryn legendasta, on etenkin nuorilla naisilla ollut tapana tehdä taikoja saadakseen etukäteen kurkkauksen tulevasta aviomiehestään. Myös Ilta-Sanomien artikkelin mukaan aina ei näitä nuoria naisia heijastuksesta takaisin katsonutkaan komea miekkonen, vaan toisinaan itse kuolema. Se tarkoitti, ettei kyseinen nuori nainen ehtisi naimisiin ennen kuin kuolema kävisi hänet korjaamassa pois elävien kirjoista.

Wikipediassa juhannustaioista kerrotaan, että ne ovat liittyneet ennen kaikkea lempeen, naimaonneen ja tulevaisuuteen. Sen mukaan juhannusta on pidetty ennen kaikkea hedelmällisyyden juhlana. Wikipedian sivuilla onkin melkoinen lista taikoja, joiden avulla voi päästä tekemään ennakkokatsauksen tulevaisuuden rakkaastaan.

Ilta-Sanomien artikkelin mukaan juhannuksena vaeltaisivat ennen kaikkea onnettoman rakkautensa vuoksi menehtyneiden neitojen henget. En aikaisemmin ollut kuullut tästä, enkä myöskään siitä, että Suomessa on uskottu juhannuksena henkien olevan liikkeellä. Uskoisin, että juhannuksen aikaisten henkien vaeltaminen on jäänyt lemmentaikojen varjoon, sillä kuulostaa jotenkin loogisemmalta, että tämä vehreä, yltäkylläinen kesäjuhla on juhlinut ennen kaikkea hedelmällisyyttä. Juhannuksesta on alkanut kausi, jolloin sadot alkavat kypsyä, taikoja on luultavasti tehty myös tuottamaan paremmat sadot syksyn korjuuseen. Syksyllä, ja etenkin pyhäinpäivän aikoihin, on uskottu kuolleiden nousevan häiritsemään eläviä, sillä luonnon kuihtuminen talvea varten on luonut suurta symboliikkaa myös tälle.

Artikkelissa kerrottiin kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoinen kummitustarina näin juhannuksen ratoksi. Siinä torpan seinän takaa kuului askeleita ja koputuksia, vaikka siellä ei tiedettävästi ketään voinut olla. Seinän takaa paljastui salahuone, josta löytyi talon entisen isännän luuranko. Koputukset lakkasivat, kun luuranko saatiin siunatuksi haudan lepoon. Isäntä oli surmattu salahuoneeseen, kun hänelle oli tullut riitaa varakkaita matkaajia ryöstäneiden maantierosvojen, rikoskumppaneidensa, kanssa.

Mieleeni palasivat muistot lapsuudenkotini läheisestä kummitustalosta, jossa koputukset ulko-oveen saivat minut karttelemaan taloa joksikin ajaksi. Tuossa tekstissäni sanoin meneväni koputtamaan uudelleen ulko-oveen, mutta en ole saanut siihen tarpeeksi rohkeutta. Kummitustalo seisoi pitkään paikallaan omassa iättömässä ikuisuudessaan seisahtuneena, kunnes kerran kuljettuani sen ohi järkytyin - ikkunat oli lyöty säpäleiksi, ja sisällä olleita tavaroita oli heitelty pitkin takkuista pihamaata. Äitini kertoi, että jotkut nuoret olivat kuuleman mukaan riehuneet siellä. Rikkonaiset ikkunat ammottivat talon ja sen sisällä värjyvien salaisuuksien synkkään pimeyteen, kunnes niiden päälle lyötiin puiset levyt. Ovet lyötiin kiinni laudoilla.

Mitä niihin nuorukaisiin tulee, en tiedä heistä muuta kuin sen, että ainakin yksi päätyi narun jatkoksi. Ehkä syynä karu, ongelmallinen elämä, päihteitä, väkivaltainen lapsuus, uskon puute parempaan...

Tai...

Ehkäpä nuo nuoret eivät tienneet mihin sekaantuivat tuona yönä, kun tuhosivat talon, jonka emäntä ei halunnut tulla häirityksi.

Ja jokin seurasi heitä kotiin.

Wetterhoffin kummituskaappi

Hämeenlinnassa sijaitsee viehättävä vanhanaikaistyylinen kahvila, johon suunnistin taannoin lomallani. Satuin nimittäin kuulemaan kyseisessä kaupungissa asustavilta tuttaviltani, että Café Bar Hoffissa on kertoman mukaan kummituskaappi. Päätin käydä itsekin kaappia katsomassa, ja kuulostelemassa tunnelmaa sen lähettyvillä. Mielessäni poltteli saada kuulla työntekijöiltä kaappiin liittyvä kummitusjuttu, vielä mahtavampaa olisi todistaa itse jotain selittämätöntä tapahtumaa. Olen kerran aikaisemminkin törmännyt kahvilaan sijoitettuun kaappiin, jonka ympärillä velloo yliluonnollisia tarinoita. Tietenkin halusin kohdata tämän toisenkin, katsoa vetääkö sen tarina vertoja ensimmäiselle kohtaamalleni kummituskaapille.

Fredrika Sofia Wetterhoff, kahvilassa oleva kuva

Café Bar Hoffin kummituskaappi on todellakin ainutlaatuinen. Sen valmisti itse Fredrika Sofia Wetterhoff vuonna 1884 Tukholmassa, opiskellessaan tuolloin teknillisessä opistossa. Kaappi on yksityiskohtainen ja kaunis. Kun kahvilassa saapuu huoneeseen, jossa se on, ei voi olla kohtaamatta sen jylhää, mutta salaperäistä, olemusta. Fredrika Wetterhoffin voisi sanoa olleen aikaansa edellä, sillä hän perusti Hämeenlinnaan työkoulun, joka tarjosi tytöille käsityöalan koulutusta. Ensimmäisen kokeiluvuoden ajan koulussa opiskeltiin kudontaa, mutta lopulta myös alan opettajattaria koulutettiin siellä. Koulussa opiskeleville tytöille annettiin myös Fredrikan tärkeänä pitämää esteettistä kasvatusta, eli ns. "hyvän maun kehittämistä". Kaikki naisille suunnattu koulutus tuohon aikaan oli erinomainen lähtökohta tasa-arvoistumiselle, vaikka kyseinen koulutus nykyään miellettäisiinkin ehkä liian sukupuolistereotyyppiseksi. Kun Fredrika kuoli vuonna 1905, jäi hänen perustamansa koulu elämään, hänen perintönään maailmalle.

Café Bar Hoffin kummituskaappi ei ole siis mikään perinteinen kaappi. Se on matkannut paikalleen ensin Suomeen Tukholmasta, ja ollut yksityisomistuksessa, kunnes kaapin viimeisin yksityinen omistaja lahjoitti kaapin kahvilaan Wetterhoffin tiloihin. Saapuessani kahvilaan tarkkailin ensin kaappia, kuin odottaen jotain paranormaalia tapahtuvaksi hetkellä minä hyvänsä. Minun pitäisi kuitenkin tietää paremmin, sen kaltaisia asioita ei voi pyytää tapahtumaan. Kun selittämättömyyksiä ilmenee, ne tulevat hiipien, varoittamatta. Näin myös oli käynyt kahvilan työntekijälle, jolta kyselin kummituskaapista.

Hän kertoi, että kaapin ovet avautuvat itsestään. Hän on huomannut, että nämä tapahtumat sijoittuvat pääasiassa loppuviikoille tai viikonlopuille. Monesti iltaisin hänen siivotessaan kahvilaa kuuluu pahamaineisesta huoneesta se tietty narina‚ joka kertoo kaapinovien avautuneen - ja niin ne ovatkin, avoinna tyhjään huoneeseen, jossa ei todistettavasti ole ristin sielua. Voisi sanoa, että vanhat kaapit nyt vain ovat sellaisia, ne elävät omaa elämäänsä. Niiden ovet ja seinät voivat muuttaa muotoaan kosteudesta, kuivuudesta, vaikka ilmavirrasta. Ovien avautuminenhan ei yksistään tee kaapista kummituskaappia. Näin sitä ajattelee, ennen kuin kuulee, että ovet, jotka kaapissa avautuvat, ovat lukitut lasiovet. Ovet, joiden avain on kassan luona tallessa, visusti muualla kuin missä itse kaappi. Lukitut ovet eivät aukene itsestään, ja tuskinpa tuulenvireellä on tiirikkaa taskussaan.

Kahvilan työntekijä kertoi myös, että henkilö, joka luovutti kaapin kahvilan tiloihin oli nähnyt eräänä yönä unta, jossa hänelle oli ilmestynyt itse Fredrika Wetterhoff. Tämä oli sanonut haluavansa kaappiinsa kirjoja. Piakkoin sinne toimitettiin hyllyllinen vanhoja kirjoja, jotka myös sopivat sisustuksellisesti kaappiin erinomaisesti. Kummittelu ei kuitenkaan lakannut, vaikka on kuulemma ajan saatossa vähentynyt.

Tutkiskelin itsekin kaappia varovaisesti keskusteltuani kahvilan työntekijän kanssa. Alaosan ovet avautuvat helposti, ne eivät olleet lukossa, ja väliin oli työnnetty pahvinpala pitämään ne kiinni. Hellästi nykäisin myös lasiovea, valmiina murtamaan myytin.

No, myytti ei murtunut. Ovet todella olivat nasevasti lukossa. Miten lukko on saattanut antaa periksi, ellei sitä ole jokin yliluonnollinen voima ollut työntämässä? Jonkinlainen mystinen salaisuuden verho kaapin ympärillä velloo, ja ihana yliluonnollisuuden rauhattomuus täytti mieleni sen lähellä. Jäin vain paitsi itse kokemuksesta, mutta vähemmän kiehtovaa se ei kaapista ja sen tarinasta tehnyt.

Menneisyys ei ole jäänyt taakse mitä tähän kummituskaappiin tulee. Se on suljettuna lasiovien sisälle, pyrkien ulos aika ajoin.

Kerro, kerro kaappi,

ken ei tästä maailmasta poistunutkaan...

Paranormaalia matkailua: Kummitusnähtävyydet

Iltalehti uutisoi 17.9.2017 muutamasta suositusta turistikohteesta, joissa kertoman mukaan kummittelee. Kaikista kiehtovin tarina löytyy Pariisin Eiffel-tornin historiasta, mainitsinhan aikaisemmassa matkailuaiheisessa blogitekstissäni jo siitä, kuinka rakkaus ja intohimo ovat erityisen väkeviä voimia, ja kiinnittävät helposti kuolevan hengen vielä osittain elävien maailmaan. Tuon kertomuksen mukaan Eiffel-tornissa kummittelee nuori nainen, jonka miesystävä työnsi julmasti alas tornista varmaan kuolemaan tämän kieltäydyttyä miehen kosinnasta. Entiset rakastavaiset olivat sopineet tapaavansa tornissa suosikkipaikassaan, miehen tarkoituksena saada nainen suostumaan lopulliseen ja ikuiseen sitoutumiseen, naisen tarkoituksena jättää mies, ja jatkaa eteenpäin. Jotain lopullista todella tapahtui, ja tornissa vierailevien mukaan myöskin ikuista, sillä monet ovat raportoineet kuulevansa tuon traagisen tapahtuman toistuvan tornissa uudelleen ja uudelleen. He ovat kuulleet nuoren naisen kikatusta, sitten kiivastunutta keskustelua ja lopulta selkäpiitä kylmäävää kirkumista.

Olen kuullut ennenkin kummituksista, jotka jäävät toistamaan "omaa kuolemaansa". Nuo henget ovat kirottuja tuohon kohtalokkaaseen hetkeen, jokin tapahtuneessa sitoo ne siihen. Melko lähellä lapsuudenkotini seutuja sijaitsevalle junaradalle on moni ihminen päättänyt päivänsä vuosien saatossa. Seudulla kulkee tarina, jonka mukaan nuori poika astui junaraiteelle junan puskiessa armottomasti sitä pitkin, sillä pojan tyttöystävä jätti hänet. Kerrotaan, että poika hyppäsi erään pensaan takaa, mutta olisikin muuttanut mielensä ja koittanut loikata alta pois - liian myöhään. Tapahtumapaikalta löytyi kaksi valokuvaa, toisessa oli pojan vanhemmat, ja toisessa tyttöystävä, joskin tämän kuva oli repeytynyt, eikä sitä löydetty kokonaan. Samassa kohdassa noilla raiteilla on nähty usein seisovan hahmo, joka tuijottaa alaspäin käsissään olevaa pientä paperinpalaa, mahdollisesti valokuvaa. Hahmo on kadonnut kuin savuna ilmaan, kun sille on huudettu ja varoitettu lähestyvästä junasta.

Eiffel-torni saattaa olla henkien läsnäololtaan lähes Aokigaharan itsemurhametsän veroinen tapaus, sillä se on myös suosittu itsemurhapaikka. Tornin rakenteet ovat nähneet paljon tuskaa, ja vahvaa, pohjatonta epätoivoa. Nuo voimakkaat tunteet ovat väkisin jättäneet jälkensä.

Iltalehden kummittelevista turistikohteista mainitaan myös Moskovan Kreml, Hawaii Volcanoesin kansallispuisto Yhdysvalloissa, Rooman Colosseum, Kiinan muuri sekä Yhdysvalloissa sijaitseva Grand Canyon. Colosseum on paikka, jossa verenvuodatukselta ei ole vältytty, ja Kiinan muurin alle huhutaan haudatun muuria rakentaessa kuolleita. Paranormaalia matkailua ajatellen nämä eivät kuitenkaan ole hyviä kohteita, ellei jollain ilveellä pääsisi paikalle silloin, kun siellä ei ole tuhansittain muita turisteja. Enkä keksi siihen mitään laillista keinoa.

Viime vuonna Iltalehti uutisoi myös Suomessa olevista kummituskohteista, joista pari on jo blogiinikin asti löytäneet tiensä (lue: Mustion linnan kummitukset ja Kummituskämppä). Myös tarina Kaivopuiston vanhalle rautatielle kuolleista pojista tuo erään aikaisemman tekstini Suomiehestä mieleeni. Kaivopuiston kertomuksen mukaan lapsensa menettänyt äiti kävi talvisin piirtämässä kuolinpaikalle lumeen kaksi ristiä, kesäisin hiekalle. Kun äiti menehtyi, alkoi ristejä ilmestyä kolme.

Jos todella uskaltaisi, olisi hienoa päästä vierailemaan kohteissa, joissa kerrotaan kummittelevan. Joissa joku onnekas, tai epäonnekas (riippuu kummasta suunnasta asiaa katsoo), on päässyt todistamaan yliluonnollista tapahtumaa aivan nenänsä edessä. Kun jotain niin konkreettista kokisi, olisiko enää koskaan oma itsensä, vai jättäisikö tapahtuma ikuiset arvet?

Iltalehden artikkeli maailman kohteista alkaa videolla, jossa kerrotaan Helsingin Bulevardia-apteekin alkutaipaleista. Vuonna 1941 farmaseutti näki apteekin kellarikerroksessa valoa hohtavan henkiolennon, joka liiteli häntä kohti kuin apua anoen. Farmaseutti ryntäsi takaisin yläkertaan ja lukitsi itsensä turvaan, suostuen poistumaan vain kollegan läsnäollessa. Tuo farmaseutti olisi aivan varmasti sitä mieltä, että oli epäonnekas, ja tapahtuma vahingoitti hänen psyykettään loppulämän ajaksi. Kuitenkin suomalainen Haamujengi, eli Aavedatan Marko ja Jupe Keskitalo luultavasti riemastuisivat kokemastaan. Meitä on moneen junaan.

Minä taas...

No, saisin todella, todella hyvän tekstin.

Ja siitä päätellen, että muutama varjohahmo ja selittämättömät äänet ja liikkeet sekä kotonani että lapsuudenkodissani saavat minut kauhusta suunniltaan, saattaisi olla, että muutama lamppu jäisi yöksi päälle, jotta uskaltaisin edes hiukan nukkua.

En kuitenkaan voisi koskaan enää ummistaa silmiäni paranormaalilta, en nyt kun olen alkanut ymmärtää sen olemassaolosta.....

Kummituskämppä

Saariselän upeiden tunturimaisemien kupeeseen piiloutuu pieni mökki, jonka vierailijat ovat kokeneet aikojen saatossa paranormaaleja tapahtumia. Kummituskämppä -nimeä kantava autiotupa rakennettiin vuonna 1845 vanhan Kittilä-Inari -postipolun varteen. Alkuperäisen kämpän kerrotaan tuhoutuneen tulipalossa, joistain lähteistä löytyy jopa väite poromiesten polttaneen kämpän tahallaan, koska eivät kestäneet sen kummittelua. Alkuperäisen tilalle rakennettiin uusi tupa, joka siirrettiin nykyiselle paikalleen Saariselän lomakylän reunamille vuonna 1997.

Aikoinaan Karvaselän autiotupana tunnettu mökki sai Kummituskämppä-nimityksensä 1900-luvun alussa, kun tuvassa majoittuneet matkamiehet alkoivat raportoida selittämättömistä tapahtumista, joita heidän läheisyydessään tapahtui heidän majoittumisensa aikana. Yleisesti alettiin uskoa, että tuvassa kummitteli kauppias Sohvi Tammela, joka katosi pikkupoikansa kanssa Ruijan ja Kittilän välimaastoon myyntitavaroita noutaessaan. Tammelan ja hänen poikansa uskottiin joutuneen ryöstömurhan uhreiksi, sillä alueella tiedettiin liikkuvan ihmishengen arvosta välinpitämättömiä metsärosvoja.

Kummituskämppä on nykyisin pieni, kotoisa tupa, josta löytyy kaunis takka, pöytä penkkeineen sekä puinen, suuri arkku. Tupaa valaisee pieni ikkuna pöydän toisessa päädyssä ja synkän mökin ainoassa valonkajastuksessa pöydän päällä lepää matala lasivitriini, jossa kerrotaan Kummituskämpän salaisuuksista. Esittelyteksti paljastaa, että tuvan yöpyjät ovat kuulleet jonkun hakkaavan tuvan seinustalla halkoja tai heitelleen siihen kiviä, vaikka pihalla ei ole ollut ketään. Kämpän ovi avautuu itsestään ja jotkut yöpyjät ovat kauhukseen todistaneet, kuinka tuvassa olleita tavaroita on heitelty ympäriinsä raivoisasti. Tekijää ei olla koskaan nähty tai "saatu kiinni".

1930-luvulla muuan postimies Martti Mattus yöpyi usein Kummituskämpässä. Kummittelu piinasi häntä ja hän koetti ratkaista tuvan kätkemän arvoituksen. Hän tutki mökin kauttaaltaan, ja löysi lopulta katon alta luurangon. Luuranko toimitettiin poliisille, mutta se kenelle onnettomalle ihmisparalle se kuului, ei koskaan ratkennut. Eikä kummittelu lakannut.

Vierailin itsekin Kummituskämpässä sen tarinoiden houkuttelemana vajaa vuosi sitten. Ulkona oli upea, sinertävä Lapin talvinen päivänvalo ja huolimatta lomakylän läheisyydestä, oli mökin luona täysin hiljaista. Tunnelma todella oli aavemainen, vaikka mökki oli saanut osakseen jo monen muun uteliaan vierailun pihamaan tallotusta lumesta päätellen. Sisällä mökissä huomasin, että pienestä koostaan huolimatta mökki oli yllättävän "elossa", sillä kuulin epämääräisiä kolahduksia ja rapsahduksia ollessani mökin sisällä. Muutoin kaikkialla oli kuolemanhiljaista.


Onko kauppias Tammela todella jäänyt kummittelemaan kämpälle, myös kun vanha poltettiin maan tasalle tai kun uusi mökki siirrettiin?

Mökissä ovat monet, toisilleen tuntemattomat ihmiset kokeneet paranormaaleja. Voiko se olla sattumaa, vai tekeekö ihmismieli jälleen temppujaan?

Entä jos kyse todella on levottomasta hengestä?

Jos jokin asia on varma, niin se, että tällä kämpällä on luurankoja kaapeissaan.

Paranormaalia matkailua: Britannian kummitushotelleja

Iltalehti tarjoili tälläkin viikolla antoisaa materiaalia ja oivaan ajankohtaan - osalla saattaa olla vielä lomapäiviä käyttämättä ja halua matkustaa, kohde vain puuttuu. Iltalehden listasta Britannian riivatut hotellit - uskaltaisitko yöpyä? voi poimia huoletta minkä tahansa ja luultavasti saa rahalleen vastinetta, mikäli kertomaan voi luottaa. Toki melko tavalla sitä rahaa pitää olla valmis käyttämäänkin, sillä osa kohteista näyttäisi olevan useamman tähden hotelleja.

Monien hotellien kummitustarinoiden taustalla on joko rakkaus tai intohimorikos. Tämä tuntuu mielenkiintoiselta aiheelta myös etenkin siksi, että sain tänään kommentin blogistekstiini Mustion linnan kummitukset, jonka mukaan linnassa kummittelevaan harmaaseen rouvaan liittyy jonkinlainen traaginen rakkaustarina palvelusväen keskuudessa. Kommentti sai mielikuvitukseni laukkaamaan, mutta mitään todellista aineistoa minulla ei vielä tapauksesta ole, minun täytyy kaivella vielä aihetta ja kääntää maata sen ympäriltä paljastaakseni todelliset luurangot. Joka tapauksessa rakkaus jos mikä on asia, joka jättää kuolevan levottomaksi ja hengen kiinni fyysiseen maailmaamme, ehkä ikuisesti epätoivoissaan rakastaan etsien ja kaivaten.

Vähemmän "romanttiset" kummitustarinat Iltalehden mainitsemiin hotelleihin liittyvät esimerkiksi Chillinghamin linnan hotelliin Englannissa, jossa on edelleen alkuperäinen kidutuskammio muokkaamattomana. Kuinka monta veripisaraa onkaan sen linnan lattioita kostuttanut... Jos vain seinät osaisivat puhua...

Kaikista houkuttelevin kohde listalla on mielestäni ehdottomasti Coombe Abbey -hotelli, joka on rakennettu 1100-luvulla ja toiminut aikanaan luostarina. Iltalehden mukaan paikka on niin pelottava, että vieraat ovat lähteneet sieltä pakoon keskellä yötä. Onhan se kyllä totta, että ovia paiskova kummitus vaikuttaa melko agressiiviselta, joten turvallisinta saattaa olla poistua paikalta ennen kuin henkiolento onnistuu vaikka tipauttamaan kattokruunun niskaan. Aivan eri kaliiperia kuin omassa kodissani selittämättömästi ja itsekseen rauhallisesti avautuvat ovet.

Matkustaessani Skotlannissa kuulin, että eräs aivan Edinburghin keskustassa oleva hotelli on muokattu vanhaan majataloon, jonka yhdessä huoneessa väitettiin kummittelevan. Kukaan ei uskaltanut yöpyä huoneessa, joten se jätettiin tyhjäksi jopa silloinkin, kun majatalo oli täyteen varattu. Eräs skeptinen nuori mies innostui yöpymään kuuluisassa huoneessa, kun kuuli siivoojan joutuneen mielisairaalaan käytyään kyseisessä huoneessa. Siivooja oli löydetty huoneen nurkasta tuijottamasta katonrajaa, inisten ja keinuttaen itseään puolelta toiselle.

Nuori skeptikko halusi yöpyä huoneessa, johon majatalon isäntä suostui vastahakoisesti vaatien miehen ottavan kellon mukaansa, jotta mies voisi soittaa sitä jos jotain tapahtuisi. Isäntä valvoisi ja kuuntelisi, ryntäisi heti apuun mikäli kuulisi kellon soivan. Nuorukainen otti ylpeänä kellon matkaansa, tokaisten ettei sitä tarvita, kummituksia ei ole olemassa.

Aamuyön tunteina isäntä kuuli kellon soivan. Hän lähti välittömästi kohti kirottua huonetta kellon alkaessa helistä yhä kovempaa ja kovempaa. Kun hän pääsi ovelle lakkasi kello soimasta, mutta hän ei saanut ovea auki, se tuntui turvonneen kiinni karmeihinsa. Miespuolinen majatalon työntekijä tuli isännän avuksi ja yhdessä he saivat oven antamaan periksi. Huoneessa heitä odotti karmaiseva näky: nuorukainen istui huoneen laidalla selkä seinää vasten silmät huoneen katonrajaan tyhjänä toljottaen, kauhu jähmettyneenä liikkumattomille kasvoilleen. Isäntä riensi nuorukaisen luo, ja totesi tämän olevan kylmä kuin kivi. Hän ei ymmärtänyt miten kello oli soinut, vaikka nuorukainen oli selvästi ollut kuollut jo useamman tunnin.

Miespuolinen työntekijä käveli toiselle laidalle huonetta ja nosti ruumiista päinvastaisesta nurkasta kellon. Nurkka oli sama, missä siivooja oli seonnut, kummankin uhrin katse oli ollut jähmettyneenä saman nurkan katonrajaan. Isäntä ja työntekijä lähtivät huoneesta, ja poliisin tehtyä siellä tutkintansa naulasivat he huoneen umpeen.

Skotti, joka minulle kertoi tämän tarinan paljasti myös, että nykyisestä hotellista kuuluu joskus selittämätöntä kellon kilahtelua aamuyön pimeimpinä tunteina.

Vaikka minulla ei juuri nyt ole tiedossa viiden tähden kummitushotellivisiittiä, voitte olla varmoja, että kuuntelen hieman tarkemmin unisovellukseni nauhoituksia. Entä jos mukanani tuli epämiellyttäviä matkamuistoja, ja nauhoituksista alkaakin kuulua vaimeaa kellon helinää...

Mustion linnan kummitukset

Uudellamaalla Raaseporissa sijaitsee yksi Suomen arvokkaimmista kartanoista, Mustion linna. Linna rakennettiin 1700-luvun lopulla, ja se on ollut suurimman osan historiastaan saman Linder-suvun hallussa. Matkasin paikan päälle ja otin osaa opastettuun kierrokseen tuossa kiehtovassa, nykyisin museona toimivassa, kartanolinnassa, lähinnä päästäkseni lähemmäs kummituksia, joita siellä kerrotaan olevan. Niihin tutustuin ensimmäisenä Eero Ojalan Suuri suomalainen kummituskirja -teoksen kautta (Minerva kustannus Oy, Juva 2016).

Olin "opiskellut" kirjasta jo etukäteen kummitukset, joita linnan vanhoilla parketeilla väitetään kulkevan. Tämä asia vahvistettiin kierroksella oppaan kertomana. Mustion linnassa on nähty ja kuultu kaiken kaikkiaan neljä eri kummitusta, joista kahdelle on osattu antaa identiteetti, kun toiset kaksi ovat yhtä mysteerisiä kuin kartanon käytöstä pois oleva kolmas kerros (johon palaan vielä hetken päästä).

Kartanolinnassa on ylellinen kuninkaan huone, joka on ollut, kartanon ollessa asuinkäytössä, vain korkea-arvoisten vieraiden majoitusta varten. Tällaisia huoneessa majoittuneita mahtimiehiä olivat mm. Venäjän kaksi tsaaria, Aleksanteri ensimmäinen ja toinen, sekä yhtenäisen Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa III. Kustaa III yöpyi silloin hyvin tuoreessa ja edelleen keskeneräisessä kartanossa hieman levottomin mielin, sillä oli tyytymätön niihin upseereihinsa, jotka arvostelivat kuningasta laittoman hyökkäyssodan aloittamisesta Venäjää vastaan. Juuri tämän levottomuuden vuoksi kartanossa epäillään, että kyseessä on nimenomaan Kustaan haamu, jonka askelmat kuninkaan huoneen suljettujen ovien takaa kuuluvat. Opas kertoi, että askeleet, joita huoneesta on kuultu, vaikka siellä ei tiedettävästi ole ollut ketään, ovat laahaavia, uupuneen olennon vaivalloista etenemistä. Sopisi kuninkaan silloiseen mielentilaan enemmän kuin hyvin.

Vasemmalla kuva kuninkaan huoneesta, oikealla kartanon toisen kerroksen käytävää.

Hjalmar Linderin muotokuva Mustion linnassa.

Toinen identiteetin omaavista kummituksista on Hjalmar Linder, joka oli kartanolinnan isäntänä 1900-luvun alussa. Hän oli aikakautenaan Suomen rikkain mies, jonka kohtaloksi koitui yleisönosastokirjoitus ja mielipide 1918 sisällissodan jälkeisen ajan punavankien kohtelusta. Hjalmar Linder kritisoi kahtia jakautuneen Suomen vankien olosuhteita ja sitä, että heidän olisi parempi olla töissä pelloilla ja tehtailla, siellä mistä olivat tulleetkin, kuin kuolla vankiloissa. "Valkoisessa" sota-ajan jälkeisessä mielialassa Hjalmar tuomittiin maanpetturiksi ja hän sai jopa tappouhkauksia. Ulkoiset paineet olivat liikaa, Hjalmar myi omaisuutensa, mutta käytti siitä saadut varat matkustellessa vain muutaman vuoden sisällä ja päätyi lopulta päättämään omat päivänsä Ranskassa, viiltäen valtimonsa auki hotellihuoneessaan. Herra Linder on nähty istuskelemassa Mustion linnan ensimmäisen kerroksen huoneessa kuolemansa jälkeisten vuosikymmenten aikana.

Valkoinen rouva?

Kartanolinnan vierailuni aikainen omistaja, yli 80-vuotias Magnus Linder vietti kartanossa lapsuutensa. Ojalan kirjan mukaan Magnus näki lapsena kartanon toisessa kerroksessa vaeltavan Valkoisen rouvan, joka kantoi käsissään hopeakynttelikköjä. Museo-opas vahvisti Valkoisen rouvan läsnäolon kartanossa sanoen, että Magnus itse kertoi aaveesta kartanon työntekijöille, vakuuttuneena näkemästään. Museon toisessa kerroksessa olikin yksi huone, jossa emme ryhmän kanssa käyneet. Huoneen ovet olivat raollaan, ja niiden välistä näkyi huoneen ikkunan edessä istuva mannekiini-nukke. Se istui omassa valtakunnassaan kaikessa hiljaisuudessaan ja rauhassaan, tuijottaen kohti viereistä seinää ajattoman tyynin kasvoin. Jollakin tavoin tuo huone oli samaan aikaan sekä kammottava, että äärimmäisen kiehtova. En silti muistanut kysyä sen käyttötarkoitusta, tai syytä miksi siellä ei vierailtu.

Linderin suvun vaakuna, Mustion linnan tunnusmerkki.

Kartanon kolmas kerros ei ole koskaan täysin valmistunut. Ojalan kirja kertoo syyksi sen, että tarinan mukaan linnaa rakennettaessa eräs romaninainen olisi pyytänyt talosta suojaa, ja kun se häneltä kiellettiin, kirosi hän talon kolmannen kerroksen. Hän uhkasi, että mikäli kolmas kerros koskaan rakennetaan valmiiksi ja otetaan käyttöön, iskee rakennukseen tulipalo tai se sortuu maan tasalle. Varmistin myös legendan kirouksesta olevan totta museo-oppaalta. Vaikka kolmas kerros ei ole käytössä, kuuluu sieltä silti outoja ääniä ja liikettä eri paikoista. Ojalan kirjassa sanotaan, että talossa yksin paikalla olleet työntekijät ovat kuulleet sieltä lukitun oven takaa, mm. laahustamista, ketjujen kolinaa ja pesemisen ääniä, vaikka kukaan ei siellä keskeneräisyyden vuoksi käy, eikä siellä myöskään ole vesipistettä tai minkäänlaisia ketjuja. Kolmannen kerroksen kummitusta sanotaankin Harmaaksi rouvaksi, ja aina hänen näyttäytymisensä jälkeen tapahtuu linnassa kummallisia, selittämättömiä asioita.

Linnan käytävää ja yksityiskohtaisia sisustuselementtejä.

Vanhoissa kartanoissa on uskomaton tunnelma, siellä voi melkein haistaa ja maistaa elämän, joka käytävillä on vaeltanut, askeleet, jotka ovat vanhoilla puisilla lattioilla kaikuneet. Reilu 200 vuotta vanha Mustion linna huokuu tarinoita, joista osa saa ihon kananlihalle ja mielikuvituksen laukkaamaan. En kuitenkaan hetkeäkään epäile, etteikö useampien eri tahojen todistamat yliluonnolliset ilmestykset kartanolinnan historiaa pursuavissa huoneissa olisi todellisia - päin vastoin. Linnan miljöö varmasti tarjoaa paranormaaleja portteja, joista levottomien henkien ei tarvitse kuin astua kevyesti yli.

Kolmannen kerroksen kirous ja ainakin neljä eri kummitusta. Siinä on mielestäni jo riittävästi yhden kartanon harteille, ja tarpeeksi houkutusta olemaan paranormaalin matkailun kohde.

Puutarhasta löytyi makaaberejä yllätyksiä, pääkallomuodostelma puun kyljessä ja päätön patsas.