lauantai 4. marraskuuta 2017

Vainajia muistaen

Pyhäinpäivä.

Vainajien muistopäivä.


Päivä, jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme.


Eräs tuttavani muistaa aina pyhäinpäivän sinä päivänä, jolloin hänen vain vähän aikaisemmin samana syksynä kuollut äitinsä yritti tavoittaa hänet. Päivä, jolloin kuollut kurkotti kohti eläviä, saadakseen viestinsä perille.


Tuttavani nukkui levottomasti pyhäinpäivän aamuyönä. Hänen mielessään pyöri hautajaisjärjestelyt. Kuka lukisi adressit, mitä hän voisi sanoa hautajaisissa, olisivatpa ne jo ohi... Hän kaipasi äitiään, mutta halusi jo toipua, jatkaa eteenpäin.


Hän näki unta äidistään. Tai niin hän asiaa kuvailee. Unessa äiti käveli hänen sänkynsä viereen ja kumartui kuiskaamaan tuttavani korvaan jotain. Tuttavani havahtui unestaan, joka oli ollut todenmakuinen, hän miltei tunsi vielä äitinsä kosketuksen olkapäällään. Ikävä korvensi sisuksia, joten oli täysin ymmärrettävää, että äiti oli tullut hänen uneensa. Aivot yrittivät jäsennellä asioita, tapahtumia. Tuttavani ei uskonut aaveisiin, tuonpuoleiseen tai elämään kuoleman jälkeen. Loppu oli loppu. Piste elämälle, ei alku uudelle. Hänen äitinsä oli poissa, ja jatkoi elämää vain hänen muistoissaan.


Päivän aikana hän meni äidin kotitaloon, jonka ilmapiiri oli ennen ollut häntä lämpimästi halaava, hän oli aina ollut tervetullut. Nyt häntä vastassa oli vain hiljainen, tyhjä talo. Kuori elämästä, joka oli aikaisemmin sykkinyt energiaa. Tavarat hänen ympärillään henkivät äidin elämää, unelmia ja muistoja. Tämä oli ollut koti, nyt se oli vain talo.


Tuttavaani alkoi hetken päästä vaivata talossa outo tunne. Kuin joku seuraisi hänen tekemisiään. Tunne ei ollut ahdistava tai pelottava, se ennemminkin täytti hänet vienolla lämmöllä. Kuin äiti olisi paikalla, vaikka eihän hän tietenkään ollut. Väsynyt mieli ja ikävä vain tekivät tepposia.


Tunnit vierähtivät tavaroiden läpikäymisessä ja tuttavani istuutui uupuneena olohuoneen sohvalle. Tämä saisi riittää tältä erää. Hän pyytäisi Punaisen Ristin henkilökuntaa katsomaan mitä tavaraa he ottaisivat edelleen jakoon, kunhan hän itse olisi saanut jotain tolkkua järjestelylle.


Huoneen hiljaisuus laskeutui hänen ylleen kuin verho. Kun hän oli touhunnut tavaroiden kimpussa, ei talo ollut tuntunut niin tyhjältä, mutta nyt elämän poissaolo korvensi häntä. Yhtäkkiä, täysin selittämättömästi, tippui kirja äidin kirjahyllystä. Se lävähti lattialle säikäyttäen tuttavani. Hän silmäili hetken ympärilleen, kuin joku olisi voinut hiippailla huoneeseen hänen huomaamattaan tiputtamaan kirjan, ja livahtanut sen jälkeen pakoon. Huoneessa ei kuitenkaan ollut ketään. Tietenkään. Kirja oli tippunut itsestään. Sillä hetkellä se tuntui täysin loogiselta ja järkevältä vaihtoehdolta.


Tuttavani käveli kirjan luo. Se oli ikivanha sanakirja, jonka sivut olivat hiirenkorvilla ja kannet löystyneet. Ehkä se oli ollut hänen äidilleen rakas, pohti tuttavani. Hän nosti kirjan kiinnittämättä sen kummemmin huomiota aukeamaan, jolle kirja oli lattialle laskeutuessaan auennut. Kun hän nosti kirjan, tippui sen välistä pieni paperinpala.


Hän nosti paperinpalan jostain syystä tärisemään alkaneisiin sormiinsa, ja outo tunne täytti hänet. Hänestä tuntui kuin hänen äitinsä olisi seissyt hänen takanaan, aivan kuin joku olisi hipaissut hänen olkaansa.


Hän hätkähti ja avasi paperin. Siinä luki äidin käsialalla lyhyt runo:


Viisarit kääntyvät kohti iltaa,

yön saavuttava aina on.
Matkani käy huomisen siltaa,
olen onnellinen, peloton.

Runon kirjoittajasta ei ollut merkintää, eikä tuttavani löytänyt runoa internetistä googlettamalla. Hänet valtasi tunne, että äiti halusi kertoa hänelle jotain runon avulla. Että äiti oli viestittänyt hänelle asian tuonpuoleisesta onnistumalla jotenkin tiputtamaan kirjan hyllystään.


Että todella saattoi olla sellainen asia, kuin tuonpuoleinen.


Tuttavani luki kyseisen runon hautajaisissa. Hän sanoi, että sai siitä voimaa.


Hänen äitinsä kotitalo tyhjennettiin tavaroista ja laitettiin myyntiin. Vastaavanlaisia selittämättömiä tapahtumia tai tunteita ei enää ilmennyt. Tuttavani sanoo, että tunne äidin läsnäolosta saattoi olla ikävän ja unenpuutteen aiheuttamaa, mutta kirjalle ja runonpätkälle hän ei löydä järkevää selitystä.


Hän harmittelee tuossa päivässä enää vain sitä, ettei katsonut mille aukeamalle sanakirja aukeni, mitä sanoja aukeamalla oli. Myös se, mitä hänen äitinsä kuiskasi hänelle unessa on jäänyt hämärään.


Tuo pyhäinpäivä kuitenkin muutti hänen ajatteluaan, sillä hän on alkanut uskoa paranormaaleihin vaihtoehtoihin, ja ajattelee, että äiti on saanut rauhan.

Että hän on jossain muualla kuin lopullisesti poissa.


Onnellisena ja pelottomana.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jäikö asia askarruttamaan - ota yhteyttä ja kommentoi!