Variksenpelätin

Lenkillä lapsuudenkotini maalaismaisemissa tunnen oloni monesti hyvin tyyneksi, rentoutuneeksi ja rauhalliseksi. Vaikka olenkin saanut kokea yhtä ja toista näissä maisemissa, täällä tunnen juurieni olevan. Saan voimaa tästä maaperästä.

Mutta myös koen selittämättömiä, paranormaaleja tapahtumia ja ilmiöitä enemmän kuin muualla.

Lenkki näissä kesäisen vehreissä maisemissa voi kätkeä eteensä yllätyksiä, ja niin kävi jälleen kerran. Kävelin erään syrjäisen hiekkatien reunaa ja kuuntelin lenkkitossujeni rahinaa soran pinnalla ja ojassa viulujaan soittelevien heinäsirkkojen sirkutusta. Kauempaa tien päästä alkoi kantautua voimakasta lintujen raakuntaa. Terästin kuuloni, ja jatkoin matkaa. Lähemmäksi päästyäni huomasin, kuinka pitkään hylättynä olleen maalaistalon vanhan latorakennuksen eteen niitylle oli pystytetty karun näköinen variksenpelätin. Ironista kyllä, sen ympärillä lenteli ainakin viisi varista, välillä laskeutuen maahan ja lehahtaen jälleen lentoon.

Hymähdin näylleni. Pelätin ei näyttänyt osaavan toimittaa edes yhtä yksinkertaista virkaansa, sitä ainoaa, jonka vuoksi se edes oli olemassa. No, eipä näyttänyt rehevöitynyt niitty erityisesti pelättiään kaipaavankaan. Se oli minulle tutun, Kummitustalo-blogitekstissäni kertomani hylätyn maalaistalon maisemissa.

Pysähdyin hetkeksi ihmettelemään variksenpelätintä kauempana villiintyneellä niityllä. Se näytti jotenkin karmivalta harmaassa, venähtäneessä paidassaan, kangassäkkikasvot roikkuen oudosti vääntyneen pään vinksottavan, ruskean hatun alta. Kuin koko pelätin roikkuisi näkymättömästä hirttosilmukasta. Varikset rehahtivat yhtäkkiä taivaalle parvena pitäen kovaa meteliä, ja ihoni oli noussut täysin huomaamatta kananlihalle. Lähdin jatkamaan kävelyäni.

Joitakin päiviä myöhemmin kävelin "kummitustalon" ohi uudelleen, mutta variksenpelätin oli poissa. Miksi kukaan olisi vienyt vanhan pelättimen keskeltä villiintynyttä niittyä? Seisoin hetken ihmetyksen vallassa, kun mahdollisesti sama varisparvi lehahti lentoon jostain läheltä taloa. Ne lensivät läheltäni raakkuen vihamielisen kuuloisesti, kuin en saisi olla siinä missä olin, seisoa tuijottamassa niiden pyhättöön. Lähdin jatkamaan takaisin vanhempieni kotiin, mutta törmäsin matkalla erääseen kylän naisista. Pysähdyin vaihtamaan muutaman sanan hänen kanssaan, ja satuin mainitsemaan hänelle karmaisevasta linnunpelättimestä. Nainen oli hetken hiljaa, kunnes kysyi vaimeasti:

"Sinäkin näit sen vai?"

Myönsin hiukan hämilläni asian olevan niin. Nainen kertoi, että on nähnyt satunnaisesti kesän aikana kuinka variksenpelätin on "liikkunut ympäri" hylätyn talon tonttia. Milloin hän on nähnyt sen niityllä, joskus nojaavan ladon seinään, jonain iltana talon ulko-oven edessä ja toisena tuijottamassa niityn laidalla tielle päin.

En pystynyt pidättämään jännittynyttä henkäystäni. Pelättimessä oli ollut mielestäni jotain pahaenteistä, mutta yritin selittää asiat niin naiselle kuin itsellenikin, ja tokaisin, että ovatpahan kylän lapset keksineet itselleen erikoisen harrastuksen. Nainen naurahti vaimeasti, ja tokaisi olevansa tyytyväinen, kun joku muukin oli nähnyt pelättimen. Hänen miehensä ei ollut kuulemma milloinkaan onnistunut näkemään sitä missään päin tonttia, vaikka oli joskus käynyt talon pihaltakin käsin katsomassa, koska vaimo tuntui saaneen oudosta pelättimestä päähänpinttymän.

Jo sanoessani ääneen uudelleen lausahduksen kylän lapsista, huomasin, ettei se kuulostanut aidolta. Kumpikaan meistä ei tuntunut uskovan, että lapset olivat siirrelleet pelätintä, mutta kumpikaan meistä ei halunnut myöntää mitään selittämätöntä, saati paranormaalia vaihtoehtoa olevan kyseessä.

Vielä oudomman pelättimen tapauksesta tekee se, että kuulin muutamaa päivää myöhemmin eräältä toiseltakin kyläläiseltä "höyryävästä variksenpelättimestä" kyseisellä niityllä. Hän oli sattunut huomaamaan pelättimen lenkillään ja kiinnittänyt huomiota sen ympärillä lenteleviin variksiin sekä höyryyn, jota näytti nousevan siitä. Samaan tapaan kuin joskus kuumana kesäpäivänä raikkaan sadekuuron jälkeen tienpinta höyryää. Ongelmana oli vain, ettei tuona päivänä ollut kuuma, eikä silloin ollut satanut.

On todella vaikea käydä kiinni ongelmanytimeen, sillä mitään ongelmaa ei ole. On vain muutama hassu havainto hitusen karmaisevasta variksenpelättimestä, epämääräiset tuntemukset jostain oudosta ja muutaman kyläläisen mielipide, että kyseisellä tilalla on meneillään jotain selittämätöntä, jopa yliluonnollista.

En osaa itse vielä takertua aiheeseen tiukemmin, sillä näin pelättimen vain kerran. Elämässäni on kuitenkin tapahtunut suuri muutos, sillä muutimme vain viikko sitten vanhaan omakotitaloon lapsuudenkotini läheisyydessä, minulle tutuissa maisemissa. Täältä käsin minun on helpompi seurata myös pelättimen pelättyä ilmestymistä, kuten kaikkia muitakin täällä päin tapahtuneita - ja tapahtuvia - paranormaaleja asioita.

Jäivätköhän edellisen kotini henget asuinpaikkaansa, vai kulkeutuivatko ne mukanani? Onko uudessa kodissani yliluonnollista elämää? Uusi naapurimme ainakin kertoi, kun tarkastimme tonttimme rajat, että heidän tonttinsa nurkilta on löytynyt jopa hautoja 1900-luvun alusta. Historian havinaa, menneisyyden haamuja ja kalmistoja, kirjaimellisesti aivan nurkillamme. Tiedän myös, että talon itselleen rakentaneet ihmiset ovat jo jättäneet tämän ajan, mutta malttoivatko he poistua rakkaasta kodistaan lopullisesti?

Kaikkeen tähän tulen saamaan selvyyttä ja vastauksia ajan kuluessa ja syksyn pimetessä. Minulla on vahva tunne siitä, että kerrottavaa tulee olemaan.

Täytyy myös harhailla "kummitustalon" lähettyvillä, jos satun jälleen todistamaan jotain eriskummallista. Tai voisiko tämä tuleva syksy olla se syksy, jolloin uskaltautuisin vaeltamaan Verivalkamalle? Jokin sisälläni sanoo, ettei minun kannattaisi lähteä sinne yksin, ei nyt kun uskollinen ystäväni ei kulje enää rinnallani.

Tunnen luissani, ettei variksenpelätin tule olemaan ainoa outo seikka elämässäni tulevien kuukausien aikana.

Mutta missä mittakaavassa jotain tulee tapahtumaan?

Vain aika sen näyttää...

Olen ollut täällä ennenkin

Mikään muu ei tee hetkestä samaan aikaan sekä epätodellista ja unenomaista että kouriintuntuvan todellista. Olet hereillä, kävellyt tietoisesti johonkin paikkaan, jossa järkesi sanoo ettet ole koskaan aikaisemmin käynytkään. Silti aistisi huutavat sinulle joka suunnasta, vakuuttaen, että et näe, haista ja tunne tätä paikkaa ensimmäistä kertaa. Kaikki tähän liittyvä on sinulle tuttua, olet ollut täällä aikaisemmin. Mutta tiedät ettet ole. Aistisi ja järkesi sekoittavat mielesi, ja hetken sisimpääsi kouraisee unenomainen tunne, kuin ailahdus jostain kauan sitten kokemastasi. Kun déjà vun vaikutus hiipuu, jättää se jälkeensä oudon kuulumattomuuden tunteen, selittämättömän olotilan, jonka vaikutus ympäröi sinua vielä hetken kuin sankka sumu. Ajan myötä kokemasi mielentila painuu unohduksiin, kunnes taas jokin paikka, ihminen tai kokemus herättelee "entiselämyksen"-tunteen sinussa.

Olen kokenut déjà vun erittäin vahvana muutaman kerran elämässäni, ja se muistuttaa joka kerran valveunta, epätodellista kellumista aika-avaruudessa. Ilmiönä déjà vu on kiehtova, äärimmäisen mielenkiintoinen, mutta myös toisinaan ahdistava. Kun tunne tulee, irtaudun hetkeksi todellisuudesta yrittäessäni epätoivoisesti saada ajatukseni kasaan, mistä tunnen tämän paikan? Olen hereillä, mutta uneksin.

Déjà vulle on annettu aikojen saatossa kymmeniä erilaisia selityksiä, toiset tieteellisempiä kuin toiset. Paranormaaleista selityksistä suosituin ja uskotuin on viittaus déjà vun ja edellisten elämien välillä, sitä pidetään todisteena reinkarnaatiosta, jälleensyntymisestä. Että nykyisessä elämässä kokemamme déjà vut ovatkin todella merkkejä jostain edellisessä elämässämme koetusta asiasta, tilanteesta tai tapahtumasta. Ilmiötä selitetään myös perimällä, että vanhempiemme, isovanhempiemme ja heidän vanhempiensa vahvimmat muistot jättäisivät mieleemme jälkiä, jotka ponnahtavat laukaisevan tekijän läsnäollessa pinnalle. Kuin kuolleet rakkaamme todella eläisivät vielä meissä itsessämme, jossain syvällä mielemme varjoisissa uumenissa. Myös yhteys uniin, ennustamiseen ja astraaliprojektioon (eli kehostapoistumiskokemuksen aikana tapahtuva liikkuminen) mainitaan monessa eri lähteessä.

Tieteellinen puolikin käsittelee déjà vuta muistojen kautta, mutta ne muistot ovat omiamme, ehkä jopa kokonaan unohdettuja. Muistot saattavat olla jossain tiedostamattoman muistimme perukoilla, ja jonkin muistuttaessa meitä kokemastamme, pyrkivät muistot pinnalle. Emme kuitenkaan pysty liittämään niitä alkuperäiseen yhteyteensä, joka aiheuttaa sekavan tunteen sisällämme. Déjà vuta selitetään myös siten, että aivomme prosessoivat koko ajan näkemäämme ja kokemaamme tiedostamattamme, jolloin entiselämyksen-tunteen aiheuttaakin sadat eri muistojen palaset, jotka kokoavat eteemme tutun tilkkutäkin - kuin kaikista parhaimman valeasun. Wikipediassa havaintopsykologi Jukka Häkkinen selittää tuttuuden tunteen johtuvan siitä, että kaksi tiedonkäsittelyvirtaa kulkevat perille eri ajassa, "missä"-tieto vasta myöhemmin "mikä"-tiedon kanssa (lähde: Wikipedia - Déjà vu).

Déjà vun vastakohta, jamais vu, tarkoittaa tuttua tapahtumaa tai tilannetta, joka kokijan tiedetään tuntevan, mutta hän kokee tilanteen täysin uutena. Tämä kokemattomuuden tunne yhdistetäänkin usein muistinmenetys-potilaisiin, afasiaan (eli aivojen vaurion tai toimintahäiriön aiheuttamaan kielelliseen häiriöön) ja epileptikoihin.

Minä näen paljon unia, ja omalla kohdallani voisi hyvinkin toimia selitys déjà vun ja unien yhteydestä, että uneksin paikoista ja asioista, ja hereillä ollessani mieleni yhdistää todellisuuden ja unen maailmat. Mutta olen kokenut déjà vun myös unissani. Palaan toisinaan samoihin paikkoihin nukahtaessani, ja ne tuntuvat joka kerran tutummilta, vaikka tiedän etten valveillaollessani ole koskaan nähnytkään niitä. Jos déjà vun kokeminen hereillä ollessa tuntuu jo siltä kuin näkisi unta, voitte kuvitella kuinka pyörälle mieleni menee, kun matkaan unissani samaan aikaan sekä äärimmäisen tuttuihin että täysin, kiistattoman tuntemattomiin paikkoihin.

Mielestäni järkevin selitys déjà vulle on muistojen tilkkutäkki, mutta sekään ei ole aukoton. Nimittäin mikäli aivomme prosessoisivat jatkuvasti vanhoja muistojamme ja yhdistelisivät niitä uusiin, miksi emme koe déjà vuta aina ja jatkuvasti? Puhumattakaan siitä, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kokeneet tätä entiselämyksen-tunnetta, miksi heidän aivonsa toimisivat eri tavalla?

Kysymyksiini ei luultavasti ole olemassa oikeaa vastausta, vedenpitävää selitystä, kuten ei déjà vullekaan, ei todella. Ja se, jos mikä, tekee siitä niin äärimmäisen kiehtovaa.

Lue lisää:

Yle.fi - Déjà vu
Wikipedia.org - Déjà vu
paranormal-encyclopedia.com

Uni, jota en koskaan unohda

En malta pysyä teksteissäni poissa unien erittäin mielenkiintoisesta maailmasta. Olen kirjoittanut jo unihalvauksista ja unensieppaajista, unohtamatta painajaisia ja muita yösydännä vaanivia pahuuksia, mutta nyt haluan kertoa yhdestä tietystä unesta, joka jäi vaivaamaan minua heti sen nähtyäni - ja vielä näin vuosiakin myöhemmin.

Olen aina nähnyt vilkkaita ja tapahtumarikkaita unia, joissa ei välttämättä ole edes minulle tuttuja kasvoja tai paikkoja. Unissani on lähes aina "juoni" ja ne ovat viihdyttäviä, todenmakuisia. Nukkuminen on minulle nykyään miellyttävä kokemus, sillä sen avulla näen ja koen uutta, joka yö. Yleensä tiedostan näkeväni unta ja pystyn katselemaan sen tapahtumia kuin elokuvaa, joskus uneni on jopa jatkunut seuraavana yönä siitä mihin jäi, kun nukahtaessani muistelen sitä tarpeeksi.

Reilu kolme vuotta sitten näin lyhyen unen, josta muistan edelleen tarkasti jokaisen pienenkin yksityiskohdan, kuin olisin todella kokenut tuon tilanteen oikeasti. Muistan kuinka unessani oli kesäyö, sillä katsoin ulos isoäitini kodin makuuhuoneesta ja ikkunan takana auringonlasku värjäsi taivaan oranssinpunertavaksi rehevien, vihreiden koivujen takana. Ilmassa leijaili sama tuttu, rakas tuoksu, kuin joka kerran käydessäni isoäitini luona. Tämä paikka oli ollut minulle lapsuusvuosieni aikana kuin toinen koti, täynnä hyviä muistoja.

Isoäitini makuuhuone oli hieman erilainen unessani. Isoisäni puolelta kymmenen vuotta tyhjänä ollut parisänky valtasi suurimman osan huoneesta, kuten todellisuudessakin, mutta sängyn jalkopäädyn seinää vasten ei ollutkaan vaatekaappien ruskeankellertävät ovet, vaan suuri valkoinen piironki, jonka päällä oli ovaalinmuotoinen peili. Unen tunnelma oli outo, jollain tavalla ahdistava. Huoneessa ei ollut muita kuin minä ja ikkunan takana upea ilta, joka kääntyi vääjäämättä kohti synkkää yötä, tunsin sen selkäytimessäni.

Kävelin piirongin ohi ja istuin parisängyn jalkopäätyyn, isoäitini puolelle. Isoisäni puoli oli unessani, ja todellisuudessa, enää vain paikka johon päiväpeitto käännettiin syrjään yön ajaksi. Kohotin katseeni piirongin päällä olevaan peiliin, josta minua takaisin katsoikin isoäitini. Tiesin olevani minä, mutta peili väitti minun olevan hän. Isoäitini katsoi minua suoraan silmiin vakaalla, viisaalla katseella, räpäyttämättä, ja kohotti etusormensa huuliensa eteen. Samaan aikaan kuulin ja en kuullut shhh-sihausta isoäitini peilikuvalta. Hän laski kätensä takaisin alas ja minä siirsin oman katseeni jännittyneenä syliini. Kääntelin käsiäni ja katsoin niitä tarkasti, mutta ne olivat minun, tunsin verisuonten ja jänteiden paikat, sormuksen, ihon nuoruuden. Kun kohotin jälleen katseeni peiliin, katsoin omaa peilikuvaani silmiin.

Ulkona maisemaa värjännyt kaunis auringonlasku oli muuttunut sysimustaksi yöksi, aivan kuin loppusyksy olisi syönyt kesän valon. Huoneen kattovalo oli päällä, se oli oudon teollinen, kuin kylmä, sinertävä loisteputken valo. Huoneen ikkunasta heijastui minun säikähtäneet kasvoni ja makuuhuoneen nurkissa värjyi varjoja.

Heräsin ahdistuneena, peloissani ja päättäväisenä häätää tuon kammottavan unen jokainen yksityiskohta mielestäni. Nousin ylös sängystä ja lueskelin hetken aikaa kirjaa, karistellen unenrippeet pois.

Aamulla unen muisto oli hämärtynyt, ja se alkoi vaipua unohdukseen. Sinne se olisi jäänytkin, ellei paria kuukautta myöhemmin isoäitini olisi kuollut juuri samalla paikalla, kuin missä unessani istuin. Se kesäyö vei hänet pois luotamme.

Ehkä vain sattumankaupalla mieleni oli luonut uneen täsmälleen samanlaiset olosuhteet, kuin todellisuudessa oli tapahtuva. Jälkeenpäin olen pohtinut unta, ja miksi isoäitini hyssytteli minulle? Silloin ajattelin, etten saisi puhua näkemästäni unesta. Unessa hän jakoi kanssani salaisuuden, mutta myös muistutti siitä, että hän on aina oleva osa minua, tärkeä pala menneisyyttäni ja henkilökohtaista historiaani, maa, josta juureni ovat kasvaneet.

Tuona yönä näin unen, jota en unohda koskaan.

Onko siellä joku?

Aikaisemmin blogitekstissäni mainitsin, kuinka olen saanut viime aikoina nukkua yöni rauhassa lapsuudenkodissani, kuinka kummittelut siellä ovat loppuneet. Pääsiäisen vietin kuitenkin noilla tutuilla nummilla ja rakkaiden seinien sisällä, ja pitkästä aikaa myös siellä tapahtui jotain selittämätöntä.

Heräsin yöllä oudon unen jälkeen mennäkseni vessaan. Astuin pimeään käytävään varovaisesti ja ennakkoluuloisena, täysin hereillä. Tuntui, kuin joku olisi tarkkaillut minua, vaikka talossa oli äänetöntä. Muistin, kuinka sisareni kertoi kerran nähneensä puolisoni näköisen varjohahmon samaisella käytävällä, ja toivoin koko sydämestäni etten itse kokisi juuri nyt samaa, vaikkakin se olisi loistavaa ainesta blogiini.

En nähnyt mitään ja uskalsin edetä. Wc:n valossa, lukitun oven takana, tunsin olevani jälleen turvassa. Hetken kuluttua kuulin jonkun saapuvan wc:n oven taakse kolauttaen kevyesti kahvaa, ja oloni koheni välittömästi - joku muukin oli hereillä, en vaeltanut pimeässä talossa yksikseni.

Jatkoin toimeni suorastaan korviahuumaavassa hiljaisuudessa ihmetellen, miksi oven taakse tullut perheenjäseneni ei ilmoittanut olevansa siinä etten säikähtäisi tai vaikka sammuttaisi turhaan vessan valoja. Jännitys hiipi jäseniini, ja rohkaisin itseni kysymään oven taakse: "Onko siellä joku?". En saanut vastausta, mutten myöskään ollut kuullut kenenkään poistuneen oven takaa. Jätin valot palamaan ja avasin oven hiljaa, vain kohdatakseni yön pimeän tyhjyyden. Minua kylmäsi ja sykkeeni pingahti nousuun. Olinko muka vain kuvitellut kahvan kolahduksen ja raskaiden askelten synnyttämät puulattian narahdukset?

Tiesin, etten ollut.

Tiesin myös, että minun pitäisi päästä takaisin makuuhuoneeseen.

Veren kohistessa korvissani sammutin valon ja astuin pimeään käytävään. Otin pari varovaista askelta, kun yhtäkkiä selkäni takaa kuului vaimea tömähdys. Paniikki tarrautui minuun kuin hukkuva pelastusrenkaaseen, ja ampaisin käytävään vilkaisemattakaan taakseni. En ollut valmis kohtaamaan mitään yliluonnollista. Syöksyin makuuhuoneeseen ja suljin oven visusti takanani.

Hetken rauhoittelin itseäni, annoin hengityksen ja sykkeen tasaantua, yrittäen löytää rauhallisen mielentilan lymyämästä vielä jostain mieleni perukoilta. Sitten sukelsin takaisin sänkyyn peiton alle, kuitenkin täysin valveilla. Tuijotin pimeää huonetta ja sen hämärää katonrajaa kuullessani puulattian narahtavan aivan makuuhuoneen oven takana. Pelästyin niin paljon, että unohdin hetkeksi hengittää. Samalla ovea kopautettiin. Yritin palauttaa hengitykseni normaaliksi, mutta olin liian peloissani edes liikahtamaan. Tuolloin kopautus kuului toisen kerran. Sen jälkeen talon yölliset äänet hiljenivät, mutta minulla kesti hetki ennen kuin sain uudelleen unenpäästä kiinni.

Tapahtumat olivat hämmentäviä ja yönsydännä erittäin pelottavia. Seuraavana aamuna kysyin muilta talossa majoittuvilta olivatko he liikkuneet yöllä käytävällä, eikä kukaan myöntänyt tehneensä niin. Enkä uskokaan sen olleen mikään fyysinen olento, sillä ääniä olisi tuolloin kuulunut enemmän.

Eräs toinen paranormaaleista asioista kiinnostunut henkilö sanoi minulle, että minun on päästävä peloistani yli ja kohdattava vastaavanlaisten äänien aiheuttaja, mitä asiaa sillä on.

Helppo niin on ajatella, mutta entä kun on tosi kyseessä? Pelottomuudessa on paljon mukavampi ja helpompi kellua, tietämättömyys lisää onnea. Sekä harmikseni että ilokseni olen kuitenkin tiedonjanoinen yksilö, eikä pieni pelkokaan silloin tällöin ole pahitteeksi!

Varjohahmot

Edellisen blogitekstini innoittamana katsoin Netflixistä dokumentin The Nightmare. Dokumentissa eri ihmiset USA:sta kertoivat omista unihalvauskokemuksistaan. En ollut mitenkään vaikuttunut niistä, sillä todella monella kokemukset olivat luultavasti liioiteltuja, ehkä jopa täysin kuvitteellisia, mutta oli dokumentissa muutama antoisakin asia. Suurimpana niistä olivat varjohahmot.

Dokumentissa useat unihalvauksen kokeneet olivat nähneet huoneessa mustan hahmon ääriviivat, mutta hahmo oli ikään kuin kasvoton ja valoton, vain pelkkä synkkä aukko. Kuin varjot, jotka maahan muodostuvat aurinkoisella ilmalla. Takerruin tähän seikkaan sen vuoksi, että useat eri ihmiset yhdistivät nämä varjohahmot unihalvaukseen. Googlailtuani unihalvauskokemuksia paljastui, että muutkin ovat nähneet varjohahmoja makuuhuoneessaan, mutta myös ilman varsinaista liikkumattomuuden tunnetta, joka on olennainen osa unihalvausta.

Minullakin on kokemus varjohahmosta makuuhuoneessani, mistä kerroin ensimmäisessä blogitekstissäni "Kuudes aisti". Kylmät väreet kiirivät selkärangassani kun muistelen yöllä makuuhuoneessani seissyttä hahmoa, joka ei kuitenkaan ollut millään tavalla uhkaava. Useat kuvaavatkin huoneissaan olleita varjohahmoja pelottavina ja karmivina, mutta ei koskaan agressiivisina. Jonkun näkemä varjohahmo on seissyt sängynpäädyssä, ehkä jopa kumartunut nukkujan ylle, mutta ei koskaan koskenut nukkujaan. Toisaalta joku dokumentissa kuvaili kuinka hahmoja oli sängyn ympärillä useampia, ja ne tuntuivat imevän ilmasta onnellisuutta. Tämä mielestäni kuulostaa innokkaan Harry Potter -fanin unelta ankeuttajineen.

Pohdin usein omaa kokemustani unihalvauksesta ja leikittelen ajatuksella, että olisin uskaltanut avata silmäni. Näin päivänvalossa harmittaa etten tehnyt sitä, mutta yön pimeydessä en kadu vähääkään. Olisiko vatsaani painanut, tai sen päälle istunut, ollut varjohahmo? Mahdotonta sanoa, mutta haluan uskoa olevani tarpeeksi rohkea avaamaan silmäni, kun koen vastaavaa uudelleen. Unihalvauksilla on ilmeisesti tapana nimittäin toistua, ja erään nuoria aikuisia koskeneen tutkimuksen mukaan jopa 40 % tutkituista oli kokenut unihalvauksen ainakin kerran.

Unien maailma on muutenkin äärimmäisen kiehtova asia, mutta kun se sekoittuu todellisuuteen ja härnää kaikkia aisteja ja loogisia uskomuksia, on kokemus järisyttävä. Kauhistuttava, jäätävä, karmiva, pelottava, mutta ennen kaikkea ihmistä muuttava, käsityksiä avartava.