Totuus tulee lapsen suusta

Olen ennenkin maininnut siitä, että lapset tuntuvat olevan lähempänä paranormaaleja tapahtumia, aistivan niitä herkemmin. Yliluonnollisen näkökulmasta se johtuu siitä, että lapset eivät ole tietoisesti vielä blokanneet mielensä kykyjä aistia maailmaa ympärillään, toisin kuin me aikuiset, joille selitettävissä olevat asiat tuntuvat olevan ainoat mahdolliset asiat. Lapsien mieli on avoin kaikelle ja kaikille.

Paranormaaleja tapahtumia kokevia lapsia selitetään myös sillä, että heidän kehittyvä mielensä luo tapahtumat ja kokemukset heidän päässään. Skeptikot ja ne, jotka haluavat selittää kaiken selittämättömän jollain tapaa järjellä, vannovat sen nimeen, että lasten kokemat paranormaalit asiat ovat vain kehittyvien aivojen illuusioita.

Tämä, kuten niin moni muukin paranormaali ilmiö, on kuitenkin kiistanalainen, eikä sitä suoraan voi selittää suuntaan tai toiseen. Itselleni suurimpana kysymyksenä tähän liittyen onkin, että miksi jotkut toiset lapset kokevat selvästi voimakkaammin paranormaaleja tapahtumia kuin toiset? Eikö tiede, jonka mukaan kehittyvät aivot aiheuttavat ilmiöt, yritäkin kertoa, että kaikkien lasten aivot kehittyvät saman kaavaan mukaan, hienoisilla yksilöllisillä vaihteluilla? Näin ollen yliluonnolliset asiat eivät ole suoraan rinnastettavissa aivojen kehitykseenkään. Mielestäni on hyvin mahdollista, että toiset lapset, riippuen ajasta, paikasta ja olosuhteista, pystyvät aistimaan paremmin maailmaa, jota aikuissilmä ei näe.

Tällaisesta sain jälleen kerran ihmeellisen todistuksen, kun eräänä kauniina, ruskaisena syysaamuna olin juoksulenkillä. Pysähdyin erään päiväkodin eteen pohtimaan mihin suuntaan lähtisin. Vaihtoehtoina oli kaunis metsäpolku tai pyörätie hieman suuremman tien varteen. Tietenkin minua alkoi houkutella metsään meno, kun kuulin takaani lapsen äänen, joka sanoi, ettei minun kannata mennä sinne.

Käännyin äänen suuntaan ja näin pienen pojan roikkuvan päiväkodin aidassa ja katsovan minua. Hänen piponsa oli vinossa, kun hän nojaili aidan metalliseen reunaan ja hänen pienten silmiensä tarkka katse oli suoraan minuun. Tervehdin häntä ja kysyin iloisella äänellä miksei hän suosittele metsään menoa, vaikka on niin upea ilmakin. Hän sanoi tietävänsä, että satutan itseni siellä. Kavahdin hiukan, mahdollisimman huomaamattomasti, naurahdin ja sanoin, että siispä minun täytyy olla varovaisempi. Poika vaan tuijotti. Sanoin hänelle heipat ja lähdin metsää kohti, kun kuulin hänen vielä sanovan: "Varo isoa ruskeaa". Vilkaisin vielä poikaa, mutta tämä oli jo lähtenyt kirmaamaan kohti muiden lasten joukkoa.

Kohtaaminen myllersi mielessäni kävellessäni upean kuusimetsän siimeksessä. Kyseessä oli kuitenkin lapsi, ja lapset puhuvat mitä sattuu. Työnsin ajatuksen mielestäni ja keskityin nauttimaan syysaamusta. Kun olin kulkenut tovin, astuin vahingossa hiukan syrjään polulta. Sain kenkäni tukevasti sivulla olevan kiven päälle, mutta yhtäkkiä kivi vierähtikin altani ja liukkaat sammaleet saivat jalkani lipeämään. Kaaduin polun sivuun sammaleiseen kivikkoon ja jysäytin polveni kiveen. Hetken aikaa kipu oli niin kova, että pidätin henkeäni. Käännyin istumaan kosteaan maahan ja annoin pahimman kivun laantua ennen kuin yritin nousta ylös. Noustessani huomasin, ettei pahin kipu tullutkaan polvestani, vaan olin nyrjäyttänyt nilkkani siinä sähellyksessä. Alkuun jalkani ei kestänyt lainkaan, mutta pikkuhiljaa sain varattua sille painoa ja pääsin horjuen ja ontuen eteenpäin. Löysin vankan kepin, otin siitä tukea ja käännyin takaisin tulosuuntaani, sillä se olisi lyhin matka kotiin.

Päästyäni ulos metsästä katsoin päiväkodin suuntaan. Piha oli täynnä lapsia kuin pieniä väriläiskiä hiekkaisella temmellyskentällä. Tunnistin kuitenkin erään pojan kauempana päiväkodin pihalla. Minua varoittanut poika seisoi paikallaan ja näytti tuijottavan suoraan minuun. Hän oli kaukana, mutta hetki oli jotenkin erikoinen, ja minulla oli tunne, että hän katsoi minua toruen. Kuin ilmaistakseen "mitäs minä sanoin". Lapsia juoksi hänen edestään kauempaa ja lähempää, mutta näytti siltä kuin hänen tuijotuksensa olisi katkeamaton.

Kotona pidellessäni nilkassani kylmäpussia naurahdin itsekseni. Tapahtumien oli pakko olla sattumaa, ja mielikuvitukseni oli lisännyt siihen omat mausteensa. Näinhän sen oli pakko olla. Pieni poika halusi vaan jotain jutella, ei hän olisi millään voinut osata ennustaa vieraalle ihmiselle tapahtuvaa asiaa. Lisäksi olin varma, että olin kuullut hänen puhuvan isosta ruskeasta, ja olin myös varma siitä, ettei metsässä ollut yhtäkään karhua tai vastaavaa vaanimassa minua, kun loukkaannuin. Kaikenlaista se mielikuvitus teettää, pohdin.

Päivän aikana kävi ilmi, ettei jalkani ollut pahassa kunnossa ja pystyin liikkua sen varassa. Tapahtumat alkoivat tuntua jo koomiselta mielessäni. Aloin epäillä, että olin pojan sanojen takia tavallista jännittyneempi ja siksi liikeratani eivät olleet metsässä täysin normaaleja. Pojan varoitus oli toisin sanoen mennyt minulla ihon alle.

Myöhemmin illalla olin lähdössä varovaisesti koiranpentuni kanssa ulkoilemaan, kun kuulin läheltä hevosen kavioiden kopsetta. Puiden välistä näin suuren, ruskean hevosen lähestyvän ja samassa sekunnissa tajusin, että koirani oli vielä irti. Mieleeni välähti päiväkodin pojan aamuiset sanat, ja tartuin koiraani salamannopeasti. Se on vielä niin nuori ja kokematon, että se saattaisi juosta hevosen luo, säikäyttää kenties koiraan tottumattoman eläimen, tulla tallotuksi kuoliaaksi ja vaikka aiheuttaa ratsastajan tippumisen kyydistä. Kauhukuvat vilistivät mielessäni pidellessäni koiraani ja katsoessani ratsun poistumista näköpiiristä.

Tapahtuman jälkeen olin hetken todella hämilläni. Olen varma, etten olisi osannut toimia niin ripeästi ilman pienen pojan aikaisempaa varoitusta. Yksi sattuma on aina mahdollista, mutta toisen kanssa alkoi epäilykseni horjua. Entä jos pojalle olikin oikeasti tullut jonkinlainen tuntemus, ennakkoaavistus, tapahtumien kulusta? Mitä jos tällaisia on tullut useamminkin, tai jos joillain lapsilla on suurempi herkkyys tämän kaltaisiin? Varma asia on, että sain kokea jotain todella outoa ja ihmeellistä tuona päivänä.

Tajusin myös, että olen satunnaisesti itsekin kokenut etiäisiä. Olen joskus kuullut, kuinka puolisoni on tullut kotiin ja lattia on narahtanut siitä tutusta, samasta kohdasta mistä se aina narahtaa, mutta ketään ei ollut paikalla. Siitä jonkin ajan päästä puolisoni on oikeasti tullut ja lattia on oikeasti narahtanut. Olen myös toisinaan nähnyt todenmakuisia unia, joiden jälkeen minulla on hieman erilainen olo kuin normaalin unennäön jälkeen. Pian on tapahtunut jotain, joka unesta olisi ymmärrettävissä. Näin kävi myös ystäväni kuollessa.

Mikä on totta, mikä tarua? Mikä yliluonnollista ja mikä ei? Mihin tuntemuksiin luottaa?

Sen olen ainakin oppinut, että ei ole mitään haittaa pysyä avoimin mielin ja sydämin.

Joskus elämä ja aistien voima voi yllättää mitä ihmeellisimmillä tavoilla.

Ken kaivoon kurkistaa...

Eräs ystäväni kertoi kerran koiran kanssa lenkkeillessään ajautuneensa syrjäiselle metsäpolulle, joka kulki selvästi jonkin vanhan pihapiirin poikki. Vanha traktorin perässä vedettävä heinäharava oli jäänyt luonnon valtaamaksi ruostumaan omaan rauhaansa, omenapuut ja syreenit rehottivat ja ympärillä kasvoi metsää ja sammaloituneet kivipaasit vihjasivat paikasta, jossa oli joskus ollut jonkun koti. Näytti siltä, kuin ympärillä kasvava metsä olisi nielaissut kaiken, kuin luonto olisi päättänyt ottaa takaisin omansa. Pihapiiri kiehtoi ystävääni, ja hän istahti hetkeksi kuuntelemaan keväistä linnunlaulua.

Ystäväni uskollinen, musta labradorinnoutaja istui maltillisesti omistajansa viereen, olihan se jo saanut kävellä kilometritolkulla. Hetken kuluttua koira kuitenkin valpastui ja vinkaisten nousi takaisin neljälle jalalleen. Se tuijotti metsän laitaan. Ystäväni koetti tähyillä puiden sekaan ja kuulosteli mahdollisia ääniä, mutta luonto hänen ympärillään kuulosti samalta kuin aikaisemminkin.

Yhtäkkiä koira, joka rakasti kaikkia ja kaikkea, päästi kurkustaan vaimean murahduksen. Ystäväni nousi seisomaan nähdäkseen paremmin. Hän lähti kävelemään metsänreunaa kohti koira epäröiden vierellään. Silloin hän kuuli jotain. Vaimeaa, kimakkaa vihellystä. Kuin eläimen uikutusta tai ulinaa. Hän terästi korviaan ja lähti kulkemaan kohti ääntä.

Metsänreunassa ystäväni näki vanhan, sammaloituneen kaivon ja paikansi äänen tulevan sen ympäristöstä. Ympäristö näytti niin hiljaiselta, että kummallinen ääni ei sopinut siihen alkuunkaan. Hän lähti hiljaisin askelin kohti kaivoa, mutta koira pisti jarrut pohjaan. Se oli selvästi päättänyt, että ääni oli sille liian epämiellyttävä. Ystäväni solmi koiranhihnan puuhun ja jatkoi itse kaivon luokse.

Kaivolla hän painoi korvansa kiinni sementtiin ja tosiaan, vaimea, valittava ääni tuntui kuuluvan sieltä. Ystäväni epäili, että jossain kohtaa kaivon sementtiä oli juuri sopiva rako ilmaa varten, ja raosta läpi puhaltava ilma se siellä vain metelöi. Hän nousi kaivon vierestä ja kääntyi huvittuneena koiransa puoleen. Mumisi sille sen jänishousuista ja pudisteli huvittuneena päätään. Sitten kuitenkin, tasaisesti ja niskakarvoja nostattavan hyytävästi vaimea, kimeä vihellys alkoi muuttua kovemmaksi ja kovemmaksi. Ystäväni hypähti kauemmas kaivon luota hämmästyneenä. Voisiko ilmarako enää selittää tuon?

Koira alkoi vikistä kauempana ja ystäväni lähti suuntaamaan takaisin sen luo. Kulkiessaan kauemmas kaivosta, kuului sieltä yhtäkkiä voimakas pamaus. Ystäväni loikkasi koiran luo ja käännähti jännittyneenä katsomaan taakseen, mutta mikään takana olevassa maisemassa ei ollut muuttunut. Hän kertoi, että oli hetken aikaa luullut kaivon betonikannen räjähtäneen irti ja lentävän päällensä. Ääni oli kuitenkin lakannut jo, mutta siinä pelossa, että se alkaisi kuulua uudelleen hän ei jäänyt aikailemaan, vaan nappasi koiran irti puusta ja he lähtivät yhteistuumin niin kauas kuin mahdollista tästä erikoisen tapahtuman miljööstä.

Koiran iloinen ja rento olemus palautui hetki hetkeltä, kun he pääsivät kauemmas. Ystäväni oli mietteissään pitkään kokemansa jälkeen, eikä osaa kertoa mitä koki tuolloin metsässä. Minulle tietenkin tuli hänen kertomuksestaan ensimmäisenä mieleen, että ehkäpä tuo kadonnut piha ei ollut kadonnut omasta tahdostaan, vaan se oli kadotettu tarkoituksella. Saattaa hyvinkin olla, että puiden katveessa nököttävä kaivo kätkee sisälleen muutakin, kuin mitä päälle päin näyttää. Kerroin ystävälleni, että ensimmäinen asia, joka mieleeni hänen kertomuksestaan tuli, oli kauhuelokuva The Ring. Jotka ovat nähneet sen, ymmärtävät vertaukseni. Kuten myös ystäväni, joka parkaisi ja kielsi minua jatkamasta. Hän vannoi, ettei koskaan palaa enää kyseiseen paikkaan, vaikka aionkin saada hänet pyörtämään päätöksensä joskus ja näyttämään tämän paikan minulle.

Joitakin kiviä ei ole tarkoitettu käännettäviksi tai kaivoja kurkistettaviksi. Mutta jos rohkaisemme mielemme, mitä löydämme? Paluu tapahtumapaikalle, mysteerin alkulähteelle, on todennäköisesti itselleni vääjäämätöntä. Tarina houkuttelee minua syvästi.

Ystäväni labradorinnoutaja ei luultavammin jaa innostustani...

Älä katso taaksesi

Lapsuuden kotini maisemissa, joista tuli reilu vuosi sitten kotimaisemiani uudelleen, olen kohdannut monet paranormaalit ja selittämättömät tapahtumat elämässäni. Monet paikat täällä muistuttavat minua tapahtumista ja saavat ihoni kananlihalle, mutta keskellä metsää asuessani olenkin muuttunut rohkeammaksi. Kiinnostuneemmaksi kuulemaan enemmän, kokemaan enemmän. Syöksymään outoa ääntä kohti ja selvittämään sen alkuperän. Ehkä kuitenkin vain siihen asti, kunnes jotain äärimmäisen pelottavaa tapahtuu jälleen.

Eräs lähellä asuva tuttavani tuntee kiinnostukseni selittämättömyyksiin, ja kertoi minulle kulkeneensa melko lähellä kotiani sijaitsevaa metsäpolkua pimeänä pyhäinpäivän iltana. Hän oli todella peloissaan kerratessaan tapahtumaa minulle seuraavana päivänä täydessä päivänvalossa.

Hän oli kulkenut taskulampun kanssa metsän hiljaisuudessa, nauttien raikkaasta syysillasta vetäen keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa. Metsä oli tuoksunut loppusyksyltä. Rämeiltä ja märältä maalta, mädäntyneiltä lehdiltä ja kostealta mullalta. Jossain vaiheessa ilma oli kuitenkin tuntunut muuttuvan lähes seisovaksi ja tuttavani kertoi nähneensä tumman hahmon seisovan polulla liikkumatta. Hän oli yrittänyt kysyä hahmolta oliko tämä kunnossa, mutta tunnelma oli muuttunut niin ahdistavaksi hahmon seistessä keskellä pimeää metsää täysin liikkumatta, täysin hiljaa, että tuttavani oli päättänyt kiiruhtaa pois. Hahmo oli kuulemma seissyt selvästi keskellä polkua kauempana, mutta oli ollut vaikea erottaa sitä tarkemmin taskulampun hiipuvien patterien suomassa loisteessa.

Pyysin tuttavaani näyttämään tarkan tapahtumapaikan, sillä aikomuksenani oli palata sinne tulevan illan pimeydessä. Kun illan pimeys sitten laskeutui, varmistin että minulla oli mukana puhelimeni kuvaamista varten ja taskulamppu tuoreilla pattereilla.

Polku, jolla hahmo oli seissyt

Saavuin suon laidalla metsäisessä kohdassa kulkevalle polulle pimeyden ollessa niin syvää, että se tuntui nielevän koko maailman ympäriltäni. Olisin tuntenut olevani yksin maailmankaikkeudessa ellei metsä olisi satunnaisesti ilmoittanut olemassaolostaan oksien napsahtelulla ja risujen rasahtelulla, sekä omaperäisellä loppusyksyn tuoksullaan. Olin sammuttanut taskulamppuni ja seisoin hievahtamatta paikoillani, imien tietoa ympäriltäni muilla aisteillani.

Jonkin ajan päästä, kun mitään ei ollut tapahtunut, aloin tuntea oloni kylmäksi ja sytytin lampun. Suuntasin sen valon eteenpäin polulla ja tuijotin eteenpäin räpäyttämättä silmiäni. Lopulta niitä alkoi kivistää ja minun oli pakko räpytellä. Silloin taskulampun valoi säröili ja välkkyi. Naurahdin hermostuneena. Eivätkö taskulamput ja kaikki mahdolliset valot ala aina välkkyä kauhuelokuvissa, kun jotain yliluonnollista on lähellä? Toisaalta vanhan tarun mukaan valojen alkaessa välkkyä, on kuollut astunut huoneeseen. Löin lamppua pari kertaa ja sen välkyntä tuntui rauhoittuvan. Terästin aistejani ja tähystin valokeilalla tarkasti polkua eteenpäin. Lähdin kävelemään, kun yhtäkkiä taskulamppu simahti jälleen kokonaan.

Ilma alkoi tuntua minusta raskaalta ja seisovalta. Tästä johtuen lähdin jatkamaan polkua eteenpäin reippaammin, kun onnistuin saamaan taskulamppuni valokeilan jälleen hohtamaan kohti sysipimeää metsää. Minulle tuli tunne kuin metsä, jonka rauha ympärilläni on normaalisti kuin lämmin ystävän halaus, olisi työntänyt minua pois luotaan. Lähdin.

Kotona olin hetken aikaa ajatuksissani ja mieleni harhaili. En ollut täysin varma oliko mitään loppujen lopuksi tapahtunut, vai oliko taskulampun valojen välkkyminen sattumalta oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa vain laukaissut pelon sisälläni ja aiheuttanut tuntemukseni. Vaikkakin olen montaa kertaa täälläkin todennut, en välttämättä usko sattumiin.

Mieleeni tulvivat muistot aikaisemmista kokemuksistani näissä metsissä. Muistin sen kammottavan syksyn, jolloin minua ja ystävääni tuntui vaanivan joku metsän pimeydessä. Häiriköivän ja ahdistelevan. Muistin tarinan Suomiehestä, jonka suo ei ollut tämän kertaisesta tapahtumapaikasta järin kaukana. Mutta eniten mielessäni sykki se kerta, jolloin olin kohdannut koirani kanssa juuri tässä metsässä vain kivenheiton päässä yhden pelottavimmista kohtaamisistani pimeässä ja se sattui olemaan tismalleen samaan vuoden aikaan. Marraskuun pimeinä iltoina. Tällä kertaa minulla ei vain ollut koiraa mukanani vaistoamassa jotain, mitä surkeat ihmisaistini eivät kyenneet vaistoamaan.

Myöhemmin tavatessani tuttavaani, kysyi hän heti olinko todella uskaltanut mennä metsään tuolloin. Hän miltei kiemurteli pelonsekaisesta jännityksestä odottaessaan vastaustani. Kerroin hänelle mitä oli tapahtunut ja näin kuinka väri pakeni hänen kasvoiltaan. Hän sanoi, että juuri noin se oli käynyt hänellekin.

Yritin oikaista hänen väärää käsitystään painottamalla, etten ollut nähnyt mitään. En yhtään mitään.

Tuttavani sanoi:

"Et niin. Tietenkään. Silloin kun valosi alkoi välkkyä, se oli takanasi. Kun olisit kääntynyt ympäri olisit nähnyt."

Yhtäkkiä se metsä on jälleen karmaiseva mielestäni. Kylmät väreet nousevat iholleni myöntäessäni tämän, ja tähyillessäni nyt ikkunastamme näkyvää pimeyttä.

Mitä yö kätkee sisälleen?

Älä katso taaksesi...

Perjantai 5. helmikuuta

 Minun on pakko kirjoittaa eilisistä tapahtumista tuoreeltaan. Aikaisemmin kerroin teille oudosta energiavirtauksesta kotonani, ja eiliset tapahtumat kirvoittivat muistot mieleeni.

Eilen, perjantaina 5. helmikuuta, oli kylmä pakkaspäivä. Mittarilukemat olivat alle -20 pakkasasteen, mutta alimmillaan -16. Pakkanenhan synnyttää staattista sähköä, sillä ilman kosteuden vähentyessä staattinen sähkövaraus kappaleissa ja pinnoissa kasvaa. On täysin normaalia, että koskettaessa jotain esinettä välillä suorastaan kipunoi, mutta kuinka voimakas voi olla staattinen sähkö? Eilen nimittäin kotonamme elektroniset laitteet elivät täydellisesti omaa elämäänsä.

Ensimmäisenä eräs elektroninen lastenkirja alkoi päästellä itsekseen ääntä, ja kaikista äänistään se valitsi suorastaan demonisen kuuloisen kiljunnan, jonka pitäisi edustaa jollain tavalla hevosta. En edes tiennyt kirjan pattereissa olevan vielä voimaa. Sen jälkeen hiljattain talouteemme asettunut robotti-imuri käynnistyi itsestään, ovikellosta kuului surinaa ja sekä kännykkäni että gps-kelloni akut suorastaan imeytyivät itsestään tyhjiin. Jopa tietokoneen näytöt olivat menneet päälle itsestään, ilman että kukaan oli käynyt koneella. Käsittämättömiä, pieniä yhteensattumia pitkin päivää, kaikilla se yhteinen tekijä, että sähkövirta on oleellinen osa näiden laitteiden toiminnassa. Olen varma, että myös vanha dvd-soittimemme olisi temppuillut, jos meillä vielä olisi se.

Illansuussa pimeyden laskeuduttua lähdin pienelle kävelylle, pohtien kaikenlaisia mielessäni pyöriviä ajatuksia. Pysähdyin keskelle metsää, hiljennyin sen rauhoittavassa, pimeässä ja kylmässä syleilyssä. Hengitykseni höyrysi otsalampun valossa, mutta hiljaisuus oli paksua, miltei käsin kosketeltavaa. Mistään ympäriltäni ei kuulunut hiiskahdustakaan. Tunsin todella olevani keskellä ajatonta rauhaa, ja vedin syvään henkeä. Edes puut ympärilläni eivät naksahdelleet tai rasahdelleet pakkasesta.

Silloin kauempaa minusta, syvältä metsästä kantautui voimakas kolahdus. Ehkä pakkanen poksautti jotain puuta, ajattelin. Ajauduin pohtimaan kotonani sisällä tapahtuneita elektronisia temppuiluja, ja päätin päivittäväni tiedot heti blogiin, sillä halusin saada tietää, onko muilla käynyt samanlaisia asioita lähipäivinä.

Yhtäkkiä räsähdyksen tapainen kolahdus kuului taas, mutta hiukan lähempää. Sen jälkeen hiljaisuus laskeutui taas sankkana verhona ympärilleni. En uskaltanut miltei hengittää, sillä paloin halusta kuulla lisää, ja paikantaa äänen suunnan.

Sain mitä toivoin, sillä hetkessä rosoinen kolahdus tuli jälleen lähempää. Voimakas poksahdus. Kuin puun latvat katkeilisivat. Ja taas lähempää. Kuulosti siltä, kuin jokin valtava olento hyppäisi puun latvasta toiseen lähemmäs minua, katkaisten latvat mennessään.

Vielä kolme räsähdystä, sitten hiljaisuus. Hengitin hyvin varovaisesti, sillä viimeisin ääni oli kuulunut jo todella läheltä.

Parin pitkältä tuntuneen sekunnin jälkeen voimakas kolahdus aivan viereisessä puussa. Säpsähdin ja katsoin ylöspäin. Valaisin puun latvoja kohti, mutten nähnyt mitään. Kuin jonkinlainen äärettömän voimakas energiavirtaus olisi tuullut läpi tuulettoman metsän päästäkseen ylleni. En voinut sille mitään, mutta pelko siitä, että olin jonkin itseäni paljon voimakkaamman energian äärellä valtasi minut, ja lähdin suuntaamaan rivakoin askelein pimeän metsän halki kotipihalleni. Siellä, pihavalaistuksen tutussa ja lämpimässä loisteessa pysähdyin uudelleen, ja jäin kuuntelemaan. Erotin upean kirkkaina tuikkivat tähdet taivaalla, mutta metsä pysyi liikkumatta ja hiljaa.

Onko mahdollista, että pakkanen aiheutti tämän kaltaista energiaa? Niin voimakasta, arvaamatonta? Onko teille käynyt niin? Vai onko eilisen magiikka ihan puhtaasti ajankohdassa? En ole asunut kodissani vielä vuottakaan, en pysty siis sanomaan onko tämä ajankohta jokin sellainen, joka sitoo menneisyyden haamuja, selittämätöntä energiaa?

Jokin sisälläni sanoo, että tämä asia tulee kyllä selviämään minulle, ennemmin tai myöhemmin. Jostain erikoisesta syystä olen kuitenkin kiitollinen, ettei kyseessä ollut perjantai 13. päivä.

Enkä voi olla pohtimatta oliko eilinen jälleen saman energian aiheuttama, kuin edellisetkin kerrat? Kerääkö jokin aina valtavan määrän voimaa pystyäkseen viestittämään minulle jotain, vai onko kyse sattumista?

Se on varmaa, että elämä on kaukana staattisesta. Se on alati muuttuvaa. Seuraava selittämätön tapahtuma tai käänne voi odottaa jo aivan kulman takana.

Loppuhuomautus: Tämä ei voi olla enää edes sattumaa. Kirjoittaessani äskeisen kappaleen viimeistä lausetta, alkoi demoninen hevonen hirnahdella taas hyllyn perukoilla, kuin ivatakseen sitä, kuinka kaukana vielä olen totuudesta. Matka jatkukoon.

Älä avaa ovea pelolle

Uusi kotimme lapsuudenkotini läheisyydessä on valanut minuun mielenrauhaa. Täällä, suurten metsien siimeksessä tunnen todella olevani kotona. Tunnen palanneeni juurilleni, joista aikaisemmin revin itseni irti turhankin vimmatusti.

Kotimme on rakennettu 60-luvulla, ja vanhojen talojen sanotaan elävän ympärillämme. Kirjaimellista elämää saattaa olla seinänkoloissa, joissa hiiret ovat luoneet tunneleitaan (onneksi kissamme säikyttelee ne tiehensä) ja lattiat narahtelevat, kun astuu tiettyihin kohtiin. Narahdus on erilainen astuessa ja painon noustessa lattialta, olen oppinut tunnistamaan ja erottamaan nämä äänet. Siksi onkin jotenkin selkäpiitä karmaisevaa kuulla yksin ollessaan juuri niitä narahduksia, jotka syntyvät kuin joku askeltaisi kotonamme.

Olen huomannut, että ovet täällä elävät myös omaa elämäänsä. Ne saattavat aukeilla ja yllätyksekseni ne ovat myös onnistuneet sulkeutumaan ilman, että olen niihin koskenut. Vanhan talomme ilmanvaihto on painovoimainen, joten kohautan olkapäitäni tälle ilmiölle - ilma pyrkii liikkumaan ulos ja sisään huoneista. Ulko-ovemme etenkin napsahtelee auki herkästi, mikäli se ei ole lukittuna ja tuulikaapin ovi on jäänyt auki.

Kirjoitin parisen vuotta sitten juhannuksen aikaan tekstin, jossa kerroin lukemastani, karmaisevasta tarinasta. Tarinassa seinän takaa oli kuultu koputuksia, ja kun asiaa oli tutkittu, oli sieltä löytynyt ihmisen luuranko. En aio kertoa, että uudesta kodistamme olisi löytynyt luurankoja (onneksi), mutta ollessani muutamia päiviä sitten yksin kirkkaassa päivänvalossa. ulko-oveemme koputettiin. Keittiömme ikkunasta näkee ulko-oven edustan, ja hämmennyin kurkistaessani kuka oli saapunut, sillä kotimme edusta ammotti tyhjyyttään.

Kävelin varovaisesti ulko-ovemme suuntaan, mutta jähmetyin jännityksestä oven napsahtaessa vauhdikkaasti auki. Rationaalinen puoleni halusi heti sysätä tapahtuneen ilmanvaihdon harteille, mutta päässäni taisteli myös toinen järjen ääni, joka väitti kivenkovaan, ettei tuo ollut mahdollista. Ei silloin, kun tuulikaapin ovi oli myös visusti kiinni. Kävin vielä kurkistamassa pihalle, mutta en nähnyt, tuntenut, kuullut tai aistinut mitään. Jokin silti muuttui sisälläni, sillä ensimmäistä kertaa pieni jännitys paranormaalin läsnäolon mahdollisuudesta oli hiipinyt mieleeni.

Samanlainen tapaus toistui seuraavana päivänä, tismalleen samalla tapaa. Olin keittiössä kuullessani koputuksen, mutten nähnyt ketään. Kun lähestyin tuulikaappia, näin sen rosoisen lasin läpi valon tulvahtavan sisälle tarkoittaen sitä, että ulko-ovi oli juuri auennut itsestään. Mieleeni palautui entisessä kodissani tapahtuneet koputukset ja pamaukset, jotka eivät olleet jättäneet jälkeensä miellyttävää muistoa.

Tämä tapahtui kaksi kertaa, mutta suorastaan pelkään niin käyvän vielä uudelleen, sillä muistot edellisestä kodistani siirrettynä omakotitaloon metsän keskellä säkkipimeän syksyn saapuessa saattavat olla liikaa. Vielä en ole kohdannut mitään voimakasta tai karmaisevaa, ja vaikka yliluonnollisia tapahtumia tunnun kaipaavanikin, en ole varma haluanko niitä kotiini enää. Täällä puitteet ovat jotenkin syvemmältä kauhugenrestä itsestään.

En voi olla pohtimatta naapurimme tontin rajalle haudattuja ihmisiä. Keitä he olivat? Mitä he saavuttivat elämässään? Jäikö heillä keskeneräisiä asioita?

Sanotaan, että ihminen kuolee kahdesti: ensimmäisen kerran maan päällisen elämän päättyessä ja toisen kerran sielun kadotessa, kun kukaan maan päällä ei enää muista sitä ja elämää, jonka se kätki sisälleen. Tällaisen uskomuksen mukaan henkien vaellus keskuudessamme kestää juuri niin kauan, kun heistä puhutaan ja heitä muistellaan.

Entä, jos henki ei olekaan valmis poistumaan, vaan haluaa muistuttaa itsestään ruokkiakseen omaa olemassaoloaan?

Ja voíla, kummittelu on syntynyt.

Kunhan leikittelen ajatuksilla, sillä kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, ei kukaan todella voi varmuudella sanoa, mitä tapahtuu elämän jälkeen.

Se, mitä koputukset ja ovien avaamiset merkitsevät, saattavat aueta minulle ennemmin tai myöhemmin. Ja voitte olla varmoja, että jaan tiedonmurut kanssanne.

Vaikka taidankin pitää jonkin aikaa ovea lukossa, ihan vaan varmuuden vuoksi. Vai enkö todellakaan ole ottanut mistään opikseni?

Ovet siis lukkoon. Vaan riittääkö se?

Magiaa metsässä

Löysin taannoisella metsäkävelylläni jotain häiritsevää, joka sai selkäpiin karmimaan. En ole juuri viihtynyt metsissä ilman uskollista koiraystävääni, mutta toisinaan on pakko päästä suurten puiden, sammalten ja luonnon rauhoittavaan syleilyyn. Tällä kertaa happihyppely metsässä oli kuitenkin kaikkea muuta kuin rauhoittava.

Jo metsään mennessä minulla oli kummallinen tunne, joka sai minut pälyilemään olkani yli. Kuin joku seuraisi kulkuani. Ravistin tuntemukset harteiltani, sillä ajattelin sen johtuvan puhtaasti siitä, etten ole tottunut kulkemaan metsäpolkuja yksin. Koiran kanssa oloni ei koskaan ollut yhtä rauhaton. Jonkin matkaa kuljettuani metsän synkkä tunnelma ympärilläni tuntui tiivistyvän, ja päätin, että tämä irtiotto arjesta riittää tällä kertaa. Täydellisen rauhan saavuttamiseksi en ollut ottanut edes puhelinta mukaan, se olisi saattanut tuoda mieleeni jonkinasteista turvallisuudentunnetta.

Olin aikaisessa kääntyä ympäri, kun katseeni harhaili tumman kuusikon aluskasvillisuuteen. Näytti siltä, kuin sammalta olisi tallottu ja pengottu maassa. Kävelin tarkastelemaan näkyä lähempää. Maahan oli myllerretty hieman muodottoman näköinen pentagrammi, jonka keskellä maassa makasi irvokas, harmahtava kangasnukke. Näytti siltä, kuin nuken päässä olisi oikeita ihmisen hiuksia epämääräisinä tukkoina ja sen silminä toimivat kankaaseen ilmeisesti tussilla piirretyt pienet, ylösalaiset ristit. Näky oli lähes kuvottava, ja minua alkoi pelottaa. Paikassa oli tosiaan synkkä, voimakas tunnelma, tuntui siltä kuin luontokin ympärilläni olisi ollut täysin hiljaa. Mitä ikinä täällä olikin tehty, liittyi siihen vähintään joku todella häiriintynyt ihmisyksilö, pahemmassa tapauksessa jotain voimakkaampaa.

Lähdin hämärän laskeutuessa metsästä melko vauhdikkaasti ja jännityksen vallassa, jokainen ympäriltäni kuuluva kahahdus hermostuttaen minua. Päätin tulla pian uudelleen, jotta saisin kuvan paikasta. Kun seuraavan kerran pääsin paikan päälle, oli jäljellä vain takaisin paikoilleen potkittua sammalta ja karmaiseva tuntu siitä, että olin todistanut aikaisemmin jotain todella väärää. Mieleeni nousi välittömästi ajatus siitä, etten välttämättä ollutkaan metsässä yksin ensimmäisellä kerralla nuken nähdessäni. Ehkäpä tekijällä oli vielä hommat kesken, ja hän piileksi jossain lähellä kun kävin tapahtumapaikalla, tarkkaillen minua ja liikkeitäni. Ajatus siitä oli kammottava.

En ole koskaan pahemmin uskonut voodoo-nukkeihin, mutta näkemäni sai minut tutkimaan asiaa. Metsässä oli selvästi yritetty tehdä jonkinlaista voodoo-taikaa, vaikkakaan pentagrammi ei voodoo-uskomuksiin liitykään. Kaikki näkemäni viittasi mustaan magiaan, sillä pentagrammi viittaa vahvasti satanismiin, vaikkakin ironista kyllä, se tarkoitti alkujaan myös kristillisessä uskonnossa päinvastaista. Pentagrammi oli kristinuskossa alkujaan nimittäin viiden aistin ja terveyden symboli, jonka uskottiin keskiajalla suojaavan noidilta ja pahoilta hengiltä. Vasta myöhemmin se liitettiin vahvasti saatananpalvontaan.

Voodoo-nukeista kerrotaan kirjassa Maailman mysteerit, selittämättömiä ihmeitä ja arvoituksellisia ilmiöitä (Genzmer & Hellenbrand, Gummerus 2016), että ne ovat yleensä kankaasta, vahasta tai savesta tehtyjä nukkeja. Rituaalit kohdistuvat tiettyyn henkilöön tarkoituksena vahingoittaa häntä tai vähintäänkin asettaa hänet rituaalin suorittajan valtaan. Tällainen yhteys nuken ja uhrin välille voi syntyä, kun nukkeen liitetään uhrin hiuksia, kynsiä tai elimistön eritteitä. Kirjassa kerrotaan, että nukkea jollain tapaa vahingoittaessa, ilmenee sama vaikutus myös uhrin vastaavassa ruumiinosassa ja jos nukke kokonaan hävitetään, sen edustaman henkilön uskotaan olevan tuomittu kuolemaan.

Huolimatta voodoo-nuken saamasta pahasta maineesta ja rinnastettavuudesta mustaan magiaan, on voodoo-uskonto kuitenkin alunperin viaton uskonto, jonka ulkopuoliset ovat leimanneet pahamaineiseksi. Kirjassa Maailman mysteerit kerrotaan, että voodoon lähtökohdat ovat Länsi-Afrikassa, josta se levisi orjuuden mukana muille mantereille. Voodoossa käytetyt luut, pääkallot ja tanssirituaalit saivat sivustakatsojat uskomaan kyseessä olevan mustan magian tai vainajien palvonnan. Myös eläinuhrien käyttö saattoi järkyttää, vaikka lähinnä kyseessä oli eläimen teurastaminen syömiskäyttöön julkisessa seremoniassa, joka oli omistettu voodoo-jumalille.

Wikipediassa voodoo-nukeista kerrotaan, että niitä voidaan käyttää sekä hyvään että pahaan ja nukkeen täytyy alkuun yhdistää oikea henkilö kirjoittamalla tämän nimi siihen, tai liittämällä hänen valokuvansa nukkeen. Tämän jälkeen nukkeen liitetään jotain henkilön omaa, kuten esimerkiksi hiuskiehkura tai vaatekappale.

Ehkäpä metsässä todistamani näky olikin siis jonkinlainen suojelusloitsun kaltainen yritys tiettyä henkilöä kohtaan. Jos otetaan pentagrammin alkuperäinen tarkoitus ja se, että nukke oli asetettu kuvion sisälle, voisi kuvitella sen liittyvän jotenkin tämän henkilön suojaamiseen. En millään muista varmuudella, oliko nukkeen tuikittu jotain vahingoittavan näköistä. Haluaisin todella uskoa kyseessä olleen jonkin hyvän tarkoituksen. Mutta...

Jokin nuken järkyttävässä ulkomuodossa kuitenkin saa minut vahvasti toiselle kannalle. Nukke ei näyttänyt siltä, että sitä tehdessä olisi ajateltu rakasta henkilöä, jota halutaan suojella. Se oli niin irvokkaan näköinen, että sellainen voi syntyä vain äärimmäisestä vihasta ja pohjattomasta raivosta. Ja ehkä juuri se oli kaikkein pelottavinta nuken näkemisessä.

Oli tässä sitten todella sotkeuduttu johonkin mustaan magiaan tai ei, on järkyttävää ajatella, että kuka tahansa ohikulkijoistani on häilynyt niin häiriintyneen vihan vallassa, että on nähnyt kaiken tuon vaivan. Emme pysty näkemään kanssaihmistemme mieliin ja sielujen syvimpiin kolkkiin, ja voi olla että se on hyvä asia. Joissakin meissä piilee sisällä pahuutta, jonka mustuus nielisi elävältä.

Vanhassa intiaanien tarinassa kerrotaan, että sisällämme taistelevat kaksi sutta. Toinen on paha: täynnä vihaa, kateutta, surua, katumusta, ahneutta, ylimielisyyttä, itsesääliä, syyllisyyttä, paheksuntaa, valheita ja egoa. Toinen on hyvä: täynnä iloa, rauhaa, rakkautta, toivoa, tyyneyttä, nöyryyttä, kiltteyttä, hyväntahtoisuutta, empatiaa, anteliaisuutta, totuutta ja myötätuntoa.

Entä kumpi näistä susista sisällämme lopulta voittaa taiston?

Se, jota me ruokimme.

Uinu, uinu lemmikkini

Tämä kuukausi on ollut minulle poikkeuksellisen vaikea. Kesäkuun lopussa, tasan kuukausi sitten 29.6. nimittäin menetin koiraystäväni, enkä liioittele hetkeäkään kertoessani, että se oli paras ystäväni.

Koirani on esiintynyt tässäkin blogissa satunnaisesti, ja on ollut äärimmäisen iso ja tärkeä osa elämääni (muutamana mainittakoon tekstit: Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää, Ei haukku haavaa tee ja Jos metsään haluat mennä nyt). Vain sellaiset teistä, jotka ovat menettäneet joskus rakkaan lemmikkinsä, parhaan ystävänsä, voivat käsittää surun määrää, jonka tällainen menetys tuo tullessaan. Kaiken lisäksi meillä piti olla vielä vuosia jäljellä, koirani oli vasta saavuttanut yhdeksännen ikävuotensa, kun tavallista hammasleikkausta seuranneet vakavat komplikaatiot saattoivat minut ja puolisoni sen päätöksen äärelle, että koiralle oli pakko tehdä eutanasia ennen kuin kuolema iskisi kipeämmällä tavalla. Olimme surun murtaneita.

Tällaisen menetyksen äärellä haluaisi ennen kaikkea tukeutua siihen, että myös rakkaat lemmikkimme jatkavat jonnekin, etteivät nekään ole vain pelkkää energiaa, joka katoaa ikuisesti. Kuulin koirani kynsien rapsuvan lattiaa vasten, kun sen kuolemasta oli vasta viikko, ja ajattelin että pitääpä kissamme hyvin samanlaista ääntä kuin koiramme. Sitten muistin, että kissa on ulkona valjailla kiinni terassilla, se ei voinut mitenkään aiheuttaa ääntä. Kuulemani saattoi kuitenkin olla vain alitajuntani tuotosta, sillä avasin juuri silloin yläkerrassamme kaapin, jossa myös koiranherkkuja pidettiin, ja se sai aina vipinää koiraystäväni tassuihin. Ehkä alitajuntani oli niin tottunut kaapin avaamista seuraaviin ääniin, että mielikuvitukseni loi ne. Olisi kuitenkin lohdullista ajatella, että koiramme oli vielä jollain tapaa läsnä.

Kaikista erikoisin tapahtuma koirani kuolemaan liittyen kävi kuitenkin sen kuolemaa seuraavana päivänä. Perjantain ja lauantain välistä yötä olin viettänyt eläinsairaalassa, ja sunnuntaiaamuna havahduin väsyneenä ja turtana siihen tosiasiaan, että paras ystäväni oli lopullisesti poissa. Olin varma, että olin herännyt aikaisin, mutta vilkaistessani ranteessani aina loistavaa gps-aktiivisuuskelloa huomasin, että se näytti kellon olevan jo 10:36. Kurtistin kulmiani, en olisi uskonut nukkuvani niin myöhään. Havahduin täysin, kun huomasin, että kellonajan alapuolella luki La 29.

Oloni oli sekava, eikö eilen ollutkin lauantai 29.6.? Muistinko todella niin väärin, entä jos koirani kuolinpäivä olikin lauantai 28.? Hyvin mahdollista. Kokeilin näppäillä kelloni sivussa olevia nappeja, mutta ne eivät toimineet. Kelloni oli täysin jumissa. Yhtäkkiä tajusin, että se oli jumissa ajassa, jolloin koirani oli kuollut. Lauantai 29. klo 10:36.

Herätin puolisoni, joka ihmetteli asiaa yhtä paljon kuin minäkin. Olen kuullut ja lukenut paljon pattereilla toimivista ja vedettävistä kelloista, jotka ovat pysähtyneet kuoleman läsnäollessa, mutta tämä tapaus oli outo ja erilainen. Kello oli palautunut tuohon aikaan, sillä edellisen, surullisen päivän se oli toiminut normaalisti. Muistan sen siitä, kun päivän kuluessa laskin tunteja, jotka olin selvinnyt surun kanssa. Kelloni ei toiminut lainkaan, joten jouduin sammuttamaan sen, eikä se suostunut käynnistymään heti uudelleen. Emme ymmärtäneet mitä se tarkoitti, miten tuollaista voi edes tapahtua gps:n kautta aikansa päivittävälle älykellolle?

Siihen ei ole mitään järkevää selitystä, mutten myöskään ymmärrä paranormaalia kantaa. Mikä oli tämän viestin tarkoitus, vai oliko sellaista? Tapahtuneen jälkeen kelloni on toiminut moitteettomasti.

Nyt olen elänyt ikäväni kanssa jo kuukauden päivät, kiitollisena kaikista vuosista, jotka parhaan ystäväni kanssa sain. Sen tuhkat on haudattu lapsuudenkotini metsään, sillä siellä se aina viihtyi. Paikka, jossa saa rauhan.

Elämä on arvaamaton, ja se on lyhyt. Mitä tapahtuu sen jälkeen?

Se selviää jokaiselle myöhemmin.

Hyvästi, ystäväni.

Jos metsään haluat mennä nyt...

Marraskuisessa metsässä on jotain hyytävää. Pimeys laskeutuu sankkana verhona varhain, ja lähes aina metsän oma soundtrack tarjoaa rapinaa, napsahduksia ja vesipisaroiden ropinaa maahan pudonneille lehdille. Siellä on aavemaista ja hiljaista, mutta kuitenkin omalla tavallaan äänekästä.

En käy usein marraskuun pimeyden saavuttua töiden jälkeen metsälenkeillä, mutta toisinaan tuntuu, että tarvitsen metsän rauhaa kiireisen päivän jälkeen. Tällöin mielessäni pyörivät yleensä työkuviot, mutta metsä vaimentaa niiden takaraivoani vasaran lailla hakkaavan äänen. Metsästä löytää mielenrauhaa.

Ainakin useimmiten.

Hiljattain lähdin tekemään koirani kanssa metsään pimeällä juuri tällaista metsäkävelyä mielenrauhan ja parempien unien toivossa. Sainkin jotain muuta.

Otin mukaani voimakkaan taskulampun. En osaa edes sanoa, kuinka kauas se valaisee, mutta kantama on helposti parisen sataa metriä. Tuona iltana ilmassa oli kuitenkin usvaa, joka vaimensi valon ja äänet tehokkaasti, tappavasti.

Koirani innokas kirmailu rauhoittui jonkin aikaa käveltyämme, en kiinnittänyt siihen suuremmin huomiota. Aloin juuri löytää kyvyn rentoutua, kun koirani vinkaisi aivan jalkojeni juuressa. Hätkähdin ajatuksistani ja käänsin taskulampun valokeilan sen tassuihin tarkastaakseni oliko se kenties satuttanut jalkansa. Koirani tuijotti minua, silmät loistaen turkoosia heijastusta takaisin. Kehotin sitä jatkamaan, ja se siirtyi jalkojeni juureen. Jotain oli vialla. Vaikka en halunnut antaa pelolle valtaa, en voinut estää sydämeni sykettä kohoamasta. Annoin taskulamppuni kirkkaan valokeilan liukua synkän metsän siimeksessä, osuen puusta toiseen. Harmaa, kostea ilma leijui ympärilläni.

Jatkoin matkaa ripeämmin, pääsisin pian metsätielle, jota kautta voisin vaikka juosta takaisin ihmisten ilmoille. Oikealla puolellani kohosi puinen rinne, vasemmalla kuuset hipoivat kohti sysimustaa yötaivasta. Yhtäkkiä kuulin rinteeltä voimakkaan rasahduksen. Koirani kulki kiinni jaloissani, ja tunsin sen säpsähtävän. Kohotin sydän kurkkua hakaten lampun valon ylös, ja muutaman kymmenen metrin päässä meistä välähti silmäpari melko korkealla maanpinnasta. Taisin huudahtaa ääneen, silmäpari kääntyi pois ja tuli aivan hiljaista.

Se oli hirvi. Tai peura. Jokin kookas yksilö. Pakko olla niin. Aivan.

Hoin itselleni järkeviä vaihtoehtoja kuin mantraa. Kuitenkin tunsin pelkoa, sillä koirani on ennenkin törmännyt kyseisiin vaihtoehtoihin, ja yleensä vain rohkeasti haukkunut niille. Ehkä pimeys sai senkin pelkäämään. Ja se vaistoaa minun pelkoni. Kieltäydyin ajattelemasta, että sen pelko oli alkanut aikaisemmin kuin omani.

En halunnut jäädä odottamaan lähempää tuttavuutta hirven tai peuran kanssa pimeässä metsässä, joten lähdin jatkamaan eteenpäin entistä sukkelammin. Koirani inisi ja murisi vaimeasti. Jostain takaamme kuului tömähdys. Käännähdin katsomaan, mutta valo näytti vain puunrunkoja.

Ei enää pitkä matka metsätielle. Harpoin eteenpäin.

Silloin koirani alkoi haukkua taaksepäin. En uskaltanut kääntyä katsomaan vaan kiristin tahtiani, kun yhtäkkiä kuulin raskaita juoksuaskeleita takaani. Ne tömisivät kauempana, mutta kuulosti siltä kuin ne lähestyisivät - ja vauhdilla. Huudahdin ja pinkaisin pakoon niin lujaa kuin jaloistani lähti.

Pääsin metsätielle, ja juoksin vielä senkin. Pysähdyin vasta päästyäni ensimmäisen talon kohdalle, painuin kaksinkerroin vetämään henkeä. Koirani käyskenteli hermostuneena vierelläni. Kun sain sydämeni sykkeen tasaantumaan, kohottauduin ylös ja valaisin tärisevin käsin synkkää metsää. Kaikkialla oli tyyntä, hiljaista.

Usva tuntui melkein kiertyvän ympärilleni avonaisessa maastossa.

Kiirehdin sen läpi kohti kotia, mieleni sekaisin ja rauhattomana.

Olisiko se ollut joku ihminen, keksinyt tilaisuuden pelotella? Joku niistä hyypiöistä, jotka pukeutuivat viime syksynä pelleiksi pelotellakseen muita. Ehkä tilaisuus teki varkaan. Juoksuaskeleet olivat todellakin kuulostaneet kaksijalkaisen synnyttämiltä. Joku raskasrakenteinen olisi voinut saada ne aikaiseksi.

Ajatukseni kiirivät myös menneisyyteeni, entä jos vaanija lapsuudenkotini läheisistä metsistä on löytänyt minut?

Koirani pelko oli kuitenkin jotain uutta ja kammottavaa. Kuin se olisi vaistonnut todellisen vaaran.

Ehkäpä uhka olikin todellinen. Joku halusi pelotella minut kuoliaaksi. Samat hohtavat silmät, jotka seurasivat kulkuani metsässä.

Kylmät väreet riipivät käsivarsiani, kun ymmärsin, että mikäli kyseessä oli yksi ja sama pelottelija, se ei voinutkaan olla ihminen.

Meidän silmämme eivät heijasta valoa pimeässä.

Sattumien summaa, vai todellinen uhka?

Koirani tietäisi vastauksen.

Urbaani legenda: Slender Man

Tutustuin Slender Man -kauhuhahmoon, kun seurasin erään ystäväni pelaavan Parsec Productionin kehittämää peliä "Slender: The Eight Pages". Slender Man on pelissä kammottava pelaajan taustalla häälyvä uhka; hoikka, epätavallisen pitkä mustiin pukeutunut "mies", jolla ei ole kasvoja. Pelissä ideana on saada kerättyä pimeästä metsästä kahdeksan puuttuvaa sivua ennen kuin Slender saa pelaajan kiinni. (lähde: Wikipedia - Slender: The Eight Pages)

Kauhuntunne tulee pelissä siitä, kun Slender on koko ajan lähempänä ja ilmestyy odottamattomasti pelaajan selän taakse tai metsään puiden sekaan. Koko ajan liikkuessa jäytää niskassa kauhu, jonka synnyttää pelko Slenderin kohtaamisesta. Kauhuhahmoa ei voi katsoa pitkään, tai se saa pelaajan kiinni ja peli on menetetty. Yksinkertaisuudestaan huolimatta peli pitää pelaajaa hyisessä otteessaan, ja minulle riitti jo pelkästään sivusta katsominenkin kohottomaan sykettä.

Slender Man ei kuitenkaan ole vain pelihahmo, vaan se on alkanut tulla osaksi sitä kauhuhahmojen kavalkadia, jota voidaan nimetä jo urbaaniksi legendaksi. Moni väittää myös kohdanneensa Slender Manin ja internet on tulvillaan kuvia kohtaamisesta tämän yliluonnollisen olennon kanssa. Suurin osa kuvista on pystytty helposti todistamaan väärennöksiksi, mutta se ei tee niistä yhtään vähemmän pelottavia ajatuksen tasolla.

Usko Slender Manin todelliseen olemassaoloon on noussut parin viime vuoden sisällä lehtiotsikoihin, sillä se on nostanut ihmisissä esiin heidän kammottavimpia piirteitään. Toukokuussa 2014 kaksi teini-ikäistä tyttöä houkuttelivat ikätoverinsa metsään ja puukottivat tätä 19 kertaa tehdäkseen vaikutuksen Slender Maniin. Uhri pystyi raahautumaan läheiselle tielle, josta ohikulkija hälytti hänelle apua. Puukotetun henki oli hiuskarvan varassa fiktiivisen kauhuhahmon vuoksi, joka oli muuttunut kahden teinitytön mielessä todelliseksi olennoksi.

Slender Manin hahmon loi vuonna 2009 Eric Knudsen (tunnetaan myös nimellä Victor Surge) Something Awful -internetfoorumin photoshop-kisaan. Hahmo sai välittömästi suosiota ja alkoi niittää mainetta internetissä, pian siitä alkoi ilmestyä uusia valokuvia ja "näköhavaintoja", muutaman vuoden sisällä seurasivat pelit ja elokuvat.

Vaikka Slender Manin hahmo onkin täysin fiktiivinen (onneksi), ei se ole ensimmäinen tämän tyylinen kauhuhahmo, johon olen törmännyt. Jo ennen Slender Manin luontia kuulin nimittäin tarinan eräästä Etelä-Suomen kylästä, jossa uskottiin metsissä vaeltavan "kasvottoman miehen". Mies oli sairaalloisen laiha ja pitkä, pukeutui resuisiin vaatteisiin ja piinasi alueen asukkeja, mikäli he uskaltautuivat liian syvälle hänen metsäänsä. Kasvottomalla miehellä huhuttiin olevan pelkät kuopat silmien ja suun paikalla, ja hänet oli tuomittu vaeltamaan metsissä sokeana etsien uhria, jolta repiä itselleen uudet silmät ja suu. Kasvottoman miehen kerrottiin olevan lähellä, kun kuuli narinaa joka kuulostaa siltä kuin kaksi puuta hankaa toisiaan vasten. Tosiasiassa ääni syntyi eteenpäin raahustavan kauhuhahmon epätoivoisesta yrityksestä päästää umpinaisesta suukuopastaan ääniä.

Tarinat kasvottomasta miehestä ja törmääminen Slender Manin urbaaniin legendaan saivat minut hetkeksi pelkäämään pimeässä metsässä liikkumista. Toisinaan kuulin puiden hankausäänen pimeydessä, uskaltamatta vilkuilla sivuilleni ja lisäten vauhtia kohti maantien turvallisia katuvaloja.

Mikään ei ole niin kammottavaa kuin kulkea pimeydessä, taskulampun valon siristessä ja simahtaessa, ja kuulla raahustavia askeleita ja korisevaa ääntelyä takaansa... En uskaltaisi kääntää katsettani taaksepäin tarkastaakseni pitävätkö legendat paikkaansa.

Vaanija metsän pimeydessä

Vihreän seasta jo nyt erottuvat vaimeammat keltaisen ja punaisen sävyt muistuttavat jännittävimmän vuodenajan olevan alkamassa. Loputtoman tuntuiseen pimeyteen kääriytyvät illat ja ne harmaat, synkät loppusyksyn päivät tarjoavat paranormaalin faneille aavemaisia maisemia ja pelottavia kokemuksia, olivat ne sitten todellisia tai mielikuvituksen värittämiä. Puhumattakaan siitä, että syksyllä on myös pyhäinpäivä, halloween - päivä jolloin "kuolleet vaeltavat maan päällä".

Minua ja ystävääni (joka on mainittu myös teksteissäni Verivalkama, Kummitustalo ja Ei valoa käytävän päässä) piinasi yhtenä syksynä metsien pimennoissa joku, jokin, josta emme koskaan ottaneet selkoa. Meillä oli tapana käydä yhdessä lenkeillä purkaaksemme milloin mitäkin mieltemme ahdistustiloja, kun eräänä pimenevänä lokakuisena iltana mukanamme ollut ystäväni koira pysähtyi tuijottamaan metsää muristen. Mekin seisahduimme katsomaan, sillä leppoisan, ystävällisen kaikkienkaverin suusta tuo murina kuulosti luonnottomalta, pahaenteiseltä. Emme huomanneet mitään ja vedimme koiraa liikkeelle, kun ystäväni yhtäkkiä huudahti näkevänsä jonkun seisovan metsässä. Pelästyneenä käännyin katsomaan ja metsän aukossa tummansinistä taivasta vasten todella näkyi tumma hahmo. Se seisoi hetken paikoillaan, emmekä me uskaltaneet liikahtakaan. Sitten se siirtyi syrjään, kadoten metsän pimeyteen ja sysäten meidät liikkeelle paniikin siivittäminä. Juoksimme pitkän matkaa, kunnes pysähdyimme hengästyneinä puimaan kokemaamme. Halusimme uskoa jonkun vain pelleilevän kustannuksellamme, mutta ajatus ihmisestä haahuilemassa pimeässä metsässä pysähtyen tuijottamaan ohikulkijoita oli epätodennäköistä.

Seuraavana päivänä menimme tutkimaan samaisen metsäaukean päivän valossa, jos vain saisimme jonkin viitteen näkemästämme hahmosta. Aukea oli hieman mutainen, joten toivoimme löytävämme ainakin jonkun jalanjäljen. Sidoimme koiran hihnan tiukasti puuhun ja lähdimme määrätietoisesti kirkkaan päivän rohkaisemina haravoimaan aluetta, löytämättä kuitenkaan mitään. Päätimme lopulta luovuttaa, mutta palatessamme lähemmäs koiraa huomasimme sen istuvan kuin patsas samalla paikalla mihin olimme sen jättäneet. Energisin koira, jonka olen koskaan tuntenut, vain istui ja tuijotti lasittunein katsein ohitsemme, hievahtamatta. Jännitys hiipi mieleeni ja koetin havahduttaa koiran horroksestaan päästämällä sitä normaalisti innostavia ääniä, mutta se ei reagoinut meihin millään tavalla. Normaalisti tuo samainen koira olisi jo hyppinyt innosta sekaisin paikallaan, malttamattomana odottaen hetkeä, jolloin voisi iskeä kuraisten etutassujensa jäljet takkiini.

Pääsimme muutaman metrin päähän jähmettyneestä koirasta, kun se yhtäkkiä ikään kuin säpsähti hereille ja juoksi villisti luoksemme, vapaana hihnastaan, joka roikkui edelleen puuhun sidottuna. Koiran hihna ja kaulapanta olivat täysin ehjiä, mutta jotenkin koira oli päässyt irti ja heilutti häntäänsä villisti edessämme. Lähdimme kiireesti paikalta, mietteliäinä.

Vain alle viikon sisään tapahtumista ystäväni soitti minulle erään lenkkimme päätteeksi paniikissa. Hän kulki erottuamme kotimatkansa valaisemattomalla tienpätkällä, ja oli kuullut tuolla pimeällä osuudella haapametsän kuivien lehtien päällä laahaavia askeleita. Hän oli pysähtynyt kuuntelemaan, metsään muriseva koira vierellään. Pariin sekuntiin ei ollut kuulunut mitään, kun yhtäkkiä askeleet kuuluivat taas, tulevan lähemmäs ja lähemmäs, ja täysin odottamattomasti muuttuen juoksuaskeliksi. Ystäväni oli saman tien ottanut omat jalkansa alleen ja juossut suoraan kotinsa eteiseen asti, ehtimättä hädin tuskin edes hengittää. Hänen isänsä oli lähtenyt tutkimaan taskulampun kanssa kyseistä metsätaipaletta saadakseen syyllisen kiinni verekseltään. Tuloksetta.

Tuona samana syksynä nuo lapsuudenkotini läheiset metsät pelottelivat meitä oudon hahmon ja äänien muodossa. Minäkin sain kokea sen kammottavan tunteen, kun kuulee jonkun syöksyvän metsästä kohti, eikä pysty tekemään muuta kuin pakenemaan niin lujaa kuin jaloista lähtee. Tuntui, että se jokin mikä metsässä vaani, oli aina meitä askeleen edellä. Pelleilikö joku kanssamme ja jos näin, kenellä sellaiseen oli aikaa? Kuka tiesi milloin menisimme tuon metsän ohi?

Vaihdoimme reittiä enemmän asutulle alueelle, mutta pyhäinpäivän jälkeen tapahtumat vähenivät huomattavasti ja loppuivat talveen mennessä kokonaan. Yksittäisiä pelottavia tapahtumia kävi vielä aina toisinaan, mutta emme yhdistäneet myöhempiä kokemuksiamme enää tämän syksyn selittämättömyyksiin.

Kun aikaa tapahtumista on kulunut, muistelen niitä kauhulla, sillä oli kyse paranormaalista tapahtumasta tai yhdestä metsässä vaanivasta mielisairaasta, kuulostavat molemmat vaihtoehdot mielestäni kammottavilta. Eikä paranormaalia näkökulmaa kevennä sekään seikka, että metsä, johon nämä tapahtumat sijoittuivat, oli sen valtavan, hehtaaritolkulla jatkuvan metsän reunaa, jonka uumenista löytyy myös Verivalkama.

Kesäillan melodia

Minulle ja sisarelleni on käynyt selittämättömiä asioita lapsuudenkodissamme (lue esim. blogitekstini Kuka pelkää pimeää?). Yleensä tapahtumat ovat sattuneet puitteiltaan otollisiin aikoihin yöllä tai loppusyksyn loputtomassa pimeydessä, kuitenkin täysin ennalta-arvaamatta. Mutta edes kesä ja sen kirkkaat illat ja valoisat yöt eivät ole esteenä eriskummallisille tapahtumille.

Vuosia sitten eräänä aurinkoisena kesälomailtana olin sisareni kanssa makuuhuoneessani vitsailemassa ja pelleilemässä, pitämässä hauskaa. Naurumme säteili ympäri huonetta, mutta hetken päästä erotin omien ääniemme seasta jotain sinne kuulumatonta. Naurumme hiipui pois ja katsoimme toisiamme kummastuneina, kun kuulimme avonaisen tuuletusikkunamme takaa kantautuvan vaimean hyräilyn. Hiivin lähemmäs ikkunaa, painaen korvani kiinni hyttysverkkoon. Aivan ikkunamme takaa seinän vierestä todella kuului miehen hyräilyä. Melodia oli ilomielinen, jopa kaunis, mutta se hyydytti silti veren suonissani. Minä ja sisareni olimme varmuudella kahden, eikä äänessä ollut mitään etäisestikään tuttua.

Sisareni kysyi minulta hiljaa, leuka aavistuksen verran vapisten, miksi joku mies on tullut metsästä ikkunamme taakse hyräilemään. En osannut vastata. Talomme takana oli vain metsää ja suota, emmekä olleet kuulleet kenenkään saapuvan etupihalle. Pyysin sisartani odottamaan, kun kiersin kaikki talomme takapihan suuntaan ikkunalliset huoneet, yrittäen kurkistella ulos peläten näkeväni siellä jonkun tuntemattoman. Toivoin, että marjastaja olisi vain eksynyt ja jatkanut matkaansa päästyään talollemme, hyräilyä ei muihin huoneisiin kuulunut.

Palasin huoneeni lattialla tismalleen samassa asennossa kyyhöttävän sisareni luo ja rauhoitin jännityksestä kiivastuneen hengitykseni. Kuulostelin avonaista ikkunaa, josta säikähdyksekseni vaimea hyräily edelleen kantautui. Ihmettelin kuiskaten sisarelleni äänen jatkuneen uudelleen, johon hän sanoi ettei se koskaan lakannutkaan.

Katsoin sisartani hetken lamaantuneena, kunnes vanhemman sisaruksen suojeluvaisto ponnahti päällimmäiseksi mieleni rauhattomalle pinnalle. Lähdin määrätietoisesti marssimaan kohti ulko-ovea, oli aika passittaa hyväntuulinen hyräilijä tiehensä, sisareni alkoi olla todella jo peloissaan. Määrätietoisuus riitti hyvin ovesta ulos ja talon sivustalle, kiukun sykkiessä suonissani saavuin talon nurkalle lähelle huoneeni ikkunaa ja pysähdyin kuuntelemaan. Melodinen, aina alusta uudelleen alkava hyräily tavoitti jälleen kuuloaistini ja ymmärsin, että saan syyllisen pian verekseltään kiinni. Adrenaliini pumppasi minuun rohkeutta, ja valmistauduin juoksemaan tarvittaessa pakoon niin lujaa kuin kintuistani irtoaisi, takaisin sisälle turvaan lukittujen ovien taakse.

Olin juuri aikeissa kurkistaa nurkan taakse, kun hyräily katkesi. Pidätin jännittyneenä hengitystäni ja kurkistin talon takapihalle, jossa minua vastassa oli tyhjä piha, koko takaseinän mitalta. Kavahdin kauemmas nurkalta nähdäkseni alueen tarkemmin, mutta missään ei näkynyt ketään, ei pienintäkään liikettä. Ei ollut piilopaikkoja, ei edes painaumia sammaleessa tai nurmikolla. Oli vain metsän hiljaisuus ja tuulen kohina etupihamme lehtipuissa. Juoksin pelon vauhdittamana sisälle, jossa sisareni tuli minua vastaan kiitollisena että olin häätänyt hyräilijän pois. Hän kysyi kuka siellä oli ollut, vastasin että eksynyt marjastaja samalla kun peitin käsieni vapinan häneltä.

Olin unohtanut kauniin, iloisen sävelen, joka ikkunastani tuolloin kantautui kunnes kuulin sen reilu viikko sitten uudelleen lapsuudenkotini metsissä. Alkuun luulin toisen ulkoilijan lähestyvän minua, mutta askeleita ei kuulunut, ainoastaan hyräilyä, joka sai minut pysähtymään ja kuuntelemaan. Odotin hetken paikoillani, koiranikin seisoi jähmettyneenä korvat koholla ja pää ymmärryksen puutteesta kallistellen. Otin muutamia varovaisia askeleita kohti hyräilyä saaden sen voimistumaan hieman, kunnes se yhtäkkiä katkesi, kuihtui kesäiltaan. Kylmät väreet kihelmöivät ihollani, kun muistini onki mieleeni aikaisemman kohtaamiseni saman melodian kanssa. Tälläkin kertaa ääni hävisi kuin kuiskaus tuuleen, samoin kuin sen tekijä. Jäin vielä hetkeksi metsään pyörimään ja katsomaan jos jostain tupsahtaisi toinen kulkija, mutta ketään ei näkynyt. Koirani alkoi käyttäytyä normaalisti heti äänen loputtua.

Hyräily on vain yksi monista oudoista, selitystä vailla olevista asioista, joita lapsuudenkotini kätkee sisälleen. Minun on yritettävä selvittää mitä tuolla alueella on aikaisemmin ollut, mitä siellä on tapahtunut. Saisinko selityksen oudolle hyräilyllekin? Voi olla, että se jää ikuisesti salaisuudeksi jonka vain metsä tietää, piiloutuen havujen ja juurien alle, odottamaan oikeaa hetkeä nousta pinnalle jälleen.

Verivalkama

Yksi pelottavimmista kauhuelokuvista on mielestäni The Blair Witch Project - se on ahdistava, koukuttava ja karmiva, juuri oikeissa suhteissa. Kuitenkin kaikista kamalimman siitä tekee ystäväni isälle sattuneet tapahtumat lapsuudenmaisemieni metsissä.

Ystäväni isä vaelteli ja telttaili paljon lähimetsissä, hän aina hoki minulle ja ystävälleni, että "metsä on turvallinen paikka, kaupungeissa sitä vain kuuluu pelätä". Hänen mukaansa metsässä ei ollut pelolle sijaa, mikään tai kukaan ei uhkaa kulkijaa siellä. Siksi hän ei itse osannut kodin turvassa ja lämmössä pelätä tapahtumia, joista kertoi meille erään syksyisen vaelluksensa päätteeksi. Voi olla, että jos hän olisi katsonut kauhuelokuvia ja nähnyt Blair Witch Projectin, olisi hänen suhtautumisensa ollut toisenlainen.

Hän löysi vanhoja karttoja kotiseudustamme. Kartoissa risteili mitä oudoimmat ja vanhimmat paikannimet kullekin mäelle ja maatalolle, mutta suurimman huomion vei keskelle valtavaa metsää merkitty alue, jonka päällä luki pienin kirjaimin Verivalkama. Kun hän tutustui tarkemmin asiaan, löysi hän viittauksia siitä, että tuota paikkaa olisi mahdollisesti saatettu aikaisemmin käyttää jonkinlaisena "uhrilehtona". Seikkailijaluonteena hän innostui löydöstään välittömästi, pakkasi rinkkansa, telttansa ja koiransa, ja lähti vaellukselle.

Oli kaunis syyskuinen päivä hänen lähtiessään talsimaan talonsa takapihan kautta metsän uumeniin. Koira lähti matkaan mukaan innoissaan, nuuskien metsän tuoksuja ympärillään. Kun kilometrit taittuivat ja metsähehtaarit ympärillä kasvoivat, muuttui koira epävarmaksi, jopa levottomaksi. Se kulki tiiviisti isäntänsä kannoilla, varoen jäämästä paria metriäkään jälkeen.

Kaksikko löysi Verivalkaman kartan ja kompassin avulla, mutta tuolloin koira oli jo todella hermostunut, säpsähteli metsästä kuuluvia rasahduksia ja napsahduksia. Koko illan ja yön koira pysyi tiiviisti kiinni isäntänsä kyljessä, toisinaan hermostuneesti vikisten. Ystäväni isä epäili, että koira olisi syönyt jotain pahentunutta matkalla, mutta toisaalta hermostunut käytös tuntui yltyvän sitä enemmän mitä pidemmälle yö eteni.

Aamuyöllä ystäväni isä havahtui voimakkaaseen töminään, joka kiersi pienen etäisyyden päässä hänen telttaansa. Koira oli entistä levottomampi, jopa selkeästi peloissaan. Kuulosti siltä, että jokin juoksi telttaa ympäri muutamien metrien säteellä, yhä uudelleen ja uudelleen. Ystäväni isä oletti ja halusi uskoa, että kyseessä oli vain peura. Minä en ole koskaan nähnyt yhtäkään peuraa, joka juoksee kovalla vauhdilla tömistellen telttoja ympäri, vaan mieleeni pamahti samantien muistikuvat Blair Witchistä.

Aamulla, hänen herätessään, oli teltan edustalla ollut nuotiopaikka levitelty tasaiseen, kauniiseen ympyrään, jonka halkaisija oli suunnilleen viisi metriä. Koira luimisteli tiukasti isäntänsä vierellä aamiaishetket, eikä osoittanut minkäänlaista ruokahalua. Kuitenkin heti kun kaksikko kotiutui, ahmi se ruokansa ja kävi nukkumaan niin kuin olisi valvonut vähintään kuukauden yhteen menoon.

Ystäväni isä ei palannut enää Verivalkamalle, sillä vaikka hän ei uskonut, että metsässä olisi jotain pelättävää, oli tuo yö jättänyt pysyvät jälkensä häneen.

Muutamaa viikkoa myöhemmin ystäväni takapihalle ilmestyi outo ympyränmuotoinen alue. Ympyrän alueen sammal oli muuttunut ruskeaksi ja kuivunut kuoliaaksi, vaikka syksyisin sadetta yleensä riitti. Ystäväni isä naureskeli, että sama kuvio toistui kohdassa, josta hän aloitti ja johon hän lopetti vaelluksensa, sekä Verivalkaman nuotiopaikalla. Minua ja ystävääni ei liiemmin naurattanut.

Tavoitteenani on uskaltaa joskus itse yöpyä teltassa Verivalkamalla. Mutta sitä varten tarvitsen vielä rutkasti enemmän rohkeutta.