Ei muumitaloa lukita yöksi

Olen asunut nykyisessä kodissani jo miltei kymmenen vuotta. Tämän ajan kuluessa olen kokenut toinen toistaan oudompia asioita näiden seinien sisällä, ja useimmat tapahtumista ovat edelleen täysin järjen äänen ulottumattomissa. Selittämättömät, yliluonnolliset tapahtumat kiehtovat minua luuytimiäni myöten, mutta olen huomannut, että nykyään kotonani sattuvat tapahtumat eivät välttämättä pelota minua, vaan herättävät välittömästi mielenkiinnon sisälläni. Olen tullut siihen tulokseen, että jos jokin paranormaali voima liikkuukin kotonani, se ei joko yritä tehdä minulle pahaa, tai sen voimat eivät (ainakaan vielä) siihen riitä.

Tapahtumia oli tiiviimmin silloin, kun olin vasta muuttanut kotiini. Nykyään niitä on yhä harvemmin, tai sitten olen vain arjen pyörteistä liian väsynyt havahtumaan niihin. Ehkä olen tottunut. Mutta toissayönä tapahtui jälleen jotain, joka sai minut huomaamaan, kuinka suhtautumiseni yöllisiin ääniin on muuttunut vuosien varrella.

Kuten niin monet äänet ja tapahtumat, tämäkin kävi yön pimeydessä, kun maailma ympärillä oli hiljaa. Heräsin, kun portaistamme kuului voimakas kolahdus. Puolisoni oli ollut iltavuorossa, joten automaattisesti ajattelin äänen juontavan siitä, kun hän nousee portaita yläkertaan ja kolauttaa vahingossa metalliseen kaiteeseen jotain ohimennessään. Olin pian täysin hereillä ja kurkotin ottaa matkapuhelimen käteeni nähdäkseni mitä kello on. Tuolloin ranteessani aina normaalisti killuva gps-urheilukello oli poikkeuksellisesti latauksessa. Matkapuhelimeni nurkassa digitaaliset numerot näyttivät vasta 23:30, olisiko puolisoni jo tullut kotiin?

Samassa portaista kuului raskaita tömähdyksiä, askeleita. Puolisoni oli siis kotona, mutten ollut varma nousivatko vai laskivatko askeleet portaitamme. Päätin nousta ylös ja tervehtiä häntä, käydä samalla vessassa.

Makuuhuoneen ulkopuolella minua oli vastassa pimeys. Tähystin yläkertaan näkisinkö sieltä jonkinlaista valon kajastusta, mutta sankka hiljaisuus värjyi ympärilläni. Oli todellakin korviahuumaavan hiljaista. Kuulin edestäni rapsahduksen, ja säpsähdin hiukan kun kissamme työnsi kylpyhuoneemme oven auki unisen näköisenä. Kuin sekin olisi tullut katsomaan suosikki nukkumapaikastaan saunan lauteilta mitä tapahtuu. Samalla pystyin myös sulkea pois kissan äänien aiheuttajaksi, vaikka sen nelikiloisella elopainolla ei niin kovia ääniä tehtäisikään.

Kissa tuli luokseni ja rapsutin sitä hetken. Se pälyili myös yläkertaan, ja tulin siihen tulokseen, että puolisoni oli pakko olla siellä. Huikkasin heit ylöspäin ja kävin vessassa.

Kun olin valmis, oli hiljaisuus ympärilläni edelleen sankkana kuin verho. Hiljaisin askelin menin kurkistamaan ikkunasta. Jännitys nappasi tiukasti vatsanpohjastani kiinni huomatessani, ettei automme ollut paikallaan. Puolisoni ei siis ollut kotona.

Mikä saattoi aiheuttaa äänet? Oli perjantai yö, asunto oli pimeänä eikä autoa ollut paikallaan. Aloin välittömästi pohtia, olisiko joku murtautunut taloomme, joka näytti ehkä viikonlopun tai talviloman vuoksi tyhjältä? Olen joskus väsymyspäissäni unohtanut lukita oven yöksi, entä jos jälleen tapahtui sama? Asunto olisi ollut helppo kohde varkaalle, sen kuin vain hiipisi sisään herättämättä naapureita. Vannoin hiljaa mielessäni, että vastaisuudessa pidän huolta, että ovet ovat varmasti lukossa.

Mieleeni juolahti myös Littoisissa yli vuoden ajan ihmisten koteihin tunkeutunut "Metsänpeikko". Entä jos täällä liikkuu joku saman tyylinen ihminen? Mieleeni muistui myös karmaiseva tarina opiskeluajoiltani, jonka mukaan erään opiskelijatytön sängyn alla oli asunut koditon mies muutaman päivän ajan. Mies oli päässyt sisään lukitsemattomasta ovesta, piileskellyt tytön sängyn alla kunnes tämä oli mennyt nukkumaan ja sen jälkeen syönyt tytön jääkaapista ruokaa ja siistiytynyt tämän kylpyhuonetiloissa. Vaaratonta, miltei harmitonta, mutta äärimmäisen pelottavaa ja traumatisoivaa.

Minua alkoi pelottaa, mutta rauhoittelin itseäni ajattelemalla, että mikäli tunkeutuja olisi halunnut satuttaa minua, hän olisi tehnyt niin jo. Siispä päätin esittää, kuin en olisi kuullut mitään ja mennä takaisin sänkyyn. Laitoin puolisolleni viestin, jossa kerroin kuulemastani, ja pyysin häntä tarkistamaan kotimme palattuaan. Sängyssäni makasin hiljaa kuulostellen yötä ympärilläni, mutta täydellinen hiljaisuus vallitsi.

Öisin asiat saavat valtavat, jopa naurettavan suuret mittasuhteet. Mielessäni käväisi jopa työntää vanhanaikaisesti tuoli makuuhuoneen kahvan eteen, jotta sinne ei pääsisi kukaan, kunnes tajusin olevani naurettava. Valvoin tunnin ajan kuunnellen jännittyneenä asunnon hiljaisuutta, kunnes päätin, että kyseessä oli vain asuntomme "tavallinen, selittämätön tapahtuma". Kun ajattelin, että kyseessä olisikin ollut vain yliluonnollinen tapahtuma, rauhottui mieleni heti. Suhteessa todelliseen, fyysiseen vaaraan, tuntui paranormaali selitys jopa rauhoittavalta.

Ehkä alan tulla rohkeammaksi yliluonnollisten asioiden äärellä. Tapahtuneen jälkeen minusta alkoi tuntua jopa olevani valmis venyttämään kokemuksiani pidemmälle, sen sijaan että haluaisin pelkojeni vuoksi väistellä yliluonnollisuuksia.

Vaikken tiedäkään, kuinka pitkälle tämä uusi rohkeuteni minua vie tai sammuuko se jo ennen kuin on kunnolla syttynytkään, odotan innolla tulevaa. Vain aika näyttää.

Ja niille, joita kiinnostaa: puolisoni ei löytänyt metsänpeikkoja tai muitakaan tunkeutujia asunnostamme. Olen silti vannonut pitäväni tiukemmin huolta siitä, että ovet ovat lukossa. Fyysisen maailman kauhut ovat jopa minulle liikaa.


Alle listattuna vanhempia blogitekstejäni, joissa olen kertonut kotini tapahtumista:

Hildan tarina

Roger that

Kop, kop, kop...

Pitäisikö minun olla peloissani?

Se mitä tapahtuu yläkerrassa, jääköön yläkertaan

Räyhähenki

Unihalvaus

Kuolleet eivät koputa