Älä avaa ovea pelolle

Uusi kotimme lapsuudenkotini läheisyydessä on valanut minuun mielenrauhaa. Täällä, suurten metsien siimeksessä tunnen todella olevani kotona. Tunnen palanneeni juurilleni, joista aikaisemmin revin itseni irti turhankin vimmatusti.

Kotimme on rakennettu 60-luvulla, ja vanhojen talojen sanotaan elävän ympärillämme. Kirjaimellista elämää saattaa olla seinänkoloissa, joissa hiiret ovat luoneet tunneleitaan (onneksi kissamme säikyttelee ne tiehensä) ja lattiat narahtelevat, kun astuu tiettyihin kohtiin. Narahdus on erilainen astuessa ja painon noustessa lattialta, olen oppinut tunnistamaan ja erottamaan nämä äänet. Siksi onkin jotenkin selkäpiitä karmaisevaa kuulla yksin ollessaan juuri niitä narahduksia, jotka syntyvät kuin joku askeltaisi kotonamme.

Olen huomannut, että ovet täällä elävät myös omaa elämäänsä. Ne saattavat aukeilla ja yllätyksekseni ne ovat myös onnistuneet sulkeutumaan ilman, että olen niihin koskenut. Vanhan talomme ilmanvaihto on painovoimainen, joten kohautan olkapäitäni tälle ilmiölle - ilma pyrkii liikkumaan ulos ja sisään huoneista. Ulko-ovemme etenkin napsahtelee auki herkästi, mikäli se ei ole lukittuna ja tuulikaapin ovi on jäänyt auki.

Kirjoitin parisen vuotta sitten juhannuksen aikaan tekstin, jossa kerroin lukemastani, karmaisevasta tarinasta. Tarinassa seinän takaa oli kuultu koputuksia, ja kun asiaa oli tutkittu, oli sieltä löytynyt ihmisen luuranko. En aio kertoa, että uudesta kodistamme olisi löytynyt luurankoja (onneksi), mutta ollessani muutamia päiviä sitten yksin kirkkaassa päivänvalossa. ulko-oveemme koputettiin. Keittiömme ikkunasta näkee ulko-oven edustan, ja hämmennyin kurkistaessani kuka oli saapunut, sillä kotimme edusta ammotti tyhjyyttään.

Kävelin varovaisesti ulko-ovemme suuntaan, mutta jähmetyin jännityksestä oven napsahtaessa vauhdikkaasti auki. Rationaalinen puoleni halusi heti sysätä tapahtuneen ilmanvaihdon harteille, mutta päässäni taisteli myös toinen järjen ääni, joka väitti kivenkovaan, ettei tuo ollut mahdollista. Ei silloin, kun tuulikaapin ovi oli myös visusti kiinni. Kävin vielä kurkistamassa pihalle, mutta en nähnyt, tuntenut, kuullut tai aistinut mitään. Jokin silti muuttui sisälläni, sillä ensimmäistä kertaa pieni jännitys paranormaalin läsnäolon mahdollisuudesta oli hiipinyt mieleeni.

Samanlainen tapaus toistui seuraavana päivänä, tismalleen samalla tapaa. Olin keittiössä kuullessani koputuksen, mutten nähnyt ketään. Kun lähestyin tuulikaappia, näin sen rosoisen lasin läpi valon tulvahtavan sisälle tarkoittaen sitä, että ulko-ovi oli juuri auennut itsestään. Mieleeni palautui entisessä kodissani tapahtuneet koputukset ja pamaukset, jotka eivät olleet jättäneet jälkeensä miellyttävää muistoa.

Tämä tapahtui kaksi kertaa, mutta suorastaan pelkään niin käyvän vielä uudelleen, sillä muistot edellisestä kodistani siirrettynä omakotitaloon metsän keskellä säkkipimeän syksyn saapuessa saattavat olla liikaa. Vielä en ole kohdannut mitään voimakasta tai karmaisevaa, ja vaikka yliluonnollisia tapahtumia tunnun kaipaavanikin, en ole varma haluanko niitä kotiini enää. Täällä puitteet ovat jotenkin syvemmältä kauhugenrestä itsestään.

En voi olla pohtimatta naapurimme tontin rajalle haudattuja ihmisiä. Keitä he olivat? Mitä he saavuttivat elämässään? Jäikö heillä keskeneräisiä asioita?

Sanotaan, että ihminen kuolee kahdesti: ensimmäisen kerran maan päällisen elämän päättyessä ja toisen kerran sielun kadotessa, kun kukaan maan päällä ei enää muista sitä ja elämää, jonka se kätki sisälleen. Tällaisen uskomuksen mukaan henkien vaellus keskuudessamme kestää juuri niin kauan, kun heistä puhutaan ja heitä muistellaan.

Entä, jos henki ei olekaan valmis poistumaan, vaan haluaa muistuttaa itsestään ruokkiakseen omaa olemassaoloaan?

Ja voíla, kummittelu on syntynyt.

Kunhan leikittelen ajatuksilla, sillä kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, ei kukaan todella voi varmuudella sanoa, mitä tapahtuu elämän jälkeen.

Se, mitä koputukset ja ovien avaamiset merkitsevät, saattavat aueta minulle ennemmin tai myöhemmin. Ja voitte olla varmoja, että jaan tiedonmurut kanssanne.

Vaikka taidankin pitää jonkin aikaa ovea lukossa, ihan vaan varmuuden vuoksi. Vai enkö todellakaan ole ottanut mistään opikseni?

Ovet siis lukkoon. Vaan riittääkö se?

Juhannustaikaa

Ilta-Sanomien viihdearkusta osui silmiini mielenkiintoinen artikkeli juhannuksen ajan kummitustarinoista. Artikkelissa kerrotaan, että juhannusta on tyypillisesti pidetty Suomessa aikana, jolloin henget liikkuvat. Tänä keskikesän juhlana, jolloin pitkät päivät alkavat kääntyä kohti syksyn pimeneviä iltoja, on myös tehty kaikenlaisia taikoja. Myös kummitustarinoita on kerrottu ja kerrotaan, kun ihmiset kokoontuvat viettämään aikaa yhdessä mökkien hämärtyville pihoille, juhannuskokon hiipuvaan loisteeseen.

Kuten jo aikaisemmin kerroin blogitekstissäni Bloody Maryn legendasta, on etenkin nuorilla naisilla ollut tapana tehdä taikoja saadakseen etukäteen kurkkauksen tulevasta aviomiehestään. Myös Ilta-Sanomien artikkelin mukaan aina ei näitä nuoria naisia heijastuksesta takaisin katsonutkaan komea miekkonen, vaan toisinaan itse kuolema. Se tarkoitti, ettei kyseinen nuori nainen ehtisi naimisiin ennen kuin kuolema kävisi hänet korjaamassa pois elävien kirjoista.

Wikipediassa juhannustaioista kerrotaan, että ne ovat liittyneet ennen kaikkea lempeen, naimaonneen ja tulevaisuuteen. Sen mukaan juhannusta on pidetty ennen kaikkea hedelmällisyyden juhlana. Wikipedian sivuilla onkin melkoinen lista taikoja, joiden avulla voi päästä tekemään ennakkokatsauksen tulevaisuuden rakkaastaan.

Ilta-Sanomien artikkelin mukaan juhannuksena vaeltaisivat ennen kaikkea onnettoman rakkautensa vuoksi menehtyneiden neitojen henget. En aikaisemmin ollut kuullut tästä, enkä myöskään siitä, että Suomessa on uskottu juhannuksena henkien olevan liikkeellä. Uskoisin, että juhannuksen aikaisten henkien vaeltaminen on jäänyt lemmentaikojen varjoon, sillä kuulostaa jotenkin loogisemmalta, että tämä vehreä, yltäkylläinen kesäjuhla on juhlinut ennen kaikkea hedelmällisyyttä. Juhannuksesta on alkanut kausi, jolloin sadot alkavat kypsyä, taikoja on luultavasti tehty myös tuottamaan paremmat sadot syksyn korjuuseen. Syksyllä, ja etenkin pyhäinpäivän aikoihin, on uskottu kuolleiden nousevan häiritsemään eläviä, sillä luonnon kuihtuminen talvea varten on luonut suurta symboliikkaa myös tälle.

Artikkelissa kerrottiin kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoinen kummitustarina näin juhannuksen ratoksi. Siinä torpan seinän takaa kuului askeleita ja koputuksia, vaikka siellä ei tiedettävästi ketään voinut olla. Seinän takaa paljastui salahuone, josta löytyi talon entisen isännän luuranko. Koputukset lakkasivat, kun luuranko saatiin siunatuksi haudan lepoon. Isäntä oli surmattu salahuoneeseen, kun hänelle oli tullut riitaa varakkaita matkaajia ryöstäneiden maantierosvojen, rikoskumppaneidensa, kanssa.

Mieleeni palasivat muistot lapsuudenkotini läheisestä kummitustalosta, jossa koputukset ulko-oveen saivat minut karttelemaan taloa joksikin ajaksi. Tuossa tekstissäni sanoin meneväni koputtamaan uudelleen ulko-oveen, mutta en ole saanut siihen tarpeeksi rohkeutta. Kummitustalo seisoi pitkään paikallaan omassa iättömässä ikuisuudessaan seisahtuneena, kunnes kerran kuljettuani sen ohi järkytyin - ikkunat oli lyöty säpäleiksi, ja sisällä olleita tavaroita oli heitelty pitkin takkuista pihamaata. Äitini kertoi, että jotkut nuoret olivat kuuleman mukaan riehuneet siellä. Rikkonaiset ikkunat ammottivat talon ja sen sisällä värjyvien salaisuuksien synkkään pimeyteen, kunnes niiden päälle lyötiin puiset levyt. Ovet lyötiin kiinni laudoilla.

Mitä niihin nuorukaisiin tulee, en tiedä heistä muuta kuin sen, että ainakin yksi päätyi narun jatkoksi. Ehkä syynä karu, ongelmallinen elämä, päihteitä, väkivaltainen lapsuus, uskon puute parempaan...

Tai...

Ehkäpä nuo nuoret eivät tienneet mihin sekaantuivat tuona yönä, kun tuhosivat talon, jonka emäntä ei halunnut tulla häirityksi.

Ja jokin seurasi heitä kotiin.

Mahonkikaappi

Lapsuudenkotini läheisessä kylässä oli erään leskeksi jääneen naisen pikkukahvila, jossa vierailin äitini kanssa parisen kertaa monia vuosia sitten. Leskinainen piti kahvilaa omin voimin auki, enkä koskaan nähnyt siellä muita työntekijöitä, harmillisesti myös asiakaskanta oli melko minimaalinen.

Vieraillessamme kahvilassa katselin sen sisustusta ja kiinnitin huomioni mahonkiseen, ikivanhaan kaappiin, jonka ovia kiersivät kauniit, taidolla kaiverretut kuviot, kuin köynnöskasvit kietoen kaapin otteeseensa. Kaapin tumma, kookas olemus takaseinää vasten varjosti kahvilaa, jonka muut sävyt olivat positiivisen kirkkaita ja valoisia. Jokin tuossa huonekalussa veti väsymättä katsettani puoleensa.

Tuona päivänä olimme äitini kanssa siellä kahden, ja kahvilanpitäjä tuli rupattelemaan kanssamme, ilmeisen iloisena siitä, että sai muutakin seuraa kuin porisevan kahvinkeittimen. Hän avautui meille jakaen pieniä palasia elämäntarinastaan ja kahvilan menneisyydestä, sekä miehestään ja tämän taannoisesta poisnukkumisesta. Äitini, antiikista kiinnostuneena, otti puheeksi nurkassaan yksin seisovan kaapin, kehuen sen kauneutta. Kahvilanpitäjä jäi hetkeksi tuijottamaan kaappia ja tokaisi sitten, ettei raaski luopua siitä, koska se kuului hänen miesvainaansa perheelle. Mahonkikaappi oli suvussa kulkenut perhekalleus.

Naisen katse viipyili kaapin koukeroissa ja minulla oli vaikeuksia tulkita hänen katsettaan. Siinä näkyi paksun kiintymyksen alla kaihertavaa kipua, ja käänsin oman katseeni pois kuin olisin nähnyt jotain salaista, jotain mitä nainen halusi pitää vain itsellään. Äitini sen sijaan kysyi uteliaana, miksi noin upeasta, yksityiskohtaisesta kaapista pitäisi luopua. Nainen huokaisi, mutta kääntyi jälleen puoleemme kohdaten uteliaat katseemme pieni hymynkare toisella suupielellään ja sanoi, että hänen pitää luopua kaapista, koska se kummittelee. Olin tuolloin teini-ikäinen, ja ensimmäinen reaktioni oli vaikuttunut ja innokas "wau". Nainen naurahti ja kertoi, että outoja ääniä ja tapahtumia oli alkanut tapahtua kaapissa ja sen välittömässä läheisyydessä.

Haistoimme ilmassa kiinnostavan tarinan alun ja patistimme naista kertomaan lisää. Hän jatkoi ilman suurempia maanitteluja ja kertoi, että oudot tapahtumat alkoivat hänen miehensä kuoltua. Kaapin avohyllyllä olleita tavaroita saattoi tipahdella hyllyltä keskellä päivääkin ilman minkäänlaista selitystä, tai esineet vaihtoivat paikkaa hyllyllä. Kaapin alaosassa olevasta suuremmasta tilasta oli alkanut kuulua koputuksia, jotka saattoivat toistua tietyssä sarjassa ja loppua sitten aivan yhtä nopeasti ja yllättäen kuin alkoivatkin. Myös kaapin ovet olivat alkaneet avautua itsestään, hiljaa vaimean narinan saattelemana. Nainen kertoi, ettei mitään näistä asioista ollut tapahtunut aikaisemmin, hän ei uskonut että olisi miehensä elinaikana vain yksinkertaisesti kiinnittänyt vähemmän huomiota kaappiin.

Tapahtuma, joka oli saanut naisen lopulta siirtämään kaapin pois kotoaan oli todella säikäyttänyt hänet. Hän oli eräänä iltana laittanut edesmenneen miehensä rannekellon yhteen kaapin pienistä ylälaatikoista, muistaen katsoneensa viisarien määrätietoista etenemistä ennen kellon sujauttamista laatikkoon säilöön. Hän kertoi ajatelleensa, että oli jotenkin lohdullista kuinka aika jatkoi etenemistään, vaikka hänen miehensä olikin poissa. Nainen oli mennyt nukkumaan ja aamulla herätessään oli hän huomannut, että hänen miehensä rannekello olikin jostain syystä mahonkikaapin avohyllyllä, keskeisellä paikalla. Hän oli ihmetellyt asiaa ja olisi varmasti ajatellut jättäneensä sen vahingossa itse sille paikalle, ellei olisi kiinnittänyt huomiota kellotauluun. Viisarit olivat pysähtyneet tismalleen niille aamuyön minuuteille, kuin mikä oli hänen miehensä kuolinaika.

Kahvilanpitäjä lopetti tarinansa ja sanoi, etteivät kummittelevan kaapin äänet haitanneet häntä niin paljon täällä kahvilassa, mutta kotonaan hän ei enää uskaltanut kaappia säilyttää. Hän myös nauroi, ettei ollut koskaan aikaisemmin uskonut kummituksiin. Äitini ja kahvilanpitäjä jatkoivat vielä hetken keskusteluaan ennen kuin lähdimme ja minä kävin tarinaa yhä uudelleen läpi mielessäni, kirjoittaen kotona sen jokaisen yksityiskohdan muistiin. Jotain ihmeellistä, paranormaalia, tuossa kaapissa oli, siitä olen varma.

Kahvilanpitäjä on tänä päivänä ollut haudattuna miehensä vierelle jo useiden vuosien ajan, ja tuo kerta jäi viimeiseksi kerraksi, kun kävimme äitini kanssa tuossa kodikkaassa pikkukahvilassa. En myöskään nähnyt mahonkikaappia enää koskaan, enkä osaa lainkaan sanoa missä se mahtaa nykyään seistä synkkänä, täynnä salaisuuksiaan.

Onko se saanut jatkaa kulkeutumistaan suvussa, johon se on alunperin kuulunut, vai onko se jonkun täysin vieraan kotia kaunistamassa tänään? Ja ennen kaikkea, tapahtuuko sen läheisyydessä vielä selittämättömiä, yliluonnollisia asioita?

Kun vain tietäisi...

Räyhähenki

Niin kauan kuin olen asunut nykyisessä kodissani olen ajatellut, että kotonani kaikuvat öiset kolahdukset ja muut selittämättömät äänet saa ehkä aikaan jonkin sortin kummitus tai levoton henkiolento, mutta vasta hiljattain tutustuin todella siihen ilmeisimpään: räyhähenkeen. Ajatuksena, ja sanana, räyhähenki kuulostaa kammottavalta, sillä se tuo mieleen väistämättä jotain negatiivista, kontrolloimatonta voimaa, jonka kiukku kasvaa ajan kuluessa. Räyhähenki ei kuitenkaan välttämättä ole aggressiivinen, mutta ääntä se yleensä pitää, tyypillisesti liikuttelemalla elottomia esineitä. (Muistatteko suklaarasian tipahtamisen aikaisemmassa blogitekstissäni Kuolleet eivät koputa?)

Räyhähenki sana tulee saksankielisestä poltergeist -sanasta. Poltern viittaa suomeksi rähjäämiseen ja kolisteluun, geist tarkoittaa henkiolentoa tai kummitusta. Ilmiönä poltergeistit aiheuttavat laahaavia, raapivia, askeleenomaisia ääniä tai koputuksia, liikuttelevat esineitä tai saavat jopa nestemäisen aineen leviämään selittämättömästi. Räyhähenkien kerrotaan kuitenkin piinaavan yleensä vain lyhyen, ennalta määrittelemättömän ajanjakson aikana, joka saattaa kestää viikoista kuukausiin, jopa vuosiin. Kotonani äänet ja tavaroiden siirtely tapahtuvat aina muutamien kuukausien sykleissä, jättäen meidät aina joksikin aikaa rauhaan. Muistan yhden vuoden, jolloin en huomannut mitään erikoista tapahtuvan, mutta sitten "räyhähenkemme" palasi, ja aloitti näyttävästi astioiden kolistelulla keskellä kirkasta kesäpäivää.

Räyhähenki-ilmiöille on sekä paranormaalien tutkijoiden, että skeptikoiden selityksiä. Näistä ensimmäisen ryhmän mukaan poltergeist on epäpuhdas henki, demoni tai paholainen, joka hyödyntää otollista tunnetilaa hyökkäykselleen (esimerkiksi spiritismin aiheuttamaa jännitettä) tai tahallisesti hakeutuu meidän "ulottuvuuteemme". Paranormaalit selitykset tarjoavat myös vaihtoehtoa siitä, että poltergeist onkin ihmisperäinen ilmiö, kuolleen ihmisen henki, joka on jostain syystä jäänyt maalliseen maailmaan. Myös ihmisen itsensä tahattomat psykokineettiset voimat on annettu yhdeksi vaihtoehdoista. Tuolloin tapahtumat keskittyvät yleensä yhden tietyn ihmisen ympärille, eivätkä esimerkiksi piinaa koko perhettä. Skeptikot väittävät räyhähenki-ilmiön takana olevan luonnollisen tapahtuman, hallusinaation tai aivan yksinkertaisesti vain mielikuvituksen. (Lähde: Wikipedia - Poltergeist)

Minä uskon räyhähenkien olevan joko elävien maailmaan jääneiden kuolleiden ihmisten henkiä tai epäpuhtaita henkiä, demoneja. Niin hienoa kuin olisikin pystyä liikuttelemaan esineitä psykokineettisesti tai aiheuttaa mystisiä ääniä, en kuitenkaan usko siihen mahdollisuuteen, vaikka toki on tunnettu fakta, että käytämme aivoistamme vain murto-osaa. Potentiaalia meistä siis kyllä löytyy, ja varmasti pystyisimme uskomattomiin asioihin jos osaisimme valjastaa kaiken voiman, joka uinuu pääkopissamme. Lisäksi teoria psykokinesiasta antaa ymmärtää, että poltergeist-ilmiö keskittyisi aina vain yhden ihmisen ympärille, vaikka historiassamme on ilmiöön viittaavia tapahtumia, joita on ollut useampi ihminen samaan aikaan todistamassa, ja jotka eivät ole vaatineet tietyn ihmisen läsnäoloa, vaan ovat esimerkiksi tapahtuneet tietyssä paikassa. Toisaalta löytyy myös tapauksia, joissa räyhähenki on seurannut yhtä ja samaa ihmistä minne ikinä tämä meneekin, antamatta hänelle rauhaa.

Skeptikoiden selityksistä mikään ei ole mielestäni uskottava, sillä räyhähengen touhuja on usein ollut todistamassa useampikin ihminen kerralla, sulkien selityksistä pois hallusinaatiot ja mielikuvituksen. Eikä luonnollisena tapahtumana mielestäni voi pitää sitä, että tavarat lentelevät itsestään pöydältä lattialle keskellä yötä. Tai minään muunakaan ajankohtana, jos ei puhuta maanjäristyksistä tai muista luonnonilmiöistä.

Kodistani kuuluvat koputukset, askeleet ja pamaukset voivat aivan hyvin olla räyhähengen aiheuttamia. Toisinaan on hiljaisempia ajanjaksoja, ja toisinaan herään joka yö outoon meteliin. Viime aikoina mukaan on tullut uusia piirteitä: vaatehuoneemme liukuovi on avautunut itsestään selkäni takana ja saman huoneen liiketunnistinvalot rävähtelevät toisinaan ilman selitystä päälle, yleensä aina poikkeuksellisen lyhyeksi aikaa. Tänään niin kävi viimeksi. Kylmät väreet kilpailivat pitkin ihoani kun huomasin valojen syttyvät sivusilmälläni. Käänsin hitaasti katseeni rakosellaan olevaan liukuoveen inhottavan tietoisena siitä, että olin yksin kotona, lemmikitkin olivat ulkosalla. Muutaman pitkän sekunnin ajan katsoin räpäyttämättä vaatehuoneeseen, kun valot yhtäkkiä sammuivat. Niiden ajastus on normaalisti aina pidempi, siispä tuokin seikka oli outo, ja toi mieleeni välittömästi pelottavan väitteen, jonka olen kuullut vuosia sitten:

                       Kun valot välähtelevät tai sammuvat itsestään, on kuollut astunut                                    huoneeseen.