Hildan tarina

Minusta on upeaa kuulla muiden ihmisten paranormaaleista kokemuksista ja lukea niistä. Siispä aika ajoin lueskelen myös kirjoja tai katson televisio-ohjelmia, joissa ihmiset kertovat kokemuksistaan. Selinda Hartin kirjassa True Ghost Stories (2015) kohtasinkin erään tapahtuman, joka muistutti minua pari vuotta sitten kotonani sattuneesta oudosta ilmiöstä, jonka haluan nyt jakaa kanssanne.

Selinda Hart kertoo kirjassaan muutosta uuteen kotiinsa (vanha talo), jossa alkoi ilmetä selittämättömiä tapahtumia. Hän kertoo myös lastensa todistaneen niitä niinä vuosina, jotka he kyseisessä talossa asuivat. Luku nimeltä Red Balloon (punainen ilmapallo) herätti ne muistot minussa, joita olin pitänyt lähinnä vain eriskummallisina sattumina.

Kyseisessä luvussa Hart kertoo, kuinka lastenkutsujen jälkeen helium-täytteinen ilmapallo seuraili lapsia ja he jopa maanittelivat sitä tulemaan luokseen, sen uskomatonta kyllä totellessa pyyntöä. Hart kertoo ilmapallon päässeen jopa ilmastointilaitteen aiheuttaman kevyen ilmavirtauksen vastavirtaan, eikä hän ollut uskoa näkemäänsä. Tapahtumat kulminoituivat siten, että ilmapallo herätti hänen tyttärensä Karenin poukkoillessaan vauhdikkaasti tämän yläpuolella ja myöhemmin, kun tytär oli mennyt takaisin lasten kerrossänkyyn, oli hän nähnyt pojan nukkumassa veljensä sängyssä. Vaikka veli olikin ollut äidin sängyssä.

Sain viedä töistäni (jossa on ilmennyt myös selittämättömiä, yliluonnollisia tapahtumia, lue mm. Yliluonnollinen läsnäolo ja Kokoushuoneen kummitus) kotiin erään työpäivän päätteeksi foliopalloja, jotka olivat jääneet ylimääräisiksi tapahtuman jälkeen. Oli ystävänpäivä, joten pallot olivat suurehkoja, pinkkejä ja tummanpunaisia sydämiä. Niitä oli viitisen kappaletta, ja vitsiksi kirjoitin niihin nimet, jotta voisimme ystäviemme kanssa lyödä vetoa mikä palloista pysyy katossa kauimmin. Nimet olivat vanhanaikaisia, eivätkä millään tavalla linkitettävissä elämäni ihmisiin. En muista niitä edes enää, lukuunottamatta palloa nimeltä Hilda.

On lähes humoristista todeta, että Hilda-pallo ei käyttäytynyt lajityyppiinsä nähden tyypillisesti, vaan sillä oli tapana seurata minua yläkerrassa. Toiset pallot pysyivät lähempänä toisiaan yhdessä ryppäässä, täysin riippuen sisällä kulkevista ilmavirtauksista, mutta Hilda oli aina erillään muista. Siitä kuului raahautuva ääni, kun se kahisteli tulla yllättäen taakseni, ja se säikäyttikin minut monesti. Etenkin sitten kun sen ilma alkoi käydä vähiin, ja se leijaili puolivälissä huonetta rapistellen yhtäkkiä korvani takana.

Oudoin sattuma tämän, myös punaisen, ilmapallon kanssa oli, kun se olikin eräänä päivänä minua vastassa alakerrassa tullessani lenkiltä koirani kanssa. Se leijaili uhkaavan hiljaisena minua kohti tullessani sisälle, naurahdin ääneen. Melkoisen huvittava sattuma.

Kuitenkin, kun Hilda onnistui samana iltana jotenkin leijumaan eteeni, kun katsoin yläkerrassa televisiota, säikähdin oikeasti, olihan kotonani tapahtunut vuosien saatossa vaikka mitä paranormaaleja selittämättömyyksiä. Puolisoni vannoi, ettei ollut koskenut "kisapalloihin", joista suurin osa lojui jo tyhjän surullisena olohuoneemme lattialla yläkerrassa.

Hildassa riitti virtaa kaikista pidemmälle, mutta kukaan ei ollut veikannut sitä voittajaksi. Olihan se osoittautunut heikoimmaksi lenkiksi liitelemällä ympäriinsä, kun muut olivat pysyneet napakasti katossa.

Hartin kertoma sai minutkin pohtimaan, entä jos Hilda ei ollutkaan aivan tavallinen ilmapallo, vaan jokin voima liikutteli sitä? Jokin henkiolento, eikä sittenkään kotini ilmastointi?

Elämässä tapahtuu erikoisia sattumia. Kuten aivan hetki sitten lattiallemme vierailtamme jäänyt valkoinen ilmapallo poksahti itsekseen kirjoittaessani tätä. Keskellä lattiaa, ilman minkäänlaista liikettä.

Erikoinen sattuma tämäkin.

Tai ehkä Hildan tarina ei olekaan vielä kokonaan kerrottu...

Paranormaalaus

Aina silloin tällöin luen joko sivistykseksi, tai itseni kiduttamiseksi (riippuen teoksesta), jonkin kirjaklassikon. Viimeisimpänä valikoin kesäiltoihini Oscar Wilden teoksen Dorian Grayn muotokuva. Älkää huolestuko, tämä ei ole kirjablogi, mutta tämä kirja inspiroi minua kertomaan tietynlaisesta paranormaalista "genrestä".

Kirjassa Dorian Gray oli alkuun viaton ja puhtoinen, mutta helposti muovattavissa. Hänestä maalattiin muotokuva, ja pinnallisena Dorian toivoi kauneuden, joka hänessä nuorena oli, säilyvän ikuisesti. Miksei muotokuva voisi vanheta ja kantaa hänen syntiensä taakan kasvoillaan? No, näin kävi, ja muotokuva muuttui vuosi vuodelta rumemmaksi, sillä Dorian syöksyi synnistä toiseen, ja hänen sielunsa paloi mustaksi. Kirja on fiktiivinen, mutta entäpä tosielämän tarinat kummittelevista tauluista?

Löysin hyvän listauksen kummittelevista tauluista (myös YouTubessa melkein samalla kokoonpanolla: Haunted Paintings with Creepy Backstories). Listauksen ehkä tunnetuin taulu on nimeltään The Hands Resist Him, mutta se tunnetaan myös nimellä "eBay Haunted Painting". Toisen nimensä se sai, kun sen omistanut pariskunta laittoi sen myyntiin kertoen avoimesti paranormaaleista tapahtumista, joita sen lähettyvillä on sattunut. Maalauksessa on poika, joka seisoo suuren kokoisen tyttönuken vieressä. Heidän takanaan ovat synkät ikkunaruudut, joihin on painautunut käsiä. Pariskunta väitti, että maalauksen hahmot saattoivat lähteä taulusta öisin ja ilmestyä siihen huoneeseen, jossa taulu oli esillä. Maalauksen myös uskotaan aiheuttaneen taidegallerian omistajan ja taidekriitikon kuolemat, taidegallerian ollessa taulun ensimmäinen esillepanopaikka, ja kriitikon ollessa ensimmäinen, joka taulun arvosteli.

Listauksessa kerrotaan myös italialaisen taiteilijan, Giovanni Bragolin maalaussarjasta The Crying Boy, joiden kaikkien väitetään vetävän puoleensa tulta. Jokaisessa tämän sarjan teoksessa kuvataan nuorta poikaa, jonka poskia pitkin valuvat kyyneleet. Suru on vahvasti läsnä. Taulujen väitetään selvinneen tulipaloista, vaikka koko huone niiden ympärillä olisi palanut tuhkaksi. Jopa turmapaikalle ensimmäisenä saapuneet palomiehet ovat raportoineet samaa, hämmästyttävää asiaa tuhoista.

Monet, ehkä jopa kaikki meistä ovat tietoisia Edvard Munchin kuuluisasta teoksesta nimeltä Huuto, joka saa kylmät väreet kulkemaan katsojan selkärankaa pitkin. Taiteilijalla on kuitenkin toinen, vähemmän tunnettu teos, jonka ympärillä väitetään tapahtuvan paranormaaleja asioita. Tämä teos tunnetaan nimellä The Dead Mother. Maalauksen etualalla seisoo nuori tyttö, joka pitelee käsiä korvillaan kuin yrittääkseen estää totuutta vyörymään ylitseen ympäriltään kantautuvina surun valitteluina, seisoessaan äitinsä kuolinvuoteen äärellä. Vuoteessa makaa kalpea hahmo, joka on hiljentynyt iäksi. Väitetään, että ihmiset, jotka ovat katsoneet taulua liian kauan, ovat saattaneet alkaa huutaa selittämättömän hysterian vallassa. Ne, jotka ovat säilyttäneet hermonsa taulun läheisyydessä kertovat, että ovat kokeneet voimakkaita kylmiä väristyksiä ja epämiellyttäviä tuntemuksia katsoessaan taulua. Munchin uskotaan inspiroituneen taulun maalaamiseen ammentamalla omia muistojaan, sillä hänen äitinsä kuoli tuberkuloosiin hänen ollessaan vain viisi vuotta vanha. Taulun psykologiset vaikutukset ovat jo oma lukunsa, mutta niiden lisäksi väitetään, että tytön katse seuraa taulusta katsojaa, ja jotkut ovat jopa kuulleet äidin vuoteen lakanoiden kahisevan.

The Dead Mother ei ole ainoa paranormaalin listauksen taulu, jonka hahmon katseen väitetään seuraavan taulun läheltä kulkevia. Tällaisia ovat vielä esimerkiksi Bernardo De Galvezin muotokuva samannimisen hotellin tiloissa ja The Love Letters, johon uskotaan siirtyneen vuonna 1887 menehtyneen, neljä vuotiaan tytön haamun hänen menehdyttyään samassa hotellissa, jossa taulu oli esillä. Molempien näiden taulujen lähellä raportoidaan myös pyörryttävistä tuntemuksista ja kylmistä väreistä, taulut saavat sekä katsojansa, että lähellä olevat, tuntemaan itsensä huonovointisiksi.

Tämän kaltaisia tuntemuksia herättävät myös seuraavat teokset: Man Proposes, God Disposes, The Stagecraft, The Rain Woman ja The Anguished Man, jossa taiteilija käytti maalina myös omaa vertaan ja teki itsemurhan melko pian maalauksen valmistumisen jälkeen. Myös muita selittämättömiä, paranormaaleja tapahtumia kerrotaan tapahtuneen näiden taulujen läsnä ollessa, erään taulun esillepanohuoneessa on jopa havaittu tumma mieshahmo. Joissakin tapauksissa huoneen tavarat ovat vaihtaneet paikkoja, tai huoneesta on löytynyt selittämättömiä "vesivuotoja".

Listauksen viimeisintä taulua, Zdzislaw Beksińskin maalaamaa painajaismaista teosta ei kannata katsoa kovinkaan kauan, koska sen katsomisen uskotaan aiheuttavan välikäsien kautta lopulta katsojansa kuoleman. Maalauksen löytää nimellä Untitled Nightmarish Painting (nimeämätön, painajaismainen maalaus) ja se tuntuu olevan viikatemiehen suosiossa. Taiteilija menetti vaimonsa vuonna 1998, vuoden kuluttua siitä hänen poikansa teki itsemurhan ja vuonna 2005 taiteilija itse joutui murhan kohteeksi.

Nämä taulut ovat "vain" ne maailmalla tunnetut riivatut maalaukset, mutta niitä löytyy varmasti myös täältä koti-Suomesta. En osaa eritellä tuntemuksia nyt, mutta muistan kyllä joskus kohdanneeni niin karmaisevan suomalaisen teoksen, että se sai sisälleni hyytävän kylmyyden ja mustasi mieleni pitkäksi ajaksi.

Esineet voivat olla riivattuja, ne saattavat olla jonkin yliluonnollisen energian kourissa. Mutta minusta on jotenkin karmaiseva ajatella, että riivattu esine olisi vaikkapa jokin sellainen taulu, jossa on jokin ihmishahmo.

Voisiko mikään olla niin karmivaa, kuin astua öisen pimeyden saartamaan huoneeseen täysin varomattomana ja nähdä huoneen nurkassa seisova hahmo. Hahmo, jonka paikka seinälle ripustetusta muotokuvasta ammottaisi tyhjyyttään.

Riivattu esine tai huonekalu on tarpeeksi kammottava asia erikseen, mutta entä, kun riivatulla asialla on kasvot - silmät, joilla seurata? Joiden tuijotuksen huomaa seuraavan huoneen halki. Se on kuin ikkuna tuonpuoleiseen.

Ja ikkunasta voi kulkea molempiin suuntiin. Älä anna sen viedä sinua mukanaan.

Kop, kop, kop...

Blogini ensimmäisenä vuonna spekuloin kotoani kuuluvien, selittämättömien äänien ja outojen tapahtumien johtuvan ehkä meillä säännöllisesti vierailevasta räyhähengestä. Kerroin uskovani niiden olemassaoloon, ja siihen, että niitä on kahta eri tyyppiä - elävien maailmaan (syystä tai toisesta) jääneiden kuolleiden ihmisten henkiä, tai epäpuhtaita henkiä, demoneja. Olen edelleen varma, että satunnaisesti tapahtuvat äänet ja ilmiöt johtuvat jostain paranormaalista energiasta, enkä sulje pois etteikö kotonani voisi olla jonkinasteinen räyhähenki, mutten usko sen olevan aggressiivinen. Ei ainakaan vielä. Mutta voiko se muuttua sellaiseksi, kun en ole reagoinut sen "toiveisiin" kaikkien näiden vuosien aikana?

Hiljattain koin kotonani jotain todella outoa. Jotain todella vaikeasti selitettävää. Jos haluaa kaivella tapahtuneelle järkevän selityksen, ei voi lähteä muulla kuin sattuma-kortilla peliin mukaan. Olen useampaan otteeseen maininnut blogissani vaatehuoneestamme, jonka liiketunnistinvalot elävät omaa elämäänsä, etenkin alkuyöstä ne syttyvät päälle kuin siellä kävisi joku. Joskus ne saattavat vain välähtää tai syttyvät, kun ajattelen etteivät ne ole vielä tänään syttyneet kertaakaan itsestään. Se on outoa, ja se on jatkunut jo vuosia (lue muutamasta aikaisemmasta kokemuksesta mm. teksteistä Alaskan aaveita, Tammikuun tapahtuma ja Yöllinen kohtaaminen).

Tämä kerta oli kuitenkin erilainen. Yö oli jo laskeutunut, ja olin menossa nukkumaan. Puolisoni oli yövuorossaan ja lemmikkini kuorsasivat omilla tahoillaan. Sammutin vessanvalot ja astuin käytävään. Yhtäkkiä öinen hämäryys välähti sinertävästä loisteputkivalosta, joka tulvi vaatehuoneestamme. Kuin liiketunnistin olisi avonaisesta ovesta  tunnistanut minut käytävältä. Olen varmasti aikaisemminkin kertonut, ettei se ole mahdollista, sillä vaatehuoneen oviaukko sijoittuu kauemmas ja "syvemmälle" asunnossamme. Liiketunnistin reagoi joskus aikanaan liikkeeseen, joka oli kohtisuorassa linjassa oviaukolta, mutta käänsimme sen osoittamaan kohti vaatehuoneen pimeää nurkkaa, jottei se suotta syttyisi joka ikisellä kerralla kun nopeasti nappaa vaikka pyyhkeen hyllyltä.

Katsoin huoneesta tulvivaa valoa, olen jotenkin niin tottunut sen olevan osa kotiani, etten tuntenut tapahtuneesta suurempaa jännitystä. Silloin liukuovi kuitenkin kolahti voimakkaasti. Säpsähdin hiukan ja rauhoitin kiihtyvään tahtiin lyövää sydäntäni sattumalla. Kävelin kohti makuuhuoneen ovea, kun aivan selkäni takaa vessanovi kolahti. Nyt minua jännitti jo jollain oudolla tavalla melko paljon, olin juuri tullut ulos siitä huoneesta. Astelin makuuhuoneeseen, mielestäni suljin oven selkäni takana ja tasasin hengitystä. Sattumaa, sattumaa, sattumaa...

Kolmas kolahdus pamahti korvani juuressa ja makuuhuoneemme ovi avautui selkäni takana itsekseen. Melkein hyppäsin ilmaan säikähdyksestä. Ovi ei avautunut rauhallisesti ja hiljaa, vaan melko voimakkaasti, kahva iski makuhuoneemme seinään. Käännyin katsomaan ja lähes rukoilin, että näkisin oven takana kissani tai koirani, vaikka tämä olisi ollut niillekin epätyypillistä käytöstä. Mutta seurassani oli vain yö ja pimeys. Ja ehkä...

Monesti valot ja mahdolliset äänet ovat rajoittuneet vaatehuoneeseemme tai sen liukuoviin, nyt ne olivat vyöryneet melkein iholleni. Ne eivät olleet enää vaatehuoneemme ilmiö, vaan jotain täysin muuta. Uutta, vahvempaa, erilaista. Kuin jokin voima olisi tullut vaatehuoneestamme ja seurannut minua makuuhuoneeseen.

Tämä yliluonnollinen, selittämätön tapahtuma on tuoreena muistissani, ja nostaa ihoni kananlihalle. Jokin energiavirta kulki asuntomme halki tuona alkuyönä. Mitä se tahtoi, mikä se oli? Haluanko todella tietää?

Tuona yönä läiskin itsekin lähes epätoivoisesti sattuma-korttia pelipöytään, jossa olin jo hävinnyt. Pokerinaamani petti viimeistään silloin, kun makuuhuoneen ovenkahva kolahti seinään.

Nyt, istuessani läppäri sylissäni yläkerrassamme teksti lähes valmiina edessäni, kuulen, kuinka alakerrassa vaatehuoneen valot napsahtavat päälle. Hiljaisuus on kammottava, äänekäs.

Minusta alkaa tuntua siltä, etten välttämättä valvo yksin.

Kop, kop, kop...

Kuka siellä?

Käy kanssani kuolemaan, seuraa tankin pohjan tuonelaan

Vuonna 2013 maailmanlaajuisen uutiskynnyksen ylitti eräs tänäkin päivänä spekulointia aiheuttava katoamistapaus. Tammikuussa nuori opiskelijanainen Elisa Lam majoittui Los Angelesissa Cecil-hotellissa. Hän matkusti yksin, ja majoittui hotelliin jaettuun huoneeseen. Hänen huonetoverinsa kuitenkin valittivat hotellin henkilökunnalle naisen oudosta käytöksestä, ja hänet siirrettiin omaan huoneeseensa, josta hänen oli tarkoitus lähteä tammikuun viimeisenä päivänä.

Elisa otti yhteyttä vanhempiinsa jokaisena matkustuspäivänään, kunnes koitti tammikuun viimeinen. Hänen vanhempansa huolestuivat aktiivisesti yhteyttä pitävän tyttärensä katoamisesta, ja ottivat yhteyttä Los Angelesin poliisiin. Vanhemmat myös matkustivat paikan päälle auttamaan tyttärensä etsinnöissä. Selvisi, että Elisaa ei katoamispäivänään ollut nähnyt moni, mutta läheisessä kirjakaupassa hän oli asioinut. Hän oli käynyt ostamassa tuliaisia perheelleen ja pohtinut myyjän kanssa olisivatko jotkut teokset liian raskaita kantaa mukana matkustellessa. Myyjän kertoman mukaan Elisa oli käyttäytynyt ystävällisesti ja eloisasti.

Poliisien koirayksikkö kiersi hotellissa kattoa myöten, mutta koirat eivät onnistuneet löytämään Elisaa. Kaikkia huoneita ei kuitenkaan tutkittu, sillä poliiseilla ei tuossa vaiheessa ollut syytä epäillä rikosta. Elisa Lam oli kadonnut kuin tuhkana tuuleen.

Elisa Lamin katoamisen jälkeen Cecil-hotellin vieraat alkoivat valittaa huonosta vedenpaineesta, pahanmakuisesta ja -värisestä vedestä sekä veden epämiellyttävästä hajusta. 19. helmikuuta Elisa löytyi. Hänen ruumiinsa oli turvonnut ja mädäntynyt hotellin katolla olevassa vesitankissa. Tankista vesi tuli käyttöön hotellin huoneisiin, ravintolaan ja kahvilaan.

Cecil-hotelli ei ole enää toiminnassa vaan yksityinen omistaja kunnostaa tuota historiallisesti arvokasta, varjeltua kohdetta. Hotellin maine "elää" kuitenkin edelleen tarinoissa ja huhuissa. Se tunnetaan myös kirottuna hotellina tai kauhuhotellina, sillä siellä on ajan havinoissa moni siirtynyt tästä maailmasta tuonelaan. Osa tapauksista on ollut murhia, osa itsemurhia, mutta tuskaa ja levottomuutta hotellin seinät ovat sulkeneet sisälleen poikkeuksellisen paljon.

Myös Elisa Lamin kuolemaan liittyy vahvasti hotellin "riivattu" ilmapiiri. Nimittäin poliisi julkaisi ennen ruumiin löytymistä hotellin hissin turvakameranauhan, jossa Elisa näkyi katoamispäivänään. Hän käyttäytyy hermostuneesti, kuin joku, tai jokin, jahtaisi häntä. Hän painelee hätääntyneen oloisena, jopa peloissaan hissin nappeja, käy välillä hissin ulkopuolella ja tulee takaisin, näyttää jopa yrittävän piiloutua hissin seinämän taakse. Hän myös astuu välillä käytävälle, huitoo käsillään ja näyttää keskustelevan jonkun kanssa. Koko episodin aikana hissin ovet pysyvät apposeen ammollaan, täysin liikkumatta. Jokin riivaa Elisaa tuolloin, eikä se todellakaan ole vain epäkuntoinen hissi. Valvontakameran nauhoitusten julkaisun jälkeen epäiltiin, että Elisa olisi käyttänyt huumeita tai, koska sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä, olisi hän voinut olla jonkinasteisessa psykoosissa videolla.

Videosta tekee jollain tapaa kylmäävän kammottavan se seikka, että hissi on kuin omaan aikaansa jämähtänyt, Elisan käyttäytyessä pelottavasti sen läheisyydessä. Kun Elisa lähtee pois, alkavat hissin ovet toimia, sulkeutuen ja avautuen tyhjään tilaan, yhä uudelleen ja uudelleen. Kuin se olisi ollut staattisessa toimimattomuuden tilassa, ja Elisan lähtö olisi rikkonut staattisuuden pysähtyneen verkon. Kuin tilassa olisi ollut läsnä jotain selittämätöntä energiaa, jonka ei ehkä siellä kuuluisi olla.

Alla turvakameran pätkä. Ei kaikista herkimmille!

Nauhan jälkeen julkaistiin myös teoria eräästä Japanissa ja Koreassa suositusta paranormaalista hissipelistä, jonka mukaan hissin nappuloita painamalla pääsee toiseen ulottuvuuteen, jossa on täysin yksin. Mysteerisessä pelissä hissin nappuloita pitää painaa tietyssä järjestyksessä ja seilata kerrosten väliä, kunnes lopulta hissiin astuu tuntematon nainen. Nainen on "paha henki", joka yrittää varastaa hississä matkustavan sielun, joten häntä ei saa huomioida mitenkään. Kerrotaan myös, että toisesta ulottuvuudesta palaavat käyttäytyvät hetken sekavasti. Olisiko Elisa pelannut kuolettavaa hissipeliä? Näin moni uskoo.

Elisan ruumiinavauksessa paljastui, että hänen veressään ei ollut jäämiä huumeista, ainoastaan hänen käyttämästään lääkityksestä. Ruumis löytyi vesitankista hotellin katolta, jonne ei ollut helppo päästä. Elisan ruumis löydettiin altaasta pahasti turvonneena ja alastomana, vedestä löytyivät myös naisen vaatteet. Kuoleman syyksi patologit ilmoittivat hukkumisen. Merkkejä fyysisestä väkivallasta ei löytynyt. Elisa Lam oli jotenkin onnistunut kiipeämään hotellin suljettuun vesitankkiin, ja hukkunut.

Elisa Lamin kuolema aiheuttaa edelleen tänäkin päivänä päänvaivaa sitä pohtiville. Vaikka näyttääkin ehkä selvältä Elisan hukkuneen tai hukuttautuneen psykoosin vallassa, jättää tuo kaikista järkevinkin teoria valtavia aukkoja jälkeensä. Ensinnäkin hotellin katolle pääsi aiheuttamatta hälytyksiä vain paloportaiden kautta, mutta sitä ei tietänyt moni. Ovet ja kulkutiet katolle olivat lukittuja. Toisekseen vesitankin luukku oli korkealla, hotellin työntekijätkin käyttivät erillisiä tikapuita päästäkseen tarkastamaan vettä. Elisan ruumiin löytöpäivänä katolla ei ollut mitään, joka viittaisi Elisan käyttäneen jotain apukeinoja tankkiin päästäkseen. Mikäli Elisa olisi päässyt tankin luukulle, olisi hänen täytynyt käyttää massiivista voimaa saadakseen tankin raskas luukku auki - ja kiinni perässään. Tämä kaikki vaikuttaa melko systemaattiselta toiminnalta psykoosissa hukkuneen naisen teoiksi.

Paitsi jos...

Elisa ei kärsinytkään psykoosista. Oliko hänen perässään joku? Eikö hänen kuolemansa ollutkaan vahinko tai itseaiheutettu?

Ja vielä kammottavampana vaihtoehtona: entä jos jokin yliluonnollinen voima todella vainosi häntä tuolla hotellissa? Vainosi hänet suoraan kuoleman kylmään ja kosteaan syleilyyn.

Teoriat Elisan kuolemasta tulevat vellomaan niin kauan kun ihmisiä on, ellei joku keksi todellista syytä ennen sitä. Kannattajia löytyy niin itsemurhaan, murhaan, vahinkoon, yliluonnollisiin voimiin kuin jopa palkkamurhaan. Mitä tahansa tapahtuikin, liittyy kuolemaan kysymyksiä, joihin emme koskaan saa vastausta.

Tieto siitä mitä todella tapahtui, painui vesitankin pohjaan Elisan kanssa. Hotellin levottomat sielut saivat jälleen yhden uuden onnettoman seuraansa, hylättyjen henkien hautausmaalle. Ehkäpä se oli niiden tavoite alun alkaenkin.

The more the merrier...

Pitäisikö minun olla peloissani?

Kotini yliluonnolliset selittämättömyydet ovat tuntuneet rauhoittuvan vuosien varrella. Osittain se varmaan johtuu siitä, että etenkin yöaikaan tapahtuvat selittämättömyydet sälytän tottuneesti kissani syyksi, sillä vaihtoehdot saisivat toivoni sikeästä unesta lipumaan liian kauas ulottuvistani. Samalla, kun kissani saa syytteet kolahduksista yläkerrasta, tömähdyksistä portaissa ja ovenkahvojen narahduksista, nukkuu se monesti sikeänä tai tapahtumia seuraten. Kuitenkin se, että olen kieltänyt tapahtumien johtuvan muusta, on saanut ne selkeästi vähenemään. Olen ollut liian pelokas. Ja samalla tiedostamattani sulkenut kotioloissani kuudetta aistiani.

Paranormaaleista tosielämän tapahtumista ja tarinoista blogia kirjoittavana ihmisenä, minun pitäisi tietää paremmin. Minun pitäisi olla rohkeampi. Jossain vaiheessa silti jänis pääsi loikkaamaan lahkeisiini. Hetken aikaa painoin villaisella vaatehuoneemme, jossa valot elävät omaa elämäänsä, työhuoneemme, josta kuuluu selittämättömiä kolahduksia sekä monet muut eriskummalliset selittämättömyydet kotonani. Toisaalta rauha, jonka olkaa kohauttamalla sain, oli tervetullutta vaihtelua, mutta se ei kestänyt. Ja omassa hieman masokistisessa mielessäni olen siitä kiitollinen, täällähän alkoi melkein olla jo pitkästyttävää.

Tapahtuma, joka havahdutti minut jälleen maailmaani, jossa kuolleet eivät ole kaukana, kävi muutama viikko sitten. Olin sitä aikaisemmin kiinnittänyt huomiota vaatehuoneemme syttyviin valoihin, jotka esimerkiksi olivat aina öisin päällä käydessäni vessassa. Eräänä yönä nähdessäni valojen olevan pimeinä, sanoin huvittuneena ääneen "jaahas, taidanpa olla yksin tämän yön". Samassa valot syttyivät. Hymyni hyytyi.

Seuraavana päivänä olin yksin kotona, valmistautumassa lenkille koirani kanssa. Kissa norkui jaloissani alakerrassa. Kävellessäni yläkertaan johtavien portaiden ohi, kuulin keittiöstä keraamisen kolahduksen. Kuin kaksi lautasta lyötäisiin yhteen melko voimakkaasti. Pysähdyin kuulostelemaan, mutta muistin vain hetki sitten avanneeni tiskikoneen. Joku lautanen oli luultavasti ollut vain pois paikaltaan, tipahtaen koloonsa osuen voimakkaasti vierustoveriinsa.

Naurahdin, sillä edellisen yön valotempauksen jälkeen olin jälleen avannut mieleni asioille, joita ei välttämättä voi täysin järjellä selittää. Tämä kuitenkin oli selitettävissä. Kunnes yhtäkkiä sama ääni kuului uudelleen, yhtä voimakkaana kolahduksena. Jostain syystä aloin pohtia, mitä tekisin mikäli olisin kauhuelokuvassa. Ajatuksesta huvittuneena kysyin yläkertaan:

"Tarkoittaako tämä, että paranormaalit tapahtumat ovat taas alkaneet täällä?"

Keraaminen, voimakas kolahdus.

Olin hetken hiljaa. Sattumalla on kiero huumorintaju.

"Tarkoittaako tämä, etten ole yksin?"

Kello nakutti seinässä.

Tik tak. Tik Tak. Tik...

Kolahdus keittiöstä.

Lähdin päivänvalosta rohkaistuneena harppomaan yläkertaan, jossa viime syksynä oli kutsumaton vieras. Astelin suoraan avoimen tiskikoneen luo ilman epäilystäkään, että ääni oli tullut siitä. Katsoin puhtaana kiiltäviä astioita, mutta mikään ei ollut erikoisen sekaisin tai pois paikaltaan. Alatasolla oli keraamisia kulhoja ja lautasia. Kolauttelin niitä yhteen saadakseni saman äänen, ja hetken päästä kahden suuren puurokulhon yhteen kolahdus synnytti tismalleen samanlaisen kolahduksen, jonka olin jo kuullut kolme kertaa. Kulhot olivat siististi  ja tukevasti omilla paikoillaan, sain äänen kuulumaan vain käyttäessäni hiukan voimaa.

Jännittyneenä odotin hetken yläkerrassa jotain muuta tapahtuvaksi. Niin ei käynyt, joten aloin tehdä lähtöä uudelleen. Kävelin portaat alas, ja päästyäni viimeiselle askelmalle, sama, kova kolahdus kajahti alakertaan.

Kerran tai kaksi, helposti. Kolmas kerta jo kysymysmerkki, mutta että neljä kertaa? Sama, vieläpä voimakas kolahdus astioista neljä kertaa, vielä senkin jälkeen kun kävin itse niitä kolistelemassa? Outoa.

Jälleen pohdin mitä tekisin kauhuelokuvassa, ja vieläkin pelottomana, pienen virneen kanssa kysyin hiljaa kohti yläkertaa:

"Pitäisikö minun olla peloissani?"

Tik tak. Tik tak. Tik tak.

Kovensin ääntäni hieman, ja kysyin saman kysymyksen uudelleen.

Tik tak. Tik tak. Tik tak.

Mielessäni näin kauhuelokuvan, jossa henkilö kysyy vielä kolmannen kerran kovaa huutaen saman asian, ja vastaus tulee takaisin paljon kovempaa, ehkä jopa jollain karmivalla tavalla.

Tuo mielessäni hyppäsi jänis jälleen lahkeisiini, ja peräännyin välittömästi. Virne oli hiipunut pois jo hetki sitten, mutta aloin hyräillä kovaan ääneen, jotta en vahingossakaan kuulisi, mikäli vastaus olisi myöntävä.

Lähdin lenkille ajatuksissani.

Eriskummallista ja outoa, todella.

Vielä vähän matkaa kuljettuani, nousi toinen kysymys mieleeni.

Entä jos viimeisen kysymykseni kohdalla kolahdus ei olisi ollutkaan myöntävä vastaus. Mitäpä jos sain jo sellaisen?

Sitä kun sanotaan, että hiljaisuus on myöntymisen merkki...

Askeleet rajan takaa

Ulkona oli kylmää, pimeää ja koleaa. Syksyinen sade ropisi aavemaisena rumpuna lapsuudenkotini kattoa vasten, kun heräsin eräänä syyskuisena yönä tukalaan oloon. Olin potkinut peiton pois päältäni, mutta silti minulla oli kuuma. Huoneessa ei mitenkään voinut olla tavallista lämpimämpää, kuitenkin minusta tuntui kuin uisin trooppisessa ilmassa. Nousin istumaan sängyn laidalle puolisoni jatkaessa tyytyväisenä uniaan. Pyyhin hikeä otsaltani ja nousin ylös kävelemään yön hiljentämään käytävään, janoisena ja tuskastuneena.

Keittiössä join kylmää vettä ahnaasti, ja kuuntelin samalla seinäkellon rauhoittavaa naksutusta. Huoneen ilma oli ihanan raikasta ja viileää, tunsin kehoni lämpötilan laskevan. Sateen vaimentunut, tasainen ropina ja keittiön seinäkellon naksutus rentouttivat mieltäni. Kävelin vesilasin kanssa oleskeluhuoneeseen ja istuin sohvalle katsomaan ulkona vallitsevaa pimeyttä. Päätin käydä hetkeksi pitkälleni sohvalle, mieleni ei tehnyt takaisin hikisten, kuumien lakanoiden väliin. Oleskeluhuoneen kellokin viittasi ajan etenevän rauhallisesti. Suljin silmäni ja kuulostelin pimeyttä. Vähäisetkin unenrippeet karisivat mielestäni ja tunsin itseni kylmän veden virkistämäksi.

Hetken päästä kuulin hiljaisia askeleita talon toisesta päästä. En ollut kuullut yhdenkään makuuhuoneen oven avautuvan, joten olin hiukan ihmeissäni. Jonkun oli pakko tulla ulos makuuhuonestaan minun ollessani keittiössä. Ajattelin, että on parempi, jos makaan vaan hiljaa paikoillani sohvalla, ettei kukaan yöllinen vessassa vierailija säikähtäisi hahmoani oleskeluhuoneessa. Askeleet kuuluivat hetken ja lakkasivat, sitten taas kuuluivat ja lakkasivat, tällä kertaa vain hieman lähempää.

Yhtäkkiä kuulin jonkun kävelevän oleskeluhuoneeseen ja pysähtyvän sohvan päätyyn, aivan pääni yläpuolelle. Askeleet olivat kuulostaneet oudoilta, raskailta ja raahustavilta.

"Älä säikähdä, minä tässä", sanoin, sillä ajattelin että ehkä puolisoni oli noussut etsimään minua. Pakkohan sen oli olla niin, vaikka askeleet eivät olleet kuulostaneet millään lailla tutuilta. Tulija ei kuitenkaan vastannut.

Avasin silmäni ja kiepahdin ympäri.

Huone oli tyhjä.

Seinäkellon heilurin humina ja naksutus, sekä katon ropina olivat ainoat jäljelle jääneet äänet. Samassa tunsin ihoani kihelmöivän ja sykkeeni kiihtyvän. Jälleen kerran jokin oli lähestynyt minua lapsuudenkodissani.

Nousin ylös, sillä minua ei enää huvittanut lainkaan jäädä oleskeluhuoneen sohvalle odottamaan uutta kohtaamista. Nappasin vesilasin mukaani, mutta matkallani keittiöön minut pysäytti uusi ääni. Se kuului keittiön läheisyydessä olevasta kylpyhuoneesta. Erotin sateen hiljaisen ropinan takaa sen selkeästi ja voimakkaana. Kävelin kylpyhuoneeseen ja sytytin valot, suihkun hana valutti vettä norona lattialle. Kohina oli sen verran kova, ettei mitenkään ollut mahdollista sen olleen päällä hetki sitten keittiössä käydessäni. Sammutin hanan, ja katsoin hetken ympärilleni. Huoneessa ei ollut mitään muuta kummallista, mutta lattia ei ollut niin märkä että hana olisi ehtinyt valua jo koko yön.

Askeleet alkoivat täältä suunnalta. Kuka liikkui talossa keskellä pimeintä yötä? Miksi hana? Entä askeleet luokseni sohvalle? Mikäli talossa olisi yöpynyt lapsia, selittäisin ilmiöt heidän jekkuinaan ja saisin mielenrauhan. Mutta paikalla oli lisäkseni vain aikuisia, jotka todennäköisesti nukkuivat täysin tietämättöminä tapahtumista. Kissani ja koirani olivat unessa makuuhuoneessa. Ja viimeksi kun tarkistin, niillä molemmilla oli perinteiset tassut, eikä kykyä rahnustaa eteenpäin kahden jalan varassa.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kuulen nuo samat askeleet lapsuudenkodissani tai kun jotain selittämätöntä tapahtuu (lue viimeisimmistä tapahtumista esimerkiksi Valo kesäyössä tai Hahmo peilissä). Tuntuu, että selittämättömyydet tulevat joka kerran lähemmäksi. Mikäli kyse todella on paranormaalista voimasta, tuntuu siltä, että joku/jokin yrittäisi kurkottaa puoleeni rajan takaa. Tunnen olevani rohkeampi, valmiimpi. Mutta en sentään vielä niin valmis.

Ehkä kyseessä ei ole mitään aggressiivista.

Ehkä.

Mutta tunkeilevammaksi se jokin tulee päivä päivältä...