En malta pysyä teksteissäni poissa unien erittäin mielenkiintoisesta maailmasta. Olen kirjoittanut jo unihalvauksista ja unensieppaajista, unohtamatta painajaisia ja muita yösydännä vaanivia pahuuksia, mutta nyt haluan kertoa yhdestä tietystä unesta, joka jäi vaivaamaan minua heti sen nähtyäni - ja vielä näin vuosiakin myöhemmin.
Olen aina nähnyt vilkkaita ja tapahtumarikkaita unia, joissa ei välttämättä ole edes minulle tuttuja kasvoja tai paikkoja. Unissani on lähes aina "juoni" ja ne ovat viihdyttäviä, todenmakuisia. Nukkuminen on minulle nykyään miellyttävä kokemus, sillä sen avulla näen ja koen uutta, joka yö. Yleensä tiedostan näkeväni unta ja pystyn katselemaan sen tapahtumia kuin elokuvaa, joskus uneni on jopa jatkunut seuraavana yönä siitä mihin jäi, kun nukahtaessani muistelen sitä tarpeeksi.
Reilu kolme vuotta sitten näin lyhyen unen, josta muistan edelleen tarkasti jokaisen pienenkin yksityiskohdan, kuin olisin todella kokenut tuon tilanteen oikeasti. Muistan kuinka unessani oli kesäyö, sillä katsoin ulos isoäitini kodin makuuhuoneesta ja ikkunan takana auringonlasku värjäsi taivaan oranssinpunertavaksi rehevien, vihreiden koivujen takana. Ilmassa leijaili sama tuttu, rakas tuoksu, kuin joka kerran käydessäni isoäitini luona. Tämä paikka oli ollut minulle lapsuusvuosieni aikana kuin toinen koti, täynnä hyviä muistoja.
Isoäitini makuuhuone oli hieman erilainen unessani. Isoisäni puolelta kymmenen vuotta tyhjänä ollut parisänky valtasi suurimman osan huoneesta, kuten todellisuudessakin, mutta sängyn jalkopäädyn seinää vasten ei ollutkaan vaatekaappien ruskeankellertävät ovet, vaan suuri valkoinen piironki, jonka päällä oli ovaalinmuotoinen peili. Unen tunnelma oli outo, jollain tavalla ahdistava. Huoneessa ei ollut muita kuin minä ja ikkunan takana upea ilta, joka kääntyi vääjäämättä kohti synkkää yötä, tunsin sen selkäytimessäni.
Kävelin piirongin ohi ja istuin parisängyn jalkopäätyyn, isoäitini puolelle. Isoisäni puoli oli unessani, ja todellisuudessa, enää vain paikka johon päiväpeitto käännettiin syrjään yön ajaksi. Kohotin katseeni piirongin päällä olevaan peiliin, josta minua takaisin katsoikin isoäitini. Tiesin olevani minä, mutta peili väitti minun olevan hän. Isoäitini katsoi minua suoraan silmiin vakaalla, viisaalla katseella, räpäyttämättä, ja kohotti etusormensa huuliensa eteen. Samaan aikaan kuulin ja en kuullut shhh-sihausta isoäitini peilikuvalta. Hän laski kätensä takaisin alas ja minä siirsin oman katseeni jännittyneenä syliini. Kääntelin käsiäni ja katsoin niitä tarkasti, mutta ne olivat minun, tunsin verisuonten ja jänteiden paikat, sormuksen, ihon nuoruuden. Kun kohotin jälleen katseeni peiliin, katsoin omaa peilikuvaani silmiin.
Ulkona maisemaa värjännyt kaunis auringonlasku oli muuttunut sysimustaksi yöksi, aivan kuin loppusyksy olisi syönyt kesän valon. Huoneen kattovalo oli päällä, se oli oudon teollinen, kuin kylmä, sinertävä loisteputken valo. Huoneen ikkunasta heijastui minun säikähtäneet kasvoni ja makuuhuoneen nurkissa värjyi varjoja.
Heräsin ahdistuneena, peloissani ja päättäväisenä häätää tuon kammottavan unen jokainen yksityiskohta mielestäni. Nousin ylös sängystä ja lueskelin hetken aikaa kirjaa, karistellen unenrippeet pois.
Aamulla unen muisto oli hämärtynyt, ja se alkoi vaipua unohdukseen. Sinne se olisi jäänytkin, ellei paria kuukautta myöhemmin isoäitini olisi kuollut juuri samalla paikalla, kuin missä unessani istuin. Se kesäyö vei hänet pois luotamme.
Ehkä vain sattumankaupalla mieleni oli luonut uneen täsmälleen samanlaiset olosuhteet, kuin todellisuudessa oli tapahtuva. Jälkeenpäin olen pohtinut unta, ja miksi isoäitini hyssytteli minulle? Silloin ajattelin, etten saisi puhua näkemästäni unesta. Unessa hän jakoi kanssani salaisuuden, mutta myös muistutti siitä, että hän on aina oleva osa minua, tärkeä pala menneisyyttäni ja henkilökohtaista historiaani, maa, josta juureni ovat kasvaneet.
Tuona yönä näin unen, jota en unohda koskaan.
lauantai 30. huhtikuuta 2016
torstai 28. huhtikuuta 2016
Urbaani legenda: Bloody Mary
Kauhuntäyteiset urbaanit legendat kiehtovat minua äärimmäisen paljon, vaikka ne suurimmalti osalta ovatkin vain sepityksiä, löyhällä yhteydelle todellisiin, jopa historiallisiin, tapahtumiin. Kuulin legendan Bloody Marysta (Verinen Maria tai Maria Verinen) jo varhain, ja vaikka en siihen suoranaisesti usko, varoittaa jokin osa minusta olemaan testaamatta sitä. Se, mitä legendan mukaan tapahtuu, on kuitenkin jotain sellaista, johon ei kannata mennä edes ajatuksen tasolla sekaantumaan.
Alun perin legenda on viitannut lähinnä peileistä ennustamiseen, mutta nykyään se on saanut yhä kauhistuttavampia piirteitä. Legendan mukaan Bloody Mary ilmestyy peiliin tai näyttää siitä tulevaisuutta, kun hänen nimensä lausutaan kolme kertaa peilin edessä, mielellään hämärässä kynttilänvalossa. Reilu sata vuotta sitten nuoret naiset koettivat tuolla tavalla nähdä tulevan aviomiehensä kasvot heijastuspinnan kautta, mutta mikäli he tulevaisuudessa kuolisivat ennen kuin "pääsisivät" naimisiin, katsoi heitä peilistä takaisin pääkallo tai itse Kuolema, viikatemies.
Nykypäivänä kerrotaan, että Bloody Marya kutsuttaessa on peiliin ilmestynyt noita, kummitus tai verenpeittämä naishahmo, joko pahansuopa tai hyvää tarkoittava. Hurjimmissa kertomuksissa peiliin ilmestyvä, yliluonnollinen olento on koettanut kurkottaa peilistä ulos kuristamaan kutsujansa tai repimään tämän sielun mukaansa. Bloody Maryn kerrotaan myös raapineen tai kynsineen kutsujansa silmät suoraan tämän päästä, kostoksi siitä, että tämä näki hänet.
Bloody Mary on ollut suosittu aihe myös elokuvissa ja televisiossa, joista haluan jakaa kanssanne pari omaa suosikkiani. Tv-sarja Supernaturalin ensimmäisellä kaudella on yksi jakso omistettu legendalle, jossa Bloody Maryn kolme kertaa lausuva joutuu peiliin ilmestyvän kummituksen silpomaksi. Lisäksi Paranormal Activity -elokuvista pitävänä yllätyin positiivisesti, kun Bloody Maryn legenda "vieraili" elokuvassa numero kolme. Kyseisessä kohtauksessa nuoret Katie ja Kristi lausuivat pahaenteisen Bloody Maryn kolme kertaa pimeässä huoneessa peilin edessä, mutta mitään ei näyttänyt tapahtuvan. Tytöt eivät kuitenkaan huomanneet, että poistuessaan huoneesta jäi sinne seisomaan "varjohahmo", tummana ja uhkaavana. Sai selkäpiin karmimaan.
Nainen legendan takana on Englannin hallitsija Maria I, kuuluisan Tudor-suvun jatkaja hovissa. Maria Tudor hallitsi vuodesta 1553 kuolemaansa saakka, vuoteen 1558. Hän oli saanut ankaran katolisen kasvatuksen äitinsä ja hoitajiensa kautta, ja astuessaan valtaan isänsä Henrik VIII:nen protestanttisten linjausten jälkeen alkoi hän raivokkaasti muovata Englannista jälleen katolilaista maata. Hänen harteillaan kerrotaan olevan ainakin 300 kuolemaa, kun hän määräsi "harhauskoisia" protestantteja poltettavaksi elävältä roviolla. Näin hän sai kutsumanimen Maria Verinen.
Maria I oli todellisen elämän kauhuhahmo, kylvien pelkoa protestanttien keskuudessa julmana ja järkähtämättömänä. Kuitenkin hän taisteli myös omia, henkilökohtaisia demonejaan vastaan, joita olivat onneton rakkaus, lapsettomuus ja lopulta syöpä, joka vei hänet mennessään. Katsoiko häntä viimeisinä päivinä takaisin peilistä kalvakka, riutunut, kuolemalta näyttävä nainen?
Marian legenda jäi elämään, ja tänäkin päivänä joku koettelee onneaan lausumalla hiljaa peilin edessä hämärässä: "Bloody Mary, Bloody Mary, Bloody...".
Alun perin legenda on viitannut lähinnä peileistä ennustamiseen, mutta nykyään se on saanut yhä kauhistuttavampia piirteitä. Legendan mukaan Bloody Mary ilmestyy peiliin tai näyttää siitä tulevaisuutta, kun hänen nimensä lausutaan kolme kertaa peilin edessä, mielellään hämärässä kynttilänvalossa. Reilu sata vuotta sitten nuoret naiset koettivat tuolla tavalla nähdä tulevan aviomiehensä kasvot heijastuspinnan kautta, mutta mikäli he tulevaisuudessa kuolisivat ennen kuin "pääsisivät" naimisiin, katsoi heitä peilistä takaisin pääkallo tai itse Kuolema, viikatemies.
Nykypäivänä kerrotaan, että Bloody Marya kutsuttaessa on peiliin ilmestynyt noita, kummitus tai verenpeittämä naishahmo, joko pahansuopa tai hyvää tarkoittava. Hurjimmissa kertomuksissa peiliin ilmestyvä, yliluonnollinen olento on koettanut kurkottaa peilistä ulos kuristamaan kutsujansa tai repimään tämän sielun mukaansa. Bloody Maryn kerrotaan myös raapineen tai kynsineen kutsujansa silmät suoraan tämän päästä, kostoksi siitä, että tämä näki hänet.
Bloody Mary on ollut suosittu aihe myös elokuvissa ja televisiossa, joista haluan jakaa kanssanne pari omaa suosikkiani. Tv-sarja Supernaturalin ensimmäisellä kaudella on yksi jakso omistettu legendalle, jossa Bloody Maryn kolme kertaa lausuva joutuu peiliin ilmestyvän kummituksen silpomaksi. Lisäksi Paranormal Activity -elokuvista pitävänä yllätyin positiivisesti, kun Bloody Maryn legenda "vieraili" elokuvassa numero kolme. Kyseisessä kohtauksessa nuoret Katie ja Kristi lausuivat pahaenteisen Bloody Maryn kolme kertaa pimeässä huoneessa peilin edessä, mutta mitään ei näyttänyt tapahtuvan. Tytöt eivät kuitenkaan huomanneet, että poistuessaan huoneesta jäi sinne seisomaan "varjohahmo", tummana ja uhkaavana. Sai selkäpiin karmimaan.
Nainen legendan takana on Englannin hallitsija Maria I, kuuluisan Tudor-suvun jatkaja hovissa. Maria Tudor hallitsi vuodesta 1553 kuolemaansa saakka, vuoteen 1558. Hän oli saanut ankaran katolisen kasvatuksen äitinsä ja hoitajiensa kautta, ja astuessaan valtaan isänsä Henrik VIII:nen protestanttisten linjausten jälkeen alkoi hän raivokkaasti muovata Englannista jälleen katolilaista maata. Hänen harteillaan kerrotaan olevan ainakin 300 kuolemaa, kun hän määräsi "harhauskoisia" protestantteja poltettavaksi elävältä roviolla. Näin hän sai kutsumanimen Maria Verinen.
Maria I oli todellisen elämän kauhuhahmo, kylvien pelkoa protestanttien keskuudessa julmana ja järkähtämättömänä. Kuitenkin hän taisteli myös omia, henkilökohtaisia demonejaan vastaan, joita olivat onneton rakkaus, lapsettomuus ja lopulta syöpä, joka vei hänet mennessään. Katsoiko häntä viimeisinä päivinä takaisin peilistä kalvakka, riutunut, kuolemalta näyttävä nainen?
Marian legenda jäi elämään, ja tänäkin päivänä joku koettelee onneaan lausumalla hiljaa peilin edessä hämärässä: "Bloody Mary, Bloody Mary, Bloody...".
lauantai 23. huhtikuuta 2016
Räyhähenki
Niin kauan kuin olen asunut nykyisessä kodissani olen ajatellut, että kotonani kaikuvat öiset kolahdukset ja muut selittämättömät äänet saa ehkä aikaan jonkin sortin kummitus tai levoton henkiolento, mutta vasta hiljattain tutustuin todella siihen ilmeisimpään: räyhähenkeen. Ajatuksena, ja sanana, räyhähenki kuulostaa kammottavalta, sillä se tuo mieleen väistämättä jotain negatiivista, kontrolloimatonta voimaa, jonka kiukku kasvaa ajan kuluessa. Räyhähenki ei kuitenkaan välttämättä ole aggressiivinen, mutta ääntä se yleensä pitää, tyypillisesti liikuttelemalla elottomia esineitä. (Muistatteko suklaarasian tipahtamisen aikaisemmassa blogitekstissäni Kuolleet eivät koputa?)
Räyhähenki sana tulee saksankielisestä poltergeist -sanasta. Poltern viittaa suomeksi rähjäämiseen ja kolisteluun, geist tarkoittaa henkiolentoa tai kummitusta. Ilmiönä poltergeistit aiheuttavat laahaavia, raapivia, askeleenomaisia ääniä tai koputuksia, liikuttelevat esineitä tai saavat jopa nestemäisen aineen leviämään selittämättömästi. Räyhähenkien kerrotaan kuitenkin piinaavan yleensä vain lyhyen, ennalta määrittelemättömän ajanjakson aikana, joka saattaa kestää viikoista kuukausiin, jopa vuosiin. Kotonani äänet ja tavaroiden siirtely tapahtuvat aina muutamien kuukausien sykleissä, jättäen meidät aina joksikin aikaa rauhaan. Muistan yhden vuoden, jolloin en huomannut mitään erikoista tapahtuvan, mutta sitten "räyhähenkemme" palasi, ja aloitti näyttävästi astioiden kolistelulla keskellä kirkasta kesäpäivää.
Räyhähenki-ilmiöille on sekä paranormaalien tutkijoiden, että skeptikoiden selityksiä. Näistä ensimmäisen ryhmän mukaan poltergeist on epäpuhdas henki, demoni tai paholainen, joka hyödyntää otollista tunnetilaa hyökkäykselleen (esimerkiksi spiritismin aiheuttamaa jännitettä) tai tahallisesti hakeutuu meidän "ulottuvuuteemme". Paranormaalit selitykset tarjoavat myös vaihtoehtoa siitä, että poltergeist onkin ihmisperäinen ilmiö, kuolleen ihmisen henki, joka on jostain syystä jäänyt maalliseen maailmaan. Myös ihmisen itsensä tahattomat psykokineettiset voimat on annettu yhdeksi vaihtoehdoista. Tuolloin tapahtumat keskittyvät yleensä yhden tietyn ihmisen ympärille, eivätkä esimerkiksi piinaa koko perhettä. Skeptikot väittävät räyhähenki-ilmiön takana olevan luonnollisen tapahtuman, hallusinaation tai aivan yksinkertaisesti vain mielikuvituksen. (Lähde: Wikipedia - Poltergeist)
Minä uskon räyhähenkien olevan joko elävien maailmaan jääneiden kuolleiden ihmisten henkiä tai epäpuhtaita henkiä, demoneja. Niin hienoa kuin olisikin pystyä liikuttelemaan esineitä psykokineettisesti tai aiheuttaa mystisiä ääniä, en kuitenkaan usko siihen mahdollisuuteen, vaikka toki on tunnettu fakta, että käytämme aivoistamme vain murto-osaa. Potentiaalia meistä siis kyllä löytyy, ja varmasti pystyisimme uskomattomiin asioihin jos osaisimme valjastaa kaiken voiman, joka uinuu pääkopissamme. Lisäksi teoria psykokinesiasta antaa ymmärtää, että poltergeist-ilmiö keskittyisi aina vain yhden ihmisen ympärille, vaikka historiassamme on ilmiöön viittaavia tapahtumia, joita on ollut useampi ihminen samaan aikaan todistamassa, ja jotka eivät ole vaatineet tietyn ihmisen läsnäoloa, vaan ovat esimerkiksi tapahtuneet tietyssä paikassa. Toisaalta löytyy myös tapauksia, joissa räyhähenki on seurannut yhtä ja samaa ihmistä minne ikinä tämä meneekin, antamatta hänelle rauhaa.
Skeptikoiden selityksistä mikään ei ole mielestäni uskottava, sillä räyhähengen touhuja on usein ollut todistamassa useampikin ihminen kerralla, sulkien selityksistä pois hallusinaatiot ja mielikuvituksen. Eikä luonnollisena tapahtumana mielestäni voi pitää sitä, että tavarat lentelevät itsestään pöydältä lattialle keskellä yötä. Tai minään muunakaan ajankohtana, jos ei puhuta maanjäristyksistä tai muista luonnonilmiöistä.
Kodistani kuuluvat koputukset, askeleet ja pamaukset voivat aivan hyvin olla räyhähengen aiheuttamia. Toisinaan on hiljaisempia ajanjaksoja, ja toisinaan herään joka yö outoon meteliin. Viime aikoina mukaan on tullut uusia piirteitä: vaatehuoneemme liukuovi on avautunut itsestään selkäni takana ja saman huoneen liiketunnistinvalot rävähtelevät toisinaan ilman selitystä päälle, yleensä aina poikkeuksellisen lyhyeksi aikaa. Tänään niin kävi viimeksi. Kylmät väreet kilpailivat pitkin ihoani kun huomasin valojen syttyvät sivusilmälläni. Käänsin hitaasti katseeni rakosellaan olevaan liukuoveen inhottavan tietoisena siitä, että olin yksin kotona, lemmikitkin olivat ulkosalla. Muutaman pitkän sekunnin ajan katsoin räpäyttämättä vaatehuoneeseen, kun valot yhtäkkiä sammuivat. Niiden ajastus on normaalisti aina pidempi, siispä tuokin seikka oli outo, ja toi mieleeni välittömästi pelottavan väitteen, jonka olen kuullut vuosia sitten:
Kun valot välähtelevät tai sammuvat itsestään, on kuollut astunut huoneeseen.
Räyhähenki-ilmiöille on sekä paranormaalien tutkijoiden, että skeptikoiden selityksiä. Näistä ensimmäisen ryhmän mukaan poltergeist on epäpuhdas henki, demoni tai paholainen, joka hyödyntää otollista tunnetilaa hyökkäykselleen (esimerkiksi spiritismin aiheuttamaa jännitettä) tai tahallisesti hakeutuu meidän "ulottuvuuteemme". Paranormaalit selitykset tarjoavat myös vaihtoehtoa siitä, että poltergeist onkin ihmisperäinen ilmiö, kuolleen ihmisen henki, joka on jostain syystä jäänyt maalliseen maailmaan. Myös ihmisen itsensä tahattomat psykokineettiset voimat on annettu yhdeksi vaihtoehdoista. Tuolloin tapahtumat keskittyvät yleensä yhden tietyn ihmisen ympärille, eivätkä esimerkiksi piinaa koko perhettä. Skeptikot väittävät räyhähenki-ilmiön takana olevan luonnollisen tapahtuman, hallusinaation tai aivan yksinkertaisesti vain mielikuvituksen. (Lähde: Wikipedia - Poltergeist)
Minä uskon räyhähenkien olevan joko elävien maailmaan jääneiden kuolleiden ihmisten henkiä tai epäpuhtaita henkiä, demoneja. Niin hienoa kuin olisikin pystyä liikuttelemaan esineitä psykokineettisesti tai aiheuttaa mystisiä ääniä, en kuitenkaan usko siihen mahdollisuuteen, vaikka toki on tunnettu fakta, että käytämme aivoistamme vain murto-osaa. Potentiaalia meistä siis kyllä löytyy, ja varmasti pystyisimme uskomattomiin asioihin jos osaisimme valjastaa kaiken voiman, joka uinuu pääkopissamme. Lisäksi teoria psykokinesiasta antaa ymmärtää, että poltergeist-ilmiö keskittyisi aina vain yhden ihmisen ympärille, vaikka historiassamme on ilmiöön viittaavia tapahtumia, joita on ollut useampi ihminen samaan aikaan todistamassa, ja jotka eivät ole vaatineet tietyn ihmisen läsnäoloa, vaan ovat esimerkiksi tapahtuneet tietyssä paikassa. Toisaalta löytyy myös tapauksia, joissa räyhähenki on seurannut yhtä ja samaa ihmistä minne ikinä tämä meneekin, antamatta hänelle rauhaa.
Skeptikoiden selityksistä mikään ei ole mielestäni uskottava, sillä räyhähengen touhuja on usein ollut todistamassa useampikin ihminen kerralla, sulkien selityksistä pois hallusinaatiot ja mielikuvituksen. Eikä luonnollisena tapahtumana mielestäni voi pitää sitä, että tavarat lentelevät itsestään pöydältä lattialle keskellä yötä. Tai minään muunakaan ajankohtana, jos ei puhuta maanjäristyksistä tai muista luonnonilmiöistä.
Kodistani kuuluvat koputukset, askeleet ja pamaukset voivat aivan hyvin olla räyhähengen aiheuttamia. Toisinaan on hiljaisempia ajanjaksoja, ja toisinaan herään joka yö outoon meteliin. Viime aikoina mukaan on tullut uusia piirteitä: vaatehuoneemme liukuovi on avautunut itsestään selkäni takana ja saman huoneen liiketunnistinvalot rävähtelevät toisinaan ilman selitystä päälle, yleensä aina poikkeuksellisen lyhyeksi aikaa. Tänään niin kävi viimeksi. Kylmät väreet kilpailivat pitkin ihoani kun huomasin valojen syttyvät sivusilmälläni. Käänsin hitaasti katseeni rakosellaan olevaan liukuoveen inhottavan tietoisena siitä, että olin yksin kotona, lemmikitkin olivat ulkosalla. Muutaman pitkän sekunnin ajan katsoin räpäyttämättä vaatehuoneeseen, kun valot yhtäkkiä sammuivat. Niiden ajastus on normaalisti aina pidempi, siispä tuokin seikka oli outo, ja toi mieleeni välittömästi pelottavan väitteen, jonka olen kuullut vuosia sitten:
Kun valot välähtelevät tai sammuvat itsestään, on kuollut astunut huoneeseen.
tiistai 19. huhtikuuta 2016
Kummituseläimiä
Monesti kerrotaan kummituksista, räyhähengistä ja muista paranormaaleista ilmiöistä viitaten niillä suoraan johonkin "ihmisenkaltaiseen" riutuneeseen sieluun tai henkeen, joka on syystä tai toisesta jäänyt elävien luokse. Harvemmin kuulee kerrottavan tarinoita kummituseläimistä, vaikka sellaisiakin tapahtumia, kokemuksia ja legendoja varmasti on maailma pullollaan.
Olen ollut kiinnostunut yliluonnollisesta jo hyvin nuoresta pitäen, vaikka kesti vuosia kerätä uskallus sukeltaa tähän maailmaan mukaan, uskaltaa epäillä ja kyseenalaistaa tieteen normeja - antautua sille kuudennelle aistille. Nuorena sain lahjaksi kirjan "Eläimet luonnossa ja myyteissä" (Fran Pickering, 1999, WSOY), sillä eläimet ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Kirjan kuluneimmaksi ja eniten läpikahlatuksi aukeamaksi tuli lopulta sivulta 138 aukeava kappale "Kummituseläimiä".
Kappaleen ensimmäinen luku käsittelee mustia koiria, joista on kerrottu Britanniassa ja Ranskassa jo pitkään. Valtavan kokoinen, takkuinen, musta koira on nähty ympäri maaseutua, usein muinaisten paikkojen, kuten hautakiviröykkiöiden luona. Sillä on punaiset, hehkuvat silmät, ja sen kerrotaan ilmestyvän ja häviävän äänettömästi, jättäen jälkeensä vahvan rikinhajun. Koiran kerrotaan näyttävän oikealta, todelliselta, mutta mikäli sitä koskettaa se haihtuu tai leimahtaa liekkeihin. Kirjan mukaan kuuluisin mustan koiran ilmestys tapahtui vuonna 1577 Blythburghissa Englannissa, jossa musta koira syöksyi kirkkoon kesken jumalanpalveluksen, hyökkäsi muutaman ihmisen kimppuun ja korvensi kirkon ovea juostessaan ulos. Wikipedia tuntee myös tapauksen, ja siellä kerrotaan koiran surmanneen ne pari ihmistä, joiden kimppuun se hyökkäsi. Silminnäkijöitä tapauksella oli useita ja polttomerkit ovat edelleen nähtävissä kyseisessä kirkossa.
Mustia koiria on nähty myös muualla, esimerkiksi 1900-luvun alussa Yhdysvalloissa, Tenneseessä, jossa maanviljelijä John Bell näki perheineen tiluksillaan murisevan, mustan koiran. Koira piinasi perhettä noin vuoden ajan. Mustat koirat tunnetaan kautta maapallon myös niin sanottuina kalmankoirina (hell hound), jotka raahaavat tuskaiset sielut manalaan.
Toisenlainen koirakummitus vaeltelee Rathfarnhamin linnaan (Dublin, Irlanti) johtavalla tiellä. Kerrotaan, että tuo koira yritti pelastaa isäntänsä hukkumiselta, epäonnistuen ja menettäen samalla oman henkensä. Myös minä tunnen erään henkilön, joka kertoi kuulleensa rakkaan koiransa rapsuttelevan makuuhuoneen oven taakse tuttuun tapaansa aamuyöstä, sen jälkeen kun koira oli jo menehtynyt ja talo tyhjillään. Sama henkilö myös heräsi eräänä aamuna kuullessaan ja tuntiessaan kasvoillaan koiransa tyytymättömän tuhahduksen emännän pitkiin aamu-uniin.
Kuolleita eläimiä, kuten ihmisiäkin, on ilmestynyt myös valokuviin. Kirjassa kerrotaan Sveitsissä sattuneesta tapauksesta, jossa pikkupoika suri kissanpentunsa raakaa kuolemaa bernhardilaiskoiran hampaissa elokuussa 1925. Hänen isänsä otti kuvan pojastaan vain muutama päivä tapahtuneen jälkeen, ja kun kuva kehitettiin, oli pojan rakas kissanpentu tiukasti tämän sylissä samaisessa kuvassa. Toisessa kirjan tapauksessa Irlannissa asuneen Lady Hehirin kanssa samaan valokuvaan vuonna 1927 oli ilmestynyt hänen toisen elossa olevan koiransa vierelle koira, joka oli päättänyt päivänsä kuusi viikkoa aikaisemmin.
Minä hoidin lapsena kissoja läheisellä tilalla, ja niistä monesta tuli minulle todella rakkaita. Kun yksi rakkaimmista kissoista kuoli, näin hyvin todenmukaista unta siitä. Unessani kissa tuli kehräten kävelemään vatsani päälle maatessani sängyllä selälläni. Se kiersi hetken kunnes painui vierelleni pieneksi keräksi nukkumaan. Heräsin, ja vierelläni peitossa oli painauma.
Kummittelevatko eläimetkin, vai onko kaikki tämä vain rakkaita ystäviään ja lemmikkejään ikävöivien ihmisten hallusinaatioita, toiveunta? Täytyy joskus pureutua syvemmälle aiheeseen ja etsiä esimerkkejä lisää myös täältä koto-Suomesta.
Eläinrakkaana ihmisenä haluaisin ainakin uskoa niihin tarinoihin, joiden mukaan jo kuolleet eläimet ovat ilmestyneet aaveina rakkaimmille ihmisilleen varoittamaan heitä vaarasta. Olisihan se mukavaa ajatella, että uskollinen ystävä ei koskaan poistuisi viereltäni. Vaikka toisaalta kuolleiden pitäisi pysyä kuolleina, emmekö oppineet mitään Stephen Kingin teoksesta Uinu, uinu lemmikkini?
Olen ollut kiinnostunut yliluonnollisesta jo hyvin nuoresta pitäen, vaikka kesti vuosia kerätä uskallus sukeltaa tähän maailmaan mukaan, uskaltaa epäillä ja kyseenalaistaa tieteen normeja - antautua sille kuudennelle aistille. Nuorena sain lahjaksi kirjan "Eläimet luonnossa ja myyteissä" (Fran Pickering, 1999, WSOY), sillä eläimet ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Kirjan kuluneimmaksi ja eniten läpikahlatuksi aukeamaksi tuli lopulta sivulta 138 aukeava kappale "Kummituseläimiä".
Kappaleen ensimmäinen luku käsittelee mustia koiria, joista on kerrottu Britanniassa ja Ranskassa jo pitkään. Valtavan kokoinen, takkuinen, musta koira on nähty ympäri maaseutua, usein muinaisten paikkojen, kuten hautakiviröykkiöiden luona. Sillä on punaiset, hehkuvat silmät, ja sen kerrotaan ilmestyvän ja häviävän äänettömästi, jättäen jälkeensä vahvan rikinhajun. Koiran kerrotaan näyttävän oikealta, todelliselta, mutta mikäli sitä koskettaa se haihtuu tai leimahtaa liekkeihin. Kirjan mukaan kuuluisin mustan koiran ilmestys tapahtui vuonna 1577 Blythburghissa Englannissa, jossa musta koira syöksyi kirkkoon kesken jumalanpalveluksen, hyökkäsi muutaman ihmisen kimppuun ja korvensi kirkon ovea juostessaan ulos. Wikipedia tuntee myös tapauksen, ja siellä kerrotaan koiran surmanneen ne pari ihmistä, joiden kimppuun se hyökkäsi. Silminnäkijöitä tapauksella oli useita ja polttomerkit ovat edelleen nähtävissä kyseisessä kirkossa.
Mustia koiria on nähty myös muualla, esimerkiksi 1900-luvun alussa Yhdysvalloissa, Tenneseessä, jossa maanviljelijä John Bell näki perheineen tiluksillaan murisevan, mustan koiran. Koira piinasi perhettä noin vuoden ajan. Mustat koirat tunnetaan kautta maapallon myös niin sanottuina kalmankoirina (hell hound), jotka raahaavat tuskaiset sielut manalaan.
Toisenlainen koirakummitus vaeltelee Rathfarnhamin linnaan (Dublin, Irlanti) johtavalla tiellä. Kerrotaan, että tuo koira yritti pelastaa isäntänsä hukkumiselta, epäonnistuen ja menettäen samalla oman henkensä. Myös minä tunnen erään henkilön, joka kertoi kuulleensa rakkaan koiransa rapsuttelevan makuuhuoneen oven taakse tuttuun tapaansa aamuyöstä, sen jälkeen kun koira oli jo menehtynyt ja talo tyhjillään. Sama henkilö myös heräsi eräänä aamuna kuullessaan ja tuntiessaan kasvoillaan koiransa tyytymättömän tuhahduksen emännän pitkiin aamu-uniin.
Kuolleita eläimiä, kuten ihmisiäkin, on ilmestynyt myös valokuviin. Kirjassa kerrotaan Sveitsissä sattuneesta tapauksesta, jossa pikkupoika suri kissanpentunsa raakaa kuolemaa bernhardilaiskoiran hampaissa elokuussa 1925. Hänen isänsä otti kuvan pojastaan vain muutama päivä tapahtuneen jälkeen, ja kun kuva kehitettiin, oli pojan rakas kissanpentu tiukasti tämän sylissä samaisessa kuvassa. Toisessa kirjan tapauksessa Irlannissa asuneen Lady Hehirin kanssa samaan valokuvaan vuonna 1927 oli ilmestynyt hänen toisen elossa olevan koiransa vierelle koira, joka oli päättänyt päivänsä kuusi viikkoa aikaisemmin.
Minä hoidin lapsena kissoja läheisellä tilalla, ja niistä monesta tuli minulle todella rakkaita. Kun yksi rakkaimmista kissoista kuoli, näin hyvin todenmukaista unta siitä. Unessani kissa tuli kehräten kävelemään vatsani päälle maatessani sängyllä selälläni. Se kiersi hetken kunnes painui vierelleni pieneksi keräksi nukkumaan. Heräsin, ja vierelläni peitossa oli painauma.
Kummittelevatko eläimetkin, vai onko kaikki tämä vain rakkaita ystäviään ja lemmikkejään ikävöivien ihmisten hallusinaatioita, toiveunta? Täytyy joskus pureutua syvemmälle aiheeseen ja etsiä esimerkkejä lisää myös täältä koto-Suomesta.
Eläinrakkaana ihmisenä haluaisin ainakin uskoa niihin tarinoihin, joiden mukaan jo kuolleet eläimet ovat ilmestyneet aaveina rakkaimmille ihmisilleen varoittamaan heitä vaarasta. Olisihan se mukavaa ajatella, että uskollinen ystävä ei koskaan poistuisi viereltäni. Vaikka toisaalta kuolleiden pitäisi pysyä kuolleina, emmekö oppineet mitään Stephen Kingin teoksesta Uinu, uinu lemmikkini?
sunnuntai 10. huhtikuuta 2016
Manattu Anneliese
Väitteitä demonisista riivauksista on esiintynyt kautta aikojen. Kerrotaan ihmisistä, jotka ovat muuttuneet täysin aikaisemmasta, vahingoittaneet itseään tai toisia ja vältelleet, suorastaan kavahtaneet, kaikkia merkkejä kristillisyydestä. Ehkä yksi kuuluisimmista tapauksista on saksalaisen Anneliese Michelin tapaus, johon löyhästi perustuen on tehty elokuva Emily Rosen riivaaja.
Anneliese syntyi 1952 läntisessä Saksassa syvästi katoliseen perheeseen. Kuusitoistavuotiaana Anneliese sai kohtauksen, joka tulkittiin ja diagnosoitiin epilepsiaksi. Hän siirtyi myöhemmin opiskelemaan yliopistoon, jossa kanssaopiskelijat kertoivat hänen olleen hieman syrjään vetäytyvä ja erittäin uskonnollinen tyttö.
Mielialan vaihtelut ja masentuneisuus epilepsian vuoksi riivasivat Annelieseä halki hänen nuoruutensa, ja hän joutui myös psykiatriseen hoitoon 60-luvun lopulla, kärsien kohtauksista sielläkin. Hän alkoi nähdä demonisia kasvoja ja hallusinaatioita rukoillessaan, ja väkivaltaiset äänet hänen päänsä sisällä kuiskailivat hänen olevan kirottu ja "mätänevän helvetissä". Eikä kauaakaan kun Anneliese alkoi vältellä kaikkia uskonnollisia objekteja.
Anneliesellä oli nuoruutensa aikana erinäisiä hoitojaksoja psykiatrisessa sairaalassa, jossa häntä koitettiin parantaa lääkityksillä ja diagnooseilla skitsofreniasta häiriintyneeseen käyttäytymiseen, hengellisiin harhakuvitelmiin. 1970-luvun alkuvuosina sekä Anneliese että hänen vanhempansa alkoivat lähestyä katolista kirkkoa peläten tytön olevan demonisen riivauksen vallassa. Ensimmäiset papit, joita perhe lähestyi kieltäytyivät kuitenkin ja kehottivat perhettä jatkamaan lääketieteen parissa. He kertoivat, että manaukseen tarvittaisiin piispan lupa.
Tytön tila paheni radikaalisti, hän alkoi käyttäytyä agressiiivisesti itseään ja muita kohtaan, joi omaa virtsaansa, söi hyönteisiä ja kieltäytyi juomasta pyhää vettä. Anneliese alkoi hiljalleen täyttää katolisen kirkon määrittelemät seikat demoniseen riivaukseen, joita kerrotaan olevan mm. inho uskonnollisiin esineisiin ja selittämättömät, yliluonnolliset voimat.
Manaamista on esiintynyt jokaisessa uskonnossa, mutta katolisen kristinuskon mukaisessa manauksessa demonin valtaama "ihmiskuori" on viaton pahuuteen ja painajaismaisiin tekoihin, jotka ovat ottaneet sen valtaansa. Riivattua kohtaan ei tehdä fyysistä väkivaltaa, mutta hänet on sidottava kiinni manauksen ajaksi. (lue: Wikipedia - Catholic exorcism)
Anneliesen manaus alkoi vuonna 1975, kun pappi Ernst Alt otti tapauksen ohjat käsiinsä. Hänen mukaansa tyttö ei näyttänyt epileptikolta, eikä milloinkaan hänen nähdensä saanut epileptisiä kohtauksia. Lopulta paikallinen piispa suostui Michelin manaukseen, mutta vaati asian pitämistä salassa. Manaus alkoi vuonna -75 ja päättyi kymmenen kuukauden kuluttua vuonna -76, kun Anneliese menehtyi manausvuoteelleen nukkuessaan.
Anneliese Michelin kuolinsyyksi todettiin aliravitsemus ja nestehukka, ja sekä hänen vanhempansa että manaukseen osallistuneet papit todettiin syyllisiksi kuolemantuottamukseen. Manauskuukausien loppuvaiheessa Anneliese oli kieltäytynyt syömästä ja juomasta, hän painoi 30 kiloa ja oli liikuntakyvytön murtuneiden polvien vuoksi. Lisäksi hänen kerrottiin kärsineen keuhkokuumeesta.
Riivaukset ja manaaminen ovat ristiriitainen asia, jopa minun kaltaiselleni henkilölle. Anneliesen tapaus voi aivan hyvin olla vain surullinen esimerkki siitä, kuinka psykiatrinen hoito on epäonnistunut totaalisesti ja mielenterveys on lopullisesti romahtanut. Anneliesen tausta mahdollistaa tämän vaikuttaneen demoniselta riivaukselta, sillä häntä oli pienestä pitäen kasvatettu tiukkiin katolisiin uskomuksiin ja sääntöihin, ja mielenterveytensä vuoksi hän on saattanut alitajuntaisesti alkaa ohjata agressiivisuutta uskonnollisiin objekteihin ja tapoihin, asioihin, joihin hänen vanhempansa ovat aina vahvasti uskoneet.
Lukuisat lääkkeet, hoito- ja masennusjaksot ovat olleet tuhon portit nuoren tytön herkälle mielelle, ja lopullinen niitti oli kymmenen kuukautta kestäneet manaukset, joita toimitettiin kahdesti, jopa kolmesti viikossa. Anneliese romahti ensin henkisesti, sitten fyysisesti.
On kuitenkin olemassa pieni, kammottava mahdollisuus siihen, että Anneliese on mahdollisesti ollut demonisen hengen riivaama, sillä vastaavanlaisia tapauksia on olemassa, jopa täysin uskonnosta vieraantuneiden ihmisten keskuudessa. Entä jos jotkut ihmiset ovatkin herkempiä päästämään pahansisuisen hengen sisälleen?
Järkevä selitys tapaukselle on mielenterveyden romahtaminen. Se on myös uskottava selitys. Kuolinsyy on täysin luonnollinen. Oli kyse mistä tahansa, niin voimme olla varmoja siitä, että Anneliese kärsi viimeisten vuosiensa aikana suunnattomasti sekä mielensä sisällä tapahtuvien asioiden, että maanpäällisten vuoksi, ja että hän kuoli aivan liian nuorena, vain 23-vuotiaana.
Kannattaa katsoa Googlen kuvahausta "Anneliese Michel". Kuvista näkyy järkyttävä muodonmuutos, jonka kaunis nuori tyttö kävi läpi elämänsä lopun lähestyessä.
(Lue lisää: Wikipedia - Anneliese Michel)
maanantai 4. huhtikuuta 2016
Riivattu vauva
Iltasanomat uutisoi eilen illalla riivatusta vauvasta, joka kapuaa pinnasänkynsä reunalle ja tasapainoilee siinä huutaen lohduttomasti äitiään, ennen kuin romahtaa kaatua takaisin pinnasänkynsä patjalle, mobile sängyn päällä heiluen. (lue: Iltasanomat)
Herätessäni aamulla ja nähtyäni otsikon, oli minun tietenkin pakko aloittaa aamuni kyseisellä videolla. Iltasanomien artikkelissa lukijat pystyivät äänestämään onko video heidän mielestään aito vai feikki, ja vaikka viimeisetkin unenrippeet saivat vauhdikkaan lähdön mielestäni jännityksen hiipiessä niiden tilalle katsottuani videon, klikkasin punaisella taustalla olevaa sanaa "feikki". Olen aina osannut olla suhteellisen skeptinen YouTubessa olevien videoiden suhteen, vaikka jotkin niistä ovatkin äärimmäisen vakuuttavia - ja mielenkiintoisia.
Tämä kyseinen video kiinnosti minua erityisesti sen vuoksi, että se voisi olla suoraan Paranormal Activity -elokuvasta. Vauva seisoo pinnasänkynsä laidalla luonnottomassa tasapainossa, kädet sojottaen eteenpäin kuin jokin pitäisi hänestä kiinni. Kamerakuvan mukaan vauva ei edes horjahtele, ja siihen ei tuon ikäisen tasapainoaisti kykene. Mitä "pelottavaan huutoon" tulee, kuulostaa se mielestäni normaalilta pienen lapsen raivokohtaukselta. Juuri sellaiselta, jonka aikana vähintään toivoo lapsen olevankin riivattu, ennemmin kuin pystyvän noin hermoja raastaviin ääniin omasta takaa.
Inside Edition tavoitti vauvan vanhemmat, jotka väittävät kivenkovaan videon olevan aito. Mutta kukapa niin ei tekisi tienatakseen muutaman ylimääräisen pennin?
Aito tai ei, sai se viikkoni starttaamaan mielenkiintoisella tavalla!
PS. Palaan jossain vaiheessa enemmän riivauksiin ja ristiriitaisiin ajatuksiini niiden aitoudesta...
Herätessäni aamulla ja nähtyäni otsikon, oli minun tietenkin pakko aloittaa aamuni kyseisellä videolla. Iltasanomien artikkelissa lukijat pystyivät äänestämään onko video heidän mielestään aito vai feikki, ja vaikka viimeisetkin unenrippeet saivat vauhdikkaan lähdön mielestäni jännityksen hiipiessä niiden tilalle katsottuani videon, klikkasin punaisella taustalla olevaa sanaa "feikki". Olen aina osannut olla suhteellisen skeptinen YouTubessa olevien videoiden suhteen, vaikka jotkin niistä ovatkin äärimmäisen vakuuttavia - ja mielenkiintoisia.
Tämä kyseinen video kiinnosti minua erityisesti sen vuoksi, että se voisi olla suoraan Paranormal Activity -elokuvasta. Vauva seisoo pinnasänkynsä laidalla luonnottomassa tasapainossa, kädet sojottaen eteenpäin kuin jokin pitäisi hänestä kiinni. Kamerakuvan mukaan vauva ei edes horjahtele, ja siihen ei tuon ikäisen tasapainoaisti kykene. Mitä "pelottavaan huutoon" tulee, kuulostaa se mielestäni normaalilta pienen lapsen raivokohtaukselta. Juuri sellaiselta, jonka aikana vähintään toivoo lapsen olevankin riivattu, ennemmin kuin pystyvän noin hermoja raastaviin ääniin omasta takaa.
Inside Edition tavoitti vauvan vanhemmat, jotka väittävät kivenkovaan videon olevan aito. Mutta kukapa niin ei tekisi tienatakseen muutaman ylimääräisen pennin?
Aito tai ei, sai se viikkoni starttaamaan mielenkiintoisella tavalla!
PS. Palaan jossain vaiheessa enemmän riivauksiin ja ristiriitaisiin ajatuksiini niiden aitoudesta...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)