Anna valosi loistaa

Olen hiljattain kiinnostunut tietämään enemmän eräästä vanhasta paranormaalin kyvyn muodosta. Tavat tulkita sitä ja kohdata sitä ovat muuttaneet muotoaan vuosisatojen vaihtuessa, mutta asiasta kerrotaan silti useissa lähteissä saman tyylisesti. Kyseessä on ihmisen valosäteily. Nykykielessä ilmiö tunnetaan parhaiten aurana.

Aura on ennenkaikkea parapsykologinen termi, jolla tarkoitetaan elollista olentoa ympäröivää energiakenttää. Kirjassa Maailman mysteerit - Selittämättömiä ihmeitä ja arvoituksellisia ilmiöitä (Genzmer & Hellenbrand, Gummerus, 2013) kerrotaan, että ihmisen valosäteilystä alettiin kerätä tietoa 1940-luvulla. Tällöin todettiin ilmiötä esiintyvän eniten kahden eri ihmisryhmän keskuudessa, ja nämä ryhmät olivat sairaat ja syvästi uskovaiset. Haavat saattoivat loistaa kirkkaina tai vainajat himmeinä, jopa ihmisruumiin nesteet saattoivat säteillä, ja tästä mainitaan olevan jopa lääketieteellistä todistusaineistoa. Kirjassa kerrotaan, että parapsykologiassa aura määritellään ihmisen henkisen tilan säteilyksi, jonka tietyt näkijät tai meediot pystyvät näkemään. Auraa voidaan käyttää myös terapiamuotona, sillä sen kerrotaan olevan tunteiden ja terveyden voimakenttä.

Kirjassa mainitaan myös monien parapsykologien olevan samaa mieltä siitä, että auran syntymiseen vaaditaan auran vapauttajien ja auran havaitsijoiden yhteistyötä. Eli jotkut omaavat kyvyn vapauttaa auransa loistamaan ja toiset osaavat havaita sen. Toisin sanoen vaikuttaa siltä, kuin tässäkin olisi pohjimmiltaan kyse kuudennesta aistista. Tietynlaisesta erityisherkkyydestä, mahtavasta ylimääräisestä kyvystä tai salaperäisestä, valjastamattomasta voimasta. Joka tapauksessa jostain, johon täytyy uskoa ja suhtautua avoimesti.

Eräässä Healthlinen artikkelissa käsitellään auraa, ja sainkin siitä mehukkaasti lisätietoa aiheeseen. Ensinnäkin siinä käsitellään auraa energiana, joka jokaisesta kumpuaa. Näin ollen myös esimerkiksi tilanteet, joissa tietty ihminen saa olosi tuntumaan hyvältä, joku toinen kiusalliselta ja kolmannen kanssa on rentoa alusta alkaen eivät johtuisikaan mistään muusta, kuin siitä että tunnistat heistä hehkuvan energian. Heidän auransa, vaikket sitä näkisikään. Artikkelissa mainitaan kuitenkin, että auran näkemistä voi harjoitella, ja hyvä lähtökohta on aloittaa harjoittamalla "ääreisnäöllään katsomista". Niin sanotusti sivusilmällä saattaa nähdä auran helpommin, ja se saattaa olla valoa tai värejä.

Minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta auran näkemisestä. En ole koskaan itse nähnyt auraa, omaani tai kenenkään muun, enkä tunne henkilökohtaisesti ketään tämän kyvyn omaavaa. Toivon, että tämä blogiteksti tekee muutoksen tähän tilanteeseen. Ajatuksen tasolla tuntuu siltä, että auroja näkevä henkilö on todella sinut oman energiansa kanssa.

On todella kiehtovaa ajatella, että meistä jokaisesta säteilee ympärillemme jonkinlaista energiaa. Se selittäisi myös ne ihmiset, jotka tuntuvat valaisevan koko huoneen läsnäolollaan. Tai ne, joiden läsnäolo tuntuu imevän kaiken valon ja ilon tilasta. Jännittävällä tavalla tämä antaa myös mallia ajatukselle, jossa kuolemamme jälkeen sisällämme ollut energia vapautuu ulos kehoistamme. Mutta mitä sille sitten tapahtuu?

Kenties kierrämme kehää ja synnymme uudelleen? Ehkä jäämme vanhan kotimme nurkkiin epämääräisenä energiana tai jopa pahantahtoisena räyhähenkenä? Rajalla käyvät palaavat kertomaan kokemuksistaan uskoen kuoleman jälkeiseen elämään paremmassa paikassa. Sellaisessa, jossa on aina hyvä olla.

Oli kyseessä kenen tahansa uskomus, tai totuus, on varmaa, että siihen tarvitaan jokaisen sisällä virtaavaa, voimakasta energiaa.

Henki, sielu, aura...

Ehkei mitään tekemistä toistensa kanssa tai mitään todellista yhtäläisyyttä.

Tai ehkä - sama asia eri kuoressa.

Kop, kop, kop...

Blogini ensimmäisenä vuonna spekuloin kotoani kuuluvien, selittämättömien äänien ja outojen tapahtumien johtuvan ehkä meillä säännöllisesti vierailevasta räyhähengestä. Kerroin uskovani niiden olemassaoloon, ja siihen, että niitä on kahta eri tyyppiä - elävien maailmaan (syystä tai toisesta) jääneiden kuolleiden ihmisten henkiä, tai epäpuhtaita henkiä, demoneja. Olen edelleen varma, että satunnaisesti tapahtuvat äänet ja ilmiöt johtuvat jostain paranormaalista energiasta, enkä sulje pois etteikö kotonani voisi olla jonkinasteinen räyhähenki, mutten usko sen olevan aggressiivinen. Ei ainakaan vielä. Mutta voiko se muuttua sellaiseksi, kun en ole reagoinut sen "toiveisiin" kaikkien näiden vuosien aikana?

Hiljattain koin kotonani jotain todella outoa. Jotain todella vaikeasti selitettävää. Jos haluaa kaivella tapahtuneelle järkevän selityksen, ei voi lähteä muulla kuin sattuma-kortilla peliin mukaan. Olen useampaan otteeseen maininnut blogissani vaatehuoneestamme, jonka liiketunnistinvalot elävät omaa elämäänsä, etenkin alkuyöstä ne syttyvät päälle kuin siellä kävisi joku. Joskus ne saattavat vain välähtää tai syttyvät, kun ajattelen etteivät ne ole vielä tänään syttyneet kertaakaan itsestään. Se on outoa, ja se on jatkunut jo vuosia (lue muutamasta aikaisemmasta kokemuksesta mm. teksteistä Alaskan aaveita, Tammikuun tapahtuma ja Yöllinen kohtaaminen).

Tämä kerta oli kuitenkin erilainen. Yö oli jo laskeutunut, ja olin menossa nukkumaan. Puolisoni oli yövuorossaan ja lemmikkini kuorsasivat omilla tahoillaan. Sammutin vessanvalot ja astuin käytävään. Yhtäkkiä öinen hämäryys välähti sinertävästä loisteputkivalosta, joka tulvi vaatehuoneestamme. Kuin liiketunnistin olisi avonaisesta ovesta  tunnistanut minut käytävältä. Olen varmasti aikaisemminkin kertonut, ettei se ole mahdollista, sillä vaatehuoneen oviaukko sijoittuu kauemmas ja "syvemmälle" asunnossamme. Liiketunnistin reagoi joskus aikanaan liikkeeseen, joka oli kohtisuorassa linjassa oviaukolta, mutta käänsimme sen osoittamaan kohti vaatehuoneen pimeää nurkkaa, jottei se suotta syttyisi joka ikisellä kerralla kun nopeasti nappaa vaikka pyyhkeen hyllyltä.

Katsoin huoneesta tulvivaa valoa, olen jotenkin niin tottunut sen olevan osa kotiani, etten tuntenut tapahtuneesta suurempaa jännitystä. Silloin liukuovi kuitenkin kolahti voimakkaasti. Säpsähdin hiukan ja rauhoitin kiihtyvään tahtiin lyövää sydäntäni sattumalla. Kävelin kohti makuuhuoneen ovea, kun aivan selkäni takaa vessanovi kolahti. Nyt minua jännitti jo jollain oudolla tavalla melko paljon, olin juuri tullut ulos siitä huoneesta. Astelin makuuhuoneeseen, mielestäni suljin oven selkäni takana ja tasasin hengitystä. Sattumaa, sattumaa, sattumaa...

Kolmas kolahdus pamahti korvani juuressa ja makuuhuoneemme ovi avautui selkäni takana itsekseen. Melkein hyppäsin ilmaan säikähdyksestä. Ovi ei avautunut rauhallisesti ja hiljaa, vaan melko voimakkaasti, kahva iski makuhuoneemme seinään. Käännyin katsomaan ja lähes rukoilin, että näkisin oven takana kissani tai koirani, vaikka tämä olisi ollut niillekin epätyypillistä käytöstä. Mutta seurassani oli vain yö ja pimeys. Ja ehkä...

Monesti valot ja mahdolliset äänet ovat rajoittuneet vaatehuoneeseemme tai sen liukuoviin, nyt ne olivat vyöryneet melkein iholleni. Ne eivät olleet enää vaatehuoneemme ilmiö, vaan jotain täysin muuta. Uutta, vahvempaa, erilaista. Kuin jokin voima olisi tullut vaatehuoneestamme ja seurannut minua makuuhuoneeseen.

Tämä yliluonnollinen, selittämätön tapahtuma on tuoreena muistissani, ja nostaa ihoni kananlihalle. Jokin energiavirta kulki asuntomme halki tuona alkuyönä. Mitä se tahtoi, mikä se oli? Haluanko todella tietää?

Tuona yönä läiskin itsekin lähes epätoivoisesti sattuma-korttia pelipöytään, jossa olin jo hävinnyt. Pokerinaamani petti viimeistään silloin, kun makuuhuoneen ovenkahva kolahti seinään.

Nyt, istuessani läppäri sylissäni yläkerrassamme teksti lähes valmiina edessäni, kuulen, kuinka alakerrassa vaatehuoneen valot napsahtavat päälle. Hiljaisuus on kammottava, äänekäs.

Minusta alkaa tuntua siltä, etten välttämättä valvo yksin.

Kop, kop, kop...

Kuka siellä?

Räyhähenki

Niin kauan kuin olen asunut nykyisessä kodissani olen ajatellut, että kotonani kaikuvat öiset kolahdukset ja muut selittämättömät äänet saa ehkä aikaan jonkin sortin kummitus tai levoton henkiolento, mutta vasta hiljattain tutustuin todella siihen ilmeisimpään: räyhähenkeen. Ajatuksena, ja sanana, räyhähenki kuulostaa kammottavalta, sillä se tuo mieleen väistämättä jotain negatiivista, kontrolloimatonta voimaa, jonka kiukku kasvaa ajan kuluessa. Räyhähenki ei kuitenkaan välttämättä ole aggressiivinen, mutta ääntä se yleensä pitää, tyypillisesti liikuttelemalla elottomia esineitä. (Muistatteko suklaarasian tipahtamisen aikaisemmassa blogitekstissäni Kuolleet eivät koputa?)

Räyhähenki sana tulee saksankielisestä poltergeist -sanasta. Poltern viittaa suomeksi rähjäämiseen ja kolisteluun, geist tarkoittaa henkiolentoa tai kummitusta. Ilmiönä poltergeistit aiheuttavat laahaavia, raapivia, askeleenomaisia ääniä tai koputuksia, liikuttelevat esineitä tai saavat jopa nestemäisen aineen leviämään selittämättömästi. Räyhähenkien kerrotaan kuitenkin piinaavan yleensä vain lyhyen, ennalta määrittelemättömän ajanjakson aikana, joka saattaa kestää viikoista kuukausiin, jopa vuosiin. Kotonani äänet ja tavaroiden siirtely tapahtuvat aina muutamien kuukausien sykleissä, jättäen meidät aina joksikin aikaa rauhaan. Muistan yhden vuoden, jolloin en huomannut mitään erikoista tapahtuvan, mutta sitten "räyhähenkemme" palasi, ja aloitti näyttävästi astioiden kolistelulla keskellä kirkasta kesäpäivää.

Räyhähenki-ilmiöille on sekä paranormaalien tutkijoiden, että skeptikoiden selityksiä. Näistä ensimmäisen ryhmän mukaan poltergeist on epäpuhdas henki, demoni tai paholainen, joka hyödyntää otollista tunnetilaa hyökkäykselleen (esimerkiksi spiritismin aiheuttamaa jännitettä) tai tahallisesti hakeutuu meidän "ulottuvuuteemme". Paranormaalit selitykset tarjoavat myös vaihtoehtoa siitä, että poltergeist onkin ihmisperäinen ilmiö, kuolleen ihmisen henki, joka on jostain syystä jäänyt maalliseen maailmaan. Myös ihmisen itsensä tahattomat psykokineettiset voimat on annettu yhdeksi vaihtoehdoista. Tuolloin tapahtumat keskittyvät yleensä yhden tietyn ihmisen ympärille, eivätkä esimerkiksi piinaa koko perhettä. Skeptikot väittävät räyhähenki-ilmiön takana olevan luonnollisen tapahtuman, hallusinaation tai aivan yksinkertaisesti vain mielikuvituksen. (Lähde: Wikipedia - Poltergeist)

Minä uskon räyhähenkien olevan joko elävien maailmaan jääneiden kuolleiden ihmisten henkiä tai epäpuhtaita henkiä, demoneja. Niin hienoa kuin olisikin pystyä liikuttelemaan esineitä psykokineettisesti tai aiheuttaa mystisiä ääniä, en kuitenkaan usko siihen mahdollisuuteen, vaikka toki on tunnettu fakta, että käytämme aivoistamme vain murto-osaa. Potentiaalia meistä siis kyllä löytyy, ja varmasti pystyisimme uskomattomiin asioihin jos osaisimme valjastaa kaiken voiman, joka uinuu pääkopissamme. Lisäksi teoria psykokinesiasta antaa ymmärtää, että poltergeist-ilmiö keskittyisi aina vain yhden ihmisen ympärille, vaikka historiassamme on ilmiöön viittaavia tapahtumia, joita on ollut useampi ihminen samaan aikaan todistamassa, ja jotka eivät ole vaatineet tietyn ihmisen läsnäoloa, vaan ovat esimerkiksi tapahtuneet tietyssä paikassa. Toisaalta löytyy myös tapauksia, joissa räyhähenki on seurannut yhtä ja samaa ihmistä minne ikinä tämä meneekin, antamatta hänelle rauhaa.

Skeptikoiden selityksistä mikään ei ole mielestäni uskottava, sillä räyhähengen touhuja on usein ollut todistamassa useampikin ihminen kerralla, sulkien selityksistä pois hallusinaatiot ja mielikuvituksen. Eikä luonnollisena tapahtumana mielestäni voi pitää sitä, että tavarat lentelevät itsestään pöydältä lattialle keskellä yötä. Tai minään muunakaan ajankohtana, jos ei puhuta maanjäristyksistä tai muista luonnonilmiöistä.

Kodistani kuuluvat koputukset, askeleet ja pamaukset voivat aivan hyvin olla räyhähengen aiheuttamia. Toisinaan on hiljaisempia ajanjaksoja, ja toisinaan herään joka yö outoon meteliin. Viime aikoina mukaan on tullut uusia piirteitä: vaatehuoneemme liukuovi on avautunut itsestään selkäni takana ja saman huoneen liiketunnistinvalot rävähtelevät toisinaan ilman selitystä päälle, yleensä aina poikkeuksellisen lyhyeksi aikaa. Tänään niin kävi viimeksi. Kylmät väreet kilpailivat pitkin ihoani kun huomasin valojen syttyvät sivusilmälläni. Käänsin hitaasti katseeni rakosellaan olevaan liukuoveen inhottavan tietoisena siitä, että olin yksin kotona, lemmikitkin olivat ulkosalla. Muutaman pitkän sekunnin ajan katsoin räpäyttämättä vaatehuoneeseen, kun valot yhtäkkiä sammuivat. Niiden ajastus on normaalisti aina pidempi, siispä tuokin seikka oli outo, ja toi mieleeni välittömästi pelottavan väitteen, jonka olen kuullut vuosia sitten:

                       Kun valot välähtelevät tai sammuvat itsestään, on kuollut astunut                                    huoneeseen.