Kirkaisu rajan takaa

Elokuu - mielestäni aina jotenkin poikkeuksellisen epätodennäköinen kuukausi paranormaaleille tapahtumille, kesä kun tuntuu olevan muutenkin rauhallista aikaa. Ellei jotain yksittäisiä tapahtumia oteta lukuun. Tämän vuoden elokuu toi kuitenkin jotain uutta ja pelottavaa.

Heräsin eräänä yönä kesken unennäön selkäpiitä jäätävään kirkaisuun. Se kuulosti mielestäni pienen lapsen, todennäköisesti tytön kirkaisulta, joka tulee aivan korvani juuresta. Havahduin hereille ja katsoin välittömästi puolisooni. Hän näytti kuitenkin nukkuvan rauhallisesti, joten rauhoittelin omankin mieleni, ääni oli kirkunut vain pääni sisällä. Niin se on, pakkohan sen oli olla niin, järkeni toisteli. Olin kuitenkin säikähtänyt sitä niin perusteellisesti, etten saanut hetkeen uudelleen unta. Pohdin silloin "katsomaani" unta, eikä kirkaisu sopinut siihen mitenkään, vaikka kuinka käänteli ja väänteli unen joustavia rakenteita ja tapahtumia mielessään.

Tuollainen yöllinen ääni on niin helppo heittää unen syyksi. Pelkäksi mielikuvituksen tuottamaksi tapahtumaksi. Yöllä asiaa pohtiessani epäröin kuitenkin. Tavallinen nukkuja ei olisi moksiskaan moisesta äänestä, mitä nyt olisi varmasti herännyt myös säpsähtäen, mutta ihminen, joka näkee useimmiten selkounia tai ainakin muistaa keskeneräisen unen herätessään yhtäkkiä sen katveesta, on pelottava kirkaisu korvan juuressa perin mystistä.

Asia olisikin ehkä jäänyt vain omaksi pohdinnakseni, mutta seuraavana yönä sama tapahtui uudelleen. Tismalleen samalla kaavalla. Näin jotain miellyttävää unta (sillä painajaisia en ole nähnyt sitten unensieppaajan hankinnan), kun yhtäkkiä kuulin kovan kirkaisun vieressäni. Säpsähdin taas hereille ja minusta tuntui kylmäävällä tavalla, että ääni oli kuulunut ennemmin oikealta puoleltani, eli sängyn vierestä. Tilasta, jossa huone päättyy ulkoseinään ja ikkunaan, joka avautuu suureen metsään. Vilkaisin jälleen puolisoani, joka nukkui jälleen rauhallisesti. En käsittänyt ääntä nyt sen paremmin kuin edelliselläkään kerralla.

Sain nukkua pari yötä rauhassa, kunnes kirkaisu havahdutti minut vielä kolmannenkin kerran. Ja silloin kuulin, kuinka puolisoni sanoi puoliksi unissaan: "mikä hätänä". Nousin äkkiä istumaan sängyssä ja käännyin katsomaan puolisoani, joka näytti edelleen nukkuvan. Oliko hänkin todella kuullut jotain? Elokuisen yön pimentämä huone ei näyttänyt tutulta ja rauhoittavalta makuuhuoneeltani, vaan kylmän kolkolta paikalta. Jotain tuntui olevan vialla, mutta en päässyt käsitykseen siitä mitä. Minulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin käpertyä takaisin peittoni suojaan yössä vaanivilta paranormaaleilta ilmiöiltä.

Aamulla kysyin puolisoltani mitä yöllä oli tapahtunut. Hän totesi, että minä olin pitänyt jotain meteliä. Olin päästäni pyörällä. Oliko kylmäävä kirkaisu tullut unestani, sänkyni vierestä vai kenties minusta? Voisiko olla niin, että minä olisin itse kirkaissut? Vai oliko se kuulostanut vasemmalla puolellani nukkuvaan puolisooni vain siltä, kuin ääni tulisi minusta, vaikka se tosiasiassa ei ollut tullut samasta sängystä alkuunkaan.

Jotain hänkin oli kuullut, ja puolihorteissaan siihen reagoinut. Minä kuitenkin hätkähdin hereille joka kerran kun kirkaisu ravisti minut kauhealla tavalla pois unenomaisesta rauhan maasta. Yhtenäkään kertana ääni ei sopinut meneillään olevaan uneeni, ja tämä ajatus jätti minut enemmän ymmälleen kuin mikään muu. Kuinka helppo selitys olisi, että kaikki tämä olisi tapahtunut vain pääni sisällä. Mutta onko helpoin reitti aina se oikea?

En tunne taloni entisiä asukkaita tai tiedä heidän historiaansa. Näillä mailla on kuitenkin asunut alkuperäisesti Karjalasta 40-luvulla evakkoon lähtenyt perhe ja tämän perheen poika rakensi aikanaan talon, jossa nyt asumme. Tästä sukuhaarasta ei enää ole hengissä kuin taloni rakentajan poika. Tiedän heillä olleen myös tyttären, mutta tämä tytär on jo kuollut, ja niin kävi käsittääkseni hänen aikuisiällään.

Varmaa on nyt vain se seikka, että jostain pikku tytön pelkoa täynnä oleva, sisuskaluja hyytävällä tavalla jäädyttävä kirkuna tuli, ja niin kävi kolmena eri yönä. Mielestäni, ulkoa tai... Sänkyni vierestä.

Yöllä ihminen on haavoittuvimmillaan, tajunnan rajamailla. Unien ja todellisuuden välimaastoissa. Silloin haluamme olla turvassa. Silloin meidän täytyy saada olla turvassa.

Mutta entäpä jos silloin, heikoimmalla hetkellämme, meitä on myös helpoin lähestyä rajan takaa? Entä, jos olemme silloin kaikkein lähempänä henkistä maailmaa?

Oliko yöllinen tapahtuma jonkinlainen viesti? Sirpaleinen muisto? Unta vai mieleni temppu?

En kuullut kirkaisua enää neljättä kertaa.

Ainakaan vielä...

Painaja

Ensimmäisestä, ja toistaiseksi ainoasta, unihalvauksestani on jo vuosia, mutta muisto siitä kummittelee yhä mielessäni satunnaisesti. Joskus herään yöllä ilman syytä ja tunnen sen, jonkin kammottavan olevan lähellä, mutta tunne katoaa, ja jään tietämättömäksi siitä, mikä tunteen synnytti. Niinpä käperryn sänkyni turvassa kyljelleni, toisinaan selällä nukkuminen tuntuu piinaavan turvattomalta unihalvauksen kokemisen jälkeen.

Unihalvaukset ja painajaiset eivät siis ole häirinneet minua vuosiin, olen ollut täysin vapaa painajaisista vuodesta 2013 alkaen, kun ostin unensieppaajani. Painajaisilla on kuitenkin pitkä menneisyys keskuudessamme, ja valitettavasti myös tulevaisuus, jopa joidenkin eläinten väitetään näkevän niitä. Törmäsinkin hiljattain mielenkiintoiseen kirjaan Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla (Waronen, Matti; Suomalaisen kirjall. seuran k.paino Oy 1898 Helsinki, uusintapainos Oy Kirjaparoni 2009 Porvoo-Juva), jossa kerrotaan myös painajaisiin liittyvistä uskomuksista.

Kirjan mukaan vainajan henki on vielä ankarampi, jos joku eloonjääneistä on rikkonut jollain tapaa häntä vastaan. Tällöin se saattaa muuttua Painajaiseksi, "joka ahdistaa eloonjääneitä kaikella tapaa, rasittaen heitä samalla tapaa kuin pahansuovan noidan henki, joka myöskin voi painajaisena liikkua ihmisiä vaivaamassa ja vahingoittamassa heidän omaisuuttaan". Kirjassa kerrotaan Painajaisen olevan siis alunperin joku paha ihminen, tai joku, jota on jollain tapaa loukattu tai kiusattu tämän elossa ollessa.

Riippuen paikkakunnasta, on kirjan mukaan ollut erilaisia uskomuksia tavoista, joilla Painajaisen vitsauksesta pääsee. Ulvilan suunnilla on uskottu, että Painajaisesta pääsee eroon yksinkertaisesti käskemällä sen pois tai määräämällä sen tulemaan sovittuna ajankohtana kertomaan, mikä sitä vaivaa. Yläneellä ruumiin päällä pidetty lakana tuli asettaa painajaisesta kärsivän päälle, niin tämä jätti uhrinsa rauhaan. Hattulassa tunnetun ihmisen hahmossa tuleva Painajainen karkotettiin pahoittamalla sen mieli, ja Hollolassa "ruumiin jäljet" eivät tarttuneet elävään, jolla oli taskussaan hopeaa tai kultaa. Nilsiässä painajaiset häädettiin yöllä kirveellä ja hiilikoukulla, Laihialla estettiin kuolleiden pääsy huoneisiin siunaamalla sisäänmenoreitit, Vihantissa konsti oli lyödä puukko oven päälle ja Noormarkussa kannatti omaisen kuoleman jälkeen vältellä punaisiin vaatteisiin pukeutumista, koska ne päällä saattoi kuollut tulla vaivaamaan. Yleisesti uskottiin kuitenkin myös, että Painajainen voitiin karkottaa samaan tapaan kuin "tavallinen kummitus".

Keinoja Painajaisen loitolla pitämiseksi mainitaan myös ovenpielen yläpuolelle maalatut terva- tai punamaaliristit ja hevosten kiusaksi pääseminen pyrittiin estämään naulaamalla tallien seinälle pöllöjä tai haukkoja siivet levällään. Makuuhuoneet eristettiin piirtämällä oveen risti tai iskemällä oven yläpuolelle veitsi tai kirves. Myöskin hopeaa kantamalla pystyttiin estää Painajainen.

Eräässä toisessa teoksessa nimeltä Suomalaiset taruolennot (Ojanen & Linnea, Minerva Kustannus Oy 2017 Helsinki) kerrotaan myös painajaisesta, joka hiipi yöllä nukkuvan luo painaen tätä rinnasta niin, ettei henki kulkenut. Kirjan mukaan tätä olentoa kutsuttiin myös painajaksi. Tässä kirjassa kerrotaan Painajaisen olleen myös hevosten riesa, jos eläin oli aamulla huohottava ja läkähdyksissä, oli painajaisen täytynyt ratsastaa sillä yön aikana. Ojasen ja Linnean kirjassa Painajaisen kuvituskuvaksi on piirretty ruma, pitkäsorminen ja -kyntinen kalmanhohtava hahmo, joka istuu nukkujan päällä, painaen tätä tukahduttavasti alas patjaa vasten, kuin estääkseen happea kiertämästä tämän keuhkoissa.

Unihalvauksesta kertovassa tekstissäni mainitsin, kuinka tunsin raskaan painon pusertavan minut patjaa vasten ja kuinka hengittäminen kävi vaikeaksi, pelkäsin kuollakseni jonkun rusentavan minut siihen paikkaan. Helpotuksen tunne painajan noustua oli jotain sanoinkuvaamatonta, tunsin saaneeni uuden mahdollisuuden elämään. Vaikuttaakin siltä, että unihalvaus on aikaisemmin tunnettu nimenomaan Painajaisena tai painajana, eikä näillä sanoilla ole tarkoitettu sitä perinteistä painajaista, johon me "nykyihmiset" olemme tottuneet.

Haluaisin vielä eritellä pahat unet ja painajaiset omiin kategorioihinsa, nimittäin itse näkisin asian niin, että pahat unet ovat vain unia, joissa käy huonosti tai on ikävä juoni, mutta painajaiset ovat niitä, jotka ravistelevat hereillä jäytävän kauhun syöden sisuskalujamme, ja sydämen tykyttäessä niin lujaa, ettemme usko sen koskaan enää rauhoittuvan. Painajaisista, voin sanoa sen nyt useamman vuoden kokemuksella, olen päässyt eroon unensieppaajan avulla, mutta en osaa sanoa niiden tehosta unihalvauksiin.

Wikipedian mukaan unihalvauksen kerran kokeneista noin viisi prosenttia kokee sen uudelleen, eli joka kahdeskymmenes. Vielä en itse kuulu joukkoon, enkä halua kuuluakaan. Oman sängyn ja nukkumisen tulee tapahtua olosuhteissa, joissa voi tuntea olevansa turvassa. Näin joskus dokumentin, jossa unihalvauksia usein kokevat kertoivat nukkumaan menemisen olevan vaikeaa, koska ei milloinkaan tiennyt mikä yö heidän riivaajansa iskisivät uudelleen. Dokumentissa unihalvauksistaan kertovien kokemukset olivat kuitenkin melko radikaaleja, täysin erilaisia kuin omani. En esimerkiksi kuullut makuuhuoneessani minkäänlaista ääntä tai nähnyt hallusinaatioita, pidin silmäni tiukasti kiinni. Elin kokemuksen vain fyysisesti, vaikka tieteellisestä näkökulmasta mitään fyysistä ei huoneessani tuolloin ollut.

Niin no, tieteellisesti.

Paranormaali katsanto taas... Ehkä muinaiset suomalaiset eivät olleet aivan täysin väärässä, vaikka he monessa asiassa olivatkin liian taikauskoisia. Painaja vieraili tuolloin huoneessani, ja yliluonnollisesti ajatellen se oli joko jonkun pahan ihmisen sielu tai itselleni tutun vainajan henki, jota olen jotenkin loukannut. Molempi pahempi.

Onko sattumaa, että kotonani, jossa muutenkin tapahtuu selittämättömyyksiä, sain myös kokea elämäni kammottavimman yön?

Yön jälleen laskeutuessa mustana, painavana huntuna ylleni, en voi muuta kuin toivoa, etten liity siihen viiteen prosenttiin tulevana yönä...

Kuoleman lähettiläs

"Se on pelottava hetki, se katsoo lävitseni vaikkei sillä ole silmiä. Jotenkin se näkee minut kuitenkin. Ja kun herään, joku läheisistäni on kuollut."

Eräs tuttavani halusi jakaa kammottavan salaisuuden elämästään. Hän ei ole halunnut aikaisemmin puhua asiasta, peläten puhua siitä ääneen. Se tekee asiasta liian todellista. Hän on halunnut sulkea asian mielestään, unohtaa sen. Mutta hiljattain se tapahtui taas. Unohdus ei ole ratkaisu.

"Uni on ensin ihan tavallinen. Ei mitään erityistä mainittavaa. Kuljen puistossa, kotona, kaupungilla... Viimeisimmässä unessani, jossa se olento ilmestyi, kävelin kylänraittia. Näin sen ensin takaapäin puiden lomasta. Sillä on aina yllään sellainen rähjääntynyt ja reikäinen, valkoinen kaapu, ja harmaa takkuinen tukka. Unessani pysähdyin katsomaan, ja tunsin painajaistunteen kohoavan. Tämä hetki tuntui kestävän ikuisuuden, kunnes yhtäkkiä sen pää pyörähti sen harteilla ympäri. Keho pysyi paikoillaan. Kuulin sellaista tukahdutettua kirkuntaa ja näin sen vanhan naisen rumat kasvot. Sillä ei ole silmiä, ei suuta, vaan kolme mustaa, ammottavaa aukkoa naamassaan.

Heräsin ihan hikisenä, enkä nukkunut enää, koska tuijotin vaan puhelinta ja odotin tietoa. Ja niinhän se tuli, kun aamu valkeni. Enoni oli saanut yllättäen aivoinfarktin, se oli vienyt hänet saman tien."

Aikaisemmin tuttavani kertoo nähneensä tuon vanhan naisen kaksi kertaa, molempien isoäitiensä kuolemaa ennen. Jos kyseessä olisi pelkkä vaisto, enneuni, ei uskoisi saman hahmon esiintyvän siinä yhä uudelleen. Tuttavani on nähnyt sen vain, kun kuolema on koskettanut hänen elämäänsä, mutta näkyä ei voi unohtaa - se on jotain liian karmivaa.

Selvitellessäni asiaa törmäsin vanhaan irlantilaiseen legendaan Banshee-nimisestä olennosta, jonka kohtaaminen ennustaa lähipiirissä tapahtuvaa kuolemaa, joskus jopa näkijän omaa menehtymistä. Bansheet näyttäytyvät naisen hahmossa, usein kauniina nuorena naisena tai vanhana rumana akkana. Banshee kirkuu, huutaa tai voivottelee ja valittelee kovaan, epämääräiseen sävyyn varoittaakseen lähestyvästä, tai jo tapahtuneesta, kuolemasta. Irlantilaisen legendan mukaan bansheen varoitus oli monesti ensimmäinen ilmoitus, jonka omaiset saivat, ennen kuin todelliset suru-uutiset tavoittivat heidät. Bansheet myös ilmestyivät varoittaakseen, mikäli henkilö oli menossa jonnekin, jossa kuolema koittaisi varmuudella.

Legendan bansheet eivät ole varsinaisia syypäitä kuolemiin, vaan ennemminkin tiedonantajia, kuolemasta varoittavia olentoja tai henkiä. Mutta tapa, jolla ne asiansa esittävät vaikuttaa karmivalta. Bansheet kuulostavat ja vaikuttavat minusta vain kansantarulta, kaukaiselta iltanuotion äärellä kerrottavalta sadulta. Tuttavani kertoman myötä joudun kuitenkin kyseenalaistamaan niistä syntyneen mielipiteeni, sillä hänen unimaailmassa kohtaamansa olento täyttää bansheen kriteerit. Ovatko bansheet todella kuoleman lähettiläitä, jotka ilmaantuvat vain tietyille ihmisille? Mahdoton sanoa, onko bansheen kohtaaminen kirous vai lahja. Tuttavani on hyväksynyt asian, muttei osaa itsekään vastata tuohon kysymykseen.

Parisen vuotta sitten hän törmäsi todisteeseen, joka antoi ymmärtää ruman naisen olleen läsnä hänen elämässään jo paljon ennen kuin hän muisti. Hän löysi tuolloin piirustuksen lapsuusajoiltaan, johon hän oli piirtänyt vanhan naishahmon, pelkät mustat aukot silminä ja suuna. Piirustuksen aikahaarukan perusteella se sattuu ajankohtaan, jolloin kuolema ensimmäistä kertaa osui hänen lähelleen, vieden hänen isoisänsä haudan kylmään syleilyyn.

Sattumaa? Enne?

Tai ehkä...

Banshee.

Fiktiivistä, typistettyä kauhua

Päivä, jolloin kuolleet kävelevät maan päällä keskuudessamme, lähestyy. Sen kunniaksi haluankin esitellä Youtuben ihmeellisestä maailmasta pari fiktiivistä kauhulyhytelokuvaa. Ensimmäinen on inspiroinut koko pitkäksikin elokuvaksi tehdyn Lights Out -kauhuelokuvan, joka pyöri elokuvateattereissa kesällä. Monet ovat menettäneet Lights Out -lyhytelokuvan myötä yöunensa, tai ainakin ovat pitäneet visusti valot päällä makuuhuoneessa muutamana yönä sen jälkeen.

Alla olevasta linkistä pääset katsomaan kyseisen pätkän, mikäli et vielä jostain syystä ole sitä nähnyt:

Lights Out - Short horror film

Nukkuminen ja pimeässä sekavana herääminen on aina otollinen hetki kauhukokemuksille, seuraava palkittu lyhytkauhuelokuva Vicious mässäilee myös samalla aiheella:

Vicious - Short horror film

Kotonaan, ja etenkin omassa sängyssään, pitää tuntea olevansa turvassa. Se on paikka, jossa olemme haavoittumaisimmillamme. Mikään pelko ei kouraise niin syvältä kuin synkässä pimeydessä, keskellä yötä meidät herättävä piina, oli kyseessä sitten painajainen tai unihalvaus. Molemmat esittelemäni kauhupätkät rikkovat juuri tuota turvallisuuden tunnetta.

Istu alas mukavasti, sammuta huoneen valot ja laita äänet sopivalle voimakkuudelle, nämä 15 minuuttia ovat käyttämisen arvoiset.

Kun ensi yönä käyt nukkumaan ja sammutat valot, uskallatko katsoa ovenraosta hahmottuviin varjoihin?

Sweet dreams...

Varjohahmot

Edellisen blogitekstini innoittamana katsoin Netflixistä dokumentin The Nightmare. Dokumentissa eri ihmiset USA:sta kertoivat omista unihalvauskokemuksistaan. En ollut mitenkään vaikuttunut niistä, sillä todella monella kokemukset olivat luultavasti liioiteltuja, ehkä jopa täysin kuvitteellisia, mutta oli dokumentissa muutama antoisakin asia. Suurimpana niistä olivat varjohahmot.

Dokumentissa useat unihalvauksen kokeneet olivat nähneet huoneessa mustan hahmon ääriviivat, mutta hahmo oli ikään kuin kasvoton ja valoton, vain pelkkä synkkä aukko. Kuin varjot, jotka maahan muodostuvat aurinkoisella ilmalla. Takerruin tähän seikkaan sen vuoksi, että useat eri ihmiset yhdistivät nämä varjohahmot unihalvaukseen. Googlailtuani unihalvauskokemuksia paljastui, että muutkin ovat nähneet varjohahmoja makuuhuoneessaan, mutta myös ilman varsinaista liikkumattomuuden tunnetta, joka on olennainen osa unihalvausta.

Minullakin on kokemus varjohahmosta makuuhuoneessani, mistä kerroin ensimmäisessä blogitekstissäni "Kuudes aisti". Kylmät väreet kiirivät selkärangassani kun muistelen yöllä makuuhuoneessani seissyttä hahmoa, joka ei kuitenkaan ollut millään tavalla uhkaava. Useat kuvaavatkin huoneissaan olleita varjohahmoja pelottavina ja karmivina, mutta ei koskaan agressiivisina. Jonkun näkemä varjohahmo on seissyt sängynpäädyssä, ehkä jopa kumartunut nukkujan ylle, mutta ei koskaan koskenut nukkujaan. Toisaalta joku dokumentissa kuvaili kuinka hahmoja oli sängyn ympärillä useampia, ja ne tuntuivat imevän ilmasta onnellisuutta. Tämä mielestäni kuulostaa innokkaan Harry Potter -fanin unelta ankeuttajineen.

Pohdin usein omaa kokemustani unihalvauksesta ja leikittelen ajatuksella, että olisin uskaltanut avata silmäni. Näin päivänvalossa harmittaa etten tehnyt sitä, mutta yön pimeydessä en kadu vähääkään. Olisiko vatsaani painanut, tai sen päälle istunut, ollut varjohahmo? Mahdotonta sanoa, mutta haluan uskoa olevani tarpeeksi rohkea avaamaan silmäni, kun koen vastaavaa uudelleen. Unihalvauksilla on ilmeisesti tapana nimittäin toistua, ja erään nuoria aikuisia koskeneen tutkimuksen mukaan jopa 40 % tutkituista oli kokenut unihalvauksen ainakin kerran.

Unien maailma on muutenkin äärimmäisen kiehtova asia, mutta kun se sekoittuu todellisuuteen ja härnää kaikkia aisteja ja loogisia uskomuksia, on kokemus järisyttävä. Kauhistuttava, jäätävä, karmiva, pelottava, mutta ennen kaikkea ihmistä muuttava, käsityksiä avartava.

Paholaisen tunti

Tutkin tarkemmin edellisen blogitekstini lopussa mainitsemaani ”ihmismielen epätoivon hetkeä”, kello neljää aamuyöllä. Googlailtuani törmäsin useisiin lähteisiin, jossa mainitaan paholaisen tunti. Kylmien väreiden saattelemana tutustuin uudelleen tähän aiheeseen, joka saa minut pelkäämään seuraavaa hetkeä, jolloin herään tuona pahamaineisena aikana.

Paholaisen tunti alkaa kello kolmelta aamuyöllä. Mysticinvestigations.com :in mukaan tuon tunnin aikana demonit pystyvät parhaiten ottamaan yhteyttä meidän tuntemaamme todellisuuteen, ja yhteys saattaa kestää aamuntunneille saakka. Theghostdiaries.com mainitsee, että ”useat paranormaalin tutkijat” ovat törmänneet tutkimuksissaan siihen, että yliluonnollinen toiminta vilkastuu paholaisen tunnin aikana, mutta samalla on niitä, jotka suhtautuvat kyseiseen tuntiin skeptisesti. Lähteissäni kerrotaan myös legendasta, jonka mukaan itse paholainen on vieraillut sen ihmisen mielessä, joka herää tasan kello kolmelta aamuyöllä ilman mitään selitystä. Monet ihmiset kertovat näkevänsä pahimmat painajaisensa tuohon aikaan.

Paholaisen tunti löytyy myös nimellä "kuoleman tunti". Sen mukaan sairaaloissa kuolee tuolloin monet nukkuessaan. Tämä tieto taas viittaa samaan asiaan, jonka itse olen kuullut aikaisemmin, että tuolloin monet ”kuolemansairaat luovuttavat”. Kun epätoivo tuntuu olevan käsin kosketeltavissa ja kylmän todellinen, eikä mistään löydy valonpilkahdusta, toivoa uudesta, paremmasta päivästä.

Vahvimmillaan paholaisen tunti on lähteideni mukaan pyhäinpäivän yönä ja marras- sekä tammikuussa. Mitään todisteita tästä ei kuitenkaan ole.

Paranormaalit ilmiöt kotonani eivät katso kellonaikaa, mutta niitä on sattunut usein myös näiden synkkien aamuyön tuntien aikana. Aiheena tämä on äärimmäisen mielenkiintoinen, ja aion palata asiaan vielä. Mutta sillä välin...

Taidan jo arvata mihin aikaan ensi yönä rävähdän hereille.

Unensieppaaja

Kiinnostuin unensieppaajista jo vuosia sitten, mutta minulla meni hetken aikaa ennen kuin sain hankittua itselleni sellaisen. Nuorempana kärsin painajaisista, jotka kiersivät kylmän otteensa minuun ja saivat minut järkyttävän pakokauhun valtaan, ilman että pystyin pakenemaan. Minun oli pakko olla kyydissä niin kauan, kun painajainen halusi.

Painajaisiin kuului tyypillisesti piinaava kauhuntunne, joka puristui ympärille yhä kovemmin ja kovemmin, kunnes lopulta sydämeni tykytys kävi liian voimakkaaksi, ravistaen minut irti painajaiseni kylmäävästä otteesta. Useimmiten ne olivat unia, joissa jollekin rakkaimmistani kävi huonosti, mutta joskus aivan tavallinenkin uni saattoi muuttua painajaiseksi nyrjähtämällä vain vähän paikaltaan. Ei tarvittu muuta kuin vain se synkkä tunne, kuin viimeinenkin toivonpisara olisi imetty elämästäni, enkä pystyisi enää koskaan olemaan onnellinen. Se tunne, joka lähti vetämään minua mukanaan maan alle niin että hengittäminenkin kävi vaikeaksi.

Unohdin unensieppaajat painajaisteni vähetessä, mutta vuonna 2013 viimeisen isovanhempani kuolema laukaisi nuo öiset kauhunhetket jälleen, ja niistä tuli epätoivottu, piinaava vierailija. Tutustuin unisieppareihin ja keskustelin niistä erään intiaanisukuisen amerikkalaisen ystäväni kanssa. Hän neuvoi, että unisiepparia hankkiessa ei saa valita sitä omasta mielestään kauneinta tai parhaiten sisustukseen sopivaa, vaan on otettava ensimmäinen, joka silmiin osuu. Vain sillä tavalla voi löytää itselleen oikean siepparin.

Samaisena vuonna löysin unensieppaajani. Oli aurinkoinen kesäpäivä ja pikkukaupungin kadut olivat täyttyneet markkinoiden humusta. Kadut olivat pullollaan kojuja erivärisine kattokankaineen ja -pressuineen, ilmassa leijailivat herkulliset tuoksut ja iloinen puheensorina. Koju, johon kiinnitin huomioni oli täynnä unensieppaajia. Näin jo kadun päästä, että niitä roikkui kojun kattorakenteista, kymmeniä eri värisiä ja - kokoisia. Kojua pitivät kaksi pienehköä naista, joilla oli paksut pikimustat hiukset ja vaaleanruskea iho, he toivat mieleeni tarinan Pocahontas-intiaanista.

Välttelin katsomasta suoraan kojuun lähestyessäni sitä, jotta osaisin varmasti valita sen siepparin, johon ensimmäisena kiinnitän huomiota, ystäväni neuvojen mukaisesti. Toivoin mielessäni, että valitsemani sieppari olisi jokin värikäs ja suuri, sellainen joka toisi iloa makuuhuoneeni muuten niin vaisuihin sävyihin.

Kohottaessani katseeni näin sen. Pienehkö, täysin musta unisieppari, josta roikkuivat mustat, leveät sulat. Siepparissa oli muutama värikäs helmi, mutta iloisen värikkäästä se oli kauempana kuin Kuu Maasta. Ilmoitin toisella naisista haluavani sen katsoen samalla haikeasti yhtä suurta, polttavan auringon keltaista siepparia. Kuitenkin kun nainen laski valitsemani siepparin käteeni, tiesin tehneeni oikean päätöksen. Kotiutuessani lomamatkaltani ripustin unisieppaajan lähelle sänkyäni, katonrajaan, enkä enää nähnyt painajaisia.

Kerrotaan, että unisieppari päästää verkkonsa läpi vain hyvät unet, ja ne valuvat siepparin sulkia pitkin nukkujan mieleen. Painajaiset jäävät kiinni siepparin verkkoon, ja tuhoutuvat siitä päivänvalon myötä (lähde: Wikipedia - Dreamcatcher). Versiot siitä kuinka sieppari toimii riippuvat lähteestä, josta asiaa tutkii, tarinoita on lähes yhtä monia kuin on sieppareitakin.

Olen kolmen vuoden aikana nähnyt "pahoja unia", joiden tapahtumat ovat ikäviä, surullisia tai epämiellyttäviä, mutta yksikään uneni ei unensieppaajan myötä ole muuttunut painajaiseksi. Yhden kerran kuluneen vuoden sisällä minulla oli läheltä piti -tilanne, kun outo uneni alkoi saada painajaisen vivahteita. Tunsin jälleen jäytävän kauhuntunteen kohoavan piinaavaan tapaansa sisälläni. Aikaisemmin en koskaan pystynyt keskeyttämään kauhuntunnetta, mutta tuona yönä säpsähdin hereille ennen kuin uni yltyi painajaiseksi. Katsoin heti ensimmäiseksi katonrajasta roikkuvaa unisieppariani, kuin kysyen siltä miksi näin pääsi käymään. Pikimusta siepparini heilui kuin siihen olisi osunut ilmavirta, vaikka en koskaan aikaisemmin, tai sen koommin, ole nähnyt sen heiluvan.

Oliko vain sattumaa, että juuri tuolloin jostain selittämättömästä syystä ilmavirta heilutti sieppariani, vai taisteliko se estääkseen painajaistani viemästä minua mennessään?

Painajaiseni ovat edelleen pysyneet poissa.

Eikä minulla ole tapana uskoa sattumiin.