Kummitustalo

Ei varmasti ole olemassa kylää, kaupunkia tai taajamaa, jossa ei olisi kummitustalon mainetta omaavaa rakennusta. Jotkut rakennuksista ovat saaneet pahan maineensa, koska ne ovat pelottavia, hylättyjä taloja tai koska niiden asukit ovat olleet paikallisia kylähulluja. On kieltämättä jännittävää tupsahtaa metsän siimeksessä ränsistyneen talon pihalle, jonka rehottava pihamaa muistuttaa aavemaisesti elämästä, jonka se joskus kätki syreeniensä lehtien ja tuoksun sisälle.

Minunkin lapsuudenkotini läheisyydessä on kummitustalo, mutta tuon autiotalon asumattomuus ja sijainti korpien läheisyydessä ei ole ainoat seikat, jotka ovat tuoneet talolle sen kyseenalaisen kunnian, vaan äänet, joita talosta kuuluu aina toisinaan. Minä tutustuin taloon aikanaan hieman läheisemminkin silloisen ystäväni kanssa (ystävä, jonka isä koki selittämättömiä vaellusretkellään Verivalkamalla).

Pitkän aikaa tuo talo oli minulle vain tyhjillään oleva maalaistalo valaisemattomien hiekkateiden varrella, erämaan ja asutuksen rajamailla. Se oli vain hiljainen, vanha rintamamiestalo pellon laidalla, jonka navetta-rakennus oli auringon kauhduttama, piha heinikon valtaama ja ulkosaunan katto hieman vinossa. Koti, josta elämä oli poistunut jo aikaa sitten. Kuulin kuitenkin puolittain vitsillä kerrottavaa huhua kylällä, että taloon olisi jäänyt rauhaton henki asumaan, ettei kenenkään pitäisi mennä talolle tai sen rauhaa häiritsemään. Minä tietenkin ensimmäisenä kiinnostuin ajatuksesta, ja sain puhuttua ystävänikin mukaan.

Meillä kesti jonkin aikaa kerätä rohkeutta talon pihapiiriin astumiseen, ja muistan päivän jolloin viimein uskalsimme. Mitä lähemmäs kävelin heinikkoista pihaa, sitä syyllisemmäksi oloni tunsin. Ensimmäisellä kerralla emme päässeet vielä talolle saakka, sillä rehevöityneen pihatien puolivälissä ystäväni rupesi huutamaan ja juoksi takaisin tielle. Minä käännyin kannoillani ja juoksi hänen peräänsä, varmasti yhtä kalpeana kuin ensilumi. Ystäväni kertoi tärisevällä äänellä, että oli nähnyt jonkun katsomassa meitä yläkerran ikkunasta. Lähdimme pois paikalta, minä pidin katseeni visusti tiessä ohittaessamme talon, etten vahingossakaan näkisi mitään mihin en olisi valmis.

Myöhemmin samana kesänä palasimme talolle, kuljimme etuoven portaiden alapuolelle saakka. Ilma pihamaalla tuntui seisahtaneen, kuin aika olisi pysähtynyt. Se sai kylmät väreet nousemaan iholleni, mutta lähdin silti päättäväisesti nousemaan portaita ovelle. Halusin näyttää ystävälleni, ettei minua pelottanut, vaikka sydämeni oli hakata tiensä ulos rintakehästäni. Ovelle päästyäni katsoin sen ruskeaa, lohkeillutta maalikerrosta ja käännyin virnistämään ystävälleni voittoisasti samalla kun koputin oveen terävästi kolme kertaa, voittajan elkein.

Lähes välittömästi sisältä talosta kuului voimakas kolahdus ja toinen heti sen jälkeen, vielä lujempana. Pelko iskeytyi sisälleni ja hyppäsin alas ylimmältä portaalta. Katsoin ystävääni, joka kysyi minulta hiljaa olinko kuullut saman kuin hän. Nyökkäsin. Talo oli jälleen aivan hiljainen, piha-alue jähmettynyt kuin maalaus. Tunsin adrenaliinin alkavan virrata suonissani, ja totesin, että kolahdukset olivat olleet vain sattumaa. Marssin uudelleen portaiden yläpäähän, ja ollessani valmis koputtamaan uudelleen, pamahti jotain talon sisällä, aivan ulko-oven toisella puolen. Tämän enempää ei tarvittu, pakenimme ystävämme kanssa paikalta säikähdyksestä huutaen.

En kuitenkaan saanut taloa mielestäni, ja halusin päästä sen luokse vielä kerran, ratkaista sen kätkemät mysteerit. Ystäväni ei ollut yhtä innokas palaamaan talolle, mutta muutamien viikkojen suostuttelun jälkeen sain hänet seurakseni, en olisi uskaltanut mennä talolle yksin.

Tällä kertaa kiersimme talon sen takaseinän viereltä, saapuen sen kauimmaiseen päätyyn. Siellä oli avoimenaan repsottava ovi alas kellariin ja toinen ulko-ovi, jonka läheisyydessä oli ikkuna. Jännittyneenä kurkistin ikkunasta sisälle, ja näin avoimen oven talon keltasävyiseen keittiöön. Kiersin kulman taakse kurkottaakseni tarkemmin keittiöön. Huoneen aika näytti pysähtyneen 70- tai 80-luvulle, vahvat, keltaiset sävyt olivat vallanneet huoneen kauttaaltaan. Astiakaapin ovi repsotti auki ja tiskipöydällä oli kahvimuki. Aivan ikkunan edessä oli ruokapöytä, jonka päällä oli paikallisen sanomalehden numero avonaisena, päivätty vuodelle 1989. Keittiö näytti siltä, kuin talon asukki astuisi sinne minä hetkenä hyvänsä jatkamaan aamulehtensä lukua. Vaikka näky olikin rauhaisa, sai se ihoni kananlihalle. Jokin näkemässäni oli nyrjähtänyt sijoiltaan, mutta en ymmärtänyt mikä.

Palasin talonpäätyyn ja kurkistin avoinaisesta kellarinovesta sisälle. Houkutukseni kasvoi, ja pyysin ystävääni mukaan katsomaan talon kellaria. Hän kieltäytyi jyrkästi, joten halusin ottaa sillä kertaa hänen mukanaan tulleen koiran mukaani, tueksi ja turvaksi. Kellarin portaiden yläpäässä koira kuitenkin löi jarrut pohjaan ja alkoi vinkua, selvästi peläten astumista portaikkoon ja sen kylmään, kosteaan syleilyyn. Käänsin katseeni kellarin pohjattomaan mustuuteen ja tulin siihen tulokseen, ettei sinne ollut viisasta mennä. Sydämeni hakkasi lujaa ja päätimme lähteä pikaisesti talolta, jättää talo tällä erää rauhaan.

Samaisena vuonna kysyin isoäidiltäni "kummitustalosta". Hän nauroi ajatukselle, mutta myönsi, että talon viimeinen asukki sai 80-luvun lopulla kohtauksen, joka vei hänet kotoaan hoitoon ja myöhemmin samana vuonna hautaan. Isoäitini tokaisi myös, että ei ihmettelisi jos nainen olisi palannut, kun hänet niin äkkiä vietiin pois. Hänellä oli varmasti keskeneräisiä asioita.

Kuljen kummitustalon ohi edelleen lähes joka kerran, kun palaan kotiseudulleni. Sen pihapiiri on edelleen jähmettynyt omalle aikakaudelleen, kuin vuosien vieriminen ei koskettaisi sitä. Ensi kerralla käydessäni lapsuudenmaisemissani, menen jälleen talon etuovelle ja koputan kolme kertaa.

Kolme kertaa siksi, että se on kuulemma todellinen lapsien lukumäärä tuossa talossa, vaikka vain yhden tiedetään eläneen aikuiseksi.