Näytetään tekstit, joissa on tunniste kalmisto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kalmisto. Näytä kaikki tekstit

perjantai 31. heinäkuuta 2020

Variksenpelätin

Lenkillä lapsuudenkotini maalaismaisemissa tunnen oloni monesti hyvin tyyneksi, rentoutuneeksi ja rauhalliseksi. Vaikka olenkin saanut kokea yhtä ja toista näissä maisemissa, täällä tunnen juurieni olevan. Saan voimaa tästä maaperästä.

Mutta myös koen selittämättömiä, paranormaaleja tapahtumia ja ilmiöitä enemmän kuin muualla.

Lenkki näissä kesäisen vehreissä maisemissa voi kätkeä eteensä yllätyksiä, ja niin kävi jälleen kerran. Kävelin erään syrjäisen hiekkatien reunaa ja kuuntelin lenkkitossujeni rahinaa soran pinnalla ja ojassa viulujaan soittelevien heinäsirkkojen sirkutusta. Kauempaa tien päästä alkoi kantautua voimakasta lintujen raakuntaa. Terästin kuuloni, ja jatkoin matkaa. Lähemmäksi päästyäni huomasin, kuinka pitkään hylättynä olleen maalaistalon vanhan latorakennuksen eteen niitylle oli pystytetty karun näköinen variksenpelätin. Ironista kyllä, sen ympärillä lenteli ainakin viisi varista, välillä laskeutuen maahan ja lehahtaen jälleen lentoon.

Hymähdin näylleni. Pelätin ei näyttänyt osaavan toimittaa edes yhtä yksinkertaista virkaansa, sitä ainoaa, jonka vuoksi se edes oli olemassa. No, eipä näyttänyt rehevöitynyt niitty erityisesti pelättiään kaipaavankaan. Se oli minulle tutun, Kummitustalo-blogitekstissäni kertomani hylätyn maalaistalon maisemissa.

Pysähdyin hetkeksi ihmettelemään variksenpelätintä kauempana villiintyneellä niityllä. Se näytti jotenkin karmivalta harmaassa, venähtäneessä paidassaan, kangassäkkikasvot roikkuen oudosti vääntyneen pään vinksottavan, ruskean hatun alta. Kuin koko pelätin roikkuisi näkymättömästä hirttosilmukasta. Varikset rehahtivat yhtäkkiä taivaalle parvena pitäen kovaa meteliä, ja ihoni oli noussut täysin huomaamatta kananlihalle. Lähdin jatkamaan kävelyäni.

Joitakin päiviä myöhemmin kävelin "kummitustalon" ohi uudelleen, mutta variksenpelätin oli poissa. Miksi kukaan olisi vienyt vanhan pelättimen keskeltä villiintynyttä niittyä? Seisoin hetken ihmetyksen vallassa, kun mahdollisesti sama varisparvi lehahti lentoon jostain läheltä taloa. Ne lensivät läheltäni raakkuen vihamielisen kuuloisesti, kuin en saisi olla siinä missä olin, seisoa tuijottamassa niiden pyhättöön. Lähdin jatkamaan takaisin vanhempieni kotiin, mutta törmäsin matkalla erääseen kylän naisista. Pysähdyin vaihtamaan muutaman sanan hänen kanssaan, ja satuin mainitsemaan hänelle karmaisevasta linnunpelättimestä. Nainen oli hetken hiljaa, kunnes kysyi vaimeasti:

"Sinäkin näit sen vai?"

Myönsin hiukan hämilläni asian olevan niin. Nainen kertoi, että on nähnyt satunnaisesti kesän aikana kuinka variksenpelätin on "liikkunut ympäri" hylätyn talon tonttia. Milloin hän on nähnyt sen niityllä, joskus nojaavan ladon seinään, jonain iltana talon ulko-oven edessä ja toisena tuijottamassa niityn laidalla tielle päin.

En pystynyt pidättämään jännittynyttä henkäystäni. Pelättimessä oli ollut mielestäni jotain pahaenteistä, mutta yritin selittää asiat niin naiselle kuin itsellenikin, ja tokaisin, että ovatpahan kylän lapset keksineet itselleen erikoisen harrastuksen. Nainen naurahti vaimeasti, ja tokaisi olevansa tyytyväinen, kun joku muukin oli nähnyt pelättimen. Hänen miehensä ei ollut kuulemma milloinkaan onnistunut näkemään sitä missään päin tonttia, vaikka oli joskus käynyt talon pihaltakin käsin katsomassa, koska vaimo tuntui saaneen oudosta pelättimestä päähänpinttymän.

Jo sanoessani ääneen uudelleen lausahduksen kylän lapsista, huomasin, ettei se kuulostanut aidolta. Kumpikaan meistä ei tuntunut uskovan, että lapset olivat siirrelleet pelätintä, mutta kumpikaan meistä ei halunnut myöntää mitään selittämätöntä, saati paranormaalia vaihtoehtoa olevan kyseessä.

Vielä oudomman pelättimen tapauksesta tekee se, että kuulin muutamaa päivää myöhemmin eräältä toiseltakin kyläläiseltä "höyryävästä variksenpelättimestä" kyseisellä niityllä. Hän oli sattunut huomaamaan pelättimen lenkillään ja kiinnittänyt huomiota sen ympärillä lenteleviin variksiin sekä höyryyn, jota näytti nousevan siitä. Samaan tapaan kuin joskus kuumana kesäpäivänä raikkaan sadekuuron jälkeen tienpinta höyryää. Ongelmana oli vain, ettei tuona päivänä ollut kuuma, eikä silloin ollut satanut.

On todella vaikea käydä kiinni ongelmanytimeen, sillä mitään ongelmaa ei ole. On vain muutama hassu havainto hitusen karmaisevasta variksenpelättimestä, epämääräiset tuntemukset jostain oudosta ja muutaman kyläläisen mielipide, että kyseisellä tilalla on meneillään jotain selittämätöntä, jopa yliluonnollista.

En osaa itse vielä takertua aiheeseen tiukemmin, sillä näin pelättimen vain kerran. Elämässäni on kuitenkin tapahtunut suuri muutos, sillä muutimme vain viikko sitten vanhaan omakotitaloon lapsuudenkotini läheisyydessä, minulle tutuissa maisemissa. Täältä käsin minun on helpompi seurata myös pelättimen pelättyä ilmestymistä, kuten kaikkia muitakin täällä päin tapahtuneita - ja tapahtuvia - paranormaaleja asioita.

Jäivätköhän edellisen kotini henget asuinpaikkaansa, vai kulkeutuivatko ne mukanani? Onko uudessa kodissani yliluonnollista elämää? Uusi naapurimme ainakin kertoi, kun tarkastimme tonttimme rajat, että heidän tonttinsa nurkilta on löytynyt jopa hautoja 1900-luvun alusta. Historian havinaa, menneisyyden haamuja ja kalmistoja, kirjaimellisesti aivan nurkillamme. Tiedän myös, että talon itselleen rakentaneet ihmiset ovat jo jättäneet tämän ajan, mutta malttoivatko he poistua rakkaasta kodistaan lopullisesti?

Kaikkeen tähän tulen saamaan selvyyttä ja vastauksia ajan kuluessa ja syksyn pimetessä. Minulla on vahva tunne siitä, että kerrottavaa tulee olemaan.

Täytyy myös harhailla "kummitustalon" lähettyvillä, jos satun jälleen todistamaan jotain eriskummallista. Tai voisiko tämä tuleva syksy olla se syksy, jolloin uskaltautuisin vaeltamaan Verivalkamalle? Jokin sisälläni sanoo, ettei minun kannattaisi lähteä sinne yksin, ei nyt kun uskollinen ystäväni ei kulje enää rinnallani.

Tunnen luissani, ettei variksenpelätin tule olemaan ainoa outo seikka elämässäni tulevien kuukausien aikana.

Mutta missä mittakaavassa jotain tulee tapahtumaan?

Vain aika sen näyttää...




sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Korppien valtaama hautausmaa



Jokin siinä hautausmaassa oli pielessä, nyrjähtänyttä. Matkallani Skotlannin pääkaupungissa eksyin sinne vahingossa, sortuneen muurin takaa näkyvän polun houkuttelemana. Paikalla ei ollut muita ja hautakivet seisoivat muratin peittäminä, osa lohduttomasti vinossa tai jopa kaatuneena.

Oli kaunis, aurinkoinen iltapäivä Edinburghissa, mutta korkeat puut ikivanhalla hautausmaalla tekivät kaikkensa estääkseen auringon säteitä yltämästä maahan saakka. Hautausmaata hieman korkeammalla, muurin takana, kulki kävely- ja pyöräilytie, mutta harmaan, tummanpuhuvan kivimuurin taakse eivät elämän äänet kantautuneet. Joka puolella ympärilläni oli edesmenneiden ihmiskohtaloiden viidakko, jonka synkkää hiljaisuutta sävelsi korppien surumielinen raakunta.


Korppeja näytti olevan joka puolella ja tuntui siltä, että niiden metelöinti yltyi mitä pidemmälle kuljin hylätyllä hautausmaalla. Alkuun en tuntenut minkäänlaista pelkoa tai jännitystä, mutta korppien ääntely sai minut jonkin ajan kuluttua varpailleni. Korviini ei kantautunut mitään muita ääniä, ja raakunta alkoi kuulostaa jopa varoittavalta. Pariin otteeseen hätkähdin, kun puusta aivan läheltäni lehahti korppi lentoon, ilmaisten tyytymättömyytensä läsnäolooni.

Jos astuin syrjään polulta, aiheutin askelillani rasahduksia ja yläpuolelta minua 
tarkkailevien lintujen huutokonsertin. Äänet, jotka saivat pelon nostamaan päätään sisälläni, olivat yhtäkkiä läheltäni kuuluvat askeleenomaiset oksien katkeamiset ja rasahdukset. Yksikään korppi ei nostanut noista askelmista meteliä, ja tuolla hetkellä hiljaisuus oli paljon korviahuumaavampaa. Käänsin katseeni äänen suuntaan kohdaten vain vinossa seisovan hautakiven, jonka onneton omistaja oli päättänyt päivänsä jo 1800-luvun lopulla.

Jännittyneenä lähdin etsimään nopeaa tietä ulos hautausmaalta ja suuntasin matkapuhelimen kartan avulla kohti kalmiston keskellä kulkevaa kävelytietä ja pohjoisenpuoleista muuria, joka paljastui aivan liian korkeaksi kiipeämistä ajatellen. Lähdin seuraamaan muurin lähellä kulkevaa ohutta polkua ja minua kammotti ajatella kuinka monen kuolleen hautaa tulin vahingossa talloneeksi. Polun varrella oli vadelmapensaan tyylistä kasvistoa, jonka kippuraiset, piikikkäät oksat takertuivat vaatteisiini koettaen pitää minua otteessaan, kuin haluten minun jäävän hautausmaalle - kenties iäksi.

Raivasin tieni takaisin pääpolulle korppien levottomien äänien tahdittamana. Ympäriltäni kuului myös ihon kananlihalle nostattavaa narinaa vanhojen puiden hangatessa toisiaan vasten, sekä joitakin selittämättömiä, raskaampia räsähdyksiä maastosta. Tunnelma oli huumaavan aavemainen, olin samaan aikaan sekä peloissani että ekstaattinen. Ihoani kihelmöi ja jokin sisälläni kertoi hautausmaan olevan poikkeuksellinen. Kaikki tämä tapahtui keskellä kirkasta päivää, mitä siellä olisi voinutkaan kokea, jos eksyisi sen syövereihin keskellä synkintä yötä?

Löysin lopulta muurista saman aukon, mistä olin saapunutkin. Loikatessani toiselle puolelle kiinnitin ensimmäisenä huomiota lintujen liverrykseen. Taustalta kuului edelleen vaimeaa, harvasanaisempaa korppien raakuntaa, mutta minusta tuntui kuin olisin astunut toiseen maailmaan. Voisin vaikka vannoa, ettei Warristonin hautausmaalla kuulunut siellä käydessäni minkään muun elollisen olennon, kuin minun ja korppien, äänet.

Warristonin hautausmaa oli korppien valtaama. Tuskin oli sattumaa, että joissain myyteissä korpit tunnetaan kuolleiden sanansaattajina, viestinviejinä elävien ja kuolleiden keskuudessa.