Urbaani legenda: Mae Nak Phra Khanong

Melko varmasti maailman jokaisesta kolkasta löytyy selkäpiitä karmivia urbaaneja legendoja ja kauhutarinoita, ja ne kiehtovat minua ihan uskomattoman paljon. On äärimmäisen viihdyttävää törmätä karmaisevaan tarinaan ja kuvitella sen tapahtumat mielessään, maistellen niitä todenmakuisina, kuin itse kohtaisi jotain vastaavaa silmästä silmään.

Thaimaassa kerrotaan tarinaa erään naisen kummituksesta, Mae Nak Phra Khanongista. Hänen kerrotaan eläneen 1800-luvulla Phra Khaong-nimisellä alueella, kun Thaimaan (silloisen Siamin) hallitsijana oli kuningas Rama IV (hallitsijana vuodesta 1851 vuoteen 1868). Nak oli kaunis nainen, jonka rakastava mies lähetettiin Thaimaan armeijan mukana sotimaan. Raskaana ollut Nak jäi selviytymään kotona itsekseen.

Mies, Mak, haavoittui sodassa ja joutuin jäämään hoidettavaksi Bangkokiin. Miehen ollessa hoidettavana, koitti synnytys valitettavasti Nakin kohtaloksi ja sekä hän että pariskunnan lapsi menehtyivät lapsivuoteeseen. Paikalliset tiesivät tämän, mutta sodasta vihdoin kotiin palaava aviomies ei ollut saanut uutisesta sanaa korviinsa. Mak ei siis lainkaan hämmästynyt, kun hänen vaimonsa odotti häntä kotona. Sen sijaan kyläläisten varoittelut miehelle kummituksesta, joka asui nykyään heidän luonaan, tuntuivat oudolta.

Kotona alkoi kuitenkin tapahtua outoja asioita. Nak oli toisinaan kateissa, hänen ruumiilliset mittansa muuttuivat ja hän pystyi asioihin, joihin tavallinen kuolevainen ei kykene. Kun Nak noukki maasta esinettä ruoanlaiton yhteydessä ylettyen kädellään epänormaalin pitkälle, ymmärsi Mak kyläläisten olevan oikeassa. Kauhuissaan hänen olisi paettava paranormaalin olennon luota, joka joskus oli ollut hänen ihana vaimonsa.

Mak pakeni, tulistunut kummitus jahdaten häntä kylän halki. Thaimaan uskomuksissa yliluonnolliset henget pelkäävät erästä paikallista kukkalajiketta, joten Mak piiloutui sellaisten joukkoon, Nakin vihaisen hengen etsiessä puolisoaan. Mak pääsi turvaan Wat Mahabutin temppeliin, joka on pystytetty pyhälle maalle. Uskomusten mukaan kummitukset eivät pysty kulkemaan pyhällä maalla, joten kauhuissaan oleva Mak oli turvassa.

Nak kuitenkin kosti kyläläisille menettämänsä aviomiehen. Se terrorisoi kylää ja sen asukkaita mitä kammottavimmilla tavoilla, sillä se uskoi kyläläisten varoitusten olevan syy Makin pakenemisiin. Paikalle kutsuttiin kuitenkin manaaja, jonka onnistui vangita Nakin raivoava henki kannelliseen ruukkuun. Ruukku heitettiin Phra Khanongin kanaaliin.

Legendan mukaan Mae Nakin piinattu kummitus odottaa kanaalin pohjassa, ja mikäli joku nostaa purkin ylös ja avaa kannen, pääsee riivaaja jälleen maan päälle suorittamaan kostonsa.

Eri seuduilla kerrotaan tarinaa kuitenkin eri tavoin, ja joidenkin loppujen mukaan kyseessä on toisenlainen reliikki, jonka hallussa Nakin henki olisi. On myös olemassa seesteisempi versio tarinasta. Siinä eräs munkki saa Nakin levottoman hengen rauhoittumaan muistuttamalla, että hänen miehensä liittyy hänen seuraansa toisella puolen kun tämän aika on, ja he voivat olla yhdessä kuoleman jälkeisessä elämässä. Tämä saa Nakin siirtymään eteenpäin tuonpuoleiseen rauhaisasti.

Kaikista kammottavin versio ei ole kuitenkaan hauskaa kuunneltavaa. Sen mukaan Mae Nakin aviomies olisikin ollut läsnä vaimonsa kuoltua ja menneen järjiltään surusta tämän menettämisen vuoksi. Surusta sekaisin oleva Mak ei halunnutkaan haudata vaimoaan vaan sen sijaan piti tämän hiljalleen mätänevän ruumiin kotonaan ja käyttäytyi kuin tämä olisi vielä hengissä.

Kun kyläläiset saivat tästä vihiä, he murtautuivat Makin kotiin ja löysivät osittain mädäntyneen ruumiin. He ottivat ruumiin mukaansa ja hautasivat tämän oikeaoppisesti. Kuitenkin, Mae Nakin henki ei olisikaan enää halunnut lähteä kotoaan. Se jäi vainoamaan kyläläisiä ilmestyen toisinaan kauniina naisena pukeutuneena perinteiseen thaimaalaiseen asuun sylissään vauva. Jos hahmo tuli lähemmäksi, huomasi, että sen kasvot olivatkin puoliksi mädäntyneet.

Jälkimmäisen version tekee kaikista karmivammaksi se seikka, että niin todella on voinut käydä, että surusta sekaisin oleva henkilö säilyttää ruumiin talossaan. Olihan ennen tyypillistä Suomessakin, että ruumista pidettiin esillä ja sille käytiin osoittamassa kunnioitusta. Kesähelteillä nopeasti mätänemään alkava kuollut liha saattoi kuitenkin aiheuttaa pahaa oloa yhdelle jos toisellekin.

Uskon, että on hyvin mahdollista, että Thaimaassa on tapahtunut tarinanmukainen surullinen kohtalo 1800-luvulla ja hyvinkin on voinut olla niin, että Mak-aviomies ei ole halunnut päästää vaimoaan alkuun menemään. Ehkä hän on antanut haudata naisen myöhemmin tai ehkei missään vaiheessa, vaan kyläläisten piti tehdä se väkipakolla. Onko jotain sellaista tapahtunut, että naisen henki on jäänyt vaeltamaan rauhattoman ihmisten keskuuteen, vai onko se vain vajonnut ikiuneen rauhan vallitessa?

Tarinaa lisää selvitelläkseen pitäisi varmaan jalkautua kyseiseen sijaintiin.

Vaikka en voikaan muuta kuin jakaa tämän mielenkiintoisen urbaanin legendan teille oli sillä todellista alkuperää tai ei, niin sen tiedän, että jos aikaisemmin mainitun kanaalin pohjasta löytyy vanha ruukku, kannattaa se pitää suljettuna.

Vara ei venettä kaada, vanha kansa sanoo.

Mutta Mae Nakin kummitus voi sen tehdä.

La Pascualita

Chihuahuassa, Meksikossa, on eräs morsiusvaateliike, joka on kuuluisampi kuin moni vastaava. La Popularin suosion takana ei kuitenkaan piile kahiseva kaftaani tai täydellinen tylli, vaan liikkeen mallinukke. 90 vuotta sitten nimittäin liikkeen silloinen omistaja, Pascuala Esparza, hankki näyteikkunaansa somistamaan hyvin aidon näköisen mallinuken esittelemään uusinta kevätmallistoa. Nukke herätti välittömästi valtavaa kiinnostusta ja huomiota, sillä se muistutti suuresti itse omistajaa. Kaupungilla alkoi kiertää huhu, että mallinukke ei ollutkaan muovista tai vahasta valmistettu, vaan Pascualan kuolleen tyttären balsamoitu ruumis.

Pascualan tytär oli menehtynyt vain hiukan aikaisemmin omana hääpäivänään traagisesti musta leski -hämähäkin puremasta levinneeseen myrkytykseen. Mallinuken yhtäläisyys tyttären ja tämän äidin ulkonäköön sai huhut välittömästi liikkeelle. Pascuala yritti kieltää huhun todellisuuden, mutta karmaisevalla tavalla aidon näköinen mallinukke ruokki tarinaa sitkeästi. Mallinukke sai nimen La Pascualita, ja liikkeessä vierailleet kertovat tuntevansa olevan tarkkailun kohteena nuken lähettyvillä. La Pascualitan katseen kerrotaan seuraavan liikkeessä kävijöitä ja sen on huhuttu vaihtavan vaivihkaa itsestään asentoaan.

La Pascualitan huhutaan ja uskotaan siis olevan kokonaan tai ainakin osittain tuoreeltaan balsamoitu nuori nainen. Monessa lähteessä kerrotaan kuitenkin, ettei kyseessä voi olla oikea ruumis, sillä sellaisen muumiointi ei ole niin helppoa kuin moni saattaa luulla. Tarua vastaan puhuvat ovat sitä mieltä, ettei La Pascualita voi mitenkään olla oikeaa kudosta, sillä se on säilynyt kaikki nämä vuodet merkittävän hyvin. Vaikka heidänkin on myönnettävä, että 1930-luvun nukkekäsityöksi on jälki karmaisevan aidon näköistä. Mallinuken iho näyttää järkyttävän todelliselta, etenkin kädet ovat äärimmäisen yksityiskohtaiset kynsiä myöten ja hiustenkin kerrotaan näyttävän oikean ihmisen päänahasta kasvaneelta. Lisäksi La Pascualitan jaloissa näkyy verisuonia. Eikä La Pascualita olisi suinkaan ensimmäinen, saati viimeinen, mallinukeksi balsamoitu ruumis. 1900-luvun alkupuolella lainsuojaton Elmer McCurdy päätyi kuolemansa jälkeen tällaiseksi ja hänen maanpäällinen ruumiinsa kulkeutui vuosikymmenien ajan paikasta toiseen niin, ettei kukaan lopulta tiennyt kyseessä olleen oikean ruumiin.

Mikäli La Pascualita todella on hääpäivänään menehtyneen nuoren naisen maallinen ruumis, ei ole mielestäni ihmekään, että tämän muumion kerrotaan kummittelevan. Onhan se pakotettu kaikki nämä vuodet elämään uudelleen ja uudelleen unelmaansa, joka ei koskaan käynyt toteen. Entä mitä tulee äitiin, joka tekisi näin tyttärelleen? Pascualan kerrotaan järkyttyneen ihmisten väitteistä, mutta hän ei silti koskaan hankkiutunut mallinukesta eroon ja mielestäni se on erikoinen fakta. Vaikka kyseessä olisikin vain normaali mallinukke, eikö se muistuttaisi häntä joka päivä tyttärestään häiritsevällä tavalla? Huhut eivät koskaan lakanneet, eikä niitä ole todistettu suuntaan tai toiseen.

Kaikessa kauheudessaan, tässä legendassa on jotain äärimmäisen kiehtovaa, mutta myös vatsaa vääntävää. Kaiken ymmärtää pelkästään nähdessään tämän muumiomorsiamen kädet. Kuin ruumiin sormet jäykistyneenä hetkeen, jolloin viisarit seisahtuivat.

La Pascualita tuijottaa edelleen lasittunein silmin morsiusvaateliikkeen asiakkaita, ikuisesti odottaen omaa vuoroaan...

Täysikuu

Hieman lokakuun puolenvälin jälkeen yöuneni jäivät huonoiksi. Heräsin keskellä yön pimeyttä virkeänä ja oli vaikeaa saada unen päästä uudelleen kiinni, ja aamulla oli vaikeaa saada silmiä auki ja päästä sängystä ylös. Lokakuun 20. päivän yö oli tällainen, ja päätin nousta hetkeksi kuuntelemaan yön hiljaisuutta. Astuessani olohuoneeseemme huomasin, kuinka se kylpi sinertävässä valossa, kuin ikkunoiden viereen olisi sytytetty katuvalo. Hymyilin itsekseni, sillä tunsin tämän valon erittäin hyvin. Täysikuu.

Yötaivas ja täysikuu, lokakuu -21. Kuvituskuva.

Kävelin ikkunan äärelle ja kohotin katseeni taivaalle. Kotimme taajaman ulkopuolella kaiken valosaasteen ulottumattomissa avarsi taivaalle upean pilvien laikuttaman näkymän kirkkaana loistavasta täysikuusta ja korkeuksista tähtikarttoineen. Ihailin näkymää hetken ja palasin sitten takaisin lämpimään sänkyyn. Siellä en saanut päästäni ajatusta kuun voimasta ihmiseen. Mielessäni pyöri myös käsite "kuuhulluus", sillä olin ollut myös poikkeuksellisen ärtynyt ja lyhytpinnainen näinä päivinä. Olin olettanut sen johtuvan univelasta, mutta entä jos täysikuu todella vaikuttaa ihmiseen, ja olinkin saanut maistaa pienen annoksen kuuhulluutta?

Eräs läheinen ystäväni, tavallisesti äärimmäisen rationaalisesti ajatteleva, kertoi minulle joskus yllättäen minut, että kuuhulluus oli hänen mielestään todellinen käsite. Hän työskenteli tuolloin Helsingin keskustassa eräässä maineikkaassa hotellissa yövuoroissa vastaanottovirkailijana. Olin tietenkin äärimmäisen kiinnostunut aiheesta ja vaadin häntä kertomaan näkemyksestään lisää. Hän kertoi huomanneensa tämän ihmisten käytöksestä. Lähes poikkeuksetta täyden kuun aikaan tapahtuivat kaikista erikoisimmat asiat ja kaikista kummallisimmat ihmispersoonat kuoriutuivat esille. Hän kertoi joutuneensa joka kuukausi etenkin täyden kuun aikaan soittamaan vartijan hakemaan hotelliin tunkeutujia, joista moni oli huumausaineen alaisena. Hotellihuoneista soiteltiiin mitä erikoisempia pyyntöjä tuolloin, ja osa ihmisistä vaikutti sekavammilta. Suuri määrä heistä kertoi seuraavana aamuna yönsä menneen huonosti, koska heillä oli ollut erilaisia nukkumisvaikeuksia. Tämä kyseinen ystäväni ei ole ainoa asiakaspalvelussa työskentelevä ystäväni, joka vannoo ihmisten käyttäytyvän "sekopäisesti" täyden kuun aikaan.

Kuun vaiheet ovat olleet tulkittuina ihmiskunnassa kautta aikojen ja ne liittyvät moniin uskomuksiin, myös muinaissuomalaisiin uskomuksiin. Kuunkierron mukaan on viljelty ja istutettu taimia, ja loppukuun aikoihin, kateen päivien eli kuivien päivien aikaan, ei ole ollut tuottoisaa tai hedelmällistä aikaa. Monissa uskomuksissa mainitaankin, että etenkin kuunkierron viimeinen torstai oli hedelmätön kadepäivä, jolloin kaikki mitä tehtiin joko kuivui, lahosi tai kuoli pois.

Kuun vaiheet ovat uusikuu, puolikuu, täysikuu ja kuun sirppi. Uusikuu tarkoittaa aikaa, jolloin taivaalla on vain kuun pimeä puoli. Uudesta kuusta alkaa kasvavan kuun vaihe, joka tarkoittaa ensin kuun sirppiä, sitten puolikuuta ja lopuksi täysikuuta, kunnes vähenevä kuu alkaa, ja valaistu kuu pienenee lopuksi taas uudeksi kuuksi.

Joidenkin tutkimusten mukaan kuun kierrolla on vaikutusta unenlaatuun, kun taas toisaalla kielletään ehdottomasti, että kuulla olisi minkäänlaista vaikutusta ihmiseen, että kyse on vain myytistä, jota on ruokkinut ihmisten tietämättömyys kuusta ja siihen liitetyt taruolennot, kuten ihmissudet.

Kuitenkin, on olemassa myös tieteellisesti ajattelevia ihmisiä, jotka uskovat, ettei kyseessä ole pelkästään myytti. Heidän näkökantansa perustuu siihen, että kuun ja auringon painovoiman liikutellessa jopa maapallon valtavia vesimassoja aiheuttaen vuorovesiä, voi sama vaikutus myös aiheuttaa ihmiskehon nesteiden liikehdintää tai tasapainon vaihtelua. Ihmiskeho kun pääosin on silkkaa nestettä.

Omalla kohdallani haluan kokea lisää. Se, että vasta nyt havahduin tähän yhtäläisyyteen voi olla sattumaa, tai jotain jonka kanssa olen huomaamattani elänyt vuosikausia.

En ole vielä seuraavan täysikuun aikaan valmis lähtemään ulvomaan kuulle, mutta olen herännyt asian suhteen. Pidän mieleni avoinna, niin kuin jokaisessa selittämättömässä, kiistellyssä, yliluonnollisessa asiassa.

Joskus oppii parhaiten, kun on itse hiljaa ja vain kuuntelee maailmaa ympärillään.

Kuuntelee itseään.

Karmaisevaa Halloweenia ja tulevaa pyhäinpäivää! Se päivä vuodesta, jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme...

Aikaisemmin aiheesta:

Halloweenkauhua

Vainajia muistaen

Kuolleet kulkevat keskuudessamme

Henkimaailman juttuja -näyttely

Ensinnäkin, karmaisevaa halloweenia! Mikäs sen parempi tapa viettää selittämättömästi unetonta paholaisen tuntia, kuin julkaisemalla uusi blogiteksti?

Sitten asiaan:

Sain kuulla Hämeenlinnassa meneillään olevasta Museo Skogsterin (Hämeenlinnan kaupunginmuseo) ilmaisnäyttelystä nimeltä Henkimaailman juttuja, ja tiesin, että minun on päästävä paikan päälle tarkistamaan kyseinen näyttely ennen kuin se vaihtuu. Ehdinkin lokakuun aikana osallistua ilmaiseen opaskierrokseen, jollaisia tilassa järjestetään päivittäin (ti-su) klo 13:00.

Näyttely oli hyvin suppea ajatellen sitä, miten paljon enemmän paranormaaleja tapahtumia ja uskomuksia maailmassa on, mutta opaskierroksen ansiosta siitä sai todellakin irti ainutlaatuisen kokemuksen. Kierros alkoi hämäläisten muinaisista jumalista ja taikauskosta, kävi läpi muutamaa paikallista kummitustarinaa, -esinettä ja -miljöötä sekä yliluonnollisuutta popkulttuurissa, huijauksissa ja kummitusten metsästämisessa. Kaikkein eniten minuun teki vaikutuksen tarinat kuoleman ja kuolevaisuuden käsittelystä suomalaisessa historiassa, sillä osa seikoista oli minulle vielä täysin uusia.

Kävi ilmi, että ennen vanhaan uskottiin mitä vahvimmin siihen, että vainaja kuoltuaan pyrkii palaamaan kotiin, ja sen paluu tulisi estää muistuttamalla sitä omasta kuolemastaan. Vainajat vietiin jalat edellä talosta pois, jotta ne eivät voisi katsella mistä ovat tulleet ja palata takaisin, ja niiden kuolleiden, joiden uskottiin palaavan ehkä jopa vihaisina kummittelemaan, jalat ja kädet solmittiin yhteen arkussa, jotta palaaminen vaikeutuisi.

Opaskierroksen aikana minulle tuli vastaan uusi termi hautajaissaattueen etenemisestä. Kun ruumis kuljetettiin haudattavaksi, oli tapana pysähtyä matkan varrella kotoa hautapaikalle tekemään karsikko vainajalle. Tämä tarkoitti sitä, että valittiin reitin varrelta metsäpaikka ja puista karsittiin alempia oksia. Yhden puun rungosta kuorittiin kaarnaa, ja paljaan puun pinnalle kaiverrettiin vainajan nimi ja kuolinvuosi. Tämän uskottiin estävän kotiinsa takaisin lähtevän vainajan matkaa, sillä hän muistaisi karsikon nähdessään olevansa kuollut, ja palaisi takaisin hautaansa.

Kello jäi ikuisesti näyttämään talon isännän
kuolinaikaa.

Kiehtovaa oli myös kuulla uskomuksesta, jonka mukaan jokaiselle sielulle olisi määrätty tietyn mittainen taival maan päällä. Tällöin esimerkiksi onnettomuuden ja rikosten uhrien sielut saattoivat jäädä herkemmin vaeltamaan keskuuteemme, sillä heidän sielujensa matka elävien keskuudessa olisi katkaistu liian aikaisin. Tällaiset sielut jäivät helposti piinaamaan eläviä. Samankaltaisia uskomuksia on edelleen nykypäivänä, kun ajatellaan että niillä, jotka ovat traagisesti menehtyneet, saattaa olla jotain viestitettävää eläville tai keskeneräisiä asioita elävien keskuudessa.

Kierroksella kerrottiin myös uskomuksesta, jonka mukaan kaikki kuolevat kaksi kertaa. Ensin maanpäällinen kuori kuolee ja sielu siirtyy toispuoleiseen maailmaan, jossa sielu vaeltaa niin kauan, kun hänet muistaa joku maanpäällä elävä sielu. Kun viimeinenkin muisto elävien maailmassa vainajasta kuolee, menehtyy myös sielu rajan takana. Saaden ehkä ikuisen rauhan, palkinnon tai rangaistuksensa.

Fredrika Wetterhoffin tekemä kummitus-
kaappi esillä näyttelyssä.

Näyttelyssä oli esillä paljon mielenkiintoista tavaraa, kuten kummittelevan kartanon miljööhön ujutettu seinäkello, jonka museolle lainannut yksityishenkilö kertoi olevan niitä kelloja, joka oli pysähtynyt talon isännän kuolinhetkellä. Olen aikaisemmin syventynyt vastaavaan tekstissäni Kun aika seisahtuu. Toinen erityisen tuttu näyttelyesine oli Wetterhoffin kummituskaappi. Kierroksen aikana esiteltiin lyhyesti sen historia ja pahamaineisuus kummituskaappina, mutta tarina erosi himpun verran kuulemastani. Opaskierroksen aikana kerrotussa tarinassa kaapin kummittelu olisi rauhoittunut heti, kun erään työntekijän uneen ilmestynyt kaapintekijä, Fredrika Wetterhoff, oli kertonut haluavansa kaappiin kirjoja, ja kirjoja oli tuotu. Aikaisemmin jututtamani työntekijä taas kertoi tämän rauhoittaneen kummitelua, muttei lopettaneen sitä kokonaan.

Näyttelyssä sai kertoa myös anonyymisti omista kokemuksistaan ja selasinkin kuvan kirjasen läpi innolla. Yliluonnollisia, selittämättömiä tapahtumia on käynyt monelle, ne ovat useita meistä yhdistäviä tekijöitä. Silti, niistä on tabu puhua ääneen. On hienoa, että näyttely antoi mahdollisuuden jakaa kokemansa samanhenkisten kanssa ilman leimautumisen pelkoa.

Museo Skogsterin näyttely on avoinna vielä 19.1.2020 saakka, aivan Hämeenlinnan torin kupeessa. Ehdit vielä paikalle jos kiinnostuit. Itse olen tyytyväinen, että ehdin. Etenkin näin pyhäinpäivän kynnyksellä henkimaailman jutut ovat erityisen lähellä meidän elävien maailmaa. Onhan se päivä, jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme...

Klo 03:17 aamuyö, ja yhtäkkiä kissani tasainen kehräys vieressäni lakkaa. Katson sitä ja se tuijottaa huoneen nurkkaan silmät rävähtämättä. Itse en näe mitään, en kuule mitään, mutta jännitys kohoaa sisälläni. Onhan nyt tosiaan pahamaineisin aika olla hereillä. Kissani nousee lokoisasta lekotteluasennosta valmiusasentoon, tuijottaen edelleen silmät pyöreinä samaa kohtaa huoneessa. Rapsutan sitä, mutta se ei anna huomionsa herpaantua. Olen hiljaa. Muutamaa minuuttia myöhemmin kissani asettuu jälleen makaamaan, edelleen vilkuillen samaa kohtaa varuillaan. Hiljalleen sen kehräys alkaa taas kantautua korviini. Mikä säikäytti sen? Mitä huoneen nurkassa oli?

Raottakaamme hieman lisää ovea tuonpuoleiseen, jos uskallamme. Pyhäinpäivän läheisyydessä kaikki on mahdollista.

Painaja

Ensimmäisestä, ja toistaiseksi ainoasta, unihalvauksestani on jo vuosia, mutta muisto siitä kummittelee yhä mielessäni satunnaisesti. Joskus herään yöllä ilman syytä ja tunnen sen, jonkin kammottavan olevan lähellä, mutta tunne katoaa, ja jään tietämättömäksi siitä, mikä tunteen synnytti. Niinpä käperryn sänkyni turvassa kyljelleni, toisinaan selällä nukkuminen tuntuu piinaavan turvattomalta unihalvauksen kokemisen jälkeen.

Unihalvaukset ja painajaiset eivät siis ole häirinneet minua vuosiin, olen ollut täysin vapaa painajaisista vuodesta 2013 alkaen, kun ostin unensieppaajani. Painajaisilla on kuitenkin pitkä menneisyys keskuudessamme, ja valitettavasti myös tulevaisuus, jopa joidenkin eläinten väitetään näkevän niitä. Törmäsinkin hiljattain mielenkiintoiseen kirjaan Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla (Waronen, Matti; Suomalaisen kirjall. seuran k.paino Oy 1898 Helsinki, uusintapainos Oy Kirjaparoni 2009 Porvoo-Juva), jossa kerrotaan myös painajaisiin liittyvistä uskomuksista.

Kirjan mukaan vainajan henki on vielä ankarampi, jos joku eloonjääneistä on rikkonut jollain tapaa häntä vastaan. Tällöin se saattaa muuttua Painajaiseksi, "joka ahdistaa eloonjääneitä kaikella tapaa, rasittaen heitä samalla tapaa kuin pahansuovan noidan henki, joka myöskin voi painajaisena liikkua ihmisiä vaivaamassa ja vahingoittamassa heidän omaisuuttaan". Kirjassa kerrotaan Painajaisen olevan siis alunperin joku paha ihminen, tai joku, jota on jollain tapaa loukattu tai kiusattu tämän elossa ollessa.

Riippuen paikkakunnasta, on kirjan mukaan ollut erilaisia uskomuksia tavoista, joilla Painajaisen vitsauksesta pääsee. Ulvilan suunnilla on uskottu, että Painajaisesta pääsee eroon yksinkertaisesti käskemällä sen pois tai määräämällä sen tulemaan sovittuna ajankohtana kertomaan, mikä sitä vaivaa. Yläneellä ruumiin päällä pidetty lakana tuli asettaa painajaisesta kärsivän päälle, niin tämä jätti uhrinsa rauhaan. Hattulassa tunnetun ihmisen hahmossa tuleva Painajainen karkotettiin pahoittamalla sen mieli, ja Hollolassa "ruumiin jäljet" eivät tarttuneet elävään, jolla oli taskussaan hopeaa tai kultaa. Nilsiässä painajaiset häädettiin yöllä kirveellä ja hiilikoukulla, Laihialla estettiin kuolleiden pääsy huoneisiin siunaamalla sisäänmenoreitit, Vihantissa konsti oli lyödä puukko oven päälle ja Noormarkussa kannatti omaisen kuoleman jälkeen vältellä punaisiin vaatteisiin pukeutumista, koska ne päällä saattoi kuollut tulla vaivaamaan. Yleisesti uskottiin kuitenkin myös, että Painajainen voitiin karkottaa samaan tapaan kuin "tavallinen kummitus".

Keinoja Painajaisen loitolla pitämiseksi mainitaan myös ovenpielen yläpuolelle maalatut terva- tai punamaaliristit ja hevosten kiusaksi pääseminen pyrittiin estämään naulaamalla tallien seinälle pöllöjä tai haukkoja siivet levällään. Makuuhuoneet eristettiin piirtämällä oveen risti tai iskemällä oven yläpuolelle veitsi tai kirves. Myöskin hopeaa kantamalla pystyttiin estää Painajainen.

Eräässä toisessa teoksessa nimeltä Suomalaiset taruolennot (Ojanen & Linnea, Minerva Kustannus Oy 2017 Helsinki) kerrotaan myös painajaisesta, joka hiipi yöllä nukkuvan luo painaen tätä rinnasta niin, ettei henki kulkenut. Kirjan mukaan tätä olentoa kutsuttiin myös painajaksi. Tässä kirjassa kerrotaan Painajaisen olleen myös hevosten riesa, jos eläin oli aamulla huohottava ja läkähdyksissä, oli painajaisen täytynyt ratsastaa sillä yön aikana. Ojasen ja Linnean kirjassa Painajaisen kuvituskuvaksi on piirretty ruma, pitkäsorminen ja -kyntinen kalmanhohtava hahmo, joka istuu nukkujan päällä, painaen tätä tukahduttavasti alas patjaa vasten, kuin estääkseen happea kiertämästä tämän keuhkoissa.

Unihalvauksesta kertovassa tekstissäni mainitsin, kuinka tunsin raskaan painon pusertavan minut patjaa vasten ja kuinka hengittäminen kävi vaikeaksi, pelkäsin kuollakseni jonkun rusentavan minut siihen paikkaan. Helpotuksen tunne painajan noustua oli jotain sanoinkuvaamatonta, tunsin saaneeni uuden mahdollisuuden elämään. Vaikuttaakin siltä, että unihalvaus on aikaisemmin tunnettu nimenomaan Painajaisena tai painajana, eikä näillä sanoilla ole tarkoitettu sitä perinteistä painajaista, johon me "nykyihmiset" olemme tottuneet.

Haluaisin vielä eritellä pahat unet ja painajaiset omiin kategorioihinsa, nimittäin itse näkisin asian niin, että pahat unet ovat vain unia, joissa käy huonosti tai on ikävä juoni, mutta painajaiset ovat niitä, jotka ravistelevat hereillä jäytävän kauhun syöden sisuskalujamme, ja sydämen tykyttäessä niin lujaa, ettemme usko sen koskaan enää rauhoittuvan. Painajaisista, voin sanoa sen nyt useamman vuoden kokemuksella, olen päässyt eroon unensieppaajan avulla, mutta en osaa sanoa niiden tehosta unihalvauksiin.

Wikipedian mukaan unihalvauksen kerran kokeneista noin viisi prosenttia kokee sen uudelleen, eli joka kahdeskymmenes. Vielä en itse kuulu joukkoon, enkä halua kuuluakaan. Oman sängyn ja nukkumisen tulee tapahtua olosuhteissa, joissa voi tuntea olevansa turvassa. Näin joskus dokumentin, jossa unihalvauksia usein kokevat kertoivat nukkumaan menemisen olevan vaikeaa, koska ei milloinkaan tiennyt mikä yö heidän riivaajansa iskisivät uudelleen. Dokumentissa unihalvauksistaan kertovien kokemukset olivat kuitenkin melko radikaaleja, täysin erilaisia kuin omani. En esimerkiksi kuullut makuuhuoneessani minkäänlaista ääntä tai nähnyt hallusinaatioita, pidin silmäni tiukasti kiinni. Elin kokemuksen vain fyysisesti, vaikka tieteellisestä näkökulmasta mitään fyysistä ei huoneessani tuolloin ollut.

Niin no, tieteellisesti.

Paranormaali katsanto taas... Ehkä muinaiset suomalaiset eivät olleet aivan täysin väärässä, vaikka he monessa asiassa olivatkin liian taikauskoisia. Painaja vieraili tuolloin huoneessani, ja yliluonnollisesti ajatellen se oli joko jonkun pahan ihmisen sielu tai itselleni tutun vainajan henki, jota olen jotenkin loukannut. Molempi pahempi.

Onko sattumaa, että kotonani, jossa muutenkin tapahtuu selittämättömyyksiä, sain myös kokea elämäni kammottavimman yön?

Yön jälleen laskeutuessa mustana, painavana huntuna ylleni, en voi muuta kuin toivoa, etten liity siihen viiteen prosenttiin tulevana yönä...

Juhannustaikaa

Ilta-Sanomien viihdearkusta osui silmiini mielenkiintoinen artikkeli juhannuksen ajan kummitustarinoista. Artikkelissa kerrotaan, että juhannusta on tyypillisesti pidetty Suomessa aikana, jolloin henget liikkuvat. Tänä keskikesän juhlana, jolloin pitkät päivät alkavat kääntyä kohti syksyn pimeneviä iltoja, on myös tehty kaikenlaisia taikoja. Myös kummitustarinoita on kerrottu ja kerrotaan, kun ihmiset kokoontuvat viettämään aikaa yhdessä mökkien hämärtyville pihoille, juhannuskokon hiipuvaan loisteeseen.

Kuten jo aikaisemmin kerroin blogitekstissäni Bloody Maryn legendasta, on etenkin nuorilla naisilla ollut tapana tehdä taikoja saadakseen etukäteen kurkkauksen tulevasta aviomiehestään. Myös Ilta-Sanomien artikkelin mukaan aina ei näitä nuoria naisia heijastuksesta takaisin katsonutkaan komea miekkonen, vaan toisinaan itse kuolema. Se tarkoitti, ettei kyseinen nuori nainen ehtisi naimisiin ennen kuin kuolema kävisi hänet korjaamassa pois elävien kirjoista.

Wikipediassa juhannustaioista kerrotaan, että ne ovat liittyneet ennen kaikkea lempeen, naimaonneen ja tulevaisuuteen. Sen mukaan juhannusta on pidetty ennen kaikkea hedelmällisyyden juhlana. Wikipedian sivuilla onkin melkoinen lista taikoja, joiden avulla voi päästä tekemään ennakkokatsauksen tulevaisuuden rakkaastaan.

Ilta-Sanomien artikkelin mukaan juhannuksena vaeltaisivat ennen kaikkea onnettoman rakkautensa vuoksi menehtyneiden neitojen henget. En aikaisemmin ollut kuullut tästä, enkä myöskään siitä, että Suomessa on uskottu juhannuksena henkien olevan liikkeellä. Uskoisin, että juhannuksen aikaisten henkien vaeltaminen on jäänyt lemmentaikojen varjoon, sillä kuulostaa jotenkin loogisemmalta, että tämä vehreä, yltäkylläinen kesäjuhla on juhlinut ennen kaikkea hedelmällisyyttä. Juhannuksesta on alkanut kausi, jolloin sadot alkavat kypsyä, taikoja on luultavasti tehty myös tuottamaan paremmat sadot syksyn korjuuseen. Syksyllä, ja etenkin pyhäinpäivän aikoihin, on uskottu kuolleiden nousevan häiritsemään eläviä, sillä luonnon kuihtuminen talvea varten on luonut suurta symboliikkaa myös tälle.

Artikkelissa kerrottiin kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoinen kummitustarina näin juhannuksen ratoksi. Siinä torpan seinän takaa kuului askeleita ja koputuksia, vaikka siellä ei tiedettävästi ketään voinut olla. Seinän takaa paljastui salahuone, josta löytyi talon entisen isännän luuranko. Koputukset lakkasivat, kun luuranko saatiin siunatuksi haudan lepoon. Isäntä oli surmattu salahuoneeseen, kun hänelle oli tullut riitaa varakkaita matkaajia ryöstäneiden maantierosvojen, rikoskumppaneidensa, kanssa.

Mieleeni palasivat muistot lapsuudenkotini läheisestä kummitustalosta, jossa koputukset ulko-oveen saivat minut karttelemaan taloa joksikin ajaksi. Tuossa tekstissäni sanoin meneväni koputtamaan uudelleen ulko-oveen, mutta en ole saanut siihen tarpeeksi rohkeutta. Kummitustalo seisoi pitkään paikallaan omassa iättömässä ikuisuudessaan seisahtuneena, kunnes kerran kuljettuani sen ohi järkytyin - ikkunat oli lyöty säpäleiksi, ja sisällä olleita tavaroita oli heitelty pitkin takkuista pihamaata. Äitini kertoi, että jotkut nuoret olivat kuuleman mukaan riehuneet siellä. Rikkonaiset ikkunat ammottivat talon ja sen sisällä värjyvien salaisuuksien synkkään pimeyteen, kunnes niiden päälle lyötiin puiset levyt. Ovet lyötiin kiinni laudoilla.

Mitä niihin nuorukaisiin tulee, en tiedä heistä muuta kuin sen, että ainakin yksi päätyi narun jatkoksi. Ehkä syynä karu, ongelmallinen elämä, päihteitä, väkivaltainen lapsuus, uskon puute parempaan...

Tai...

Ehkäpä nuo nuoret eivät tienneet mihin sekaantuivat tuona yönä, kun tuhosivat talon, jonka emäntä ei halunnut tulla häirityksi.

Ja jokin seurasi heitä kotiin.

Elämän jälkeen

Kuvituskuva; Auringonlasku Puruvedellä. Kuvaaja Bonin Volker von, Historian kuvakokoelma, Museovirasto - Musketti. Kuvan lähde finna.fi.

Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?

Tuo ikiaikainen kysymys on kirvoittanut kiivaita keskusteluja, mielettömiä spekulaatioita, tieteen ja uskonnon kyseenalaistamista sekä rajakokemuksia. Sanotaan, että jokaiseen kysymykseen on olemassa vastaus, jos kaivaa tarpeeksi syvältä. Kuitenkaan tähän kysymykseen kukaan ei ole pystynyt vuosituhansien varrella vastaamaan varmuudella - eikä niin tule olemaan jatkossakaan. Ainoa varma seikka asiassa on se, että jokainen meistä on tuomittu saamaan tähän kysymykseen vastauksen ennemmin tai myöhemmin.

Yksi suosituimmista uskomuksista on jälleensyntyminen (myös sielunvaellus), reinkarnaatio. Vaikka se tuntuukin uskomattomalta, löytyy keskuudestamme yhä uudelleen ja uudelleen ihmisiä, jotka väittävät muistavansa "entisen elämänsä". Osa heistä paljastuu huijareiksi, mutta haluankin käsitellä hetken sellaista ihmisryhmää, jonka olisi vaikea suorittaa tämän asian suhteen pitkäjänteinen, kosolti taustatyötä vaativa huijaus - nimittäin lapset.

Törmäsin Youtubessa kahteen videopätkään, johon oli koottu jälleensyntymisen kannalta merkittäviä seikkoja ja ihmisiä. Ensimmäinen videossa, 6 Creepy Kids Who Remember Their Past Lives, kerrotaan kuuden lapsen tarina, joiden väitetään muistavan edellinen elämänsä. Toisessa videossa, 6 Creepy Stories that Prove Reincarnation, kerrotaan muutamasta ihmisestä, joilla on hämmästyttäviä yhtäläisyyksiä ja "muistoja" aikaisemmin eläneiden ihmisten kanssa. Mukaan tuohon joukkoon on päässyt myös nainen, joka tuntui tietävän jo lapsesta alkaen ihmeellisen paljon surullisen kuuluisasta holokaustin uhrista, Anne Frankista.

Ensimmäisessä videossa mainitaan, että lapset, jotka siihen kykenevät, alkavat puhua edellisestä elämästään suurinpiirtein 35 kuukauden iässä (noin kolmevuotiaina). Heidän tietonsa ja faktansa ovat hämmästyttävän yksityiskohtaisia ja laajoja. Videoita seuratessani, ja lisää asiasta googletellessani, huomasin, että näitä lapsia yhdistää lähes poikkeuksetta muutama asia. Ensinnäkin he usein sanovat, että heidän vanhempansa eivät ole heidän "oikeita vanhempiaan" eikä koti, jossa he asuvat ole heidän "oikea kotinsa". Kun asiaa on tutkittu ja selvitetty, ovat monet lapsista osanneet kuvailla aikaisempaa kotiaan, jotkut ovat jopa johdattaneet vanhempansa katsomaan taloa, joka on täysin vastannut lapsen kuvausta. Lisäksi moni lapsi on kertonut edesmenneen elämästä faktoja, joka eivät välttämättä ole olleet helposti löydettävää julkista tietoa. Eikä kukaan voi olettaa pienen lapsen hyppäävän tabletin äärelle googlettelemaan satunnaisen edesmenneen ihmisen elämää.

Mikä voi aiheuttaa sen, että jotkut harvat lapsista pystyvät kertomaan yksityiskohtaisia tarinoita jonkun toisen elämästä, kun taas toiset saavat keskittyä olemaan pikkulapsia? Mikäli reinkarnaatio on ennemmin totta kuin tarua, mikä näissä lapsissa, tai heidän sieluissaan, on erilaista kuin muissa? Entäpä jos meillä kaikilla olisi kyky muistaa jo eletty elämä?

Kirjoitin aikaisemmin déjà vusta, jota pidetään yhtenä todisteena jälleensyntymisestä. Lähes jokainen on kokenut elämänsä aikana tuon "entiselämyksen" tunteen. Jokin paikka on niin tuttu, että alkaa lähes pyörryttää, sillä on mahdotonta, että olisi ollut siellä aikaisemmin. Myös unet aiheuttavat näitä tuntemuksia. Näkee unta paikasta, jota ei varmuudella ole koskaan valveillaoloaikanaan nähnyt. Silti tuntuu siltä kuin olisi saapunut kotiin. Tuollaisen unen jälkeen herää sekavana. Kuin olisi nähnyt jotain rakasta pitkän ajan jälkeen, ja uuteen aamuun herääminen karkottaa sen jälleen pois kuin utuisen pilven.

Uskomukset jälleensyntymisestä ovat vuosituhansia vanhoja, ja edelleen läsnä monessa eri uskonnossa. Niin hindulaisuudessa kuin buddhalaisuudessa uskotaan sielunvaellukseen, jossa nykyinen elämä pohjautuu toimintaan edellisessä elämässä. Hyvät teot vievät eteenpäin. Buddhalaisuudessa jälleensyntymästä voi päästä eteenpäin nirvanaan, joka on täydellisen sielunrauhan tila. Läntisten uskontojen opetuksessa sielu elää ikuisesti, mutta kuoleman jälkeen eletyn elämän teot määrittelevät "loppusijoituspaikan", joka voi olla joko paratiisi, kiirastuli tai kadotus. (Lähde: Maailman mysteerit, Genzmer & Hellenbrand, Gummerus 2013)

En valitettavasti tunne henkilökohtaisesti ketään, joka olisi lapsesta asti osannut kuvailla entistä elämäänsä. Olisi todella mielenkiintoista päästä keskustelemaan tällaisen ihmisen kanssa. Toistaiseksi nämä ovat minulle vain kaukaisia tarinoita, joita on mahdoton todistaa faktaksi tai fiktioksi.

Se mitä, tapahtuu kuoleman jälkeen, jääköön odottamaan. Meillä on elämä elettävänämme sitä ennen.

Syntynyt kuolemaan

Sukeltaminen muinaisiin yliluonnollisiin uskomuksiin ja tarinoihin on mielestäni aina yhtä kiinnostavaa. Jokaisella on jokin tarina kerrottavanaan, vaikka sen alkujuuret olisivat sukupolvien päässä. Ei ole pitkäkään aika siitä kun ihmiset uskoivat avoimesti yliluonnollisiin olentoihin, kuten noitiin ja maahisiin, keijuihin ja metsänhenkiin. Isovanhempamme olisivat varmasti voineet kertoa meille omista vanhemmistaan tai isovanhemmistaan, jotka jättivät puuroa saunatontulle, tekivät "taikoja" paremman sadon vuoksi tai kiipeilivät keskellä peltoa nököttävän valtavan, jättiläisen heittämän kiven päällä. Muinaiset uskomukset ovat kansanperinnettä, osa meidän jokaisen historiaa. Osa tarinoista on saanut väriä kylkiinsä ajan kolhuissa, osa on unohtunut täysin, mutta on myös niitä tarinoita, jotka voivat mitä todennäköisimmin olla yhtä totta kuin tänä päivänä sattuvat yliluonnolliset, selittämättömät tapahtumat.

Sain hiljattain käsiini erittäin mielenkiintoisen kirjan nimeltään Myytillisiä tarinoita (Simonsuuri & Tuomi, SKS, Hansaprint 2017). Kirjaan on koottu tarinoita ja uskomuksia ns. vanhalta kansalta ja ne on jaettu paikkakunnittain. Kirja sisältää niin kummitustarinoita kuin kuoleman kohtaamista, ja on kannesta kanteen mielenkiintoista luettavaa. Eräs tarina karmi yksinkertaisella tavalla, sillä se muistutti minua eräästä esi-isiemme ja -äitiemme järkyttävästä uskomuksesta.

Tarina on alkujaan Iisalmesta ja siinä kerrotaan erään talon palveluspiiasta, joka oli saanut "kuolemantaudin". Piika kärsi valtavista kivuista ja oli jo muuttunut täysin puhumattomaksi. Hän kynsi vuoteensa vieressä olevaa puuseinää juuri hetkeä ennen kuolemaansa. Kun elämä oli hiipunut hänestä pois, siivosivat muut hänen kuolinvuoteensa ja tarkastivat piian seinälle aiheuttaman vahingon. Piika, joka ei eläessään ollut lukenut tai kirjoittanut sanaakaan, oli kuolinhoureissaan raapinut kynsillään seinään tekstin: "Olen tehnyt lapsen ja tappanut sen".

Eriskummallisen tapauksesta tekee juuri se, että piika jonka ei tiedetty osaavan lukea tai kirjoittaa, tunnusti karmealla tavalla lapsenmurhan vetäessään viimeisen kerran henkeään. Miten hän onnistui siinä? Tuntuu epätodennäköiseltä, että hän olisi koko elämänsä salannut luku- ja kirjoitustaitonsa, miksi kukaan tekisi niin? Se on kuitenkin kaikista järkevin selitys, vaikkei tee piian tunnustamasta rikoksesta yhtään vähemmän kammottavaa. Entäpä jos hetken ajattelemme kuolemanhetken aikana tapahtuneen jotain selittämätöntä, jotain paranormaalia. Mikä sai piian tunnustamaan, ja miten hän onnistui siinä? Saiko hän kenties apua?

Muinainen uskomus, jonka tämä Iisalmesta kotoisin oleva tarina kuolinhetkestä kirvoitti mieleeni, on uskomus vaihdokkaista. Vaihdokkaat olivat lapsia, joiden uskottiin olevan pahan olennon vaihtamia lapsiolentoja oikean lapsen tilalle. Vaihdokkaan tunnisti siitä, että lapsi oli jollain tapaa hidasälyinen tai oudon näköinen. Suomessa uskottiin maahisten tai metsänhenkien vaihtavan "normaalin lapsen" vaihdokkaaksi, muualla Skandinaviassa näin tekivät myös peikot. Vaihto tapahtui yleensä vauvaiässä ennen lapsen ensimmäistä ikävuotta.

Vaihdokaslapsia saatettiin yrittää vaihtaa takaisin "omaan lapseen" jättämällä vauva metsään. Metsässä maahinen, metsänhenki tai peikko saattaisi vaihtaa vaihdokkaan takaisin yön aikana. Vaihdokaslapsia myös surmattiin ja heitä jopa työnnettiin kuumiin uuneihin, jotta he "paranisivat". Kaikkien toimenpiteiden seurauksena vaihdokkaat yleensä menehtyivät.

Minua kylmää syvemmältä kuin koskaan aikaisemmin ajatella sitä tietämättömyden synnyttämää julmuutta, jonka seurauksena useat vauvat menettivät henkensä yksin metsässä nälkään, janoon, kylmään tai petoeläinten hampaisiin. Puhumattakaan niistä pahaa aavistamattomista ihmisenaluista, jotka syntyivät vain kuolemaan kuumassa uunissa, tai tullakseen jollain toisella yhtä karmivalla tavalla surmatuksi. Sanani eivät riitä.

Iisalmen tarinan piika surmasi oman, vastasyntyneen vauvansa. Emme saa koskaan tietää miten hän sen teki, miten hän salasi raskautensa, kuinka hän synnytti lapsen, mutta voimme vain kuvitella vastasyntyneen hädän.

Jättikö piika pienen ihmisalun metsään, kuten ennen vaihdokaslapsia jätettiin? Hautasiko hän tämän elävältä vai tukehduttiko heti pienen synnyttyä?

Jokainen vaihtoehto tuntuu liian kammottavalta ajatella.

En usko kaikkia selittämättömyyksiä tai tarinoita hirviöistä ja kummituksista, mutta yksi asia on varma: maan päällä kävelee lukuisia ihmishirviöitä. Niin oli ennen ja niin on edelleen tänäkin päivänä.

Pakanallinen pukki

Iloisena, punaposkisena ja nauravaisena taloon astuva, punaisiin pukeutunut joulupukki on nykyään hyvin eri kaltainen hahmo kuin aikoinaan. Satoja vuosia sitten suomalaiseen "pakanalliseen" joulunajan perinteeseen kuului vuohipukiksi pukeutuva mies, joka kierteli koteja pelotellen lapsia ja juoden sekä syöden tarjottuja antimia. Hänellä oli sarvet päässään, tuohinaamari ja nurinpäin käännetty turkki. Vuohipukkia pidettiin hedelmällisyyden symbolina. (Lähde: Wikipedia - Joulupukki)

Myöhemmin Suomessa kiertelivät myös nuuttipukkeina tai kekripukkeina tunnetut nuoret, jotka kiertelivät nuutinpäivänä 13. tammikuuta taljoihin pukeutuneina kerjäämässä joulun tähteitä kyläläisiltä.

Joulunaikaan ja talveen liittyy muitakin uskomuksia ja perinteitä. Lintuja ruokittiin talonpoikaisaikoina, jotta ne jättäisivät keväällä ja kesällä viljan rauhaan. Vielä sitäkin aikaisemmin uskottiin pikkulintujen olevan kuolleiden henkiä, jotka olivat liittyneet mukaan talven juhlaan elävien kanssa. Tästä syystä niillekin tuli tarjota ruokaa talvipakkasilla.

Vanha kansa jätti kynttilöitä palamaan navettaan yön yli, jotta ne suojaisivat, siunaisivat ja antaisivat turvaa ihmisille ja eläimille - joulun aikaan kun uskottiin henkien olevan läsnä. Joulupuuroa piti tarjota pihatontulle kiitokseksi siitä, että se piti pihapiiristä huolta ja joulukinkku oli perinteinen hedelmällisyyden ja sadonkorjuun Freyr-jumalan uhriruoka. (Lähde: Thuleian tupa - Jouluperinteet).

Vaikka kodeissa kiertelevä vuohipukki olikin lapsille pelottava kokemus, symboloi hedelmällisyyttä ja tarjosi varmasti hupia talon aikuisväelle, liittyy "pukkeihin" ihmiskunnan historiassa jotain kammottavampaa. "Vanhan testamentin aikoihin" nykyisen Israelin alueella palvottiin foinikialaista jumalaa, Moolokia. Moolokilla oli oinaan pää ja ihmisen ruumis, ja sen palvontamenoihin kuului ihmisuhrit, jopa lapsia uhrattiin Moolokin nimissä tulella. Palvontapaikan nimi oli Gehennom, ja se on toiminut helvetin esikuvana. Ei siis ihmekään, että Moolok on myöhemmin yhdistetty paholaiseen, ja se on nykyään monessa yhteydessä mainittu demoniseksi olennoksi. (Wikipedia - Moolok)

Kun siis tänään avaamme ovemme vieraille ja hyväntahtoisille joulupukeille, saamme olla kiitollisia, että vuoheksi pukeutuminen ei enää kuulu tapoihimme. Emmehän halua päästää ovesta sisälle samalla jotain ei-toivottua vierasta...

Hyvää joulunaikaa!