Näytetään tekstit, joissa on tunniste paholaisen tunti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste paholaisen tunti. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 31. toukokuuta 2020

Sekavia sattumuksia vai selittämätön seuralainen?

Vapun tienoilla oli kotonani jälleen selittämättömien sattumien sarja, jonka hyytävyystekijät nousivat uusiin sfääreihin erään naapurimme kommentin myötä.

Kaikki alkoi yläkerrassa sijaitsevan olohuoneemme vanhasta kotiteatteri/dvd -soitin yhdistelmästämme, joka on iästään huolimatta toiminut täysin moitteettomasti. Jostain syystä vapun tienoilla siinä ilmeni jonkin aikaa outoja "vikoja". Se toimi itsestään ja itsepäisesti, käynnistyi, vaihtoi "kanavaa" sekä availi ja sulki dvd-luukkua. Täysin selitettävissä järjellä, olihan kyseessä aikansa palvellut, sähköverkkoon kytketty laite.


Olohuoneessamme on kaksi ikkunaa, joiden ylle ripustin tänä vappuna serpentiiniä ja ilmapalloja. Kotona on tullut vietettyä huomattavasti enemmän aikaa tänä keväänä (kirottu korona), joten intouduin jopa vappukoristelusta. Vapun jälkeisenä viikonloppuna kuitenkin, kesken valoisan ja rauhallisen lauantai iltapäivän, alkoi kotiteatterin dvd-luukku nykiä edes takaisin laitteessa, työntyen hetkellisesti kokonaan, tai vaan hieman, ulos laitteesta ja takaisin. Tuijotin näkyä mykistyneenä. Laite ei ollut edes päällä, mutta virtajohto oli kyllä kytkettynä. Hetken päästä täysin yllättäen, laitteen rauhoituttua, yksi ikkunan ylle ripustetuista ilmapalloista posahti rikki saaden minut miltei pomppaamaan säikähdyksestä ilmaan.


Kuten tapanani usein, reagoin tähänkin hieman huvittuneena toivuttuani säikähdyksestä. Seisoin hetken hievahtamatta keskellä olohuonettamme, kuin odottaen jotain muutakin tapahtuvan, mutta ympärilleni oli laskeutunut rauhallinen hiljaisuus.


Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä heräsin kesken syvän unen, jälleen kerran metalliseen kolahdukseen portaikostamme. Tunsin sykkeeni nousevan ja jännityksen muljauttavan sydänalaani, mutta rauhoitin itseni päättämällä äänen olleen vain unessani. Yritin saada uudelleen unenpäästä kiinni, kun kuulin voimakkaan poksahduksen. Tajusin välittömästi, että toinenkin yläkerran ilmapalloista oli rikkoutunut itsekseen, häiritsevän pian metallisen kolahduksen jälkeen. Aivan kuin niillä olisi ollut jotain tekemistä keskenään. Vilkaistessani kelloa kruunasi kaiken näytöllä vilkkuvat numerot, jotka näyttivät yön taittuneen kohti pahamaineista paholaisen tuntia. Sydän sykkien käperryin tiukemmin peittoon, lohtunani, että puolisoni oli myös kotona.


Seuraavana aamuna pihalla käydessäni, ohitti tuttavallinen naapurimme pihamme. Kätkien haukotuksen tervehdin häntä, ja hän kysyi puolihuolettomasti kärsinkö minäkin unettomuudesta. Hieman huvittuneena kysyin miksi hän niin epäili, näkyikö silmieni alla montakin tummaa rengasta. Hän naurahti ja totesi, että oli viime yön unettomina tunteina haukannut kotinsa ulkopuolella happea ja erottanut hahmon yläkertamme ikkunassa, hän ei ollut kehdannut tuijottaa oliko kyseessä minä vai puolisoni. Ystävällinen hymyni jähmettyi varmasti samalla sekunnilla kasvoilleni hymyn hyytyessä silmistäni.


Oliko kyseessä insomniasta kärsivän naapurini sekava harhanäky, vai liittyykö hahmo jotenkin ääniin ja tapahtumiin, joita kodissani satunnaisesti on?

Olin liian jännittynyt alkaakseni kysellä tarkemmin kellonaikaa, mutta jäin väkisin pohtimaan yöllistä ja edellisen päivän tapahtumia. Ovatko nämä kaikki jälleen kerran sekavaa sattumusten sarjaa vai onko paranormaali toiminta näyttänyt jälleen kerran hampaansa?

Tuon viikonlopun jälkeen, vaikka olen odottanut, ei ole tapahtunut mitään. Edes kotiteatterin järjestelmä ei ole temppuillut.

Mitä tuolloin tapahtui? Vappuviikonlopun virtapiikkejä, ilmapalloja puhkovia jännitteitä ja unettoman hallusinaatio?

Jotenkin kaikista suurimpana kysymyksessä mielessäni poukkoilee kuitenkin: kuka, tai mikä, seisoi keskellä yötä olohuoneemme ikkunan äärellä?

Jos saan sopivan tilaisuuden, uskallanko ottaa selvää?




keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Urbaani legenda: Blue Baby, Baby Blue

Kuvituskuva. Henkilökuva, kuvaaja Klint
Kustaa Emil 1910-1939. Kuvakokoelma
Satakunnan Museo. Lähde: finna.fi
Aina toisinaan innostun tutkimaan Bloody Maryn ja toiseen ulottuvuuteen vievän hissipelin tapaisia urbaaneja legendoja ja "kauhupelejä", joissa voi itsensä likoon pistämällä saada todella karmivan kokemuksen. Kaikista pelottavimpia ovat mielestäni ne pelit, jotka voit tehdä kotisi rauhassa - siellä missä luulet olevasi parhaiten turvassa. Bloody Maryn tapaan Blue Baby, Baby Blue -pelikin sijoittuu pimeään vessaan tai kylpyhuoneeseen, mutta käydäänpä ensin läpi tarina pelin taustalla.

Tarina alkaa siitä, kun syntyi mitä sinisimmät silmät omistava poikavauva, joka saikin heti syntymänsä jälkeen lempinimen Baby Blue silmiensä ansiosta. Kerrotaan, että kaikki halusivat heijata vauvaa sylissään saaden katsoa tarkasti sen kauniin sinisinä tuikkiviin silmiin. Ainoastaan lapsen äiti ei ollut kiinnostunut lapsestaan, hänelle sosiaalinen asema seurapiireissään merkitsi kaikkea. Niinpä äiti istui tuntikausia peilin edessä valmistautuen eri illallistapahtumiin, mutta aina näin tehdessään Baby Blue itki kehdossaan, kaivaten äitinsä syliin, jossa hän rauhoittui välittömästi. Äidin tämä sai kuitenkin entistä hermostuneemmaksi, sillä hän uskoi jo muiden kuiskuttelevan hänen selkänsä takana, ja seurapiirien ovien sulkeutuvan edessään.

Eräänä iltana äiti päätti aloittaa valmistautumisen illanviettoon aikaisemmin, ehtiäkseen varmasti ajoissa kuntoon, vaikka Baby Blue huutaisikin. Kuitenkin samalla sekunnilla, kun äiti istui peilinsä ääreen, alkoi vauva itkeä lohduttomasti. Äidin hermot pettivät, ja hän heitti parfyymipullonsa peiliin, rikkoen sen säpäleiksi. Tämä sai hänet suistumaan entistä pahemmin raiteiltaan, sillä nyt hänellä ei enää olisi edes peiliä, jonka edessä laittautua. Jokin napsahti hänen mielessään, hän nappasi särkyneen peilin palasen ja lähestyi se kädessään vauvan kehtoa. Hetken päästä Baby Blue ei enää itkenyt.

Äiti havahtui raivokkaasta horroksestaan, ja huomasi verisen peilin sirpaleen painautuneen tiukasti kämmeneensä. Hän kiiruhti takaisin kehdon äärelle, ja näki poikavauvansa sinisten silmien ikuisesti jähmettyneen katseen, ensimmäistä kertaa ymmärtäen kuinka kauniit silmät vauvalla todella olivatkaan. Ahdistuksen ja surun murtamana, äiti surmasi itsensäkin samalla peilin sirpaleella.

Blue Baby, Baby Blue -"kauhupelissä" yritetään kutsua tämä sinisilmäinen vauva omaan syliin heijattavaksi. Vauva ei kuitenkaan ole enää sama herttainen pienokainen, vaan äitinsä järkyttävän teon mädättämä, demoninen olento. Mikäli vauvan paino ilmestyy pelin aikana syliin, on vauva tiputettava avoimeen vessanpönttöön, vedettävä pönttö ja rynnättävä pois vessasta mahdollisimman nopeasti, muutoin Baby Bluen äiti ilmestyy peiliin hakemaan vauvansa takaisin ja surmaten sen varastajan.



Internetin syövereistä löytyy tietenkin ohjeet pelin pelaamiseen:

          1. Astu alkuyöstä vessaan. (Tämä vaihtelee, osassa ohjeista neuvotaan tekemään tämä tasan kello kolme aamuyöllä, mikä voikin olla onnistumisen kannalta parempi ajankohta, onhan silloin alkamassa Paholaisen tunti.)

          2. Sammuta valot ja lukitse ovi.

          3. Suuntaa pimeässä katseesi peiliin ja aseta käsivartesi siten, kuin pitelisit sylissäsi pientä vauvaa.

          4. Tuudita käsiäsi hellästi edestakaisin ja lausu rauhallisesti ääneen "Blue Baby, Baby Blue" yhteensä 13 kertaa.

          5. Sanotaan, että kahdeksannen kerran aikana saatat alkaa tuntea painoa sylissäsi. Jatka siitä huolimatta.

          6. Kun alat tuntea raavintaa tai kutiamista käsivarsissasi tai jaloissasi, on aika lopettaa.

          7. Tiputa painontunne sylistäsi vessanpönttöön, vedä pönttö ja kiiruhda ulos vessasta, sulje ovi perässäsi. Jos et ehdi ulos ajoissa, saatat nähdä Baby Bluen äidin hahmon ilmestyvän peiliin tai raavinnan tunteen ihollasi käyvän tuskalliseksi.



Jos ensi yönä tai vaikka tulevana viikonloppuna uskallat lähteä kokeilemaan, kerro miten kävi. Tapahtuiko mitään, vai tunsitko painon käsivarsiesi hellässä syleilyssä?

Oliko sylissäsi hetken aikaa demoninen Baby Blue, vai tekikö aivosi sinulle temput yön synkässä pimeydessä?

Vain sinä voit ottaa selvää siitä...





torstai 31. lokakuuta 2019

Henkimaailman juttuja -näyttely

Ensinnäkin, karmaisevaa halloweenia! Mikäs sen parempi tapa viettää selittämättömästi unetonta paholaisen tuntia, kuin julkaisemalla uusi blogiteksti?

Sitten asiaan:



Sain kuulla Hämeenlinnassa meneillään olevasta Museo Skogsterin (Hämeenlinnan kaupunginmuseo) ilmaisnäyttelystä nimeltä Henkimaailman juttuja, ja tiesin, että minun on päästävä paikan päälle tarkistamaan kyseinen näyttely ennen kuin se vaihtuu. Ehdinkin lokakuun aikana osallistua ilmaiseen opaskierrokseen, jollaisia tilassa järjestetään päivittäin (ti-su) klo 13:00.

Näyttely oli hyvin suppea ajatellen sitä, miten paljon enemmän paranormaaleja tapahtumia ja uskomuksia maailmassa on, mutta opaskierroksen ansiosta siitä sai todellakin irti ainutlaatuisen kokemuksen. Kierros alkoi hämäläisten muinaisista jumalista ja taikauskosta, kävi läpi muutamaa paikallista kummitustarinaa, -esinettä ja -miljöötä sekä yliluonnollisuutta popkulttuurissa, huijauksissa ja kummitusten metsästämisessa. Kaikkein eniten minuun teki vaikutuksen tarinat kuoleman ja kuolevaisuuden käsittelystä suomalaisessa historiassa, sillä osa seikoista oli minulle vielä täysin uusia.


Kävi ilmi, että ennen vanhaan uskottiin mitä vahvimmin siihen, että vainaja kuoltuaan pyrkii palaamaan kotiin, ja sen paluu tulisi estää muistuttamalla sitä omasta kuolemastaan. Vainajat vietiin jalat edellä talosta pois, jotta ne eivät voisi katsella mistä ovat tulleet ja palata takaisin, ja niiden kuolleiden, joiden uskottiin palaavan ehkä jopa vihaisina kummittelemaan, jalat ja kädet solmittiin yhteen arkussa, jotta palaaminen vaikeutuisi.


Opaskierroksen aikana minulle tuli vastaan uusi termi hautajaissaattueen etenemisestä. Kun ruumis kuljetettiin haudattavaksi, oli tapana pysähtyä matkan varrella kotoa hautapaikalle tekemään karsikko vainajalle. Tämä tarkoitti sitä, että valittiin reitin varrelta metsäpaikka ja puista karsittiin alempia oksia. Yhden puun rungosta kuorittiin kaarnaa, ja paljaan puun pinnalle kaiverrettiin vainajan nimi ja kuolinvuosi. Tämän uskottiin estävän kotiinsa takaisin lähtevän vainajan matkaa, sillä hän muistaisi karsikon nähdessään olevansa kuollut, ja palaisi takaisin hautaansa.

Kello jäi ikuisesti näyttämään talon isännän
kuolinaikaa.

Kiehtovaa oli myös kuulla uskomuksesta, jonka mukaan jokaiselle sielulle olisi määrätty tietyn mittainen taival maan päällä. Tällöin esimerkiksi onnettomuuden ja rikosten uhrien sielut saattoivat jäädä herkemmin vaeltamaan keskuuteemme, sillä heidän sielujensa matka elävien keskuudessa olisi katkaistu liian aikaisin. Tällaiset sielut jäivät helposti piinaamaan eläviä. Samankaltaisia uskomuksia on edelleen nykypäivänä, kun ajatellaan että niillä, jotka ovat traagisesti menehtyneet, saattaa olla jotain viestitettävää eläville tai keskeneräisiä asioita elävien keskuudessa.



Kierroksella kerrottiin myös uskomuksesta, jonka mukaan kaikki kuolevat kaksi kertaa. Ensin maanpäällinen kuori kuolee ja sielu siirtyy toispuoleiseen maailmaan, jossa sielu vaeltaa niin kauan, kun hänet muistaa joku maanpäällä elävä sielu. Kun viimeinenkin muisto elävien maailmassa vainajasta kuolee, menehtyy myös sielu rajan takana. Saaden ehkä ikuisen rauhan, palkinnon tai rangaistuksensa.


Fredrika Wetterhoffin tekemä kummitus-
kaappi esillä näyttelyssä.
Näyttelyssä oli esillä paljon mielenkiintoista tavaraa, kuten kummittelevan kartanon miljööhön ujutettu seinäkello, jonka museolle lainannut yksityishenkilö kertoi olevan niitä kelloja, joka oli pysähtynyt talon isännän kuolinhetkellä. Olen aikaisemmin syventynyt vastaavaan tekstissäni Kun aika seisahtuu. Toinen erityisen tuttu näyttelyesine oli Wetterhoffin kummituskaappi. Kierroksen aikana esiteltiin lyhyesti sen historia ja pahamaineisuus kummituskaappina, mutta tarina erosi himpun verran kuulemastani. Opaskierroksen aikana kerrotussa tarinassa kaapin kummittelu olisi rauhoittunut heti, kun erään työntekijän uneen ilmestynyt kaapintekijä, Fredrika Wetterhoff, oli kertonut haluavansa kaappiin kirjoja, ja kirjoja oli tuotu. Aikaisemmin jututtamani työntekijä taas kertoi tämän rauhoittaneen kummitelua, muttei lopettaneen sitä kokonaan.


Näyttelyssä sai kertoa myös anonyymisti omista kokemuksistaan ja selasinkin kuvan kirjasen läpi innolla. Yliluonnollisia, selittämättömiä tapahtumia on käynyt monelle, ne ovat useita meistä yhdistäviä tekijöitä. Silti, niistä on tabu puhua ääneen. On hienoa, että näyttely antoi mahdollisuuden jakaa kokemansa samanhenkisten kanssa ilman leimautumisen pelkoa.

Museo Skogsterin näyttely on avoinna vielä 19.1.2020 saakka, aivan Hämeenlinnan torin kupeessa. Ehdit vielä paikalle jos kiinnostuit. Itse olen tyytyväinen, että ehdin. Etenkin näin pyhäinpäivän kynnyksellä henkimaailman jutut ovat erityisen lähellä meidän elävien maailmaa. Onhan se päivä, jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme...


Klo 03:17 aamuyö, ja yhtäkkiä kissani tasainen kehräys vieressäni lakkaa. Katson sitä ja se tuijottaa huoneen nurkkaan silmät rävähtämättä. Itse en näe mitään, en kuule mitään, mutta jännitys kohoaa sisälläni. Onhan nyt tosiaan pahamaineisin aika olla hereillä. Kissani nousee lokoisasta lekotteluasennosta valmiusasentoon, tuijottaen edelleen silmät pyöreinä samaa kohtaa huoneessa. Rapsutan sitä, mutta se ei anna huomionsa herpaantua. Olen hiljaa. Muutamaa minuuttia myöhemmin kissani asettuu jälleen makaamaan, edelleen vilkuillen samaa kohtaa varuillaan. Hiljalleen sen kehräys alkaa taas kantautua korviini. Mikä säikäytti sen? Mitä huoneen nurkassa oli?


Raottakaamme hieman lisää ovea tuonpuoleiseen, jos uskallamme. Pyhäinpäivän läheisyydessä kaikki on mahdollista.





tiistai 29. tammikuuta 2019

Kello lyö

Vieraillessani jälleen lapsuudenkodissani viikonloppuna, kertoivat vanhempani oleskeluhuoneen seinällä tikittävästä seinäkellosta tarinan. Seinäkello on puinen, vedettävä kaappikello, joka on toimittanut virkaansa kotonani aina siitä asti, kun vanhempani saivat sen häälahjaksi. Kelloa vedetään metallisella avaimella kahdesta eri kolosta, jotka kellotaulussa on. Toisesta kolosta vetämällä itse kello toimii, ja toista puolta vetämällä syntyy voimaa mekaniikkaan, joka pyörittää kellon metallisia lyöntejä sääteleviä rattaita.

Vanhempani kertoivat, että aikaisemmin tänä vuonna oli seinäkello alkanut soida jossain vaiheessa puolenyön jälkeen ja toiminut noin neljän, viiden tunnin ajan. Kellonlyönnit ovat aina tulleet tasatunnein ja puolen tunnein välein, ja niin kello löi tuonakin yönä. Tapauksessa ei olisi mitään ihmeellistä.


Ei, mikäli kellon lyönteihinkin olisi vedetty virtaa.


Näin ei kuitenkaan ole, nimittäin tuon uskollisen ajastimen kovan äänen vuoksi vanhempani ovat lakanneet jo vuosia sitten vetämästä virtaa kellon metallisia lyöntejä varten. Muutoin kello raksuttaa normaalisti, ja kun se pysähtyy, se vedetään uudelleen käyntiin monta kertaa avainta kolossa kiertämällä. Kello ei ollut pysähtynyt lähipäivinä, eikä sen lyöntipuolta oltu vedetty. Kuitenkin tuona yönä, kello sai jostain selittämättömästi energiaa lyödäkseen muutaman tunnin ajan.

Vanhempani eivät muistaneet mikä viikonpäivä tai päivämäärä oli tapahtuman aikaan kyseessä, eivät edes sitä kuinka monta kertaa kello oli lyönyt. Kun kysyin heiltä, mikä voisi selittää tapahtuneen, eivät he osanneet antaa järkevää selitystä. Isäni, joka ei pahemmin yliluonnollisista asioista ole kiinnostunut, totesi vain vitsikkäästi tervetuloa kummitustaloon.


Kun minä pohdin tarkemmin tapahtunutta, ja etenkin tapahtumapaikan sijaintia lapsuudenkodissani, tuntuvat selittämättömät tapahtumat kietoutuvan enemmän tietyn alueen ympärille. Lapsuudenkodissani heti tuulikaapin jälkeen on suuri "eteisaula", jossa olen vuosien varrella todistanut toinen toistaan erikoisempia, selittämättömiä tapahtumia. Olen nähnyt siellä ollessani varjohahmon, sinne on syttynyt itsestään yöllä valo ja ulkoapäin kotiani lähestyessä, on koirani havainnut oven edustalla jotain, mitä sen mielestä siinä ei olisi sopinut olla. Eteisaulan lähellä olen myös kuullut askeleita, joita ei tiedettävästi tehnyt yksikään elollinen olento (lue: Onko siellä joku? ja Askeleet rajan takaa).



Kuvituskuva, ei tekstissä mainittu kello. Seinä-/
kaappikello, Pohjolan kello ja kulta Oy, käyttö
Helsingin suomalainen tyttökoulu, Helsingin
kaupunginmuseo. Lähde: finna.fi
Mutta erikoisin yhteensattuma on se, että seinäkello, joka on jylhästi ollut omalla paikallaan jo vuosia kiinnitettynä, sijaitsee oleskeluhuoneemme seinässä kohdassa, jonka tismalleen vastakkaisella puolella on eteisaulamme pahamaineinen avainkaappi. Onko siis jonkinlaista sattumaa, että seinäkello on saanut jostain yhtäkkistä energiaa, pystyäkseen lyömään yöllä pienellä, sisään rakennetulla metallisella vasarallaan useamman tunnin ajan säännöllisesti vastakappaleeseensa, vai voiko avainkaapin ja eteisaulan mystiset tapahtumat kietoutua jollain tavalla tähänkin selittämättömään tapaukseen?

En itse havainnut kellossa poikkeavuuksia vieraillessani lapsuudenkodissani. Yöllä kuulin ääniä talosta, mutta en noussut ottamaan niistä selvää. Jonain kertana olin liian pelokas halutakseni selvittää äänen taustoja lisää, ja toisella kerralla yksinkertaisesti liian väsynyt vaivautumaan ylös keskellä yötä.


Jäin kuitenkin pohtimaan seinäkelloamme ja sen ajankohtaa herätä toimimaan lähellä "paholaisen tuntia". Muutenkin, kellot tuntuvat olevan jotenkin poikkeuksellisen herkkiä yliluonnolliselle energialle. Googlettelin mekaanisen kellon toimintaa monta tuntia tapauksesta kuultuani, ja tutustuin erilaisiin kelloihin ja niiden rattaisiin, energian varastoimiseen ja sen tasaiseen, rauhalliseen vapauttamiseen kellon toiminnan varmistamiseksi. En keksinyt järkevää syytä, miksi lapsuudenkotini seinäkellon lyönnit iskivät ilmojen halki tuona tiettynä yönä. Paranormaalia selitystä lähtisin hakemaan ennen kaikkea kellon lyönneistä, niiden ajankohdasta ja kestosta, mutta koska vanhempani eivät olleet kirjanneet tapahtunutta ylös, en vielä toistaiseksi saa tästäkään näkökannasta mitään muuta kuin arvailuja irti.


Vahvin veikkaukseni on, että jonkinlainen liitos avainkaapin, eteisaulan ja seinäkellon välillä on tuona yönä ollut, mutta tämä on vain leikittelyä teorioilla. Myöskään ajan kanssa kertyneen jännityksen purkautuminen ei mielestäni ole sopiva vaihtoehto, sillä se kuulostaisi järkevältä vain, mikäli kello olisi soinut kerran tai pari. Ainoa fakta ja varma väite on, että kello ei toimi ilman virtaa. Virtaa se ei ollut saanut vetämisellä, joten energian on täytynyt luoda jännite kellon sisälle jollain muulla tapaa. Se mikä, tai kuka, ikinä tämän taustalla olikaan, jää vielä ainakin toistaiseksi mysteeriksi.


Olen aina pitänyt lapsuudenkotini seinäkellon raksutusta rauhoittavana, kotoisana, tuttuna. Nyt siihen on tullut pieni lisävivahde, jonka sävystä en ole täysin varma. Ensi kerralla siellä vieraillessani, katson varmasti kelloa jälleen hieman tarkemmin.


Virtaa, voimaa ja jännitettä ei synny tyhjästä ilmasta.


Mistä se siis tuli? 
Vai pitäisikö kysyä: kuka se siis oli?

Tervetuloa kummitustaloon.



sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Unihalvaus

Tuona yönä heräsin jälleen asunnossamme kuuluvaan kolahdukseen ja narahdukseen portaissa. Jokin oli tulossa, mutta olin aivan liian peloissani avatakseni silmäni, nähdäkseni minua yön pimeydessä vaanivan vaaran. Yhtäkkiä vaistosin jonkin pahan, sieluttoman, läsnäolon makuuhuoneessani. Pelko iski minuun kuin myrskyaallot rantaan ja sykkeeni kiihtyi. Olin yksin kotona, en voinut edes huudahtaa puolisolleni, varoittaa, että joku on huoneessamme.

Kauhuissani ajattelin, että esitän vain nukkuvaa, yritän seurata huonetta muilla aisteillani, jotka olivat pelon vuoksi terävöityneet äärimmilleen. Minulla oli kylmä ja huoneessa oli painostavan hiljaista. Makasin selälläni sängyllä silmät kiinni, kun tunsin jonkin painavan alavatsaani, kuin joku olisi istunut päälleni pimeässä. Tunsin selkäni painuvan kiinni patjaan tiukemmin, ja pelkäsin kuollakseni että jokin rusentaa minut hengiltä. Hengittäminen oli vaikeaa, en uskaltanut edes yrittää vetää syvään henkeä, peläten että jokin päälläni istuva olento havaitsisi etten nukukaan.


Yritin päättäväisesti siirtää käteni alavatsani päälle varmistaakseni oliko siinä todella jotain, mutta käteni ei suostunut liikahtamaankaan. Ajattelin, että olen niin lamaantunut kauhusta, etten pysty enää edes liikkumaan. Kauhu jäyti sisuskalujani ja painontunne vatsallani kävi yhä ahdistavammaksi. Sitten, aivan yhtäkkiä ja nopeasti, paino nousi päältäni. Makasin vielä hetken hereillä uskaltamatta avata silmiäni, uskaltamatta liikahtaa. Kun olin varma, että olen jälleen yksin siirsin varovaisesti käteni vatsani päälle. En tuntenut siinä enää mitään poikkeavaa joten kurotin napauttamaan yöpöytäni valon päälle ja nousin peittoa hamuten istualleni sängynlaidalle.


Mitä hemmettiä juuri äsken tapahtui? Kotonani oli jo jonkin aikaa kuulunut ääniä, etenkin öisin oli vaikea olla heräilemättä kolahduksiin, mutta mitään tämänkaltaista en ollut koskaan aikaisemmin kokenut. En koskaan ollut tuntenut fyysisesti mitään. Alavatsaani jomotti vielä painon jäljiltä. Tiedän olleeni hereillä koko tapahtuneen läpi, en vain pystynyt ymmärtämään, että jotain tällaista voisi tapahtua minulle. Päätin olla kertomatta asiasta kenellekään, ne jotka eivät sanoisi minulle että olen hullu koittaisivat väittää, että tapahtuma oli unta.


Muutamia kuukausia myöhemmin törmäsin Ylen sivuilla tekstiin unihalvauksista. Lukiessani tekstiä eteenpäin ymmärsin, että juuri tuo oli tapahtunut minulle, enkä ole ainoa laatuani. Unihalvaus tarkoittaa tieteen mukaan tilaa, jossa ihmiselle jää tämän herätessä päälle REM-unen aikainen liikkuvuutta estävä tila, joka normaalisti estää meitä satuttamasta itseämme unennäön aikana. Tuolloin aivorungon vireystilaa säätelevät mekanismit eivät toimi oikein, ja tietoisuus herää jo ennen lihashalvauksen päättymistä. Eli olemme täysin tietoisia ympäristöstä, mutta oman kehomme vankina.


Unihalvauksen aikana ihminen monesti näkee hallusinaatioita, kun uni ja todellisuus sekoittuvat keskenään. Vaikka unihalvaukselle on annettu tieteellinen, järkeenkäypä selitys, ei mikään tutkimus löydä syytä siihen, miksi unihalvauksen kokeneet aistivat lähes poikkeuksetta pahan läsnäolon huoneessa. Tunne ei koskaan ole hyvä tai miellyttävä. Tieteellisesti ajatellen se johtuu siitä, että tilanne halvaantuneena, pystymättä liikkumaan on jo itsessään niin pelottava. Paranormaalisti ajatellen, suosittelen kaikkia katsomaan seuraavan kerran unihalvauksen jälkeen kelloa, jos se vaikka sattuisi "paholaisen tunnin" ajalle. Ajankohtaan, jolloin muutenkin sanotaan demonien olevan lähempänä kuin muulloin.


Unihalvauksia on tapahtunut kautta aikojen ja jo 1700-luvulla on maalattu pirullisen näköisiä olentoja istumassa nukkuvien päällä. Ne ovat salaa tiedetty, mutta vain vähän tunnettu ja puhuttu aihe ympäri maailmaa, kantaen toinen toistaan karmivampia nimityksiä. Japanissa puhutaan kanashibarista, joka tarkoittaa sitomista metallisella köydellä. Thaimaassa unihalvaukset tunnetaan phi umeina, tarkoittaen "aaveen peittämää". Meksikossa ne tunnetaan nimellä "subida del muerto". (Lähde: Wikipedia - Unihalvaus)


Subida del muerto, eli kuolleiden nouseminen.

perjantai 19. helmikuuta 2016

Paholaisen tunti

Tutkin tarkemmin edellisen blogitekstini lopussa mainitsemaani ”ihmismielen epätoivon hetkeä”, kello neljää aamuyöllä. Googlailtuani törmäsin useisiin lähteisiin, jossa mainitaan paholaisen tunti. Kylmien väreiden saattelemana tutustuin uudelleen tähän aiheeseen, joka saa minut pelkäämään seuraavaa hetkeä, jolloin herään tuona pahamaineisena aikana.

Paholaisen tunti alkaa kello kolmelta aamuyöllä. Mysticinvestigations.com :in mukaan tuon tunnin aikana demonit pystyvät parhaiten ottamaan yhteyttä meidän tuntemaamme todellisuuteen, ja yhteys saattaa kestää aamuntunneille saakka. Theghostdiaries.com mainitsee, että ”useat paranormaalin tutkijat” ovat törmänneet tutkimuksissaan siihen, että yliluonnollinen toiminta vilkastuu paholaisen tunnin aikana, mutta samalla on niitä, jotka suhtautuvat kyseiseen tuntiin skeptisesti. Lähteissäni kerrotaan myös legendasta, jonka mukaan itse paholainen on vieraillut sen ihmisen mielessä, joka herää tasan kello kolmelta aamuyöllä ilman mitään selitystä. Monet ihmiset kertovat näkevänsä pahimmat painajaisensa tuohon aikaan.

Paholaisen tunti löytyy myös nimellä "kuoleman tunti". Sen mukaan sairaaloissa kuolee tuolloin monet nukkuessaan. Tämä tieto taas viittaa samaan asiaan, jonka itse olen kuullut aikaisemmin, että tuolloin monet ”kuolemansairaat luovuttavat”. Kun epätoivo tuntuu olevan käsin kosketeltavissa ja kylmän todellinen, eikä mistään löydy valonpilkahdusta, toivoa uudesta, paremmasta päivästä.

Vahvimmillaan paholaisen tunti on lähteideni mukaan pyhäinpäivän yönä ja marras- sekä tammikuussa. Mitään todisteita tästä ei kuitenkaan ole.

Paranormaalit ilmiöt kotonani eivät katso kellonaikaa, mutta niitä on sattunut usein myös näiden synkkien aamuyön tuntien aikana. Aiheena tämä on äärimmäisen mielenkiintoinen, ja aion palata asiaan vielä. Mutta sillä välin...
Taidan jo arvata mihin aikaan ensi yönä rävähdän hereille.