Varoitus

Muutatte noidan taloon.

Niin heille sanottiin, mutta he vain kohauttivat olkiaan asialle. Elettiin 1800-luvun loppua, keskiaikaiset noitavainot olivat jääneet jo kauas taakse, ja usko "pakanallisiin", yliluonnollisiin voimiin ja olentoihin oli hiipunut ajan saatossa. Varoitus kuitenkin puistatti etenkin perheen äitiä, joka oli viimeisillään raskaana.

Uusi koti oli tilava ja kaunis puutalo pienessä, idyllisessä maaseutumiljöössä, kylässä, jossa kaikki tunsivat toisensa läheisesti ja ketään ei jätetty yksin. Tai näin perhe uskoi. Muuton jälkeen he kuitenkin oppivat karvaasti, että kukaan ei uskaltanut astua jalallaan heidän kotinsa pihapiiriin.

Perheen äiti, seitsemännestä raskaudestaan väsyneenä, selvitti kyläläisten tuntemuksia, ja sai ykskantaan vastaukset, että talossa aikaisemmin asunutta naista pidettiin todella pahaenteisenä, saatanallisia rituaaleja suorittavana noitana, ja häntä oltiin vältelty viimeiseen asti. Talo oli jo tovin ollut tyhjillään, ja talossa asuneen naisen kaukainen serkku oli lopulta hoitanut myynnin eteenpäin.

Perhe tarvitsi tämän talon ja sen tilukset, mutta vasta muuton jälkeen heille selvisi todellinen syy, miksi talo oltiin myyty pilkkahintaan. Perheen isä kielsi vaimoa jatkamasta asian tonkimista, ja kuuliaisena ihmisenä vaimo teki niin. Hän ei kuitenkaan koskaan saanut epäilystä ja pelkoa ravisteltua sisältään.

Noita. Ei mikään pääsiäisen aikaan luudalla lentelevä varismaisesti käkättävä vanha eukko, vaan synkkä, hiljainen ja karmealla tavalla läsnäoleva ihminen. Toimien muihin kyläläisiin nähden poikkeuksellisesti joko sosiaaliselta käytökseltään tai kotioloissaan, mutta jokin silti nostatti kyläläisten pelon hänen lähellään.

Hän kuoli, niin sanotaan. Ruumista ei koskaan löydetty, tai ainakaan sen siunaamisesta haudan lepoon ei ole jäänyt merkintöjä. Sen sijaan perheen kuuden lapsen viimeiset siunaukset löytyvät kirkonkirjoista.

Nämä kaikki kuusi lasta kuolivat perheen asuessa kyseisessä talossa. Osa kulkutauteihin, yksi pelto-onnettomuudessa. Yksi epäonnekas hukkui kotimatkallaan matalaan ojaan sadan metrin päähän kotitalostaan ja yksi katosi. 1800-luvun lopussa oli edelleen surullisen todellista, että kaikki lapsista eivät välttämättä selviytyisi aikuisikään saakka, mutta muutaman vuoden sisällä eri syihin menehtyi niin monta perheen lasta, että perheen äiti ei enää kestänyt. Perhe muutti ja vei ainokaisensa, noidan talossa syntyneen pikku tytön mennessään. Taloa ei enää myyty, vaan se jätettiin lahoamaan sijoilleen.

Tämä tarina on totta, ja löytyy omasta sukuhistoriastani. Perhe, jota varoitettiin muuttamasta noidan taloon. Perhe, joka ei uskonut varoitusta. Perhe, joka menetti miltei kaikki lapsensa muutaman vuoden sisällä muutosta.

Kuullessani tämän palan historiaani, kylmät väreet kiipivät käsivarsiani pitkin saaden sydämeni lyömään kovemmin. Joskus yliluonnollisia kykyjä harjoittavia ihmisiä on lähempänä meitä, kuin edes uskallamme ajatella. Jokaisen historiasta löytyy noitatarina, mutta siitä, onko kyseessä mahdollisesti paikallinen kylähullu, oikeasti mielisairas ihminen vai todellinen, paranormaaleihin asioihin sekaantunut kanssakulkijamme, en voi ottaa kantaa. Noituus on välähtänyt elämässäni niin sukuhistoriassani kuin lapsuudenkotini lähellä liikkuvissa tarinoissa. En ole, edes lapsuudenmaisemiini muuton jälkeen, uskaltanut vierailla Verivalkamalla. On turvallisempaa olla kotonaan autuaan tietämättömänä synkästä voimasta, joka saattaa olla haudattuna sinne, odottaen oikeaa hetkeä päästä pinnalle.

Tästä noidan taloon muuttaneesta perheestä luki vielä sukukirjoissa outo merkintä, että tämä heidän kadonnut tyttärensä olisi katoamispäivänään sitonut punaisen satiininauhan hiuksiinsa, ja että tämä satiininauha olisi päivien sisällä katoamisesta löytynyt talon ulko-oven edestä.

Tietojen mukaan perheen äiti sairastui pian muuton jälkeen ja menehtyi. Mies meni uusiin naimisiin hiukan myöhemmin, ja perheen nuorin tyttö sopeutui uuteen elämäänsä. Mainintoja noituudesta ei ole tässä sukuhaarassa enää myöhemmin, mutta kysymyksiä herättäviä kuolemantapauksia esiintyi edelleen satunnaisesti tähän päivään saakka.

Eräs vanhempi sukulaiseni, joka on perehtynyt sukuhistoriaamme, sanoi kuin olisi itsestään selvää, että tuon kyseisen perheen olisi vain pitänyt muuttaa johonkin toiseen taloon, noita kun ei tykännyt että hänen taloonsa muutettiin. Nykyään talon sijaintia ei tiedetä tarkalleen, sillä se syttyi palamaan, tai sytytettiin, joko vuoden 1918 sisällissodan levottomuuksien aikaan tai muussa yhteydessä, mutta vuoteen 1920 mennessä talosta ei enää ollut jäljellä merkkiäkään. Tuolla alueella on jo uusia taloja ja onkin kiehtovaa, että erästä kohtaa tuolla alueella nimitetään paikallisten keskuudessa Ruttometsäksi. Puiden joukkoon metsän siimekseen kun tuppaa muodostumaan kuivunut ympyrä.

Voiko olla sattumaa, että myös aikaisemmin mainitsemassani Verivalkama-blogitekstissäni yhdistin kuivuneen ympyrän noituuteen?

En voi jälleen kerran todeta asiasta paljoa, mutta aikaisemminkin kirjoittamani lausahdus sopii tähän yhteyteen:

Entä, jos sattumia ei olekaan?

Niin syvät jäljet tämä pala sukuhistoriaani kuitenkin on minuun jättänyt, että mikäli minulle talokauppojen yhteydessä annettaisiin tietoon jotain pimeään paranormaaliin toimintaan liittyvää, en tekisi kauppoja.

Tarinan perheen äiti olisi todennäköisesti asiasta kanssani samaa mieltä.

Paina kaasu pohjaan

Kukapa meistä ei olisi kuullut urbaania legendaa liftaajasta, jonka nuori pari nappaa kyytiinsä, mutta joka katoaa mystisesti? Minäkin olen aiheeseen pureutunut blogitekstissäni, jossa kerron karmivasta autoilijoita riivaavasta henkiolennosta, joka tunnetaan nimellä Lydia liftaaja. Katoavan liftaajan tarinaa on kerrottu todennäköisesti jo vuodesta 1602 saakka, joten ihan mikään tuore kummitusjuttu se ei suinkaan ole. Siitä liikkuu monia eri versioita, joissa kaikissa kuitenkin yhdistyy liftaajan katoaminen joko jossain kuoleemaansa liittyvässä, olennaisessa paikassa, tai muuten vaan yhtäkkinen häviäminen takapenkiltä ilman, että autoa pysäytetään.

Liftaajat, etenkin nykypäivänä, saattavat nostaa pelon sisällämme jo pelkästään läsnäolollaan, vaikkakin itse otin pari vuotta sitten viattoman näköiset pojanklopit tienposkesta kyytiini, kun yllättäen alkanut vesisade alkoi piiskata maata keskellä kaunista kesäpäivää. Kaikkien selkärankaan on nykyään taottu, ettei tuntemattomia kannata ottaa kyytiin, eikä lapset varsinkaan saa nousta vieraan ihmisen kyytiin. Pojille hauskana ideana alkanut hupi muuttui hiljaiseksi kolmikoksi takapenkilläni, kun he sinne kapusivat ja muistivat varmasti vanhempiensa sanat. Minä kuljetin mykän kolmikon sen muutaman kilometrin matkan, jonka jälkeen he kyllä kiittivät kohteliaasti ennen poistumistaan. Sen sijaan vielä muutamia vuosikymmeniä sitten liftaaminen oli varsin yleinen tapa edetä matkanteossaan, eikä silloin siinä ollut mitään pelättävää tai outoa. Ja juuri siihen ajanjaksoon palaan tänään, kun pääsen vihdoin, sormet syyhyten, jakamaan teille erään tuttavani tarinan.

Tuttavani on jakanut tarinansa minulle jo kauan sitten, ja vaikka hän onkin tietoinen blogistani, ei hän ole näyttänyt tarinan jakamiselle vihreää valoa. Hän on kertonut tapahtumasta tietyille ihmisille, eikä ollut valmis, edes nimettömänä, kertomaan sitä eteenpäin. Hiljattain hän on tullut toisiin aatoksiin, sillä viime aikoina, monien vuosien hiljaiselon jälkeen, paranormaalit tapahtumat ovat löytäneet jälleen hänen luokseen. Hän on alkanut pitää niitä todellisempana kuin ennen, ja on valmis jakamaan tarinan lukijoilleni nyt.

Noihin aikoihin hänen kummitätinsä asui yksin vanhassa omakotitalossa pienessä, metsäisessä kunnassa, ja tuttavallani oli tapana ajella joka viikko reilu puolen tunnin matka rakkaan kummitätinsä luo. Alkumatka oli isoa maantietä, ja loppuosa kiemurtelevaa, hiekkaista soratietä. Eräänä syksyisenä, sumuisena iltapäivänä hän oli ajamassa maantietä pitkin kummitädilleen, kun avautuvan suoran päässä näkyi mustiin pukeutunut hahmo. Hahmon käsi oli ojentunut tielle, mutta tuttavani ei erottanut oliko peukalo pystyssä. Hahmo näytti kuitenkin toivovan kyytiä, joten tuttavani hidasti lähestyessään hahmoa, jonka huppu oli vedetty syvälle kasvojen eteen.

Tuttavani valtasi outo tunne. Hahmo seisoi hievahtamatta, ilmeisen aikomatta edes vilkaista häntä lähestyvää, vauhtiaan hidastavaa autoa. Tuttavani antoi autonsa lipua hitaasti hahmoa kohti, mutta päätti pysäyttää sen vasta ohitettuaan hahmon. Jokin tilanteensa alkoi karmia häntä, ja hän päätti vilkaista ensin liftaajan kasvoja. Auto lipui hahmon ohi ja tuttavani kurkisti varovasti hupun uumeniin.

Hän ei erottanut selvästi kasvonpiirteitä, mutta muistaa vahvasti nähneensä kaksi kauttaaltaan pikimustaa silmää tuijottavan karmivalla tavalla eteenpäin. Hän päästi pari kirosanaa ääneen vahingossa, ja tallasi kaasun pohjaan. Auto lähti renkaat vinkuen tienposkesta, jättäen synkän, pelottavan liftaajan jälkeensä. Päästyään turvalliseen vauhtiin tuttavani vilkaisi taustapeilistä liftaajaa, mutta se oli kadonnut tienposkesta. Missään ei näkynyt enää mustiin pukeutunutta hahmoa, ei edes loikkimassa metsään valtavan ojan toisella puolen. Hahmo oli hävinnyt.

Tuttavani vapisi hetken päästyään kummitätinsä talon edustalle, ja istui autossa odottaen sykkeen tasaantuvan. Hän ei ollut lainkaan varma mitä oli juuri todistanut, vai oliko mieli tehnyt hänelle tepposia. Parina seuraavana kertana hän ei nähnyt hahmoa, mutta jokin samankaltainen ilmestys oli eräänä toisena syyspäivänä maantiellä hieman kauempana tiestä ja lähempänä hänen kummitätinsä taloa. Tuttavani alkoi ajaa matkaa pitäen katseensa visusti tiessä.

Syksy kului oudon tunteen vallassa, ja lopulta hän mainitsi kummitädilleen nähneensä hahmon tienposkessa. Iäkäs kummitäti naurahti vanhuksille tuttuun tapaan kuullessaan jotain omasta mielestään huvittavaa, ja tokaisi:

"Tuo naapurin poika keppostelee, ei sinun sellaisia kannata säikkyä."

Tuttavani oli juuri nostamassa kahvikuppia huulilleen, mutta liike jäi kesken.

"Täti, mistä pojasta sinä puhelet?"

"Siitä tuolla tien päässä", täti vastasi ja huiskaisi epämääräisesti hiekkatien suuntaan. "Väinön pojasta. Tulee minunkin ikkunan taakse huppu silmillä, mutta enhän minä sellaisia pelkää."

Tuttavani valahti kalpeaksi. Hän yritti löytää sanoja, muttei ollut varma miten kertoa tädille, että tämä kyseinen Väinön poika oli jo aikamies, joka kävi kaupungissa töissä, eikä edes asunut vanhan isänsä luona enää.

Tuttavani päätti olla sanomatta mitään. Olihan toki mahdollista, että jollain pojalla olisi niin tavattoman paljon ylimääräistä aikaa, kiusanhenkisyyttä ja mielenterveyden ongelmia, että hän olisi ottanut harrastuksekseen autoilijoiden ja vanhusten pelottelun. Jokin hänen kuulemassaan karmi kuitenkin häntä syvemmältä, kuin mikään koskaan. Jokaisen asian voisi aina yrittää selittää järjellä, mutta tunteet kertoisivat muuta. Jokin pelottavassa, mustasilmäisessä liftaajassa, ja kummitädin kertomuksessa osuivat hyytävällä tavalla yhteen, eikä tuttavani halunnut uskoa, mitä hänen sisimpänsä yritti hänelle viestittää.

Sen sijaan hän teki niin kuin moni muu hänen sijassaan, hän päätti yrittää unohtaa asian.

Vuodenvaihteen jälkeen hänen kummitätinsä menehtyi sydänkohtaukseen kotonaan. Tädin löytänyt sukulainen yritti lohduttaa tuttavaani, joka oli murheen murtamana.

"Älä sure. Täti lähti kivuttomasti ja ilmeisesti nopeasti, löytyi sieltä kammarinsa ikkunan edestä suorilta jaloilta kaatuneena. Ollut ihailemassa lintulaudan lintuja varmaan, niin kuin tykkäsi tehdä."

Tuttavani melkein putosi polvilleen.

Entä jos viimeinen tädin näkemä asia ei ollutkaan linnut talvisissa ruokailuissa, vaan ne samat kammottavat, mustat silmät, jotka hän itse näki? Entä jos hänen onnistui jotenkin vetää jotain synkkää, paranormaalia energiaa mukanaan tätinsä luokse?

Tätinsä kuoleman jälkeen tuttavani ei enää nähnyt mustasilmäistä liftaajaa, eikä hän haluaisi uskoa sen olleen todellinen aikaisemminkaan, mutta ääni hänen sisällään on eri mieltä.

Enemmän kuin mitään muuta hän toivoo, ettei enää koskaan näekään sitä hahmoa.

Ääni hänen sisällään kuiskaa, että hahmon myötä, on itse kuolema lähellä.

Paina kaasu pohjaan, äläkä katso taaksesi...

Mistä tunnet sä ystävän?

Lapsien mieli on ihmeellinen; varaukseton ja epäluuloton. Monesti sanotaankin lapsien aistivan myös paranormaaleja asioita herkemmin. Ehkä juuri siksi lapsien suusta kuullut kommentit ovat myös monesti niitä kaikkein hyytävimpiä.

Kerroin aikaisemmin tänä vuonna reinkarnaatio-uskomuksista ja videosta, jossa kerrottiin kuuden "jälleensyntyneen" lapsen tarina. On aika pelottavaa ajatella, että oma lapsi alkaisi yhtäkkiä kertoa yksityiskohtaisesti jostain toisesta eletystä elämästä, vielä kammottavampaa olisi, jos sellainen elämä olisi mahdollista todistaa todella olleen - ja kuolleen. Kuitenkin, lapsen muistoja edellisestä elämästä järkyttävämpää, ovat mielestäni tarinat lasten mielikuvitusystävistä. Joissain lähteissä tarinat ovat selkeästi mielikuvituksen tuotetta, mutta jotkin nostavat kylmät väreet selkärankaa pitkin niskaan saakka. Sitä pahentaa väite, että moni lapsen mielikuvitusystävä olisikin todella demoninen voima tai henki, joka koettaa saada jalansijaa elävien maailmassa tehdäkseen tuhojaan. Toisaalta, jokunen tarina osoittaa mielikuvitusystävän todella olevan lempeä, jopa tuhoja ennaltaehkäisevä, joskus se paljastuu joksikin jo perheestä kuolleeksi perheenjäseneksi.

Törmäsin mielenkiintoisiin tarinoihin lasten mielikuvitusystävistä Thought Catalogin artikkelissa, ja haluankin jakaa niistä muutaman täällä:

Erään perheen kolmevuotiaalla tyttärellä oli mielikuvitusystävä, joka asui tytön vaatekomerossa. Tyttö kertoi ystävänsä nimen olevan Kelly, ja Kellyn istuvan keinutuolissa kun hän nukkuu. Tyttö myös leikki Kellyn kanssa. Pari vuotta myöhemmin, kun Kelly-aika oli jäänyt taakse, katsoivat tytön vanhemmat kauhuelokuvaa (Ryan Reynoldsin tähdittämää versiota Amityvillen kauhujen talosta), kun heidän tyttönsä sattui tulemaan yllättäen heidän taakseen. Tyttö totesi kylmänrauhallisesti kohdassa, jossa elokuvan tytöllä silmät ovat sysimustat, että "tuo näyttää ihan Kellyltä". Vanhempien kysyttyä "keneltä?" vastasi tyttö: "Kyllähän te tiedätte, siltä kuolleelta tytöltä, joka asui komerossani".

Yhden lastenhoitajan hoitamat kolmasluokkalaiset kaksospojat pelkäsivät pääsiäispupuksi pukeutunutta miestä, ja puhuivat hänestä usein. Illalla toinen pojista meni suihkuun yläkertaan toisen jäädessä katsomaan alakertaan televisiota lastenhoitajan kanssa. Sohvalla istunut poika sanoi yhtäkkiä lastenhoitajalle: "Sinun pitää mennä katsomaan Mattia". Vain parisen sekuntia tuon lausahduksen jälkeen alkoi Matt huutaa yläkerrassa kurkku suorana: "Hän on täällä! Hän on täällä!". Lastenhoitaja kiiruhti yläkertaan ja hänen piti tarkistaa kaikki huoneet ennen kuin Matt rauhoittui.

Eräs äiti kertoo tyttärestään, jonka mukaan hänen huoneessaan kävi aina öisin mies, joka piirsi sormellaan ristinmerkin tytön otsalle. Äiti kohautti asialle olkiaan, uskoen kyseessä olevan vain unen. Jonkin ajan päästä tyttö törmäsi kuitenkin vanhoihin perhevalokuviin, jotka hänen isän äitinsä oli lähettänyt. Tyttö tunnisti miehen kuvasta, ja sanoi hänen olevan se mies, joka vieraili öisin. Kuvassa oli tytön isän isä, joka oli kuollut 16 vuotta aikaisemmin. Keskusteltuaan miehensä kanssa äiti sai selville, että tämän isällä oli tapana piirtää ristinmerkki sormellaan poikansa otsaan tämän ollessa pieni.

Yksi pariskunta kuuli itkuhälyttimestä, kuinka heidän kaksivuotias tyttärensä totesi toisessa huoneessa jollekin toiselle: "Mitä? Hyvä on, minä kerron hänelle". Hetken päästä tyttö käveli vanhempien huoneeseen ja sanoi äidilleen: "Mary sanoo, että teet hyvää työtä". Mary oli tytön äidin isoäiti, joka oli jo menehtynyt.

Erään lapsenvahdin kuusivuotias vahdittava poika oli mennyt pari tuntia aikaisemmin nukkumaan. Lapsenvahti kävi kurkistamassa pojan huoneeseen onko siellä kaikki hyvin. Poika ei ollut sängyssään, vaan seisoi huoneen nurkassa kasvot seinää päin. Lapsenvahdin kysyessä mitä poika teki, tämä kääntyi häneen päin, hymyili, nosti sormen huulilleen ja kuiskasi "shhh". Kun lapsenvahti kysyi asiaa uudelleen, poika vastasi: "Jätä meidät rauhaan. Tämä on rangaistukseni".

Thought Catalogin eräässä toisessa artikkelissa taasen yksi lapsenvahti kertoo, kuinka vahti kolmevuotiasta serkkuaan isoäitinsä talossa keskellä metsää. Serkkutyttö kertoi lapsenvahdille ystävästään, joka hänellä täällä oli. Lapsenvahti kysyi tytöltä missä tämän ystävä asui, tyttö osoitti kohti pimeää metsää. Tyttö sanoi ystävänsä asuvan metsälasten kanssa. Muutaman minuutin päästä tyttö jatkoi: "Siellä on eräs nainen. Hän tappoi lapset, ja nyt heidän pitää pysyä metsässä".

Lisäksi on lukuisia tarinoita lapsista, joiden mielikuvitusystävät tietävät asioita, joita itse lapset eivät voi mitenkään tietää. Asioita esimerkiksi vanhempiensa menneisyydestä (jolloin usein kerrotaan mielikuvitusystävän olevan joku kuollut perheenjäsen) tai jopa nykyisen kotinsa aikaisemmista asukkaista. Erittäin järkyttäviä ovat myös tarinat, joissa lapsi alkaa vihjata tappamisesta tai kuolemasta, sillä yhdenkään lapsen mielen ei pitäisi painia tuollaisten asioiden kanssa. Sen kaltaisissa tarinoissa onkin yliluonnollisen aspektin sijaan katsottava tarkemmin lapsen omaan perheeseen, joka ei välttämättä olekaan terve ympäristö kasvaa.

Lapsen mielikuvitus on niin vilkas, että en yhtään epäile suurimman osan mielikuvitusystävistä olevan todella sitä - mielikuvitusta. Mutta jotkut tarinat eivät jätä tälle kaikkein loogisimmalle selitykselle jalansijaa. Miten lapsi voi tietää asioita, joita hänen ei pitäisi olla mahdollista tietää? Monesti kyseessä on vielä lapsi, joka ei osaa edes lukea, miten hän onkisi tietonsa luodakseen "täydellisesti suunnitellun mielikuvitusystävän"?

Viimeksi vieraillessani siskoni luona, kertoi hänen kolmevuotias poikansa valkoisesta hahmosta huoneessaan. Hahmo pelottaa poikaa, eikä hän halua sen vuoksi nukkua omassa sängyssään. Viimeksi hahmo oli seissyt oviaukon edessä ja poika oli juossut sen ohi päästäkseen nukkumaan vanhempiensa väliin, mutta joskus hahmo on ollut sängyn vieressä. Kuuntelin poikaa ja lohdutin häntä sanomalla, että öisin pimeässä näkee helposti asioita, joita ei ole oikeasti olemassa. Sanoin, ettei pimeydessä ole hahmoja, hirviöitä tai mitään muutakaan. Ja jos jotain näkee, niin siitä ei kannata välittää, se ei ole todellista. Sanoin hänelle myös, että on kuitenkin hyvä mennä vanhempien luo jos pelottaa. Mielessäni olin kuitenkin jännittynyt. Kuka minä olen oikeasti sanomaan mikä on totta ja mikä ei? Varsinkin, kun itse  uskon maailmassa olevan muutakin kuin järjellä selitettävät asiat. Kokemukseni paranormaalista ja yliluonnollisista selittämättömyyksistä ovat todellisia, vaikka itsekin haluan ne välillä kyseenalaistaa ja selittää järjellä. Joskus se ei vaan onnistu. Mutta koska kyseessä oli pelokas lapsi, oli lähestymistapani aiheeseen ehkä paras juuri tällaisenaan.

On vaikea sanoa, mitkä tapahtumat lapsuudesta juurtuvat mieliimme ja muokkaavat meistä niitä aikuisia, joita olemme tänä päivänä. En itsekään koskaan unohda ensimmäistä selittämätöntä tapahtumaa elämässäni. Toiset meistä kohauttavat olkiaan ja järkeilevät kokemuksensa mielikuvituksella tai muulla tavoin, jotkut jopa unohtavat kaiken, kun taas toiset hyväksyvät, että kaikkea ei voi selittää järjellä. Minusta jokaisen kannattaisi säilyttää edes hiukkanen sitä lapsen uskoa, joka avartaa mielen ja työntää epäuskon syrjemmälle.

Ihmeitä tapahtuu. Selittämättömiä asioita tapahtuu. Paranormaaleja ilmiöitä tapahtuu. Ja niitä tapahtuu edelleen, vaikka kieltäytyisimme uskomasta. Koen, että kieltämällä ne, muutumme vain "sokeiksi" niille.

Free your mind.

Karmaisevaa halloweenia kaikille!

P.S. Muistakaa pyhäinpäivänä, vainajien muistopäivänä, kuolleet kulkevat keskuudessamme. Kun valot välähtävät, on kuollut astunut huoneeseen...

Kuoleman lähettiläs

"Se on pelottava hetki, se katsoo lävitseni vaikkei sillä ole silmiä. Jotenkin se näkee minut kuitenkin. Ja kun herään, joku läheisistäni on kuollut."

Eräs tuttavani halusi jakaa kammottavan salaisuuden elämästään. Hän ei ole halunnut aikaisemmin puhua asiasta, peläten puhua siitä ääneen. Se tekee asiasta liian todellista. Hän on halunnut sulkea asian mielestään, unohtaa sen. Mutta hiljattain se tapahtui taas. Unohdus ei ole ratkaisu.

"Uni on ensin ihan tavallinen. Ei mitään erityistä mainittavaa. Kuljen puistossa, kotona, kaupungilla... Viimeisimmässä unessani, jossa se olento ilmestyi, kävelin kylänraittia. Näin sen ensin takaapäin puiden lomasta. Sillä on aina yllään sellainen rähjääntynyt ja reikäinen, valkoinen kaapu, ja harmaa takkuinen tukka. Unessani pysähdyin katsomaan, ja tunsin painajaistunteen kohoavan. Tämä hetki tuntui kestävän ikuisuuden, kunnes yhtäkkiä sen pää pyörähti sen harteilla ympäri. Keho pysyi paikoillaan. Kuulin sellaista tukahdutettua kirkuntaa ja näin sen vanhan naisen rumat kasvot. Sillä ei ole silmiä, ei suuta, vaan kolme mustaa, ammottavaa aukkoa naamassaan.

Heräsin ihan hikisenä, enkä nukkunut enää, koska tuijotin vaan puhelinta ja odotin tietoa. Ja niinhän se tuli, kun aamu valkeni. Enoni oli saanut yllättäen aivoinfarktin, se oli vienyt hänet saman tien."

Aikaisemmin tuttavani kertoo nähneensä tuon vanhan naisen kaksi kertaa, molempien isoäitiensä kuolemaa ennen. Jos kyseessä olisi pelkkä vaisto, enneuni, ei uskoisi saman hahmon esiintyvän siinä yhä uudelleen. Tuttavani on nähnyt sen vain, kun kuolema on koskettanut hänen elämäänsä, mutta näkyä ei voi unohtaa - se on jotain liian karmivaa.

Selvitellessäni asiaa törmäsin vanhaan irlantilaiseen legendaan Banshee-nimisestä olennosta, jonka kohtaaminen ennustaa lähipiirissä tapahtuvaa kuolemaa, joskus jopa näkijän omaa menehtymistä. Bansheet näyttäytyvät naisen hahmossa, usein kauniina nuorena naisena tai vanhana rumana akkana. Banshee kirkuu, huutaa tai voivottelee ja valittelee kovaan, epämääräiseen sävyyn varoittaakseen lähestyvästä, tai jo tapahtuneesta, kuolemasta. Irlantilaisen legendan mukaan bansheen varoitus oli monesti ensimmäinen ilmoitus, jonka omaiset saivat, ennen kuin todelliset suru-uutiset tavoittivat heidät. Bansheet myös ilmestyivät varoittaakseen, mikäli henkilö oli menossa jonnekin, jossa kuolema koittaisi varmuudella.

Legendan bansheet eivät ole varsinaisia syypäitä kuolemiin, vaan ennemminkin tiedonantajia, kuolemasta varoittavia olentoja tai henkiä. Mutta tapa, jolla ne asiansa esittävät vaikuttaa karmivalta. Bansheet kuulostavat ja vaikuttavat minusta vain kansantarulta, kaukaiselta iltanuotion äärellä kerrottavalta sadulta. Tuttavani kertoman myötä joudun kuitenkin kyseenalaistamaan niistä syntyneen mielipiteeni, sillä hänen unimaailmassa kohtaamansa olento täyttää bansheen kriteerit. Ovatko bansheet todella kuoleman lähettiläitä, jotka ilmaantuvat vain tietyille ihmisille? Mahdoton sanoa, onko bansheen kohtaaminen kirous vai lahja. Tuttavani on hyväksynyt asian, muttei osaa itsekään vastata tuohon kysymykseen.

Parisen vuotta sitten hän törmäsi todisteeseen, joka antoi ymmärtää ruman naisen olleen läsnä hänen elämässään jo paljon ennen kuin hän muisti. Hän löysi tuolloin piirustuksen lapsuusajoiltaan, johon hän oli piirtänyt vanhan naishahmon, pelkät mustat aukot silminä ja suuna. Piirustuksen aikahaarukan perusteella se sattuu ajankohtaan, jolloin kuolema ensimmäistä kertaa osui hänen lähelleen, vieden hänen isoisänsä haudan kylmään syleilyyn.

Sattumaa? Enne?

Tai ehkä...

Banshee.

Portit ovat auki

Tähän lapsuudenajan kokemukseeni ei liity yliluonnollista, mutta se sai minut jälleen pohtimaan asioita ja haluan jakaa sen kanssanne, kun viimeaikaisten ukkosmyrskyjen jyrähdellessä muisto palasi jälleen tuoreena mieleeni.

Olin ala-asteikäinen erään poikkeuksellisen rajun ukonilman raivotessa lapsuudenkotini katon yllä. Se oli niitä myrskyjä, joiden aikana ei halua olla yksin, olo on turvaton ja rauhaton. Piha ikkunan takana oli kaatosateen harmaaksi värjäämä ja välähtelyt kirkastivat pihaa satunnaisesti. Jyrinä oli niin kova ja niin lähellä, että olohuoneemme lasikaapin ovet helisivät, pelkäsin että seinät kaatuvat päällemme. Istuin eteisen tuolilla, sillä en uskaltanut olla lähellä ikkunoita ja halusin olla paikassa, josta pääsen nopeasti mihin suuntaan vaan taloa, vanhempien luokse turvaan jos on tarve.

Raju ukonilma tuntui pyörteilevän päällämme hellittämättä, tai sitten lapsen mielessäni sekunnit vain venyivät minuuteiksi. Kova pamaus talomme takaa kieli, että salama oli osunut johonkin talon lähellä olevaan puuhun, kenties rysäyttäen sen säpäleiksi. Nostin polvet koukkuun tuolilla ja kiersin käsivarteni suojelevasti niiden ympärille. Pelkäsin, että jostain pienen pienestä raosta pääsee pallosalama taloon, olin kuullut niistä yhtä ja toista kamalaa.

Erään poikkeuksellisen rajun jyrähdyksen ja välähdyksen saattelemana olohuoneessamme oleva tv pamahti ja päästi pitkän, vinkuvan äänen. Isäni säntäsi tarkastamaan tilannetta, kuulin hänen ihmettelevän että johtokaan ei ollut seinässä. Samassa myös lankapuhelimemme alkoi soida lohduttomasti piristen ja ulko-ovemme kiskaistiin auki. Kirkaisin vaistomaisesti kun näin oven takana seisovan kookkaan hahmon. Hahmolla oli musta, vettä tiputtava sadeviitta yllään ja salaman välähdykset hänen takanaan saivat hänet näyttämään uhkaavalta. Kuulin kuitenkin pian tutun, lämpimän äänen sadeviitan uumenista, ja isoisäni laski hupun kasvoiltaan. Emme olleet huomanneet hänen ajaneen pihaamme. Riensin heti hänen luokseen ilahtuneena ja helpottuneena.

Ukkosmyrskyt herättävät minussa yleensä aina kunnioitusta ja haluan hiljentyä kuuntelemaan sen voittamatonta myllerrystä. Tämä, ja pelottavasti yliluonnollisuuteen taipuva muistoni (josta kerroin tekstissäni Kuollut astuu huoneeseen) ovat oikeastaan ainoat yksityiskohtaiset muistot ukonilmoista asuessani lapsuudenkodissani.

En pidä lainkaan epätodennäköisenä sitä paranormaalia teoriaa, että portit tuonpuoleiseen olisivat helpommin avattavissa, tai jopa kokonaan auki, ukonilman aikana. Siihen sisältyy valtava energialataus, joka jysäyttää vahvemmankin puun maan tasalle, miksei tämä energia voisi vaikuttaa myös yliluonnollisiin asioihin? Myös moni muu minun lisäkseni tuntee pelonsekaista kunnioitusta tätä säätilaa kohtaan, se myös osaltaan ruokkii rauhattomia sieluja, jotka vaeltavat keskuudessamme... Ne hyödyntävät mielellään tilaisuuden kurkottaa keskuuteemme. Kuka, tai mikä, tahansa voi lipua väärälle puolelle rajoja.

Valot välkkyvät ja sammuvat, ukkonen jyrisee armottomasti taustalla. Ilta on jo pimeä, vain salamat valaisevat huonetta. Yhtäkkiä salamanvalossa näen huoneen keskellä seisovan hahmon. Hahmo ottaa uhkaavasti askeleen eteenpäin, lähemmäs minua, kun pimeys nielee sen. Pelko kalvaa sisintäni, olen yksin. Olin yksin. Salama välähtää jälleen, ja hahmo on kadonnut. Käännyn, ja se seisoo takanani.

Yllä olevaa ei ole tapahtunut, mutta olen nähnyt tuosta paranormaalista tapahtumasta unta. Uni on toistunut, ja huomaan ukonilmojen käynnistävän sen.

Nyt odotan vain jääkö se pelkäksi uneksi, vai onko kyse jostain muusta...

Manattu Anneliese

Väitteitä demonisista riivauksista on esiintynyt kautta aikojen. Kerrotaan ihmisistä, jotka ovat muuttuneet täysin aikaisemmasta, vahingoittaneet itseään tai toisia ja vältelleet, suorastaan kavahtaneet, kaikkia merkkejä kristillisyydestä. Ehkä yksi kuuluisimmista tapauksista on saksalaisen Anneliese Michelin tapaus, johon löyhästi perustuen on tehty elokuva Emily Rosen riivaaja.

Anneliese syntyi 1952 läntisessä Saksassa syvästi katoliseen perheeseen. Kuusitoistavuotiaana Anneliese sai kohtauksen, joka tulkittiin ja diagnosoitiin epilepsiaksi. Hän siirtyi myöhemmin opiskelemaan yliopistoon, jossa kanssaopiskelijat kertoivat hänen olleen hieman syrjään vetäytyvä ja erittäin uskonnollinen tyttö.

Mielialan vaihtelut ja masentuneisuus epilepsian vuoksi riivasivat Annelieseä halki hänen nuoruutensa, ja hän joutui myös psykiatriseen hoitoon 60-luvun lopulla, kärsien kohtauksista sielläkin. Hän alkoi nähdä demonisia kasvoja ja hallusinaatioita rukoillessaan, ja väkivaltaiset äänet hänen päänsä sisällä kuiskailivat hänen olevan kirottu ja "mätänevän helvetissä". Eikä kauaakaan kun Anneliese alkoi vältellä kaikkia uskonnollisia objekteja.

Anneliesellä oli nuoruutensa aikana erinäisiä hoitojaksoja psykiatrisessa sairaalassa, jossa häntä koitettiin parantaa lääkityksillä ja diagnooseilla skitsofreniasta häiriintyneeseen käyttäytymiseen, hengellisiin harhakuvitelmiin. 1970-luvun alkuvuosina sekä Anneliese että hänen vanhempansa alkoivat lähestyä katolista kirkkoa peläten tytön olevan demonisen riivauksen vallassa. Ensimmäiset papit, joita perhe lähestyi kieltäytyivät kuitenkin ja kehottivat perhettä jatkamaan lääketieteen parissa. He kertoivat, että manaukseen tarvittaisiin piispan lupa.

Tytön tila paheni radikaalisti, hän alkoi käyttäytyä agressiiivisesti itseään ja muita kohtaan, joi omaa virtsaansa, söi hyönteisiä ja kieltäytyi juomasta pyhää vettä. Anneliese alkoi hiljalleen täyttää katolisen kirkon määrittelemät seikat demoniseen riivaukseen, joita kerrotaan olevan mm. inho uskonnollisiin esineisiin ja selittämättömät, yliluonnolliset voimat.

Manaamista on esiintynyt jokaisessa uskonnossa, mutta katolisen kristinuskon mukaisessa manauksessa demonin valtaama "ihmiskuori" on viaton pahuuteen ja painajaismaisiin tekoihin, jotka ovat ottaneet sen valtaansa. Riivattua kohtaan ei tehdä fyysistä väkivaltaa, mutta hänet on sidottava kiinni manauksen ajaksi. (lue: Wikipedia - Catholic exorcism)

Anneliesen manaus alkoi vuonna 1975, kun pappi Ernst Alt otti tapauksen ohjat käsiinsä. Hänen mukaansa tyttö ei näyttänyt epileptikolta, eikä milloinkaan hänen nähdensä saanut epileptisiä kohtauksia. Lopulta paikallinen piispa suostui Michelin manaukseen, mutta vaati asian pitämistä salassa. Manaus alkoi vuonna -75 ja päättyi kymmenen kuukauden kuluttua vuonna -76, kun Anneliese menehtyi manausvuoteelleen nukkuessaan.

Anneliese Michelin kuolinsyyksi todettiin aliravitsemus ja nestehukka, ja sekä hänen vanhempansa että manaukseen osallistuneet papit todettiin syyllisiksi kuolemantuottamukseen. Manauskuukausien loppuvaiheessa Anneliese oli kieltäytynyt syömästä ja juomasta, hän painoi 30 kiloa ja oli liikuntakyvytön murtuneiden polvien vuoksi. Lisäksi hänen kerrottiin kärsineen keuhkokuumeesta.

Riivaukset ja manaaminen ovat ristiriitainen asia, jopa minun kaltaiselleni henkilölle. Anneliesen tapaus voi aivan hyvin olla vain surullinen esimerkki siitä, kuinka psykiatrinen hoito on epäonnistunut totaalisesti ja mielenterveys on lopullisesti romahtanut. Anneliesen tausta mahdollistaa tämän vaikuttaneen demoniselta riivaukselta, sillä häntä oli pienestä pitäen kasvatettu tiukkiin katolisiin uskomuksiin ja sääntöihin, ja mielenterveytensä vuoksi hän on saattanut alitajuntaisesti alkaa ohjata agressiivisuutta uskonnollisiin objekteihin ja tapoihin, asioihin, joihin hänen vanhempansa ovat aina vahvasti uskoneet.

Lukuisat lääkkeet, hoito- ja masennusjaksot ovat olleet tuhon portit nuoren tytön herkälle mielelle, ja lopullinen niitti oli kymmenen kuukautta kestäneet manaukset, joita toimitettiin kahdesti, jopa kolmesti viikossa. Anneliese romahti ensin henkisesti, sitten fyysisesti.

On kuitenkin olemassa pieni, kammottava mahdollisuus siihen, että Anneliese on mahdollisesti ollut demonisen hengen riivaama, sillä vastaavanlaisia tapauksia on olemassa, jopa täysin uskonnosta vieraantuneiden ihmisten keskuudessa. Entä jos jotkut ihmiset ovatkin herkempiä päästämään pahansisuisen hengen sisälleen?

Järkevä selitys tapaukselle on mielenterveyden romahtaminen. Se on myös uskottava selitys. Kuolinsyy on täysin luonnollinen. Oli kyse mistä tahansa, niin voimme olla varmoja siitä, että Anneliese kärsi viimeisten vuosiensa aikana suunnattomasti sekä mielensä sisällä tapahtuvien asioiden, että maanpäällisten vuoksi, ja että hän kuoli aivan liian nuorena, vain 23-vuotiaana.

Kannattaa katsoa Googlen kuvahausta "Anneliese Michel". Kuvista näkyy järkyttävä muodonmuutos, jonka kaunis nuori tyttö kävi läpi elämänsä lopun lähestyessä.

(Lue lisää: Wikipedia - Anneliese Michel)