Kuoleman katse

Kuolema on aihe, jota tuntuu olevan läheisempi käsitellä lähellä pyhäinpäivää, vainajien muistopäivää. Tänä vuonna olen muutenkin joutunut kosketuksiin sen kanssa, kun tuttaviani on laskettu ikuiseen lepoon maan poveen, myös ihan lähipiiristäni. Keskustelin kuolemasta erään saattohoitajan kanssa taannoin, kävimme asiaa alkuun läpi lähes kylmän tieteelliseltä näkökannalta. Hänellä tuntui olevan asiasta vankkaa kokemusta, olihan hän ollut läsnä monen ihmisen ottaessa viimeistä henkäystään.

Aktiivinen kuoleminen on käsite, josta en aikaisemmin tiennyt. Se on vaihe, joka kuolevalla alkaa kun kuolemanhetket alkavat olla lähellä. Sen kerrotaan kestävän suurin piirtein kolmisen päivää ja tällöin kuoleva ei välttämättä ole kovinkaan läsnä ympärillään olevista tapahtumista koko aikaa. Hänen verenpaineensa saattaa myös laskea merkittävästi, hengittäminen vaikeutuu ja kurkusta saattaa alkaa kuulua korinaa nesteiden kertyessä keuhkoihin. Hän saattaa myös hallusinoida, olla levoton tai hourailla. Toisinaan kuoleva on koomassa kokonaan tai osittain, tai häntä ei pysty herättää, sillä hän on niin uupunut.

Fyysisesti keho näyttää siis lukuisia merkkejä siitä, että loppu on lähellä. Ei ihmekään, että jatkuvasti saan lukea eläimistä, jotka ovat vaistonneet rakkaan ihmisensä kuoleman olevan lähellä - mikäli ihmiset pystyvät huomaamaan tapahtumia kehossa, ei se ole aisteiltaan tarkemmille eläimille minkäänlainen ongelma. Luinpa joskus jopa kirjan erään hoivakodin kissasta, jolla oli tapana asettua kuolevan vanhuksen luokse ja olla tämän kanssa hamaan loppuun saakka.

Saattohoidossa työskentelevä sairaanhoitaja tunnistaa myös herkästi merkit, ja pystyy näin ollen varoittamaan omaisia lähellä olevasta hyvästien hetkestä. Vaikka hoitaja, jonka kanssa keskustelin asiasta suhtautuukin kuolemaan hyvin arkipäiväisesti ja käytännönläheisesti, kertoi hän ettei osaa selittää miksi kuoleman hetkellä tulee monelle kuolevalle "kuoleman katse" ja jopa hymy huulille. Kuolevat kuulemma saattavat olla hyvin poissaolevia, kunnes he yhtäkkiä havahtuvat ja alkavat tuijottaa kiinteästi huoneeseen johonkin tiettyyn pisteeseen. Siellä ei yleensä koskaan ole mitään erityistä ja jos asettuu katseen tielle, näyttää katse kulkevan suoraan lävitse. Kuolevat katsovat yhtäkkiä silmät loistaen tiettyyn paikkaan, saattavat jopa kurkottaa sinne tai hymyillä. Aivan kuin he näkisivät jotain tai jonkun tulevan luokseen.

Saattohoitaja sanoi, että haluaa uskoa heidän näkevän jonkun edesmenneen läheisensä tulevan hakemaan heitä rajan taakse, sillä suhteellisen pian "kuoleman katseesta" kuoleva lakkaa hengittämästä. Hän kertoi, että tuo kyseinen hetki on ihmeellinen tovi olla kuolevan lähellä. Kuin olisi yhtäkkiä osa jotain suurempaa ja siinä hetkessä voi myös uskoa kuoleman jälkeiseen elämään, vaikka hetkeä selitettäisiin tieteellisessä mielessä vain kylmästi kehon viimeisten endorfiinien vapautumisella.

Eräs kuoleva mies oli tällaisilla viimeisillä hetkillään kurkottanut kohti huoneen seinää ja sanonut, että sieltä hän nyt tulee. Kun hoitaja oli kysynyt tarkemmin asiasta, oli mies tuijottanut pitkään seinää kuin siihen olisi ilmestynyt aukko. Hän oli yrittänyt vähillä voimillaan nousta mutta ei ollut hievahtanutkaan. Viimeinen sana, jonka hän oli sanonut, oli hänen edesmenneen vaimonsa nimi. Vastaavanlaisia tapauksia on kuulemma usein, etenkin jos aktiivista kuolemaa tekevä ihminen pystyy puhumaan tai kommunikoimaan hiukankin. Tällainen käytös sopii hallusinointiin kyllä, mutta saattohoitajan mukaan siinä on jotain erilaista. Vahva läsnäolo, voimakas hetki. Tunnelmaa voisi kutsua jopa yliluonnolliseksi.

En ole koskaan ollut läsnä kenenkään kuollessa, mutta äitini kertomus toisen isoäitini kuolemasta kuulostaa tismalleen samalta. Hänkin oli yhtäkkiä katsonut eteenpäin kohti kattoa miltei onnellisen näköisenä ja kurottanut hauraalla kädellään jotain näkymätöntä kohti.

Mielestäni ajatus siitä, että kuoleman hetkellä voi olla niin pieni, mutta voimakas onnen hetki on lohdullista kuultavaa. On kyseessä sitten jälleennäkemisen hetki tai aivojen viimeinen temppu, on onni niin hauras asia, että sen läsnäolosta kannattaa iloita. Pohdin kuitenkin, voiko jokainen ihmismieli olla todella rakennettu niin samankaltaisesti, että kuoleman hetken reaktiot ovat täysin samanlaisia kemiallisia aivojen tapahtumia vai onko kyseessä todella jotain meitä suurempaa? Entä jos hetki ei olekaan sidonnainen soluihin tai tieteeseen, vaan onkin jonkinlainen todiste portin avautumisesta elävien ja kuolleiden maailman välillä? Jos ihminen heikoimmalla hetkellään, kirjaimellisesti kuolemanporteilla, paljastaakin totuuden?

Mitä tapahtuu elämän jälkeen? Rauha? Pimeys vai valo? Kohtaaminen toisella puolella odottavien rakkaiden kanssa vai sielun energian siirtyminen elämään kaikkialla ympärillämme?

Kukaan ei ole koskaan palannut kuolleista kertomaan.

Ehkä siksi, että tehtävämme ei ole tietää. Tehtävämme on elää tässä hetkessä, ei katsoa peläten tulevaisuuteen tai haikaillen menneisyyteen.

Mennyt aika on saavuttamattomissa ja tuleva aika arvaamattomissa. Jossain vaiheessa koittaa se hetki, jolloin jokaiselle meille paljastuu salaisuus kuoleman katseen takaa.

Mutta ei vielä.

Henkimaailman juttuja -näyttely

Ensinnäkin, karmaisevaa halloweenia! Mikäs sen parempi tapa viettää selittämättömästi unetonta paholaisen tuntia, kuin julkaisemalla uusi blogiteksti?

Sitten asiaan:

Sain kuulla Hämeenlinnassa meneillään olevasta Museo Skogsterin (Hämeenlinnan kaupunginmuseo) ilmaisnäyttelystä nimeltä Henkimaailman juttuja, ja tiesin, että minun on päästävä paikan päälle tarkistamaan kyseinen näyttely ennen kuin se vaihtuu. Ehdinkin lokakuun aikana osallistua ilmaiseen opaskierrokseen, jollaisia tilassa järjestetään päivittäin (ti-su) klo 13:00.

Näyttely oli hyvin suppea ajatellen sitä, miten paljon enemmän paranormaaleja tapahtumia ja uskomuksia maailmassa on, mutta opaskierroksen ansiosta siitä sai todellakin irti ainutlaatuisen kokemuksen. Kierros alkoi hämäläisten muinaisista jumalista ja taikauskosta, kävi läpi muutamaa paikallista kummitustarinaa, -esinettä ja -miljöötä sekä yliluonnollisuutta popkulttuurissa, huijauksissa ja kummitusten metsästämisessa. Kaikkein eniten minuun teki vaikutuksen tarinat kuoleman ja kuolevaisuuden käsittelystä suomalaisessa historiassa, sillä osa seikoista oli minulle vielä täysin uusia.

Kävi ilmi, että ennen vanhaan uskottiin mitä vahvimmin siihen, että vainaja kuoltuaan pyrkii palaamaan kotiin, ja sen paluu tulisi estää muistuttamalla sitä omasta kuolemastaan. Vainajat vietiin jalat edellä talosta pois, jotta ne eivät voisi katsella mistä ovat tulleet ja palata takaisin, ja niiden kuolleiden, joiden uskottiin palaavan ehkä jopa vihaisina kummittelemaan, jalat ja kädet solmittiin yhteen arkussa, jotta palaaminen vaikeutuisi.

Opaskierroksen aikana minulle tuli vastaan uusi termi hautajaissaattueen etenemisestä. Kun ruumis kuljetettiin haudattavaksi, oli tapana pysähtyä matkan varrella kotoa hautapaikalle tekemään karsikko vainajalle. Tämä tarkoitti sitä, että valittiin reitin varrelta metsäpaikka ja puista karsittiin alempia oksia. Yhden puun rungosta kuorittiin kaarnaa, ja paljaan puun pinnalle kaiverrettiin vainajan nimi ja kuolinvuosi. Tämän uskottiin estävän kotiinsa takaisin lähtevän vainajan matkaa, sillä hän muistaisi karsikon nähdessään olevansa kuollut, ja palaisi takaisin hautaansa.

Kello jäi ikuisesti näyttämään talon isännän
kuolinaikaa.

Kiehtovaa oli myös kuulla uskomuksesta, jonka mukaan jokaiselle sielulle olisi määrätty tietyn mittainen taival maan päällä. Tällöin esimerkiksi onnettomuuden ja rikosten uhrien sielut saattoivat jäädä herkemmin vaeltamaan keskuuteemme, sillä heidän sielujensa matka elävien keskuudessa olisi katkaistu liian aikaisin. Tällaiset sielut jäivät helposti piinaamaan eläviä. Samankaltaisia uskomuksia on edelleen nykypäivänä, kun ajatellaan että niillä, jotka ovat traagisesti menehtyneet, saattaa olla jotain viestitettävää eläville tai keskeneräisiä asioita elävien keskuudessa.

Kierroksella kerrottiin myös uskomuksesta, jonka mukaan kaikki kuolevat kaksi kertaa. Ensin maanpäällinen kuori kuolee ja sielu siirtyy toispuoleiseen maailmaan, jossa sielu vaeltaa niin kauan, kun hänet muistaa joku maanpäällä elävä sielu. Kun viimeinenkin muisto elävien maailmassa vainajasta kuolee, menehtyy myös sielu rajan takana. Saaden ehkä ikuisen rauhan, palkinnon tai rangaistuksensa.

Fredrika Wetterhoffin tekemä kummitus-
kaappi esillä näyttelyssä.

Näyttelyssä oli esillä paljon mielenkiintoista tavaraa, kuten kummittelevan kartanon miljööhön ujutettu seinäkello, jonka museolle lainannut yksityishenkilö kertoi olevan niitä kelloja, joka oli pysähtynyt talon isännän kuolinhetkellä. Olen aikaisemmin syventynyt vastaavaan tekstissäni Kun aika seisahtuu. Toinen erityisen tuttu näyttelyesine oli Wetterhoffin kummituskaappi. Kierroksen aikana esiteltiin lyhyesti sen historia ja pahamaineisuus kummituskaappina, mutta tarina erosi himpun verran kuulemastani. Opaskierroksen aikana kerrotussa tarinassa kaapin kummittelu olisi rauhoittunut heti, kun erään työntekijän uneen ilmestynyt kaapintekijä, Fredrika Wetterhoff, oli kertonut haluavansa kaappiin kirjoja, ja kirjoja oli tuotu. Aikaisemmin jututtamani työntekijä taas kertoi tämän rauhoittaneen kummitelua, muttei lopettaneen sitä kokonaan.

Näyttelyssä sai kertoa myös anonyymisti omista kokemuksistaan ja selasinkin kuvan kirjasen läpi innolla. Yliluonnollisia, selittämättömiä tapahtumia on käynyt monelle, ne ovat useita meistä yhdistäviä tekijöitä. Silti, niistä on tabu puhua ääneen. On hienoa, että näyttely antoi mahdollisuuden jakaa kokemansa samanhenkisten kanssa ilman leimautumisen pelkoa.

Museo Skogsterin näyttely on avoinna vielä 19.1.2020 saakka, aivan Hämeenlinnan torin kupeessa. Ehdit vielä paikalle jos kiinnostuit. Itse olen tyytyväinen, että ehdin. Etenkin näin pyhäinpäivän kynnyksellä henkimaailman jutut ovat erityisen lähellä meidän elävien maailmaa. Onhan se päivä, jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme...

Klo 03:17 aamuyö, ja yhtäkkiä kissani tasainen kehräys vieressäni lakkaa. Katson sitä ja se tuijottaa huoneen nurkkaan silmät rävähtämättä. Itse en näe mitään, en kuule mitään, mutta jännitys kohoaa sisälläni. Onhan nyt tosiaan pahamaineisin aika olla hereillä. Kissani nousee lokoisasta lekotteluasennosta valmiusasentoon, tuijottaen edelleen silmät pyöreinä samaa kohtaa huoneessa. Rapsutan sitä, mutta se ei anna huomionsa herpaantua. Olen hiljaa. Muutamaa minuuttia myöhemmin kissani asettuu jälleen makaamaan, edelleen vilkuillen samaa kohtaa varuillaan. Hiljalleen sen kehräys alkaa taas kantautua korviini. Mikä säikäytti sen? Mitä huoneen nurkassa oli?

Raottakaamme hieman lisää ovea tuonpuoleiseen, jos uskallamme. Pyhäinpäivän läheisyydessä kaikki on mahdollista.

Vainajia muistaen

Pyhäinpäivä.

Vainajien muistopäivä.

Päivä, jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme.

Eräs tuttavani muistaa aina pyhäinpäivän sinä päivänä, jolloin hänen vain vähän aikaisemmin samana syksynä kuollut äitinsä yritti tavoittaa hänet. Päivä, jolloin kuollut kurkotti kohti eläviä, saadakseen viestinsä perille.

Tuttavani nukkui levottomasti pyhäinpäivän aamuyönä. Hänen mielessään pyöri hautajaisjärjestelyt. Kuka lukisi adressit, mitä hän voisi sanoa hautajaisissa, olisivatpa ne jo ohi... Hän kaipasi äitiään, mutta halusi jo toipua, jatkaa eteenpäin.

Hän näki unta äidistään. Tai niin hän asiaa kuvailee. Unessa äiti käveli hänen sänkynsä viereen ja kumartui kuiskaamaan tuttavani korvaan jotain. Tuttavani havahtui unestaan, joka oli ollut todenmakuinen, hän miltei tunsi vielä äitinsä kosketuksen olkapäällään. Ikävä korvensi sisuksia, joten oli täysin ymmärrettävää, että äiti oli tullut hänen uneensa. Aivot yrittivät jäsennellä asioita, tapahtumia. Tuttavani ei uskonut aaveisiin, tuonpuoleiseen tai elämään kuoleman jälkeen. Loppu oli loppu. Piste elämälle, ei alku uudelle. Hänen äitinsä oli poissa, ja jatkoi elämää vain hänen muistoissaan.

Päivän aikana hän meni äidin kotitaloon, jonka ilmapiiri oli ennen ollut häntä lämpimästi halaava, hän oli aina ollut tervetullut. Nyt häntä vastassa oli vain hiljainen, tyhjä talo. Kuori elämästä, joka oli aikaisemmin sykkinyt energiaa. Tavarat hänen ympärillään henkivät äidin elämää, unelmia ja muistoja. Tämä oli ollut koti, nyt se oli vain talo.

Tuttavaani alkoi hetken päästä vaivata talossa outo tunne. Kuin joku seuraisi hänen tekemisiään. Tunne ei ollut ahdistava tai pelottava, se ennemminkin täytti hänet vienolla lämmöllä. Kuin äiti olisi paikalla, vaikka eihän hän tietenkään ollut. Väsynyt mieli ja ikävä vain tekivät tepposia.

Tunnit vierähtivät tavaroiden läpikäymisessä ja tuttavani istuutui uupuneena olohuoneen sohvalle. Tämä saisi riittää tältä erää. Hän pyytäisi Punaisen Ristin henkilökuntaa katsomaan mitä tavaraa he ottaisivat edelleen jakoon, kunhan hän itse olisi saanut jotain tolkkua järjestelylle.

Huoneen hiljaisuus laskeutui hänen ylleen kuin verho. Kun hän oli touhunnut tavaroiden kimpussa, ei talo ollut tuntunut niin tyhjältä, mutta nyt elämän poissaolo korvensi häntä. Yhtäkkiä, täysin selittämättömästi, tippui kirja äidin kirjahyllystä. Se lävähti lattialle säikäyttäen tuttavani. Hän silmäili hetken ympärilleen, kuin joku olisi voinut hiippailla huoneeseen hänen huomaamattaan tiputtamaan kirjan, ja livahtanut sen jälkeen pakoon. Huoneessa ei kuitenkaan ollut ketään. Tietenkään. Kirja oli tippunut itsestään. Sillä hetkellä se tuntui täysin loogiselta ja järkevältä vaihtoehdolta.

Tuttavani käveli kirjan luo. Se oli ikivanha sanakirja, jonka sivut olivat hiirenkorvilla ja kannet löystyneet. Ehkä se oli ollut hänen äidilleen rakas, pohti tuttavani. Hän nosti kirjan kiinnittämättä sen kummemmin huomiota aukeamaan, jolle kirja oli lattialle laskeutuessaan auennut. Kun hän nosti kirjan, tippui sen välistä pieni paperinpala.

Hän nosti paperinpalan jostain syystä tärisemään alkaneisiin sormiinsa, ja outo tunne täytti hänet. Hänestä tuntui kuin hänen äitinsä olisi seissyt hänen takanaan, aivan kuin joku olisi hipaissut hänen olkaansa.

Hän hätkähti ja avasi paperin. Siinä luki äidin käsialalla lyhyt runo:

Viisarit kääntyvät kohti iltaa,
yön saavuttava aina on.
Matkani käy huomisen siltaa,
olen onnellinen, peloton.

Runon kirjoittajasta ei ollut merkintää, eikä tuttavani löytänyt runoa internetistä googlettamalla. Hänet valtasi tunne, että äiti halusi kertoa hänelle jotain runon avulla. Että äiti oli viestittänyt hänelle asian tuonpuoleisesta onnistumalla jotenkin tiputtamaan kirjan hyllystään.

Että todella saattoi olla sellainen asia, kuin tuonpuoleinen.

Tuttavani luki kyseisen runon hautajaisissa. Hän sanoi, että sai siitä voimaa.

Hänen äitinsä kotitalo tyhjennettiin tavaroista ja laitettiin myyntiin. Vastaavanlaisia selittämättömiä tapahtumia tai tunteita ei enää ilmennyt. Tuttavani sanoo, että tunne äidin läsnäolosta saattoi olla ikävän ja unenpuutteen aiheuttamaa, mutta kirjalle ja runonpätkälle hän ei löydä järkevää selitystä.

Hän harmittelee tuossa päivässä enää vain sitä, ettei katsonut mille aukeamalle sanakirja aukeni, mitä sanoja aukeamalla oli. Myös se, mitä hänen äitinsä kuiskasi hänelle unessa on jäänyt hämärään.

Tuo pyhäinpäivä kuitenkin muutti hänen ajatteluaan, sillä hän on alkanut uskoa paranormaaleihin vaihtoehtoihin, ja ajattelee, että äiti on saanut rauhan.

Että hän on jossain muualla kuin lopullisesti poissa.

Onnellisena ja pelottomana.

Halloweenkauhua

Näin halloweenin kunniaksi katson otolliseksi jakaa suosikki urbaani legendani kanssanne. Kaikki ovat kuulleet jonkin amerikkalaisen legendan, jossa murhamies vaanii opiskelijatyttöjä bileissä, kahta intohimoisesti autossa toisiaan suutelevaa nuorta tai yksin pimeässä kotiin kulkevaa nuorukaista. Vaikka urbaaneja legendoja on monia, ja usean väitetään perustuvan tositapahtumiin, on totuus se, että moni tarina on mielikuvituksen tuotetta. Löyhät yhteydet tosielämän tapahtumiin saavat valtavan määrän lisäväriä kasvoihinsa ennen kuin ne kerrotaan eteenpäin, ja jokainen kuulija antaa oman silauksensa. Näin syntyvät, varsin perustellusti, urbaaneiksi legendoiksi kutsutut tarinat.



Kaksi opiskelijatyttöä jakoivat yliopistonsa asuntolassa saman huoneen. He saivat kuulla tentistä, joka olisi seuraavana päivänä. Toinen huonetovereista halusi opiskella tunnollisesti iltamyöhään, kun taas toinen halusi mennä tapansa mukaan nukkumaan aikaisin. Opiskelijatyttö otti oppikirjat mukaansa ja lähti muualle pänttäämään, antaakseen huonetoverilleen rauhan nukkua.

Opiskelijatyttö kävi kirjojaan läpi yön pikkutunneille saakka, kun huomasi unohtaneensa erään tärkeistä tenttikirjoista huoneeseensa. Hän hiippaili takaisin huoneensa ovelle, jonka nukkuva huonetoveri oli jättänyt auki lukosta. Tyttö sukelsi huoneen pimeyteen ja nosti kätensä varovaisesti valokatkaisimelle. Hän piti sormiaan hetken siinä, kunnes päätti hapuilla sängylleen pimeässä. Hän sulki huoneen oven, jotta käytävästäkään tuleva valo ei herättäisi hänen ystäväänsä.

Huonetoveri tuntui nukkuvan syvästi, opiskelijatyttö erotti tämän epätavallisen raskaan hengityksen huoneen toiselta laidalta. Kuulosti siltä, kuin hänen ystävänsä olisi mennyt nukkumaan suoraan juoksuharjoittelun jäljiltä. Huoneessa oli ikävä, metallinen haju, joka sai tytön ihon kihelmöimään kylmistä väreistä. Hän päätti, että opiskelisi muualla vielä niin kauan kun jaksoi, olisi ikävää koittaa nukkua iljettävän hajun keskellä. Huomenna huone täytyisi tuulettaa perinpohjaisesti.

Tyttö hapuili kirjan sängyltään kuulostellen samalla tahmeita, rauhallisia ropauksia. Ilmeisesti yhteisen kylpyhuoneen hana vuoti jälleen. Sekin pitäisi saada kuntoon huomenna. Kirja kädessään tyttö hiipi takaisin huoneen ovelle, avasi sen ja pujahti takaisin käytävään, lukiten huoneen oven perässään.

Opiskelijatyttö pänttäsi aamuyöhön saakka, kunnes nukahti oppikirjaansa vasten pöytään nojaten. Hän havahtui varhain aamulla ikkunasta kajastavaan valoon, ravisteli päätään ja päätti lähteä hetkeksi nukkumaan pehmeään sänkyynsä, hän ehtisi vielä hyvin ottaa parisen tuntia unta ennen tenttiä.

Hän asteli hiljaa makuuhuoneensa ovelle ja avasi sen varovaisesti, jotta huonetoveri ei heräisi. Yöllä haissut metallinen, alkukantainen lemu leijui häntä välittömästi vastaan, paksuna kuin seinä. Huonetoverin sängyn viereinen lattia kiilsi tummanpunaisena ja märkänä. Opiskelijatyttö henkäisi kauhuissaan nähdessään huonetoverinsa verisenä sängyllään. Tämän kurkku oli viilletty korvasta korvaan auki, ja tämän katse oli kauhusta lasittuneena kattoon. Tyttö kirkui minkä keuhkoistaan sai lähtemään ja perääntyessään huoneesta hän näki tummanpunaisella verellä seinään sänkynsä yläpuolelle kirjoitetun tekstin: "Etkö olekin iloinen, ettet sytyttänyt valoja?".


Suosikkilegendani on tässä sellaisena, kuin olen sen itse aikanani oppinut. Tästäkin löytyy lukuisia eri versioita. Yhdessä huoneesta poistuva tyttö on bileiden vuoksi poissa, toisessa poikaystävänsä luona ja kolmannessa murhatun huonetoverinsa luo saapuva tyttö tulee vasta, kun paikalla ovat jo poliisit ja rikostutkijat. Yhteinen seikka on kuitenkin teksti, jonka murhaaja eloon jäävän tytön sängyn yläpuolelle kirjoittaa ja se, että murhaaja oli huoneessa tytön käydessä siellä.

Murhaajan kylmä katse seurasi pimeään tottuneena huoneessa käyvää tyttöä. Hän ei olisi epäröinyt, mikäli tyttö olisi napsauttanut huoneen valot päälle. Luultavasti murhaajan ote murhavälineestä kiristyi samalla, kun tytön sormet kävivät valokatkaisimen päällä. Pienen hetken ajan tämä tarina olisi voinut saada täysin erilaisen lopun.

Pimeä ja synkkä halloweenin iltapäivä alkaa nyt kääntyä kohti iltaa ja yötä. Pyhäinpäivä, vainajien muistopäivä, lähestyy. Oletko valmis kohtaamaan kuolleet, jotka kävelevät pian keskuudessamme?

Entä sen makuuhuoneen pimeissä nurkissa vaanivan murhaajan?

Jälleen kerran, synkkää halloweenia!