Variksenpelätin

Lenkillä lapsuudenkotini maalaismaisemissa tunnen oloni monesti hyvin tyyneksi, rentoutuneeksi ja rauhalliseksi. Vaikka olenkin saanut kokea yhtä ja toista näissä maisemissa, täällä tunnen juurieni olevan. Saan voimaa tästä maaperästä.

Mutta myös koen selittämättömiä, paranormaaleja tapahtumia ja ilmiöitä enemmän kuin muualla.

Lenkki näissä kesäisen vehreissä maisemissa voi kätkeä eteensä yllätyksiä, ja niin kävi jälleen kerran. Kävelin erään syrjäisen hiekkatien reunaa ja kuuntelin lenkkitossujeni rahinaa soran pinnalla ja ojassa viulujaan soittelevien heinäsirkkojen sirkutusta. Kauempaa tien päästä alkoi kantautua voimakasta lintujen raakuntaa. Terästin kuuloni, ja jatkoin matkaa. Lähemmäksi päästyäni huomasin, kuinka pitkään hylättynä olleen maalaistalon vanhan latorakennuksen eteen niitylle oli pystytetty karun näköinen variksenpelätin. Ironista kyllä, sen ympärillä lenteli ainakin viisi varista, välillä laskeutuen maahan ja lehahtaen jälleen lentoon.

Hymähdin näylleni. Pelätin ei näyttänyt osaavan toimittaa edes yhtä yksinkertaista virkaansa, sitä ainoaa, jonka vuoksi se edes oli olemassa. No, eipä näyttänyt rehevöitynyt niitty erityisesti pelättiään kaipaavankaan. Se oli minulle tutun, Kummitustalo-blogitekstissäni kertomani hylätyn maalaistalon maisemissa.

Pysähdyin hetkeksi ihmettelemään variksenpelätintä kauempana villiintyneellä niityllä. Se näytti jotenkin karmivalta harmaassa, venähtäneessä paidassaan, kangassäkkikasvot roikkuen oudosti vääntyneen pään vinksottavan, ruskean hatun alta. Kuin koko pelätin roikkuisi näkymättömästä hirttosilmukasta. Varikset rehahtivat yhtäkkiä taivaalle parvena pitäen kovaa meteliä, ja ihoni oli noussut täysin huomaamatta kananlihalle. Lähdin jatkamaan kävelyäni.

Joitakin päiviä myöhemmin kävelin "kummitustalon" ohi uudelleen, mutta variksenpelätin oli poissa. Miksi kukaan olisi vienyt vanhan pelättimen keskeltä villiintynyttä niittyä? Seisoin hetken ihmetyksen vallassa, kun mahdollisesti sama varisparvi lehahti lentoon jostain läheltä taloa. Ne lensivät läheltäni raakkuen vihamielisen kuuloisesti, kuin en saisi olla siinä missä olin, seisoa tuijottamassa niiden pyhättöön. Lähdin jatkamaan takaisin vanhempieni kotiin, mutta törmäsin matkalla erääseen kylän naisista. Pysähdyin vaihtamaan muutaman sanan hänen kanssaan, ja satuin mainitsemaan hänelle karmaisevasta linnunpelättimestä. Nainen oli hetken hiljaa, kunnes kysyi vaimeasti:

"Sinäkin näit sen vai?"

Myönsin hiukan hämilläni asian olevan niin. Nainen kertoi, että on nähnyt satunnaisesti kesän aikana kuinka variksenpelätin on "liikkunut ympäri" hylätyn talon tonttia. Milloin hän on nähnyt sen niityllä, joskus nojaavan ladon seinään, jonain iltana talon ulko-oven edessä ja toisena tuijottamassa niityn laidalla tielle päin.

En pystynyt pidättämään jännittynyttä henkäystäni. Pelättimessä oli ollut mielestäni jotain pahaenteistä, mutta yritin selittää asiat niin naiselle kuin itsellenikin, ja tokaisin, että ovatpahan kylän lapset keksineet itselleen erikoisen harrastuksen. Nainen naurahti vaimeasti, ja tokaisi olevansa tyytyväinen, kun joku muukin oli nähnyt pelättimen. Hänen miehensä ei ollut kuulemma milloinkaan onnistunut näkemään sitä missään päin tonttia, vaikka oli joskus käynyt talon pihaltakin käsin katsomassa, koska vaimo tuntui saaneen oudosta pelättimestä päähänpinttymän.

Jo sanoessani ääneen uudelleen lausahduksen kylän lapsista, huomasin, ettei se kuulostanut aidolta. Kumpikaan meistä ei tuntunut uskovan, että lapset olivat siirrelleet pelätintä, mutta kumpikaan meistä ei halunnut myöntää mitään selittämätöntä, saati paranormaalia vaihtoehtoa olevan kyseessä.

Vielä oudomman pelättimen tapauksesta tekee se, että kuulin muutamaa päivää myöhemmin eräältä toiseltakin kyläläiseltä "höyryävästä variksenpelättimestä" kyseisellä niityllä. Hän oli sattunut huomaamaan pelättimen lenkillään ja kiinnittänyt huomiota sen ympärillä lenteleviin variksiin sekä höyryyn, jota näytti nousevan siitä. Samaan tapaan kuin joskus kuumana kesäpäivänä raikkaan sadekuuron jälkeen tienpinta höyryää. Ongelmana oli vain, ettei tuona päivänä ollut kuuma, eikä silloin ollut satanut.

On todella vaikea käydä kiinni ongelmanytimeen, sillä mitään ongelmaa ei ole. On vain muutama hassu havainto hitusen karmaisevasta variksenpelättimestä, epämääräiset tuntemukset jostain oudosta ja muutaman kyläläisen mielipide, että kyseisellä tilalla on meneillään jotain selittämätöntä, jopa yliluonnollista.

En osaa itse vielä takertua aiheeseen tiukemmin, sillä näin pelättimen vain kerran. Elämässäni on kuitenkin tapahtunut suuri muutos, sillä muutimme vain viikko sitten vanhaan omakotitaloon lapsuudenkotini läheisyydessä, minulle tutuissa maisemissa. Täältä käsin minun on helpompi seurata myös pelättimen pelättyä ilmestymistä, kuten kaikkia muitakin täällä päin tapahtuneita - ja tapahtuvia - paranormaaleja asioita.

Jäivätköhän edellisen kotini henget asuinpaikkaansa, vai kulkeutuivatko ne mukanani? Onko uudessa kodissani yliluonnollista elämää? Uusi naapurimme ainakin kertoi, kun tarkastimme tonttimme rajat, että heidän tonttinsa nurkilta on löytynyt jopa hautoja 1900-luvun alusta. Historian havinaa, menneisyyden haamuja ja kalmistoja, kirjaimellisesti aivan nurkillamme. Tiedän myös, että talon itselleen rakentaneet ihmiset ovat jo jättäneet tämän ajan, mutta malttoivatko he poistua rakkaasta kodistaan lopullisesti?

Kaikkeen tähän tulen saamaan selvyyttä ja vastauksia ajan kuluessa ja syksyn pimetessä. Minulla on vahva tunne siitä, että kerrottavaa tulee olemaan.

Täytyy myös harhailla "kummitustalon" lähettyvillä, jos satun jälleen todistamaan jotain eriskummallista. Tai voisiko tämä tuleva syksy olla se syksy, jolloin uskaltautuisin vaeltamaan Verivalkamalle? Jokin sisälläni sanoo, ettei minun kannattaisi lähteä sinne yksin, ei nyt kun uskollinen ystäväni ei kulje enää rinnallani.

Tunnen luissani, ettei variksenpelätin tule olemaan ainoa outo seikka elämässäni tulevien kuukausien aikana.

Mutta missä mittakaavassa jotain tulee tapahtumaan?

Vain aika sen näyttää...

Jouluruletti

Joulun aika on täynnä tunnetta, täynnä taikaa. Nykyajan kaupalliset jouluperinteet ovat kaikkea muuta kuin pelottavia, vaikka näin ei ole aina ollut (lue tekstini: Pakanallinen pukki). Vuosien saatossa niin perinteet kuin uskomuksetkin muuttuvat, ja ihmiset ovat menettäneet "taikauskoaan". Enää ei jätetä puuroa saunatontuille tai tehdä taikoja tallin takana, vaikka jotkin satuolennot säilyvätkin tiukasti joulun vietossamme.

Luin kirjasta Myytillisiä tarinoita (Simonsuuri & Tuomi, SKS, Hansaprint 2017, aikaisemmin mainittu blogissani mm. tekstissä Syntynyt kuolemaan) eräästä Nakkilassa tapahtuneesta, kammottavasta "enteestä", joka liittyi joulun ajan ennustamiseen. Tarinan mukaan kertojan mummu oli aikoinaan Huhtalan torpan emäntänä, ja päätti jouluaattoiltana mennä vanhan tavan mukaan ulos katsomaan ikkunan takaa joulupöydän ääreen istuutunutta perhettään. Perheen emäntä näki kaikki rakkaat perheenjäsenensä ikkunan takaa, mutta katsoessaan pientä tyttöään Kristiinaa, huomasi hän järkytyksekseen näkevänsä tytön lasin läpi ilman päätä. Hän ymmärsi, että Kristiinan päivät olisivat luetut, ja että tämä menehtyisi tulevana vuonna. Emäntä ei kertonut kenellekään näkemästään. Kun Kristiina seuraavana kesänä sairastui, sanoi perheen äiti heti, että pikku-Kristiina kuolisi. Hän kertoi tienneensä sen joulusta saakka. Niin kävikin, Kristiina menehtyi kesän aikana.

Kertojan mummu kehotti lapsiaan luopumaan tästä tavasta katsoa jouluaattoiltana ikkunan takaa perhettään, sillä hänelle se oli tuottanut vain tuskaa.

En ollut aikaisemmin kuullut kyseisestä perinteestä, mutta minun on pakko myöntää tuntevani suurta kiusausta mennä jouluaattoiltana ulos kurkistamaan ikkunasta. En kuitenkaan usko tekeväni sitä, rohkeuteni ei lopulta riitäkään. Ikkunan takana istuvat kuitenkin itselleni kaikkein tärkeimmät, ja vaikka en uskoisikaan kyseiseen "enteeseen", saisi se minut vähintään vainoharhaiseksi. Ja vuosi on pitkä, pitkä aika olla vainoharhainen.

Venäläinen ruletti ei ole minua varten, ei missään muodossa, millään panoksella. Vaikka tällainen ennustus voisi joskus toimiakin, ehkäpä luvata jotain hyvääkin, on tietämättömyys tulevaisuudesta siunaus.

Mieltäni polttava kysymys onkin...
Uskallatko sinä tehdä sen?

*****     *****     *****     *****     *****     *****     *****     *****     *****     *****

Kiitos kuluneesta vuodesta kaikille lukijoilleni! Sukelletaan jälleen selittämättömyyksiin ensi vuonna.

Hyvää joulunaikaa ja onnea vuodelle 2018!

Ystävällisin terveisin,
HR

*****     *****     *****     *****     *****     *****     *****     *****     *****     *****

Salaisuus pinnan alla

Pari viikkoa sitten löysin Iltalehden aarreaitasta artikkelin aavehylystä, joka katosi vain parissa päivässä löydön jälkeen. Hylyn uskotaan kuuluvan rahtialus Brunswickille, joka upposi kanaalin pohjamutiin vuonna 1900, jouluaattoaamuna. Aluksen kohtaloksi koitui sumuisena aamuna ajaminen vedenalaiseen hiekkadyyniin, joka sai aluksen kallistumaan. Voimakkaan vuoroveden isku alukseen oli viimeinen naula sen arkkuun. Tämä jouluaattoaamuinen surkeiden sattumusten sarja aiheutti seitsemän miehistön jäsenen hukkumisen kanaaliin, kahdeksan jäsentä selvisi elävänä onnettomuudesta. Hylky upposi merenalaiseen hautaansa, ja on siellä edelleen tänä päivänä.

Iltalehden artikkelin mukaan tutkijat saivat havainnon kanaalin pohjassa olevasta hylystä, mutta tehdessään uudelleen hydrografisia mittauksia alueella parin päivän kuluttua, ei hylkyä ollut enää löydettävissä. Aluetta mitanneesta satamayhtiöstä annettiin lausunto, jonka mukaan he uskovat hylyn olleen vain hetken näkyvissä ja peittyneen uudelleen kanaalin pohjan sedimentteihin ja hiekkaan. Artikkelissa ei mainittu veikö alus viimeiseen, kosteaan lepopaikkaansa myös nuo seitsemän miehistön jäsentä, vai löydettiinkö heidän ruumiinsa kellumasta tapahtumapaikan lähistöltä tai huuhtoutuneena veden turvottamina rantaan. Melkoisen musta, synkkä ja surullinen joululahja noiden seitsemän hengen perheelle.

Näin kesäisin muistaa helpommin vesien kirkkaiden ja välkehtivien pintojen kätkemät salaisuudet. Moni maamme lammista, järvistä, joista ja jorpakoista ovat luultavasti jossain vaiheessa vaatineet ihmishengen, jotkut hieman enemmän ja useammin, jotkut ehkä vielä odottaen vuoroaan. Osa tapahtumista on dokumentoitu historian kirjoihin, osa taas yhtä pohjaan uponneita ja kadonneita kuin uhrinsakin. Mainitsin vedessä vaanivista vaaroista ja kotikyläni mutapohjaiseen järveen kertoman mukaan hukkuneesta pojasta tekstissäni Olio vedessä. Kuitenkin kammottavin veteen liittyvä kokemukseni tapahtui kymmenisen vuotta sitten kun vierailin ystäväni luona hänen suosittelemallaan rannalla Hämeenlinnassa.

Ahvenistonjärvi teki minuun vaikutuksen kirkkaudellaan ja kauniilla ympäristöllään lenkkipolkuja kiemurtelevan metsän katveessa. Ranta oli suurehko ja siellä oli muitakin mahdollisuuksia viettää kesäpäivää kuin vain uiden. Olympialaisaikainen maauimala hyppytorneineen vuodelta 1952 seisoi edelleen tukevasti järven laidalla, tosin oli silloin täysin hyödyntämättä.

Nautin kuumasta kesäpäivästä uiden kirkkaassa vedessä. En pohtinut vedenpinnan alleen kätkemiä salaisuuksia, sillä vesi oli niin läpinäkyvää että näin pohjan vaivatta. Siellä ei ollut salaisuuksia, tai sitten ne olivat vain kätketty näkyville. Jonkin aikaa uituani minut valtasi kuitenkin outo, synkkä tunne. Vesi alkoi tuntua kylmemmältä ja vieraalta, ja minuun hyökyi kummallinen, unenomainen tunne. Kirkas vesi näytti hetken aikaa petollisen tyyneltä ennen kuin yhtäkkinen, raju tuulenpuuska sai sen pinnan väreilemään rajusti. Päätin lähteä kuivattelemaan rannalle ja nauttimaan auringonpaisteesta ystäväni kanssa.

Jonkin ajan päästä rannan poikki ajoi ambulanssi. Se suuntasi läheiselle kuntopolulle, joka kiemurteli rannan läheisyydessä. Katsoin säikähtäneenä ystävääni ja muistan sanoneeni hänelle, että toivottavasti kukaan ei ole loukkaantunut. Jokin tunne sisälläni kuitenkin kalvoi mieleeni ajatuksen, että oli käynyt pahemmin. Vaistoni osui oikeaan, kun myöhemmin samaan suuntaan rannan poikki ajoi rauhassa musta kuoleman auto, ruumisauto. Myöhemmin sain kuulla että tuona päivänä oli läheisen poukaman takana olevaa rantasaunaa käyttänyt keski-ikäinen mies hukkunut Ahvenistonjärveen, mitä todennäköisemmin juuri silloin kun itsekin olin ollut vain parinsadan metrin päässä uimassa samoissa vesissä.

Olivatko tuntemukseni johtuneet vain kesäisen, pitkän uinnin aiheuttamasta rasituksesta tai kenties nälästä? Vai olisiko mahdollista, että vaistosin jotain tapahtuneen, järven vaatineen yhden hengen itselleen?

Tuon onnettoman miehen ruumis ei lepää järven pohjassa, mutta jäin silti pohtimaan mitä muita salaisuuksia tuo järvi kätkee sisälleen? Entäpä kanaali, jonne Brunswick upposi vieden mukanaan seitsemän henkeä? Miten on mahdollista, että kokonainen alus häviää täysin, voiko vedenpohjan hiekka tosiaan kätkeä sen viimeistä mastoa myöten?

Vedenpinta voi näyttää uskomattoman kauniilta, kun ilta-aurinko heijastaa siihen päivän viimeisiä, kultaisia säteitään. Mutta ensi kerralla kun aiotte pulahtaa siihen vilvoittelemaan haastan teidät ajattelemaan mitä pinta kätkee alleen. Aavehylkyjä? Ihmisjäänteitä? Levottomia hukkuneiden henkiä?

Älkää antako salaisuuden vetää teitä pinnan alle mukanaan...

Urbaani legenda: Slender Man

Tutustuin Slender Man -kauhuhahmoon, kun seurasin erään ystäväni pelaavan Parsec Productionin kehittämää peliä "Slender: The Eight Pages". Slender Man on pelissä kammottava pelaajan taustalla häälyvä uhka; hoikka, epätavallisen pitkä mustiin pukeutunut "mies", jolla ei ole kasvoja. Pelissä ideana on saada kerättyä pimeästä metsästä kahdeksan puuttuvaa sivua ennen kuin Slender saa pelaajan kiinni. (lähde: Wikipedia - Slender: The Eight Pages)

Kauhuntunne tulee pelissä siitä, kun Slender on koko ajan lähempänä ja ilmestyy odottamattomasti pelaajan selän taakse tai metsään puiden sekaan. Koko ajan liikkuessa jäytää niskassa kauhu, jonka synnyttää pelko Slenderin kohtaamisesta. Kauhuhahmoa ei voi katsoa pitkään, tai se saa pelaajan kiinni ja peli on menetetty. Yksinkertaisuudestaan huolimatta peli pitää pelaajaa hyisessä otteessaan, ja minulle riitti jo pelkästään sivusta katsominenkin kohottomaan sykettä.

Slender Man ei kuitenkaan ole vain pelihahmo, vaan se on alkanut tulla osaksi sitä kauhuhahmojen kavalkadia, jota voidaan nimetä jo urbaaniksi legendaksi. Moni väittää myös kohdanneensa Slender Manin ja internet on tulvillaan kuvia kohtaamisesta tämän yliluonnollisen olennon kanssa. Suurin osa kuvista on pystytty helposti todistamaan väärennöksiksi, mutta se ei tee niistä yhtään vähemmän pelottavia ajatuksen tasolla.

Usko Slender Manin todelliseen olemassaoloon on noussut parin viime vuoden sisällä lehtiotsikoihin, sillä se on nostanut ihmisissä esiin heidän kammottavimpia piirteitään. Toukokuussa 2014 kaksi teini-ikäistä tyttöä houkuttelivat ikätoverinsa metsään ja puukottivat tätä 19 kertaa tehdäkseen vaikutuksen Slender Maniin. Uhri pystyi raahautumaan läheiselle tielle, josta ohikulkija hälytti hänelle apua. Puukotetun henki oli hiuskarvan varassa fiktiivisen kauhuhahmon vuoksi, joka oli muuttunut kahden teinitytön mielessä todelliseksi olennoksi.

Slender Manin hahmon loi vuonna 2009 Eric Knudsen (tunnetaan myös nimellä Victor Surge) Something Awful -internetfoorumin photoshop-kisaan. Hahmo sai välittömästi suosiota ja alkoi niittää mainetta internetissä, pian siitä alkoi ilmestyä uusia valokuvia ja "näköhavaintoja", muutaman vuoden sisällä seurasivat pelit ja elokuvat.

Vaikka Slender Manin hahmo onkin täysin fiktiivinen (onneksi), ei se ole ensimmäinen tämän tyylinen kauhuhahmo, johon olen törmännyt. Jo ennen Slender Manin luontia kuulin nimittäin tarinan eräästä Etelä-Suomen kylästä, jossa uskottiin metsissä vaeltavan "kasvottoman miehen". Mies oli sairaalloisen laiha ja pitkä, pukeutui resuisiin vaatteisiin ja piinasi alueen asukkeja, mikäli he uskaltautuivat liian syvälle hänen metsäänsä. Kasvottomalla miehellä huhuttiin olevan pelkät kuopat silmien ja suun paikalla, ja hänet oli tuomittu vaeltamaan metsissä sokeana etsien uhria, jolta repiä itselleen uudet silmät ja suu. Kasvottoman miehen kerrottiin olevan lähellä, kun kuuli narinaa joka kuulostaa siltä kuin kaksi puuta hankaa toisiaan vasten. Tosiasiassa ääni syntyi eteenpäin raahustavan kauhuhahmon epätoivoisesta yrityksestä päästää umpinaisesta suukuopastaan ääniä.

Tarinat kasvottomasta miehestä ja törmääminen Slender Manin urbaaniin legendaan saivat minut hetkeksi pelkäämään pimeässä metsässä liikkumista. Toisinaan kuulin puiden hankausäänen pimeydessä, uskaltamatta vilkuilla sivuilleni ja lisäten vauhtia kohti maantien turvallisia katuvaloja.

Mikään ei ole niin kammottavaa kuin kulkea pimeydessä, taskulampun valon siristessä ja simahtaessa, ja kuulla raahustavia askeleita ja korisevaa ääntelyä takaansa... En uskaltaisi kääntää katsettani taaksepäin tarkastaakseni pitävätkö legendat paikkaansa.

Kurkotus tuonpuoleiseen

Spiritismi tarkoittaa käsitystä, jonka mukaan meedioiksi kutsutuilla henkilöillä on kyky ottaa yhteys vainajien henkiin (lähde: Wikipedia - Spiritismi).

Spiritismi sai alkunsa jo 1800-luvulla Yhdysvalloissa, ja on sittemmin saanut suosiota kaikkialla. Eräs tunnetuimmista spiritismissä käytetyistä välineistä on Ouija-lauta, jonka avulla uskotaan olevan mahdollista saada viestejä tuonpuoleisesta - sanoja, tai jopa kokonaisia lauseita. Minulla ei (vielä) ole Ouija-lautaa, saatika varteenotettavaa kokemusta spiritistisistä istunnoista, mutta muistan erään vuosia sitten tapahtuneen, aran yritykseni ottaa yhteyttä edesmenneeseen.

90-luvulla, käydessäni ala-astetta, silloisen parhaan ystäväni äiti kuoli ärhäkkään sairauteen. Äidin menettäminen on kova paikka kenelle tahansa, mutta sen ikäinen lapsi käsittelee asian täysin omanlaisesti. Toisinaan ystäväni oli surun murtama, toisinaan huoleton kuin pilvetön taivas. Kuolema oli käsitteenä vaikea ymmärtää, hänellä kesti sisäistää seikka, ettei hänellä ollut enää äitiään.

Vain muutamia päiviä ystäväni äidin menehtymisen jälkeen kertoi ystäväni, että hänen vanhempiensa makuuhuoneesta oli kuulunut iltaisin kolahduksia, vaikka hänen isänsä ei vielä ollut huoneessa tai välttämättä lainkaan kotona. Ystäväni oli myöskin nähnyt unta, että hänen äitinsä oli tullut yöllä hänen sänkynsä viereen, uni oli ollut hyvin todenmakuinen. Hän kuiskasi minulle hiljaisella äänellä, kuin peläten reaktiotani, tuntevansa äitinsä olevan vielä läsnä. Olimme nähneet jossain elokuvassa kuinka ihmiset olivat kerääntyneet rinkiin kutsumaan kuolleiden henkiä, pitäen sormenpäitään joko ylösalaisin käännetyn lasin tai jonkinlaisen osoittimen päällä (tuolloin Ouija-lauta oli minulle vielä vieras käsite, hyvä niin). Silloin saimme idean kokeilla kutsua ystäväni äitiä, jotta hänellä olisi mahdollisuus viimeisiin hyvästeihin.

Haimme kynttilöitä ja tyhjän lasin ja kiiruhdimme tyhjään makuuhuoneeseen. Sytytimme kynttilät huolella ympärillemme tiiviiksi, tasaiseksi ympyräksi. Istuimme alas ja asetimme sormemme jännittyneinä lasin pohjaa vasten. Ystäväni alkoi pelätä, joten minä kysyin tyhjältä huoneelta kuollutta hänen nimellään, pyytäen häntä siirtämään lasia ystävääni kohden mikäli hän vielä oli paikalla. Huoneessa oli hiljaista, kynttilöiden liekit paloivat tasaisina, rauhallisina. Hiljaisuudesta tuli hetki hetkeltä raskaampaa.

Sekunnit nakuttivat eteenpäin, minuutti, toinen, kolmaskin vierähti. Ystäväni koetti saada kysytyksi jotain, mutta huomasin, että hän oli menettämässä uskoaan onnistumiseemme. Halusin antaa hänelle toivoa ja päätin siirtää itse lasia häntä kohden. Sormeni tuntui jäykältä ja jännittyneeltä lasin pintaa vasten, minun täytyi irrottaa se kevyesti, jotta saisin sen oikeaan asentoon ja juoneni toimimaan. Samalla hetkellä kun irrotin sormeni, nytkähti lasi lähes huomaamatta ystävääni kohden. Hän kohotti katseensa kauhistuneena minuun, tunsin myös jännityksen kasvavan. Ilma tuntui sähköiseltä.

Yhtäkkiä yksi kynttilä lähellä ystävääni alkoi lepattaa voimakkaasti, vaikka muiden liekit paloivat edelleen rauhallisesti, häiriintymättä. Liekin lepatus voimistui, ja hetken näytti siltä, että se sammuu. Sitten, yhtä selittämättömästi kuin oli alkanutkin, liekki rauhottui jälleen loimottamaan samassa, ajattomassa rytmissä muiden kynttilöiden kanssa.

Se oli kuitenkin jo liikaa ystävälleni, ja hän puhalsi nopeasti kaikki kynttilät sammuksiin, nappasi lasin lattialta ja syöksyi ulos huoneesta. Minä korjasin tärisevin käsin kynttilät ja menin hänen peräänsä. Puimme hetken aikaa tapahtunutta läpi, ystäväni oli kauhuissaan ja vannoi ettei ollut liikuttanut lasia, oli hädin tuskin koskenut siihen sormenpäällään. Olisin voinut uskoa hänen jotenkin vahingossa kiskaiseen lasia itseään kohti, mutta vain yhden kynttilän armoton lepatus oli antanut minulle syytä kyseenalaistaa rationaalisimman selityksen.

Olimme lapsia, ja kokemus oli molemmille liikaa, emme olleet valmiita. Jotain huoneessa tapahtui, ja vaikka lähes kaikki on aina myös järjellä selitettävissä, emme kumpikaan uskoneet siihen vaihtoehtoon. Päätin pakottaa itseni suhtautumaan loogisesti asiaan, tarvitsin sille jonkin muun selityksen kuin sen, että kuolleen henki olisi todella käynyt huoneessa kanssamme. Ajatuksena se oli niin kammottava, etten olisi uskaltanut kävellä yksin kotiin uskoen niin.

En ole kuitenkaan päässyt eroon ajatuksesta, että tuona iltana sotkeuduimme johonkin meitä paljon suurempaan. Asiaan, johon ei välttämättä kannata sekaantua lainkaan.

Varsinkaan, jos ei ole valmis maksamaan hintaan, joka siitä voi koitua maksettavaksi.