sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Unensieppaaja

Kiinnostuin unensieppaajista jo vuosia sitten, mutta minulla meni hetken aikaa ennen kuin sain hankittua itselleni sellaisen. Nuorempana kärsin painajaisista, jotka kiersivät kylmän otteensa minuun ja saivat minut järkyttävän pakokauhun valtaan, ilman että pystyin pakenemaan. Minun oli pakko olla kyydissä niin kauan, kun painajainen halusi.

Painajaisiin kuului tyypillisesti piinaava kauhuntunne, joka puristui ympärille yhä kovemmin ja kovemmin, kunnes lopulta sydämeni tykytys kävi liian voimakkaaksi, ravistaen minut irti painajaiseni kylmäävästä otteesta. Useimmiten ne olivat unia, joissa jollekin rakkaimmistani kävi huonosti, mutta joskus aivan tavallinenkin uni saattoi muuttua painajaiseksi nyrjähtämällä vain vähän paikaltaan. Ei tarvittu muuta kuin vain se synkkä tunne, kuin viimeinenkin toivonpisara olisi imetty elämästäni, enkä pystyisi enää koskaan olemaan onnellinen. Se tunne, joka lähti vetämään minua mukanaan maan alle niin että hengittäminenkin kävi vaikeaksi.

Unohdin unensieppaajat painajaisteni vähetessä, mutta vuonna 2013 viimeisen isovanhempani kuolema laukaisi nuo öiset kauhunhetket jälleen, ja niistä tuli epätoivottu, piinaava vierailija. Tutustuin unisieppareihin ja keskustelin niistä erään intiaanisukuisen amerikkalaisen ystäväni kanssa. Hän neuvoi, että unisiepparia hankkiessa ei saa valita sitä omasta mielestään kauneinta tai parhaiten sisustukseen sopivaa, vaan on otettava ensimmäinen, joka silmiin osuu. Vain sillä tavalla voi löytää itselleen oikean siepparin.

Samaisena vuonna löysin unensieppaajani. Oli aurinkoinen kesäpäivä ja pikkukaupungin kadut olivat täyttyneet markkinoiden humusta. Kadut olivat pullollaan kojuja erivärisine kattokankaineen ja -pressuineen, ilmassa leijailivat herkulliset tuoksut ja iloinen puheensorina. Koju, johon kiinnitin huomioni oli täynnä unensieppaajia. Näin jo kadun päästä, että niitä roikkui kojun kattorakenteista, kymmeniä eri värisiä ja - kokoisia. Kojua pitivät kaksi pienehköä naista, joilla oli paksut pikimustat hiukset ja vaaleanruskea iho, he toivat mieleeni tarinan Pocahontas-intiaanista.

Välttelin katsomasta suoraan kojuun lähestyessäni sitä, jotta osaisin varmasti valita sen siepparin, johon ensimmäisena kiinnitän huomiota, ystäväni neuvojen mukaisesti. Toivoin mielessäni, että valitsemani sieppari olisi jokin värikäs ja suuri, sellainen joka toisi iloa makuuhuoneeni muuten niin vaisuihin sävyihin.

Kohottaessani katseeni näin sen. Pienehkö, täysin musta unisieppari, josta roikkuivat mustat, leveät sulat. Siepparissa oli muutama värikäs helmi, mutta iloisen värikkäästä se oli kauempana kuin Kuu Maasta. Ilmoitin toisella naisista haluavani sen katsoen samalla haikeasti yhtä suurta, polttavan auringon keltaista siepparia. Kuitenkin kun nainen laski valitsemani siepparin käteeni, tiesin tehneeni oikean päätöksen. Kotiutuessani lomamatkaltani ripustin unisieppaajan lähelle sänkyäni, katonrajaan, enkä enää nähnyt painajaisia.

Kerrotaan, että unisieppari päästää verkkonsa läpi vain hyvät unet, ja ne valuvat siepparin sulkia pitkin nukkujan mieleen. Painajaiset jäävät kiinni siepparin verkkoon, ja tuhoutuvat siitä päivänvalon myötä (lähde: https://en.wikipedia.org/wiki/Dreamcatcher). Versiot siitä kuinka sieppari toimii riippuvat lähteestä, josta asiaa tutkii, tarinoita on lähes yhtä monia kuin on sieppareitakin.

Olen kolmen vuoden aikana nähnyt "pahoja unia", joiden tapahtumat ovat ikäviä, surullisia tai epämiellyttäviä, mutta yksikään uneni ei unensieppaajan myötä ole muuttunut painajaiseksi. Yhden kerran kuluneen vuoden sisällä minulla oli läheltä piti -tilanne, kun outo uneni alkoi saada painajaisen vivahteita. Tunsin jälleen jäytävän kauhuntunteen kohoavan piinaavaan tapaansa sisälläni. Aikaisemmin en koskaan pystynyt keskeyttämään kauhuntunnetta, mutta tuona yönä säpsähdin hereille ennen kuin uni yltyi painajaiseksi. Katsoin heti ensimmäiseksi katonrajasta roikkuvaa unisieppariani, kuin kysyen siltä miksi näin pääsi käymään. Pikimusta siepparini heilui kuin siihen olisi osunut ilmavirta, vaikka en koskaan aikaisemmin, tai sen koommin, ole nähnyt sen heiluvan.

Oliko vain sattumaa, että juuri tuolloin jostain selittämättömästä syystä ilmavirta heilutti sieppariani, vai taisteliko se estääkseen painajaistani viemästä minua mennessään?

Painajaiseni ovat edelleen pysyneet poissa.

Eikä minulla ole tapana uskoa sattumiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jäikö asia askarruttamaan - ota yhteyttä ja kommentoi!