Verivalkama

Yksi pelottavimmista kauhuelokuvista on mielestäni The Blair Witch Project - se on ahdistava, koukuttava ja karmiva, juuri oikeissa suhteissa. Kuitenkin kaikista kamalimman siitä tekee ystäväni isälle sattuneet tapahtumat lapsuudenmaisemieni metsissä.

Ystäväni isä vaelteli ja telttaili paljon lähimetsissä, hän aina hoki minulle ja ystävälleni, että "metsä on turvallinen paikka, kaupungeissa sitä vain kuuluu pelätä". Hänen mukaansa metsässä ei ollut pelolle sijaa, mikään tai kukaan ei uhkaa kulkijaa siellä. Siksi hän ei itse osannut kodin turvassa ja lämmössä pelätä tapahtumia, joista kertoi meille erään syksyisen vaelluksensa päätteeksi. Voi olla, että jos hän olisi katsonut kauhuelokuvia ja nähnyt Blair Witch Projectin, olisi hänen suhtautumisensa ollut toisenlainen.

Hän löysi vanhoja karttoja kotiseudustamme. Kartoissa risteili mitä oudoimmat ja vanhimmat paikannimet kullekin mäelle ja maatalolle, mutta suurimman huomion vei keskelle valtavaa metsää merkitty alue, jonka päällä luki pienin kirjaimin Verivalkama. Kun hän tutustui tarkemmin asiaan, löysi hän viittauksia siitä, että tuota paikkaa olisi mahdollisesti saatettu aikaisemmin käyttää jonkinlaisena "uhrilehtona". Seikkailijaluonteena hän innostui löydöstään välittömästi, pakkasi rinkkansa, telttansa ja koiransa, ja lähti vaellukselle.

Oli kaunis syyskuinen päivä hänen lähtiessään talsimaan talonsa takapihan kautta metsän uumeniin. Koira lähti matkaan mukaan innoissaan, nuuskien metsän tuoksuja ympärillään. Kun kilometrit taittuivat ja metsähehtaarit ympärillä kasvoivat, muuttui koira epävarmaksi, jopa levottomaksi. Se kulki tiiviisti isäntänsä kannoilla, varoen jäämästä paria metriäkään jälkeen.

Kaksikko löysi Verivalkaman kartan ja kompassin avulla, mutta tuolloin koira oli jo todella hermostunut, säpsähteli metsästä kuuluvia rasahduksia ja napsahduksia. Koko illan ja yön koira pysyi tiiviisti kiinni isäntänsä kyljessä, toisinaan hermostuneesti vikisten. Ystäväni isä epäili, että koira olisi syönyt jotain pahentunutta matkalla, mutta toisaalta hermostunut käytös tuntui yltyvän sitä enemmän mitä pidemmälle yö eteni.

Aamuyöllä ystäväni isä havahtui voimakkaaseen töminään, joka kiersi pienen etäisyyden päässä hänen telttaansa. Koira oli entistä levottomampi, jopa selkeästi peloissaan. Kuulosti siltä, että jokin juoksi telttaa ympäri muutamien metrien säteellä, yhä uudelleen ja uudelleen. Ystäväni isä oletti ja halusi uskoa, että kyseessä oli vain peura. Minä en ole koskaan nähnyt yhtäkään peuraa, joka juoksee kovalla vauhdilla tömistellen telttoja ympäri, vaan mieleeni pamahti samantien muistikuvat Blair Witchistä.

Aamulla, hänen herätessään, oli teltan edustalla ollut nuotiopaikka levitelty tasaiseen, kauniiseen ympyrään, jonka halkaisija oli suunnilleen viisi metriä. Koira luimisteli tiukasti isäntänsä vierellä aamiaishetket, eikä osoittanut minkäänlaista ruokahalua. Kuitenkin heti kun kaksikko kotiutui, ahmi se ruokansa ja kävi nukkumaan niin kuin olisi valvonut vähintään kuukauden yhteen menoon.

Ystäväni isä ei palannut enää Verivalkamalle, sillä vaikka hän ei uskonut, että metsässä olisi jotain pelättävää, oli tuo yö jättänyt pysyvät jälkensä häneen.

Muutamaa viikkoa myöhemmin ystäväni takapihalle ilmestyi outo ympyränmuotoinen alue. Ympyrän alueen sammal oli muuttunut ruskeaksi ja kuivunut kuoliaaksi, vaikka syksyisin sadetta yleensä riitti. Ystäväni isä naureskeli, että sama kuvio toistui kohdassa, josta hän aloitti ja johon hän lopetti vaelluksensa, sekä Verivalkaman nuotiopaikalla. Minua ja ystävääni ei liiemmin naurattanut.

Tavoitteenani on uskaltaa joskus itse yöpyä teltassa Verivalkamalla. Mutta sitä varten tarvitsen vielä rutkasti enemmän rohkeutta.