Mikä keinuen tulee, se viheltäen menee

Kuvituskuva; Puinen keinutuoli raamatullisilla kaiverruksilla.
Kuvaaja Gustaf Welin, Turun Museokeskus.
Kuvan lähde finna.fi

Vuosia sitten kerroin teille lapsuuden aikaisesta tuttavastani ja paranormaalista kokemuksesta, johon liittyi tuttavani keinutuoli. Vierailin jälleen samaisen tuttavan luona tammikuussa, iloisena jälleennäkemisestä. Hän asuu nykyään suhteellisen lähellä muutettuamme lapsuuden kotini maisemiin, mutta tapaan häntä silti aivan liian harvoin. Jotenkin myös tuntuu, että hän mieluummin vierailee muualla kuin kutsuu ketään kotiinsa, saahan hän vaellella keskellä omaa yksinäistä hiljaisuuttaan kaikki päivät ja hakeutuu välillä mielellään muiden ihmisten keskuuteen, irti omista arkisista rutiineistaan.

Paitsi tuttavani tapaamista, odotin myös sanoinkuvaamattoman paljon vanhan keinutuolin näkemistä pitkästä aikaa. Rupateltuamme tovin ja juotuamme kahvit, hakeuduinkin hiljalleen kuin magneetin vetovoimasta lähemmäs ja lähemmäs huonetta, jossa tiesin keinutuolin viimeksi olleen. Kun tuttavani poistui käymään vessassa, jäin nauttimaan vanhan talon äänistä. Odotin jännittyneenä kuulevani tutun keinutuolin narahduksen, mutta sitä ei tullut tällä kertaa. Tilaisuus teki minusta varkaan, ja kurkistin ovesta olohuonemaiseen kamariin, jossa keinutuoli oli. Siinähän se, samassa paikassa kuin ennenkin, kuin tähän huoneeseen ei koskaan ajan hammas olisi yltänytkään tiukalla purennallaan.

Tuijotin keinutuolia hetken uskaltamatta räpäyttää, paloin halusta kokea jälleen saman ilmiön kuin vuosia aikaisemmin, mutta keinutuolin puiset pienat pysyivät hievahtamatta paikallaan. En voinut välttää pettymyksen humahdusta sisälläni, suljin oven ja palasin kahvipöydän ääreen.

Kun tuttavani palasi jutustelimme vielä tovin ennen kuin oli minun aikani päättää vierailu. Nousin ylös lähteäkseni, kun kuulin selkäni takaa suljetun oven toiselta puolelta tutun, väsyneen ja pitkän narinan. Pysäytin kaiken liikkeen ja kohotin katseeni voitonriemuisena tuttavaani, joka vain hymyili minulle lempeästi. Tajusin, ettei hän ollut kiinnittänyt ääneen huomiota, eikä yhdistänyt sitä mihinkään spesifiin asiaan. Minulle sen sijaan se oli merkki siitä lumotusta, taianomaisesta keinutuolista, jonka läheisyyteen liittyy jotain sellaista energiaa, mitä ei järjellä pysty selittämään.

Lähdin tuttavani luota kummastuttavan ilahtuneena, oli suorastaan huvittavaa kuinka paljon niin pienen hetken kestävä ääni pystyi mielialaani kohottamaan. Enhän edes voinut olla täysin varma sen tulleen keinutuolista, en mitenkään. Mutta jokin sisälläni kuitenkin oli vahvasti sitä mieltä.

Kun illalla olin kotona valmiina pistämään päiväni päätökseen ja painamaan pääni tyynyyn, haukahti nuori koirani yhtäkkiä ja murisi vaimeasti. Säpsähdin hiukan ja katsoin suuntaan, jonne koirani pelokas huomio oli kiinnittynyt. Sydämeni alkoi takoa hiukan lujemmin, kun huomasin oman keinutuolini keikahtavan pari kertaa eteen ja taakse, vain hiukan, mutta kuitenkin selvästi. Naurahdin ääneen. Kuinka hassu sattuma se olikaan, että kissani oli ollut keinutuolissa nukkumassa ja jostain syystä koirani oli reagoinut sen liikkeisiin. Minusta oli huvittavaa, että niin kävi juuri sinä päivänä, kun keinutuolit olivat mielessäni enemmän kuin koskaan muulloin.

Katsoin hetken keinutuoliamme, joka on myös kotiutunut meille sukupolvien takaa, kun kissani naukaisi unisena selkäni takaa. Käännähdin katsomaan juuri sopivasti nähdäkseni sen loikkivan portaikosta yläkertaan vierelleni. Täysin eri suunnasta, kuin olisi mahdollista. Mikäli se olisi ollut keinutuolissani.

Jos se ei ollut keikauttanut keinutuoliani, niin mikä sitten? Miksi koirani oli reagoinut niin vahvasti?

Aistivatko eläimet todella jotain mihin me ihmiset emme aisteillamme kykene?

Ja jos aistivat... Ajatus tuntuu hieman pelottavalta...

Eihän mikään olisi voinut seurata minua kotiin tuttavani luota?

Eihän..?

Vierailija

Marraskuiset illat ovat olleet synkässä pimeydessään kerrassaan houkuttelevia. Arjen kiireet ovat kuitenkin taittaneet minut täysin uupuneena hyvissä ajoin nukkumaan, ja olen nukkunut niin sikeästi ettei mikään öinen ääni olisi saanut minua hätkähtämäänkään. Tai jos olisin hätkähtänyt, olisin todennäköisesti vain mumissut: "Ei tänään henkiolennot, en jaksa nyt reagoida".

Muutettuani lapsuudenkotini läheisyyteen olen kuitenkin säännöllisen epäsäännöllisesti kohdannut talossani ja sen ympäristössä outoja, selittämättömiä asioita. Tuoreimpana selkäpiitäni karmii edelleen karmea kirkaisu, jonka kuulin kesken elokuisen illan. Puhumattakaan metsän pimeydessä sattuneesta tapauksesta, josta kerroin teille vuosi sitten. Ja sitten on tapauksia, joissa tuntuu, kuin sisällä kotonani kulkisi jonkinlainen energiavirtaus aiheuttaen kylmiä ilmavirtoja ja elektronisten laitteiden häiriöitä.

Asuessani edellisessä kodissani, sain kokea oudon ja pelottavan kolahduksien sarjan, joka tuntui suorastaan aggressiivisesti lähestyvän minua. Ja hiljattain sellainen tapahtui myös tässä uudessa kodissani.

Olin yksin valveilla iltasella television ääressä kuullessani oudon kolahduksen selkäni takaa käytävältä. En kääntynyt katsomaan, mutta terävöitin aistejani ja katseeni suuntasi hajamielisesti ikkunoiden takana pimeyden päällä lepäävään heijastukseen käytävästämme, jossa kattovalo paloi kirkkaana. Yhtäkkiä, täysin yllättäen näin, kuinka epämääräinen hahmo kulki käytävän poikki heijastuksessa vauhdikkaasti, ilman että ääntäkään kuului. Hätkähdin ja hieroin silmiäni. Olin kyllä väsynyt, mutta näkemäni hahmo oli kovin aidon oloinen. Olisiko kuitenkin silmäni tehneet vain tepposet?

Nousin ylös ja lähdin käytävää kohti. Hiljaisuus hyökyi päälleni ja ainoa sen rikkova ääni oli lattian narahdus astuessani juuri oikeaan kohtaan. Kuulin jälleen kolahduksen, mutta tällä kertaa alakertaan johtavasta portaikosta. Lähdin äänen perään uteliaana ja varuillani. Alakerrassa kissamme loikoili takkahuoneen sohvan lämmössä katse tiiviisti kohti kylpyhuonettamme, sitten se kääntyi vilkaisemaan minua laajentunein pupillein. Silitin sen päätä ja se tuntui rauhoittuvan, kun yhtäkkiä kuulin veden lorahduksen kylpyhuoneesta. Kävelin katsomaan ja suihkun hana näytti kääntyneen päälle hiukan, tiputellen varovasti vettä kaakeleille, josta pisarat roiskuivat ympäriinsä muodostaen lattialle kauniita kuvioita. Sammutin hanan, mutta pysähdyin ihmettelemään lattiaa. Ensinnäkin, hana oli selvästi käännetty vuotamaan vähän, mutta lattia paljasti ettei asian laita ollut siten kovinkaan kauan. Lattiakaivoon ei ollut valunut vettä, ei edes jälkiä sinne kulkeneesta vetisestä urasta. Olisiko mahdollista, että hana olisi jäänyt päälle, mutta ei jostain syystä vuotanut aikaisemmin?

Kumarruin kuivaamaan lattialle päätyneitä pisaroita, kun selkäni takana kylpyhuoneen oven karmit pamahtivat niin, että säikähdin toden teolla. Käännähdin välittömästi katsomaan taakseni alkukantaisen "taistele tai pakene" -reaktion viilettämässä pitkin hermoratojani. Tunsin kiukun hulmahtavan sisälläni, koska puolisoni oli säikäyttänyt minut niin. Senhän oli pakko olla puolisoni, sillä ääni kuulosti siltä, kuin joku olisi lyönyt nyrkillä ovenkarmeja saaden ne paukahtamaan.

Koko alakerrassa ei kuitenkaan ollut ketään muuta, jopa kissani oli lähtenyt pakoon tapahtumia. Seisoin hetken hievahtamatta tarkastellen yön hiljaisuutta, mutta en kuullut enää rasahdustakaan. Seinällä raksuttavan kellon armoton nakutus oli ainoa merkki ajan kulumisesta eteenpäin. Olin yksin, mutta jotenkin minusta tuntui etten olisi aikaisemmin ollut.

Myöhemmin samalla viikolla kuulin samantapaisia kolahduksia ja eräänä iltana kylpyhuoneen hana oli taas kääntynyt. Keskustellessani puolisoni kanssa asiasta, emme päässeet suoraan sopivaan ratkaisuun. Ensin ajattelimme vesiputkissa olleen ilmaa, mutta se ei selittänyt ovenkarmien kolahdusta, sillä kyseisessä kohdassa ei kulje vesitäytteisiä putkia. Meidän oli myönnettävä, että on ihmisaivoille helpompi etsiä järjellisiä ratkaisuja ja pyrkiä löytämään kaikkeen selitykset silloinkin, kun sellaisia ei ole saatavilla. Kun asialla olisi jonkinlainen selitys, vaikka edes kehno sellainen, on ihmisen hyvä jatkaa elämäänsä huolettomana, uskoen, ettei mikään mitä järjellä ei voi selittää uhkaa hänen välitöntä olemassaoloaan tai tiukassa järjestyksessä olevaa maailmaansa. Kaikella kyllä on syy-seuraussuhteensa, mutta toisinaan syy on jotain uskomatonta, selittämätöntä. Toisinaan taas täydellinen mysteeri.

Minusta alkaa tuntua, että minun kannattaa jälleen kaivella vanhat radiopuhelimeni esille. Jos ne havaitsisivat jotain sellaista, mitä en tavallisilla ihmisen silmilläni pysty näkemään. Myös valkoinen kohina voi kantaa mukanaan vastauksia, jos on valmis kuuntelemaan.

Mutta olenko todella? Valmis?

Näin ilta-aikaan uskon olevani, mutta vastaukseni saattaa muuttua kun yön pimeys on käärinyt kaiken verhoonsa ja tunnen olevani täysin yksin...

Ei muumitaloa lukita yöksi

Olen asunut nykyisessä kodissani jo miltei kymmenen vuotta. Tämän ajan kuluessa olen kokenut toinen toistaan oudompia asioita näiden seinien sisällä, ja useimmat tapahtumista ovat edelleen täysin järjen äänen ulottumattomissa. Selittämättömät, yliluonnolliset tapahtumat kiehtovat minua luuytimiäni myöten, mutta olen huomannut, että nykyään kotonani sattuvat tapahtumat eivät välttämättä pelota minua, vaan herättävät välittömästi mielenkiinnon sisälläni. Olen tullut siihen tulokseen, että jos jokin paranormaali voima liikkuukin kotonani, se ei joko yritä tehdä minulle pahaa, tai sen voimat eivät (ainakaan vielä) siihen riitä.

Tapahtumia oli tiiviimmin silloin, kun olin vasta muuttanut kotiini. Nykyään niitä on yhä harvemmin, tai sitten olen vain arjen pyörteistä liian väsynyt havahtumaan niihin. Ehkä olen tottunut. Mutta toissayönä tapahtui jälleen jotain, joka sai minut huomaamaan, kuinka suhtautumiseni yöllisiin ääniin on muuttunut vuosien varrella.

Kuten niin monet äänet ja tapahtumat, tämäkin kävi yön pimeydessä, kun maailma ympärillä oli hiljaa. Heräsin, kun portaistamme kuului voimakas kolahdus. Puolisoni oli ollut iltavuorossa, joten automaattisesti ajattelin äänen juontavan siitä, kun hän nousee portaita yläkertaan ja kolauttaa vahingossa metalliseen kaiteeseen jotain ohimennessään. Olin pian täysin hereillä ja kurkotin ottaa matkapuhelimen käteeni nähdäkseni mitä kello on. Tuolloin ranteessani aina normaalisti killuva gps-urheilukello oli poikkeuksellisesti latauksessa. Matkapuhelimeni nurkassa digitaaliset numerot näyttivät vasta 23:30, olisiko puolisoni jo tullut kotiin?

Samassa portaista kuului raskaita tömähdyksiä, askeleita. Puolisoni oli siis kotona, mutten ollut varma nousivatko vai laskivatko askeleet portaitamme. Päätin nousta ylös ja tervehtiä häntä, käydä samalla vessassa.

Makuuhuoneen ulkopuolella minua oli vastassa pimeys. Tähystin yläkertaan näkisinkö sieltä jonkinlaista valon kajastusta, mutta sankka hiljaisuus värjyi ympärilläni. Oli todellakin korviahuumaavan hiljaista. Kuulin edestäni rapsahduksen, ja säpsähdin hiukan kun kissamme työnsi kylpyhuoneemme oven auki unisen näköisenä. Kuin sekin olisi tullut katsomaan suosikki nukkumapaikastaan saunan lauteilta mitä tapahtuu. Samalla pystyin myös sulkea pois kissan äänien aiheuttajaksi, vaikka sen nelikiloisella elopainolla ei niin kovia ääniä tehtäisikään.

Kissa tuli luokseni ja rapsutin sitä hetken. Se pälyili myös yläkertaan, ja tulin siihen tulokseen, että puolisoni oli pakko olla siellä. Huikkasin heit ylöspäin ja kävin vessassa.

Kun olin valmis, oli hiljaisuus ympärilläni edelleen sankkana kuin verho. Hiljaisin askelin menin kurkistamaan ikkunasta. Jännitys nappasi tiukasti vatsanpohjastani kiinni huomatessani, ettei automme ollut paikallaan. Puolisoni ei siis ollut kotona.

Mikä saattoi aiheuttaa äänet? Oli perjantai yö, asunto oli pimeänä eikä autoa ollut paikallaan. Aloin välittömästi pohtia, olisiko joku murtautunut taloomme, joka näytti ehkä viikonlopun tai talviloman vuoksi tyhjältä? Olen joskus väsymyspäissäni unohtanut lukita oven yöksi, entä jos jälleen tapahtui sama? Asunto olisi ollut helppo kohde varkaalle, sen kuin vain hiipisi sisään herättämättä naapureita. Vannoin hiljaa mielessäni, että vastaisuudessa pidän huolta, että ovet ovat varmasti lukossa.

Mieleeni juolahti myös Littoisissa yli vuoden ajan ihmisten koteihin tunkeutunut "Metsänpeikko". Entä jos täällä liikkuu joku saman tyylinen ihminen? Mieleeni muistui myös karmaiseva tarina opiskeluajoiltani, jonka mukaan erään opiskelijatytön sängyn alla oli asunut koditon mies muutaman päivän ajan. Mies oli päässyt sisään lukitsemattomasta ovesta, piileskellyt tytön sängyn alla kunnes tämä oli mennyt nukkumaan ja sen jälkeen syönyt tytön jääkaapista ruokaa ja siistiytynyt tämän kylpyhuonetiloissa. Vaaratonta, miltei harmitonta, mutta äärimmäisen pelottavaa ja traumatisoivaa.

Minua alkoi pelottaa, mutta rauhoittelin itseäni ajattelemalla, että mikäli tunkeutuja olisi halunnut satuttaa minua, hän olisi tehnyt niin jo. Siispä päätin esittää, kuin en olisi kuullut mitään ja mennä takaisin sänkyyn. Laitoin puolisolleni viestin, jossa kerroin kuulemastani, ja pyysin häntä tarkistamaan kotimme palattuaan. Sängyssäni makasin hiljaa kuulostellen yötä ympärilläni, mutta täydellinen hiljaisuus vallitsi.

Öisin asiat saavat valtavat, jopa naurettavan suuret mittasuhteet. Mielessäni käväisi jopa työntää vanhanaikaisesti tuoli makuuhuoneen kahvan eteen, jotta sinne ei pääsisi kukaan, kunnes tajusin olevani naurettava. Valvoin tunnin ajan kuunnellen jännittyneenä asunnon hiljaisuutta, kunnes päätin, että kyseessä oli vain asuntomme "tavallinen, selittämätön tapahtuma". Kun ajattelin, että kyseessä olisikin ollut vain yliluonnollinen tapahtuma, rauhottui mieleni heti. Suhteessa todelliseen, fyysiseen vaaraan, tuntui paranormaali selitys jopa rauhoittavalta.

Ehkä alan tulla rohkeammaksi yliluonnollisten asioiden äärellä. Tapahtuneen jälkeen minusta alkoi tuntua jopa olevani valmis venyttämään kokemuksiani pidemmälle, sen sijaan että haluaisin pelkojeni vuoksi väistellä yliluonnollisuuksia.

Vaikken tiedäkään, kuinka pitkälle tämä uusi rohkeuteni minua vie tai sammuuko se jo ennen kuin on kunnolla syttynytkään, odotan innolla tulevaa. Vain aika näyttää.

Ja niille, joita kiinnostaa: puolisoni ei löytänyt metsänpeikkoja tai muitakaan tunkeutujia asunnostamme. Olen silti vannonut pitäväni tiukemmin huolta siitä, että ovet ovat lukossa. Fyysisen maailman kauhut ovat jopa minulle liikaa.


Alle listattuna vanhempia blogitekstejäni, joissa olen kertonut kotini tapahtumista:

Hildan tarina

Roger that

Kop, kop, kop...

Pitäisikö minun olla peloissani?

Se mitä tapahtuu yläkerrassa, jääköön yläkertaan

Räyhähenki

Unihalvaus

Kuolleet eivät koputa

Henkimaailman juttuja -näyttely

Ensinnäkin, karmaisevaa halloweenia! Mikäs sen parempi tapa viettää selittämättömästi unetonta paholaisen tuntia, kuin julkaisemalla uusi blogiteksti?

Sitten asiaan:

Sain kuulla Hämeenlinnassa meneillään olevasta Museo Skogsterin (Hämeenlinnan kaupunginmuseo) ilmaisnäyttelystä nimeltä Henkimaailman juttuja, ja tiesin, että minun on päästävä paikan päälle tarkistamaan kyseinen näyttely ennen kuin se vaihtuu. Ehdinkin lokakuun aikana osallistua ilmaiseen opaskierrokseen, jollaisia tilassa järjestetään päivittäin (ti-su) klo 13:00.

Näyttely oli hyvin suppea ajatellen sitä, miten paljon enemmän paranormaaleja tapahtumia ja uskomuksia maailmassa on, mutta opaskierroksen ansiosta siitä sai todellakin irti ainutlaatuisen kokemuksen. Kierros alkoi hämäläisten muinaisista jumalista ja taikauskosta, kävi läpi muutamaa paikallista kummitustarinaa, -esinettä ja -miljöötä sekä yliluonnollisuutta popkulttuurissa, huijauksissa ja kummitusten metsästämisessa. Kaikkein eniten minuun teki vaikutuksen tarinat kuoleman ja kuolevaisuuden käsittelystä suomalaisessa historiassa, sillä osa seikoista oli minulle vielä täysin uusia.

Kävi ilmi, että ennen vanhaan uskottiin mitä vahvimmin siihen, että vainaja kuoltuaan pyrkii palaamaan kotiin, ja sen paluu tulisi estää muistuttamalla sitä omasta kuolemastaan. Vainajat vietiin jalat edellä talosta pois, jotta ne eivät voisi katsella mistä ovat tulleet ja palata takaisin, ja niiden kuolleiden, joiden uskottiin palaavan ehkä jopa vihaisina kummittelemaan, jalat ja kädet solmittiin yhteen arkussa, jotta palaaminen vaikeutuisi.

Opaskierroksen aikana minulle tuli vastaan uusi termi hautajaissaattueen etenemisestä. Kun ruumis kuljetettiin haudattavaksi, oli tapana pysähtyä matkan varrella kotoa hautapaikalle tekemään karsikko vainajalle. Tämä tarkoitti sitä, että valittiin reitin varrelta metsäpaikka ja puista karsittiin alempia oksia. Yhden puun rungosta kuorittiin kaarnaa, ja paljaan puun pinnalle kaiverrettiin vainajan nimi ja kuolinvuosi. Tämän uskottiin estävän kotiinsa takaisin lähtevän vainajan matkaa, sillä hän muistaisi karsikon nähdessään olevansa kuollut, ja palaisi takaisin hautaansa.

Kello jäi ikuisesti näyttämään talon isännän
kuolinaikaa.

Kiehtovaa oli myös kuulla uskomuksesta, jonka mukaan jokaiselle sielulle olisi määrätty tietyn mittainen taival maan päällä. Tällöin esimerkiksi onnettomuuden ja rikosten uhrien sielut saattoivat jäädä herkemmin vaeltamaan keskuuteemme, sillä heidän sielujensa matka elävien keskuudessa olisi katkaistu liian aikaisin. Tällaiset sielut jäivät helposti piinaamaan eläviä. Samankaltaisia uskomuksia on edelleen nykypäivänä, kun ajatellaan että niillä, jotka ovat traagisesti menehtyneet, saattaa olla jotain viestitettävää eläville tai keskeneräisiä asioita elävien keskuudessa.

Kierroksella kerrottiin myös uskomuksesta, jonka mukaan kaikki kuolevat kaksi kertaa. Ensin maanpäällinen kuori kuolee ja sielu siirtyy toispuoleiseen maailmaan, jossa sielu vaeltaa niin kauan, kun hänet muistaa joku maanpäällä elävä sielu. Kun viimeinenkin muisto elävien maailmassa vainajasta kuolee, menehtyy myös sielu rajan takana. Saaden ehkä ikuisen rauhan, palkinnon tai rangaistuksensa.

Fredrika Wetterhoffin tekemä kummitus-
kaappi esillä näyttelyssä.

Näyttelyssä oli esillä paljon mielenkiintoista tavaraa, kuten kummittelevan kartanon miljööhön ujutettu seinäkello, jonka museolle lainannut yksityishenkilö kertoi olevan niitä kelloja, joka oli pysähtynyt talon isännän kuolinhetkellä. Olen aikaisemmin syventynyt vastaavaan tekstissäni Kun aika seisahtuu. Toinen erityisen tuttu näyttelyesine oli Wetterhoffin kummituskaappi. Kierroksen aikana esiteltiin lyhyesti sen historia ja pahamaineisuus kummituskaappina, mutta tarina erosi himpun verran kuulemastani. Opaskierroksen aikana kerrotussa tarinassa kaapin kummittelu olisi rauhoittunut heti, kun erään työntekijän uneen ilmestynyt kaapintekijä, Fredrika Wetterhoff, oli kertonut haluavansa kaappiin kirjoja, ja kirjoja oli tuotu. Aikaisemmin jututtamani työntekijä taas kertoi tämän rauhoittaneen kummitelua, muttei lopettaneen sitä kokonaan.

Näyttelyssä sai kertoa myös anonyymisti omista kokemuksistaan ja selasinkin kuvan kirjasen läpi innolla. Yliluonnollisia, selittämättömiä tapahtumia on käynyt monelle, ne ovat useita meistä yhdistäviä tekijöitä. Silti, niistä on tabu puhua ääneen. On hienoa, että näyttely antoi mahdollisuuden jakaa kokemansa samanhenkisten kanssa ilman leimautumisen pelkoa.

Museo Skogsterin näyttely on avoinna vielä 19.1.2020 saakka, aivan Hämeenlinnan torin kupeessa. Ehdit vielä paikalle jos kiinnostuit. Itse olen tyytyväinen, että ehdin. Etenkin näin pyhäinpäivän kynnyksellä henkimaailman jutut ovat erityisen lähellä meidän elävien maailmaa. Onhan se päivä, jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme...

Klo 03:17 aamuyö, ja yhtäkkiä kissani tasainen kehräys vieressäni lakkaa. Katson sitä ja se tuijottaa huoneen nurkkaan silmät rävähtämättä. Itse en näe mitään, en kuule mitään, mutta jännitys kohoaa sisälläni. Onhan nyt tosiaan pahamaineisin aika olla hereillä. Kissani nousee lokoisasta lekotteluasennosta valmiusasentoon, tuijottaen edelleen silmät pyöreinä samaa kohtaa huoneessa. Rapsutan sitä, mutta se ei anna huomionsa herpaantua. Olen hiljaa. Muutamaa minuuttia myöhemmin kissani asettuu jälleen makaamaan, edelleen vilkuillen samaa kohtaa varuillaan. Hiljalleen sen kehräys alkaa taas kantautua korviini. Mikä säikäytti sen? Mitä huoneen nurkassa oli?

Raottakaamme hieman lisää ovea tuonpuoleiseen, jos uskallamme. Pyhäinpäivän läheisyydessä kaikki on mahdollista.

Kummituseläimiä

Monesti kerrotaan kummituksista, räyhähengistä ja muista paranormaaleista ilmiöistä viitaten niillä suoraan johonkin "ihmisenkaltaiseen" riutuneeseen sieluun tai henkeen, joka on syystä tai toisesta jäänyt elävien luokse. Harvemmin kuulee kerrottavan tarinoita kummituseläimistä, vaikka sellaisiakin tapahtumia, kokemuksia ja legendoja varmasti on maailma pullollaan.

Olen ollut kiinnostunut yliluonnollisesta jo hyvin nuoresta pitäen, vaikka kesti vuosia kerätä uskallus sukeltaa tähän maailmaan mukaan, uskaltaa epäillä ja kyseenalaistaa tieteen normeja - antautua sille kuudennelle aistille. Nuorena sain lahjaksi kirjan "Eläimet luonnossa ja myyteissä" (Fran Pickering, 1999, WSOY), sillä eläimet ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Kirjan kuluneimmaksi ja eniten läpikahlatuksi aukeamaksi tuli lopulta sivulta 138 aukeava kappale "Kummituseläimiä".

Kappaleen ensimmäinen luku käsittelee mustia koiria, joista on kerrottu Britanniassa ja Ranskassa jo pitkään. Valtavan kokoinen, takkuinen, musta koira on nähty ympäri maaseutua, usein muinaisten paikkojen, kuten hautakiviröykkiöiden luona. Sillä on punaiset, hehkuvat silmät, ja sen kerrotaan ilmestyvän ja häviävän äänettömästi, jättäen jälkeensä vahvan rikinhajun. Koiran kerrotaan näyttävän oikealta, todelliselta, mutta mikäli sitä koskettaa se haihtuu tai leimahtaa liekkeihin. Kirjan mukaan kuuluisin mustan koiran ilmestys tapahtui vuonna 1577 Blythburghissa Englannissa, jossa musta koira syöksyi kirkkoon kesken jumalanpalveluksen, hyökkäsi muutaman ihmisen kimppuun ja korvensi kirkon ovea juostessaan ulos. Wikipedia tuntee myös tapauksen, ja siellä kerrotaan koiran surmanneen ne pari ihmistä, joiden kimppuun se hyökkäsi. Silminnäkijöitä tapauksella oli useita ja polttomerkit ovat edelleen nähtävissä kyseisessä kirkossa.

Mustia koiria on nähty myös muualla, esimerkiksi 1900-luvun alussa Yhdysvalloissa, Tenneseessä, jossa maanviljelijä John Bell näki perheineen tiluksillaan murisevan, mustan koiran. Koira piinasi perhettä noin vuoden ajan. Mustat koirat tunnetaan kautta maapallon myös niin sanottuina kalmankoirina (hell hound), jotka raahaavat tuskaiset sielut manalaan.

Toisenlainen koirakummitus vaeltelee Rathfarnhamin linnaan (Dublin, Irlanti) johtavalla tiellä. Kerrotaan, että tuo koira yritti pelastaa isäntänsä hukkumiselta, epäonnistuen ja menettäen samalla oman henkensä. Myös minä tunnen erään henkilön, joka kertoi kuulleensa rakkaan koiransa rapsuttelevan makuuhuoneen oven taakse tuttuun tapaansa aamuyöstä, sen jälkeen kun koira oli jo menehtynyt ja talo tyhjillään. Sama henkilö myös heräsi eräänä aamuna kuullessaan ja tuntiessaan kasvoillaan koiransa tyytymättömän tuhahduksen emännän pitkiin aamu-uniin.

Kuolleita eläimiä, kuten ihmisiäkin, on ilmestynyt myös valokuviin. Kirjassa kerrotaan Sveitsissä sattuneesta tapauksesta, jossa pikkupoika suri kissanpentunsa raakaa kuolemaa bernhardilaiskoiran hampaissa elokuussa 1925. Hänen isänsä otti kuvan pojastaan vain muutama päivä tapahtuneen jälkeen, ja kun kuva kehitettiin, oli pojan rakas kissanpentu tiukasti tämän sylissä samaisessa kuvassa. Toisessa kirjan tapauksessa Irlannissa asuneen Lady Hehirin kanssa samaan valokuvaan vuonna 1927 oli ilmestynyt hänen toisen elossa olevan koiransa vierelle koira, joka oli päättänyt päivänsä kuusi viikkoa aikaisemmin.

Minä hoidin lapsena kissoja läheisellä tilalla, ja niistä monesta tuli minulle todella rakkaita. Kun yksi rakkaimmista kissoista kuoli, näin hyvin todenmukaista unta siitä. Unessani kissa tuli kehräten kävelemään vatsani päälle maatessani sängyllä selälläni. Se kiersi hetken kunnes painui vierelleni pieneksi keräksi nukkumaan. Heräsin, ja vierelläni peitossa oli painauma.

Kummittelevatko eläimetkin, vai onko kaikki tämä vain rakkaita ystäviään ja lemmikkejään ikävöivien ihmisten hallusinaatioita, toiveunta? Täytyy joskus pureutua syvemmälle aiheeseen ja etsiä esimerkkejä lisää myös täältä koto-Suomesta.

Eläinrakkaana ihmisenä haluaisin ainakin uskoa niihin tarinoihin, joiden mukaan jo kuolleet eläimet ovat ilmestyneet aaveina rakkaimmille ihmisilleen varoittamaan heitä vaarasta. Olisihan se mukavaa ajatella, että uskollinen ystävä ei koskaan poistuisi viereltäni. Vaikka toisaalta kuolleiden pitäisi pysyä kuolleina, emmekö oppineet mitään Stephen Kingin teoksesta Uinu, uinu lemmikkini?

Kuolleet eivät koputa

Nykyisessä kodissani on kaksi kerrosta, ja talolla on jo ikää nelisenkymmentä vuotta. Näin "iäkäs" talo saattaa elää omaa elämäänsä, mutta vaikka kuinka haluan etsiä rationaalisia syitä tapahtumille kotonani, keksin sellaisen vain hetkeksi - kunnes taas jotain selittämätöntä tapahtuu.

Olimme vasta hiljattain muuttaneet tänne puolisoni kanssa, kun ensimmäinen outo asia tapahtui. Heräsimme yöllä metalliseen kolahdukseen, joka kantautui alakerrassa olevaan makuuhuoneeseemme yläkerrasta. Koiramme nukkui sikeästi kopassaan sängyn vierellä, ja se hälvensi kauhuntunnetta sisälläni, pelkoa murtovarkaasta. Koiramme nimittäin on äärimmäisen tarkka mitä vahtimiseen ja oman lauman turvaamiseen tulee. Halusin mennä tarkastamaan yläkerran, mutta en uskaltanut tuolloin vielä yksin lähteä selvittämään oudon äänen syitä. Kapusimme siis molemmat yläkertaan.

Jäin seisomaan portaiden yläpäähän silmäillen pelokkaana pimeää yläkertaa. Puolisoni kiersi huonetta ja havaitsi äänen aiheuttajan nopeasti. Hän hymähti ja nosti metallisen konvehtirasian lattialta mutisten huvittuneena paranormaalista toiminnasta, vaikka minä tunsin jännityksen kirpaisevan suonissani. Kyseinen konvehtirasia oli turvallisesti keskellä pöytää mennessämme nukkumaan, eikä metalliset rasiat käsittääkseni lentele pöydiltä ilman, että joku työntäisi niitä!

Hankimme myöhemmin myös kissan, ja sen tulon myötä on ollut helppoa vierittää jokainen yöllinen kolahdus karvapallomme harteille. Olen kuitenkin monesti noussut sängystä herättyäni voimakkaaseen kolahdukseen tai rämähdykseen ja mennyt katsomaan mitä tihutöitä kissamme on keksinyt, vain löytääkseni sen nukkumasta unisena saunan lauteilta. On kuitenkin lohduttavaa ajatella äänien olevan kissan aiheuttamia, sillä vaihtoehto on aivan liian pelottava ja tekee uudelleen nukahtamisesta vaikeaa.

Yläkerrassamme on yksi ylimääräinen makuuhuone, jota käytämme työhuoneenamme, ja josta oudot äänet yleensä alkavat. Olen herännyt joskus siihen, että työhuoneestamme kuuluu kolinaa ja kauhukseni kuullut kuinka hetken kuluttua portaidemme narahtava askelma päästää karun, selkäpiitä karmivan narinansa. Työhuoneen ovi on yleensä suljettuna, ja joskus päivänvalollakin on kuulostanut siltä kuin joku raapisi ovea toiselta puolelta, vaikka lemmikkini ovat olleet tarkasti näköetäisyydelläni. Kerran jopa koirani meni tuijottamaan ovea ja kallistelemaan päätään, kuin koettaen ymmärtää mikä toisella puolella oli.

Viime yönä heräsin jälleen kolaukseen. Kissani oli muualla hoidossa ja koirani unten mailla, puoliso ei ollut kotona. Hetken kuluttua kuulin sydämeni kiivastuvien lyöntien läpi pari raskaalta askeleelta kuulostavaa tömähdystä portaikosta, jonka jälkeen ilman valtasi hiljaisuus. Minulla oli kauhean kylmä, joten kietouduin tiukemmin peittooni ja heitin toisen tyynyn pääni päälle vaimentaakseni kaiken mahdollisen, mitä makuuhuoneen ulkopuolella mahdollisesti tapahtui. Vilkaisin vielä tyynyn alta, että makuuhuoneen ovi oli varmasti kiinni ja pakotin itseni ajattelemaan jotain täysin muuta. Onnekseni olin todella, todella väsynyt, joten nukahdin uudelleen melko pian.

Aamulla herätessäni huomasin makuuhuoneen oven olevan apposen ammollaan. Olen aivan varma, että laitoin sen tiukasti kiinni mennessäni nukkumaan, ja että se oli kiinni kun yöllä heräsin. Pahinta tässä on se, että makuuhuoneen ovenkahvamme on jäykkä, se pitää ihmeellistä kitisevää ääntä, kun se painetaan auki. Minulla on hyvin epämääräinen muistikuva, että olisin kuullut tuon äänen yöllä, sekoittanut sen unissani siihen, että puolisoni olisi tullut kotiin. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt, mutta joku oli huoneen oven avannut.

Haluan uskoa, että mikäli kyseessä olisi jotain pahantahtoista yliluonnollista, eläimeni reagoisivat vahvemmin. On tietenkin mahdollista, että kaikelle tälle löytyy jokin järkevä selitys, mutta minun alkaa olla vaikea uskoa tieteeseen aivan kaiken suhteen. Maailmassa tapahtuu outoja ja selittämättömiä asioita joka päivä, asioita, joita edes myytinmurtajat eivät pystyisi todistamaan oikeiksi tai vääriksi.

Eräänä yönä koin ahdistavimman ja pelottavimman tapahtuman, johon olen koskaan joutunut yöllisten kolinoiden jälkimainingeissa. Silloin tunsin pahan läsnäolon huoneessa, niin kuin yleensä muutkin, jotka kokevat saman - unihalvauksen. Mutta siitä kerron teille toisella kertaa...