Jouluruletti

Joulun aika on täynnä tunnetta, täynnä taikaa. Nykyajan kaupalliset jouluperinteet ovat kaikkea muuta kuin pelottavia, vaikka näin ei ole aina ollut (lue tekstini: Pakanallinen pukki). Vuosien saatossa niin perinteet kuin uskomuksetkin muuttuvat, ja ihmiset ovat menettäneet "taikauskoaan". Enää ei jätetä puuroa saunatontuille tai tehdä taikoja tallin takana, vaikka jotkin satuolennot säilyvätkin tiukasti joulun vietossamme.

Luin kirjasta Myytillisiä tarinoita (Simonsuuri & Tuomi, SKS, Hansaprint 2017, aikaisemmin mainittu blogissani mm. tekstissä Syntynyt kuolemaan) eräästä Nakkilassa tapahtuneesta, kammottavasta "enteestä", joka liittyi joulun ajan ennustamiseen. Tarinan mukaan kertojan mummu oli aikoinaan Huhtalan torpan emäntänä, ja päätti jouluaattoiltana mennä vanhan tavan mukaan ulos katsomaan ikkunan takaa joulupöydän ääreen istuutunutta perhettään. Perheen emäntä näki kaikki rakkaat perheenjäsenensä ikkunan takaa, mutta katsoessaan pientä tyttöään Kristiinaa, huomasi hän järkytyksekseen näkevänsä tytön lasin läpi ilman päätä. Hän ymmärsi, että Kristiinan päivät olisivat luetut, ja että tämä menehtyisi tulevana vuonna. Emäntä ei kertonut kenellekään näkemästään. Kun Kristiina seuraavana kesänä sairastui, sanoi perheen äiti heti, että pikku-Kristiina kuolisi. Hän kertoi tienneensä sen joulusta saakka. Niin kävikin, Kristiina menehtyi kesän aikana.

Kertojan mummu kehotti lapsiaan luopumaan tästä tavasta katsoa jouluaattoiltana ikkunan takaa perhettään, sillä hänelle se oli tuottanut vain tuskaa.

En ollut aikaisemmin kuullut kyseisestä perinteestä, mutta minun on pakko myöntää tuntevani suurta kiusausta mennä jouluaattoiltana ulos kurkistamaan ikkunasta. En kuitenkaan usko tekeväni sitä, rohkeuteni ei lopulta riitäkään. Ikkunan takana istuvat kuitenkin itselleni kaikkein tärkeimmät, ja vaikka en uskoisikaan kyseiseen "enteeseen", saisi se minut vähintään vainoharhaiseksi. Ja vuosi on pitkä, pitkä aika olla vainoharhainen.

Venäläinen ruletti ei ole minua varten, ei missään muodossa, millään panoksella. Vaikka tällainen ennustus voisi joskus toimiakin, ehkäpä luvata jotain hyvääkin, on tietämättömyys tulevaisuudesta siunaus.

Mieltäni polttava kysymys onkin...
Uskallatko sinä tehdä sen?

*****     *****     *****     *****     *****     *****     *****     *****     *****     *****

Kiitos kuluneesta vuodesta kaikille lukijoilleni! Sukelletaan jälleen selittämättömyyksiin ensi vuonna.

Hyvää joulunaikaa ja onnea vuodelle 2018!

Ystävällisin terveisin,
HR

*****     *****     *****     *****     *****     *****     *****     *****     *****     *****

Jos metsään haluat mennä nyt...

Marraskuisessa metsässä on jotain hyytävää. Pimeys laskeutuu sankkana verhona varhain, ja lähes aina metsän oma soundtrack tarjoaa rapinaa, napsahduksia ja vesipisaroiden ropinaa maahan pudonneille lehdille. Siellä on aavemaista ja hiljaista, mutta kuitenkin omalla tavallaan äänekästä.

En käy usein marraskuun pimeyden saavuttua töiden jälkeen metsälenkeillä, mutta toisinaan tuntuu, että tarvitsen metsän rauhaa kiireisen päivän jälkeen. Tällöin mielessäni pyörivät yleensä työkuviot, mutta metsä vaimentaa niiden takaraivoani vasaran lailla hakkaavan äänen. Metsästä löytää mielenrauhaa.

Ainakin useimmiten.

Hiljattain lähdin tekemään koirani kanssa metsään pimeällä juuri tällaista metsäkävelyä mielenrauhan ja parempien unien toivossa. Sainkin jotain muuta.

Otin mukaani voimakkaan taskulampun. En osaa edes sanoa, kuinka kauas se valaisee, mutta kantama on helposti parisen sataa metriä. Tuona iltana ilmassa oli kuitenkin usvaa, joka vaimensi valon ja äänet tehokkaasti, tappavasti.

Koirani innokas kirmailu rauhoittui jonkin aikaa käveltyämme, en kiinnittänyt siihen suuremmin huomiota. Aloin juuri löytää kyvyn rentoutua, kun koirani vinkaisi aivan jalkojeni juuressa. Hätkähdin ajatuksistani ja käänsin taskulampun valokeilan sen tassuihin tarkastaakseni oliko se kenties satuttanut jalkansa. Koirani tuijotti minua, silmät loistaen turkoosia heijastusta takaisin. Kehotin sitä jatkamaan, ja se siirtyi jalkojeni juureen. Jotain oli vialla. Vaikka en halunnut antaa pelolle valtaa, en voinut estää sydämeni sykettä kohoamasta. Annoin taskulamppuni kirkkaan valokeilan liukua synkän metsän siimeksessä, osuen puusta toiseen. Harmaa, kostea ilma leijui ympärilläni.

Jatkoin matkaa ripeämmin, pääsisin pian metsätielle, jota kautta voisin vaikka juosta takaisin ihmisten ilmoille. Oikealla puolellani kohosi puinen rinne, vasemmalla kuuset hipoivat kohti sysimustaa yötaivasta. Yhtäkkiä kuulin rinteeltä voimakkaan rasahduksen. Koirani kulki kiinni jaloissani, ja tunsin sen säpsähtävän. Kohotin sydän kurkkua hakaten lampun valon ylös, ja muutaman kymmenen metrin päässä meistä välähti silmäpari melko korkealla maanpinnasta. Taisin huudahtaa ääneen, silmäpari kääntyi pois ja tuli aivan hiljaista.

Se oli hirvi. Tai peura. Jokin kookas yksilö. Pakko olla niin. Aivan.

Hoin itselleni järkeviä vaihtoehtoja kuin mantraa. Kuitenkin tunsin pelkoa, sillä koirani on ennenkin törmännyt kyseisiin vaihtoehtoihin, ja yleensä vain rohkeasti haukkunut niille. Ehkä pimeys sai senkin pelkäämään. Ja se vaistoaa minun pelkoni. Kieltäydyin ajattelemasta, että sen pelko oli alkanut aikaisemmin kuin omani.

En halunnut jäädä odottamaan lähempää tuttavuutta hirven tai peuran kanssa pimeässä metsässä, joten lähdin jatkamaan eteenpäin entistä sukkelammin. Koirani inisi ja murisi vaimeasti. Jostain takaamme kuului tömähdys. Käännähdin katsomaan, mutta valo näytti vain puunrunkoja.

Ei enää pitkä matka metsätielle. Harpoin eteenpäin.

Silloin koirani alkoi haukkua taaksepäin. En uskaltanut kääntyä katsomaan vaan kiristin tahtiani, kun yhtäkkiä kuulin raskaita juoksuaskeleita takaani. Ne tömisivät kauempana, mutta kuulosti siltä kuin ne lähestyisivät - ja vauhdilla. Huudahdin ja pinkaisin pakoon niin lujaa kuin jaloistani lähti.

Pääsin metsätielle, ja juoksin vielä senkin. Pysähdyin vasta päästyäni ensimmäisen talon kohdalle, painuin kaksinkerroin vetämään henkeä. Koirani käyskenteli hermostuneena vierelläni. Kun sain sydämeni sykkeen tasaantumaan, kohottauduin ylös ja valaisin tärisevin käsin synkkää metsää. Kaikkialla oli tyyntä, hiljaista.

Usva tuntui melkein kiertyvän ympärilleni avonaisessa maastossa.

Kiirehdin sen läpi kohti kotia, mieleni sekaisin ja rauhattomana.

Olisiko se ollut joku ihminen, keksinyt tilaisuuden pelotella? Joku niistä hyypiöistä, jotka pukeutuivat viime syksynä pelleiksi pelotellakseen muita. Ehkä tilaisuus teki varkaan. Juoksuaskeleet olivat todellakin kuulostaneet kaksijalkaisen synnyttämiltä. Joku raskasrakenteinen olisi voinut saada ne aikaiseksi.

Ajatukseni kiirivät myös menneisyyteeni, entä jos vaanija lapsuudenkotini läheisistä metsistä on löytänyt minut?

Koirani pelko oli kuitenkin jotain uutta ja kammottavaa. Kuin se olisi vaistonnut todellisen vaaran.

Ehkäpä uhka olikin todellinen. Joku halusi pelotella minut kuoliaaksi. Samat hohtavat silmät, jotka seurasivat kulkuani metsässä.

Kylmät väreet riipivät käsivarsiani, kun ymmärsin, että mikäli kyseessä oli yksi ja sama pelottelija, se ei voinutkaan olla ihminen.

Meidän silmämme eivät heijasta valoa pimeässä.

Sattumien summaa, vai todellinen uhka?

Koirani tietäisi vastauksen.

Vainajia muistaen

Pyhäinpäivä.

Vainajien muistopäivä.

Päivä, jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme.

Eräs tuttavani muistaa aina pyhäinpäivän sinä päivänä, jolloin hänen vain vähän aikaisemmin samana syksynä kuollut äitinsä yritti tavoittaa hänet. Päivä, jolloin kuollut kurkotti kohti eläviä, saadakseen viestinsä perille.

Tuttavani nukkui levottomasti pyhäinpäivän aamuyönä. Hänen mielessään pyöri hautajaisjärjestelyt. Kuka lukisi adressit, mitä hän voisi sanoa hautajaisissa, olisivatpa ne jo ohi... Hän kaipasi äitiään, mutta halusi jo toipua, jatkaa eteenpäin.

Hän näki unta äidistään. Tai niin hän asiaa kuvailee. Unessa äiti käveli hänen sänkynsä viereen ja kumartui kuiskaamaan tuttavani korvaan jotain. Tuttavani havahtui unestaan, joka oli ollut todenmakuinen, hän miltei tunsi vielä äitinsä kosketuksen olkapäällään. Ikävä korvensi sisuksia, joten oli täysin ymmärrettävää, että äiti oli tullut hänen uneensa. Aivot yrittivät jäsennellä asioita, tapahtumia. Tuttavani ei uskonut aaveisiin, tuonpuoleiseen tai elämään kuoleman jälkeen. Loppu oli loppu. Piste elämälle, ei alku uudelle. Hänen äitinsä oli poissa, ja jatkoi elämää vain hänen muistoissaan.

Päivän aikana hän meni äidin kotitaloon, jonka ilmapiiri oli ennen ollut häntä lämpimästi halaava, hän oli aina ollut tervetullut. Nyt häntä vastassa oli vain hiljainen, tyhjä talo. Kuori elämästä, joka oli aikaisemmin sykkinyt energiaa. Tavarat hänen ympärillään henkivät äidin elämää, unelmia ja muistoja. Tämä oli ollut koti, nyt se oli vain talo.

Tuttavaani alkoi hetken päästä vaivata talossa outo tunne. Kuin joku seuraisi hänen tekemisiään. Tunne ei ollut ahdistava tai pelottava, se ennemminkin täytti hänet vienolla lämmöllä. Kuin äiti olisi paikalla, vaikka eihän hän tietenkään ollut. Väsynyt mieli ja ikävä vain tekivät tepposia.

Tunnit vierähtivät tavaroiden läpikäymisessä ja tuttavani istuutui uupuneena olohuoneen sohvalle. Tämä saisi riittää tältä erää. Hän pyytäisi Punaisen Ristin henkilökuntaa katsomaan mitä tavaraa he ottaisivat edelleen jakoon, kunhan hän itse olisi saanut jotain tolkkua järjestelylle.

Huoneen hiljaisuus laskeutui hänen ylleen kuin verho. Kun hän oli touhunnut tavaroiden kimpussa, ei talo ollut tuntunut niin tyhjältä, mutta nyt elämän poissaolo korvensi häntä. Yhtäkkiä, täysin selittämättömästi, tippui kirja äidin kirjahyllystä. Se lävähti lattialle säikäyttäen tuttavani. Hän silmäili hetken ympärilleen, kuin joku olisi voinut hiippailla huoneeseen hänen huomaamattaan tiputtamaan kirjan, ja livahtanut sen jälkeen pakoon. Huoneessa ei kuitenkaan ollut ketään. Tietenkään. Kirja oli tippunut itsestään. Sillä hetkellä se tuntui täysin loogiselta ja järkevältä vaihtoehdolta.

Tuttavani käveli kirjan luo. Se oli ikivanha sanakirja, jonka sivut olivat hiirenkorvilla ja kannet löystyneet. Ehkä se oli ollut hänen äidilleen rakas, pohti tuttavani. Hän nosti kirjan kiinnittämättä sen kummemmin huomiota aukeamaan, jolle kirja oli lattialle laskeutuessaan auennut. Kun hän nosti kirjan, tippui sen välistä pieni paperinpala.

Hän nosti paperinpalan jostain syystä tärisemään alkaneisiin sormiinsa, ja outo tunne täytti hänet. Hänestä tuntui kuin hänen äitinsä olisi seissyt hänen takanaan, aivan kuin joku olisi hipaissut hänen olkaansa.

Hän hätkähti ja avasi paperin. Siinä luki äidin käsialalla lyhyt runo:

Viisarit kääntyvät kohti iltaa,
yön saavuttava aina on.
Matkani käy huomisen siltaa,
olen onnellinen, peloton.

Runon kirjoittajasta ei ollut merkintää, eikä tuttavani löytänyt runoa internetistä googlettamalla. Hänet valtasi tunne, että äiti halusi kertoa hänelle jotain runon avulla. Että äiti oli viestittänyt hänelle asian tuonpuoleisesta onnistumalla jotenkin tiputtamaan kirjan hyllystään.

Että todella saattoi olla sellainen asia, kuin tuonpuoleinen.

Tuttavani luki kyseisen runon hautajaisissa. Hän sanoi, että sai siitä voimaa.

Hänen äitinsä kotitalo tyhjennettiin tavaroista ja laitettiin myyntiin. Vastaavanlaisia selittämättömiä tapahtumia tai tunteita ei enää ilmennyt. Tuttavani sanoo, että tunne äidin läsnäolosta saattoi olla ikävän ja unenpuutteen aiheuttamaa, mutta kirjalle ja runonpätkälle hän ei löydä järkevää selitystä.

Hän harmittelee tuossa päivässä enää vain sitä, ettei katsonut mille aukeamalle sanakirja aukeni, mitä sanoja aukeamalla oli. Myös se, mitä hänen äitinsä kuiskasi hänelle unessa on jäänyt hämärään.

Tuo pyhäinpäivä kuitenkin muutti hänen ajatteluaan, sillä hän on alkanut uskoa paranormaaleihin vaihtoehtoihin, ja ajattelee, että äiti on saanut rauhan.

Että hän on jossain muualla kuin lopullisesti poissa.

Onnellisena ja pelottomana.

Halloweenkauhua

Näin halloweenin kunniaksi katson otolliseksi jakaa suosikki urbaani legendani kanssanne. Kaikki ovat kuulleet jonkin amerikkalaisen legendan, jossa murhamies vaanii opiskelijatyttöjä bileissä, kahta intohimoisesti autossa toisiaan suutelevaa nuorta tai yksin pimeässä kotiin kulkevaa nuorukaista. Vaikka urbaaneja legendoja on monia, ja usean väitetään perustuvan tositapahtumiin, on totuus se, että moni tarina on mielikuvituksen tuotetta. Löyhät yhteydet tosielämän tapahtumiin saavat valtavan määrän lisäväriä kasvoihinsa ennen kuin ne kerrotaan eteenpäin, ja jokainen kuulija antaa oman silauksensa. Näin syntyvät, varsin perustellusti, urbaaneiksi legendoiksi kutsutut tarinat.



Kaksi opiskelijatyttöä jakoivat yliopistonsa asuntolassa saman huoneen. He saivat kuulla tentistä, joka olisi seuraavana päivänä. Toinen huonetovereista halusi opiskella tunnollisesti iltamyöhään, kun taas toinen halusi mennä tapansa mukaan nukkumaan aikaisin. Opiskelijatyttö otti oppikirjat mukaansa ja lähti muualle pänttäämään, antaakseen huonetoverilleen rauhan nukkua.

Opiskelijatyttö kävi kirjojaan läpi yön pikkutunneille saakka, kun huomasi unohtaneensa erään tärkeistä tenttikirjoista huoneeseensa. Hän hiippaili takaisin huoneensa ovelle, jonka nukkuva huonetoveri oli jättänyt auki lukosta. Tyttö sukelsi huoneen pimeyteen ja nosti kätensä varovaisesti valokatkaisimelle. Hän piti sormiaan hetken siinä, kunnes päätti hapuilla sängylleen pimeässä. Hän sulki huoneen oven, jotta käytävästäkään tuleva valo ei herättäisi hänen ystäväänsä.

Huonetoveri tuntui nukkuvan syvästi, opiskelijatyttö erotti tämän epätavallisen raskaan hengityksen huoneen toiselta laidalta. Kuulosti siltä, kuin hänen ystävänsä olisi mennyt nukkumaan suoraan juoksuharjoittelun jäljiltä. Huoneessa oli ikävä, metallinen haju, joka sai tytön ihon kihelmöimään kylmistä väreistä. Hän päätti, että opiskelisi muualla vielä niin kauan kun jaksoi, olisi ikävää koittaa nukkua iljettävän hajun keskellä. Huomenna huone täytyisi tuulettaa perinpohjaisesti.

Tyttö hapuili kirjan sängyltään kuulostellen samalla tahmeita, rauhallisia ropauksia. Ilmeisesti yhteisen kylpyhuoneen hana vuoti jälleen. Sekin pitäisi saada kuntoon huomenna. Kirja kädessään tyttö hiipi takaisin huoneen ovelle, avasi sen ja pujahti takaisin käytävään, lukiten huoneen oven perässään.

Opiskelijatyttö pänttäsi aamuyöhön saakka, kunnes nukahti oppikirjaansa vasten pöytään nojaten. Hän havahtui varhain aamulla ikkunasta kajastavaan valoon, ravisteli päätään ja päätti lähteä hetkeksi nukkumaan pehmeään sänkyynsä, hän ehtisi vielä hyvin ottaa parisen tuntia unta ennen tenttiä.

Hän asteli hiljaa makuuhuoneensa ovelle ja avasi sen varovaisesti, jotta huonetoveri ei heräisi. Yöllä haissut metallinen, alkukantainen lemu leijui häntä välittömästi vastaan, paksuna kuin seinä. Huonetoverin sängyn viereinen lattia kiilsi tummanpunaisena ja märkänä. Opiskelijatyttö henkäisi kauhuissaan nähdessään huonetoverinsa verisenä sängyllään. Tämän kurkku oli viilletty korvasta korvaan auki, ja tämän katse oli kauhusta lasittuneena kattoon. Tyttö kirkui minkä keuhkoistaan sai lähtemään ja perääntyessään huoneesta hän näki tummanpunaisella verellä seinään sänkynsä yläpuolelle kirjoitetun tekstin: "Etkö olekin iloinen, ettet sytyttänyt valoja?".


Suosikkilegendani on tässä sellaisena, kuin olen sen itse aikanani oppinut. Tästäkin löytyy lukuisia eri versioita. Yhdessä huoneesta poistuva tyttö on bileiden vuoksi poissa, toisessa poikaystävänsä luona ja kolmannessa murhatun huonetoverinsa luo saapuva tyttö tulee vasta, kun paikalla ovat jo poliisit ja rikostutkijat. Yhteinen seikka on kuitenkin teksti, jonka murhaaja eloon jäävän tytön sängyn yläpuolelle kirjoittaa ja se, että murhaaja oli huoneessa tytön käydessä siellä.

Murhaajan kylmä katse seurasi pimeään tottuneena huoneessa käyvää tyttöä. Hän ei olisi epäröinyt, mikäli tyttö olisi napsauttanut huoneen valot päälle. Luultavasti murhaajan ote murhavälineestä kiristyi samalla, kun tytön sormet kävivät valokatkaisimen päällä. Pienen hetken ajan tämä tarina olisi voinut saada täysin erilaisen lopun.

Pimeä ja synkkä halloweenin iltapäivä alkaa nyt kääntyä kohti iltaa ja yötä. Pyhäinpäivä, vainajien muistopäivä, lähestyy. Oletko valmis kohtaamaan kuolleet, jotka kävelevät pian keskuudessamme?

Entä sen makuuhuoneen pimeissä nurkissa vaanivan murhaajan?

Jälleen kerran, synkkää halloweenia!

Askeleet rajan takaa

Ulkona oli kylmää, pimeää ja koleaa. Syksyinen sade ropisi aavemaisena rumpuna lapsuudenkotini kattoa vasten, kun heräsin eräänä syyskuisena yönä tukalaan oloon. Olin potkinut peiton pois päältäni, mutta silti minulla oli kuuma. Huoneessa ei mitenkään voinut olla tavallista lämpimämpää, kuitenkin minusta tuntui kuin uisin trooppisessa ilmassa. Nousin istumaan sängyn laidalle puolisoni jatkaessa tyytyväisenä uniaan. Pyyhin hikeä otsaltani ja nousin ylös kävelemään yön hiljentämään käytävään, janoisena ja tuskastuneena.

Keittiössä join kylmää vettä ahnaasti, ja kuuntelin samalla seinäkellon rauhoittavaa naksutusta. Huoneen ilma oli ihanan raikasta ja viileää, tunsin kehoni lämpötilan laskevan. Sateen vaimentunut, tasainen ropina ja keittiön seinäkellon naksutus rentouttivat mieltäni. Kävelin vesilasin kanssa oleskeluhuoneeseen ja istuin sohvalle katsomaan ulkona vallitsevaa pimeyttä. Päätin käydä hetkeksi pitkälleni sohvalle, mieleni ei tehnyt takaisin hikisten, kuumien lakanoiden väliin. Oleskeluhuoneen kellokin viittasi ajan etenevän rauhallisesti. Suljin silmäni ja kuulostelin pimeyttä. Vähäisetkin unenrippeet karisivat mielestäni ja tunsin itseni kylmän veden virkistämäksi.

Hetken päästä kuulin hiljaisia askeleita talon toisesta päästä. En ollut kuullut yhdenkään makuuhuoneen oven avautuvan, joten olin hiukan ihmeissäni. Jonkun oli pakko tulla ulos makuuhuonestaan minun ollessani keittiössä. Ajattelin, että on parempi, jos makaan vaan hiljaa paikoillani sohvalla, ettei kukaan yöllinen vessassa vierailija säikähtäisi hahmoani oleskeluhuoneessa. Askeleet kuuluivat hetken ja lakkasivat, sitten taas kuuluivat ja lakkasivat, tällä kertaa vain hieman lähempää.

Yhtäkkiä kuulin jonkun kävelevän oleskeluhuoneeseen ja pysähtyvän sohvan päätyyn, aivan pääni yläpuolelle. Askeleet olivat kuulostaneet oudoilta, raskailta ja raahustavilta.

"Älä säikähdä, minä tässä", sanoin, sillä ajattelin että ehkä puolisoni oli noussut etsimään minua. Pakkohan sen oli olla niin, vaikka askeleet eivät olleet kuulostaneet millään lailla tutuilta. Tulija ei kuitenkaan vastannut.

Avasin silmäni ja kiepahdin ympäri.

Huone oli tyhjä.

Seinäkellon heilurin humina ja naksutus, sekä katon ropina olivat ainoat jäljelle jääneet äänet. Samassa tunsin ihoani kihelmöivän ja sykkeeni kiihtyvän. Jälleen kerran jokin oli lähestynyt minua lapsuudenkodissani.

Nousin ylös, sillä minua ei enää huvittanut lainkaan jäädä oleskeluhuoneen sohvalle odottamaan uutta kohtaamista. Nappasin vesilasin mukaani, mutta matkallani keittiöön minut pysäytti uusi ääni. Se kuului keittiön läheisyydessä olevasta kylpyhuoneesta. Erotin sateen hiljaisen ropinan takaa sen selkeästi ja voimakkaana. Kävelin kylpyhuoneeseen ja sytytin valot, suihkun hana valutti vettä norona lattialle. Kohina oli sen verran kova, ettei mitenkään ollut mahdollista sen olleen päällä hetki sitten keittiössä käydessäni. Sammutin hanan, ja katsoin hetken ympärilleni. Huoneessa ei ollut mitään muuta kummallista, mutta lattia ei ollut niin märkä että hana olisi ehtinyt valua jo koko yön.

Askeleet alkoivat täältä suunnalta. Kuka liikkui talossa keskellä pimeintä yötä? Miksi hana? Entä askeleet luokseni sohvalle? Mikäli talossa olisi yöpynyt lapsia, selittäisin ilmiöt heidän jekkuinaan ja saisin mielenrauhan. Mutta paikalla oli lisäkseni vain aikuisia, jotka todennäköisesti nukkuivat täysin tietämättöminä tapahtumista. Kissani ja koirani olivat unessa makuuhuoneessa. Ja viimeksi kun tarkistin, niillä molemmilla oli perinteiset tassut, eikä kykyä rahnustaa eteenpäin kahden jalan varassa.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kuulen nuo samat askeleet lapsuudenkodissani tai kun jotain selittämätöntä tapahtuu (lue viimeisimmistä tapahtumista esimerkiksi Valo kesäyössä tai Hahmo peilissä). Tuntuu, että selittämättömyydet tulevat joka kerran lähemmäksi. Mikäli kyse todella on paranormaalista voimasta, tuntuu siltä, että joku/jokin yrittäisi kurkottaa puoleeni rajan takaa. Tunnen olevani rohkeampi, valmiimpi. Mutta en sentään vielä niin valmis.

Ehkä kyseessä ei ole mitään aggressiivista.

Ehkä.

Mutta tunkeilevammaksi se jokin tulee päivä päivältä...

Paranormaalia matkailua: Kummitusnähtävyydet

Iltalehti uutisoi 17.9.2017 muutamasta suositusta turistikohteesta, joissa kertoman mukaan kummittelee. Kaikista kiehtovin tarina löytyy Pariisin Eiffel-tornin historiasta, mainitsinhan aikaisemmassa matkailuaiheisessa blogitekstissäni jo siitä, kuinka rakkaus ja intohimo ovat erityisen väkeviä voimia, ja kiinnittävät helposti kuolevan hengen vielä osittain elävien maailmaan. Tuon kertomuksen mukaan Eiffel-tornissa kummittelee nuori nainen, jonka miesystävä työnsi julmasti alas tornista varmaan kuolemaan tämän kieltäydyttyä miehen kosinnasta. Entiset rakastavaiset olivat sopineet tapaavansa tornissa suosikkipaikassaan, miehen tarkoituksena saada nainen suostumaan lopulliseen ja ikuiseen sitoutumiseen, naisen tarkoituksena jättää mies, ja jatkaa eteenpäin. Jotain lopullista todella tapahtui, ja tornissa vierailevien mukaan myöskin ikuista, sillä monet ovat raportoineet kuulevansa tuon traagisen tapahtuman toistuvan tornissa uudelleen ja uudelleen. He ovat kuulleet nuoren naisen kikatusta, sitten kiivastunutta keskustelua ja lopulta selkäpiitä kylmäävää kirkumista.

Olen kuullut ennenkin kummituksista, jotka jäävät toistamaan "omaa kuolemaansa". Nuo henget ovat kirottuja tuohon kohtalokkaaseen hetkeen, jokin tapahtuneessa sitoo ne siihen. Melko lähellä lapsuudenkotini seutuja sijaitsevalle junaradalle on moni ihminen päättänyt päivänsä vuosien saatossa. Seudulla kulkee tarina, jonka mukaan nuori poika astui junaraiteelle junan puskiessa armottomasti sitä pitkin, sillä pojan tyttöystävä jätti hänet. Kerrotaan, että poika hyppäsi erään pensaan takaa, mutta olisikin muuttanut mielensä ja koittanut loikata alta pois - liian myöhään. Tapahtumapaikalta löytyi kaksi valokuvaa, toisessa oli pojan vanhemmat, ja toisessa tyttöystävä, joskin tämän kuva oli repeytynyt, eikä sitä löydetty kokonaan. Samassa kohdassa noilla raiteilla on nähty usein seisovan hahmo, joka tuijottaa alaspäin käsissään olevaa pientä paperinpalaa, mahdollisesti valokuvaa. Hahmo on kadonnut kuin savuna ilmaan, kun sille on huudettu ja varoitettu lähestyvästä junasta.

Eiffel-torni saattaa olla henkien läsnäololtaan lähes Aokigaharan itsemurhametsän veroinen tapaus, sillä se on myös suosittu itsemurhapaikka. Tornin rakenteet ovat nähneet paljon tuskaa, ja vahvaa, pohjatonta epätoivoa. Nuo voimakkaat tunteet ovat väkisin jättäneet jälkensä.

Iltalehden kummittelevista turistikohteista mainitaan myös Moskovan Kreml, Hawaii Volcanoesin kansallispuisto Yhdysvalloissa, Rooman Colosseum, Kiinan muuri sekä Yhdysvalloissa sijaitseva Grand Canyon. Colosseum on paikka, jossa verenvuodatukselta ei ole vältytty, ja Kiinan muurin alle huhutaan haudatun muuria rakentaessa kuolleita. Paranormaalia matkailua ajatellen nämä eivät kuitenkaan ole hyviä kohteita, ellei jollain ilveellä pääsisi paikalle silloin, kun siellä ei ole tuhansittain muita turisteja. Enkä keksi siihen mitään laillista keinoa.

Viime vuonna Iltalehti uutisoi myös Suomessa olevista kummituskohteista, joista pari on jo blogiinikin asti löytäneet tiensä (lue: Mustion linnan kummitukset ja Kummituskämppä). Myös tarina Kaivopuiston vanhalle rautatielle kuolleista pojista tuo erään aikaisemman tekstini Suomiehestä mieleeni. Kaivopuiston kertomuksen mukaan lapsensa menettänyt äiti kävi talvisin piirtämässä kuolinpaikalle lumeen kaksi ristiä, kesäisin hiekalle. Kun äiti menehtyi, alkoi ristejä ilmestyä kolme.

Jos todella uskaltaisi, olisi hienoa päästä vierailemaan kohteissa, joissa kerrotaan kummittelevan. Joissa joku onnekas, tai epäonnekas (riippuu kummasta suunnasta asiaa katsoo), on päässyt todistamaan yliluonnollista tapahtumaa aivan nenänsä edessä. Kun jotain niin konkreettista kokisi, olisiko enää koskaan oma itsensä, vai jättäisikö tapahtuma ikuiset arvet?

Iltalehden artikkeli maailman kohteista alkaa videolla, jossa kerrotaan Helsingin Bulevardia-apteekin alkutaipaleista. Vuonna 1941 farmaseutti näki apteekin kellarikerroksessa valoa hohtavan henkiolennon, joka liiteli häntä kohti kuin apua anoen. Farmaseutti ryntäsi takaisin yläkertaan ja lukitsi itsensä turvaan, suostuen poistumaan vain kollegan läsnäollessa. Tuo farmaseutti olisi aivan varmasti sitä mieltä, että oli epäonnekas, ja tapahtuma vahingoitti hänen psyykettään loppulämän ajaksi. Kuitenkin suomalainen Haamujengi, eli Aavedatan Marko ja Jupe Keskitalo luultavasti riemastuisivat kokemastaan. Meitä on moneen junaan.

Minä taas...

No, saisin todella, todella hyvän tekstin.

Ja siitä päätellen, että muutama varjohahmo ja selittämättömät äänet ja liikkeet sekä kotonani että lapsuudenkodissani saavat minut kauhusta suunniltaan, saattaisi olla, että muutama lamppu jäisi yöksi päälle, jotta uskaltaisin edes hiukan nukkua.

En kuitenkaan voisi koskaan enää ummistaa silmiäni paranormaalilta, en nyt kun olen alkanut ymmärtää sen olemassaolosta.....

Se mitä tapahtuu yläkerrassa, jääköön yläkertaan

Syyskuu. Syksy todella on saapunut, ja sitä myöden myös pimenevät illat. Edessä on vainajien muistopäivä, päivä jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme, sekä tietenkin kaupallistunut halloween. Syksyisin uskottiin kuolleiden henkien olevan lähempänä kuin koskaan luonnon kuihtuessa.

Kesän aikana oli pitkiä rauhallisia kausia, jolloin mitään selittämättömyyksiä ei tapahtunut, mitä nyt ukonilmojen aikaan valot syttyivät itsestään ja joskus satunnaisesti muulloinkin. Ehkä joitain ääniäkin kuului öisin, mutta kesän valossa ja unenpuutteessa sanoin joka kerran itselleni sen olevan kissan syytä. Toisinaan itseään on niin helppo huijata.

Mutta yö viikko sitten, se oli erilainen.

Näen paljon unia, ja muistan ne yleensä aamuisin hyvin. Uniin saattaa joskus sekaantua ympärilläni kuuluvat äänet niin sisältä kuin ulkoa, kuten kerroin mm. blogitekstissäni Valo kesäyössä. Viime kuukausien aikaiset huonosti nukutut yöt ovat olleet oivia, tyhjiä tauluja sekaville unille ja todellisuuden sekä unen rajojen hämärtymiseen. Olen monesti heräillyt kesken unen ja "kuullut" vielä hetken unien ääniä, mutta äänet ovat lakanneet nopeasti kun olen kiskonut itseni ylös unen utuisesta maailmasta. Valo kesäyössä -tekstissäni näin ei ollut.

Tuona yönä näin "perusunta", jonka tapahtumat sijoittuivat työpaikalleni. Siinä ei ollut mitään poikkeuksellista, selvitin parin työkaverini välistä kahnausta. Unessani alkoi kuulua lapsen kiukkuista huutoa. Ääni kuului selvästi pienelle pojalle, eikä se sopinut meneillään olevaan uneeni. Hetken pohdin unissani mistä ääni oli yhtäkkiä alkanut kuulua, kunnes rupesin heräilemään. Huuto vaimeni, mutta kuului edelleen "lapsen kiukutteluna" avatessani silmäni. Unenpöpperössä päättelin äänen tulevan naapurista.

Yhtäkkiä yläkerrastamme kantautui pari tömähdystä, suoraan makuuhuoneemme yläpuolelta. Pienen pojan ääni kuului vielä hetken, eikä se kuulostanut mielestäni naapurista tulevalta jo pelkästään sen vuoksi, ettei naapurissamme asu pieniä poikia. Ääni oli liian kirkas, selkeä, tullakseen seinien takaa. Tömähdykset olivat kuulostaneet pieniltä askeleilta yläkerrasta. Lapsen kiukkuiselta, mielenosoitukselliselta kävelyltä. Jähmetyin sängylläni ja tunsin kauhun hiipivän itseeni. Äänet hiljenivät ja yö oli taas untuvaa, hiljaista ja pehmeää.

Tuijotin hetken makuuhuoneemme kattoa ulkovalon hämärässä kajossa ja komensin pelontunteen pois sisältäni. Kyseessä oli väkisin ollut pelkkä uni. Koiramme katsoi minua ihmeissään sänkyni vierellä, myös kissa tuijotti minuun väsyneellä katseellaan. Olinko minä herättänyt nekin?

Mielessäni pyöri hetken tapahtumat, joita aikaisemmin on kotonani käynyt, kuten esimerkiksi suklaarasian tipahtaminen pöydältä itsestään. Ajatukset rynnistivät mieleni läpi, kuin olisin avannut jonkin oven ja päästänyt ne riehumaan mieleeni vapaasti. Päätin työntää pelon takaisin sinne mieleni komeroon, josta sen olin juuri laskenut irti. Olin väsynyt ja ajattelin antaa asian olla, en uskaltaisi nousta. Päätin, että kyseessä oli uni. Piste.

Kuulin henkäisyn vierestäni ja puolisoni unisen äänen toteavan, että "nuo pojan äänet kuulostivat ihan siltä kuin ne olisivat tulleet yläkerrasta".

Tunsin sydämeni alkavan lyödä jälleen piirun verran kovempaan tahtiin. Puolisoni oli kuullut saman. Se ei ollut unta.

"Olisivatko tulleet naapurista? Mutta eihän naapurissa ole poikaa", sain suustani.

"No ei", puolisoni totesi vaimeasti tyynyään vasten, "mutta mikä muukaan se olisi ollut".

Niinpä. Mikä muukaan?

Tuijotin kattoa kuunnellen sydämeni rummutusta ja pelottavat muistot rymistivät taas mielessäni vapaalla jalalla.

Mikä muukaan?

Tervetuloa, syksy.

Lasten silmin

Kauhuelokuvat mässäilevät aiheella, joka on loppuunkaluttu lähes jokaisessa genren elokuvassa, jossa vain on lapsia. Niissä on kohtaus, jossa joku (usein toinen vanhemmista tai joku sisaruksista) kuulee lapsen puhuvan jonkun kanssa, mutta huoneessa ei ole ketään. Kun lapselta kysytään kenen kanssa hän keskusteli, antaa lapsi vastaukseksi joko hiljaisuuden, jonkin nimen tai lyhyen lauseen "hän kielsi minua kertomasta". Joissakin elokuvissa kyse on paranormaalista toiminnasta, joissain lapsi kärsii jakautuneesta persoonallisuudesta (dissosiatiivinen identiteettihäiriö) tai sitten hänellä vain yksinkertaisesti on mielikuvitusystävä. Oli kyse mistä tahansa yllä mainitusta, voi tilanne olla jo sellaisenaan äärimmäisen kammottava sivulliselle, joka sattuu tällaisen pahaenteisen keskustelun kuulemaan. Jos soppaan vielä sekoitetaan lapsen käytös, joka poikkeaa "normaalin" lapsen tavanomaisesta toiminnasta, on keitos valmis ja kauhuelokuvan loistoainekset edessämme. Entä, kun näin tapahtuu todellisessa elämässä?

Minulla oli äitini kertoman mukaan tapana puhua unissani. Aikuisiällä se on vähentynyt huomattavasti, mutta jokainen kerta on yleensä ollut samankaltainen: olen syvässä unessa ja saatan hieman liikehtiä, silmäluomeni ovat kiinni, mutta niiden alla saattaa näkyä toimintaa ja mumisen jotain epäselvästi, joskus harvoin sanon selkeitä sanoja tai kokonaisia lauseita.

Kello lähestyi puoltayötä ja äitini oli juuri menossa nukkumaan eräänä lapsuuteni yönä, kun hän kuuli minun ja sisareni huoneesta jutustelua. Keskustelu jatkui tovin, ja äitini tuli siihen tulokseen ettei kyseessä ole normaali puhelu unissani. Hän alkoi epäillä,että olemme hereillä sisareni kanssa ja päätti tulla komentamaan meitä uudelleen nukkumaan. Syksyisen yön pimeys oli imaissut kotitalomme sisälleen, niinpä äitini otti eteisen pöydältä taskulampun matkaansa. Hän sytytti lamppuun valon ja avasi varovaisesti makuuhuoneemme ovea, osoittaen taskulampun valolla tyhjää käytävää, jotta valo ei häikäisisi meitä.

Ovenraosta ei kuitenkaan kuulunut sisareni ääntä, pelkästään minun tasainen ääneni. Keskustelussa tuli taukoja, kuin olisin kuunnellut jonkun muun puhetta. Äitini ihmetteli asiaa ja siirsi varovaisesti taskulampun valokeilan makuuhuoneemme puolelle valaisten lattiaa. Sen tuomassa valossa hän näki kerrossänkymme, jonka alapedillä siskoni nukkui tyytyväisenä ja rauhallisesti. Kohottaessaan katseensa yläpedille hän näki minut istumassa sänkyni jalkopäässä jalat ristissä, katsomassa sängyn toista päätyä kuin siinä kanssani istuisi joku muu. En reagoinut valoon tai avattuun oveen, ja äitini katsoi hetken näkyä pohtien mitä tekisi seuraavaksi. Hän ei saanut puheestani selvää, kuulosti aivan kuin olisin puhunut jotain vierasta kieltä.

Äitini katsoi minuun tiukasti ja komensi minut takaisin nukkumaan. En reagoinut hänen sanoihinsa, vaan jatkoin yksipuolista keskusteluani tyhjyyden kanssa. Kun hän komensi uudelleen hiljenin ja käänsin katseeni mekaanisesti häneen. Tuijotin häntä hetken "tyhjin silmin" kunnes kömmin takaisin sängyn oikeaan päätyyn ja asettauduin takaisin peittoni alle, kiltisti ja kuuliaisesti. Hän odotti kunnes suljin silmäni, sulki sitten oven ja jäi hetkeksi kuuntelemaan yön hiljaisuutta taskulampun valossa. Mitä ihmettä hän oli juuri todistanut?

Myöhemmin tuosta tapahtumasta aloitin myös unissakävelyn, jota en kuitenkaan tehnyt usein. Kun hän kysyi tapahtumista, en koskaan muistanut niistä mitään, kuten unissakävelijät eivät yleensä muistakaan. Olin tuolloin ala-asteikäinen, eikä tapahtumissa ole sinänsä mitään outoa, mutta kun lähden pohtimaan asiaa syvemmältä, jään väkisinkin miettimään kenen kanssa keskustelin, tai luulin keskustelevani, tuona yönä? Miksi noihin aikoihin kävelin unissani?

En tietenkään tiedä tapahtumista muuta kuin äitini kertoman, mikä tekee tapahtuneesta jokseenkin pelottavan asian. Mieleeni palaa muisto tapahtumasta, jonka koin tuona yhtenä lapsuudenyönä kotonani vuosia ennen näitä tapahtumia (lue: Kuudes aisti).

Sanotaan, että lapset aistivat yliluonnolliset asiat herkemmin, sillä he eivät ole vielä tietoisesti lakanneet uskomasta, sulkeneet kuudennetta aistiaan. Joskus katsoin jopa dokumentin lapsista, joiden arkipäiväisiin näkyihin kuuluivat keskuudessamme vaeltavat kuolleiden henget. Se oli jokseenkin kammottavaa ja kylmäävää katsottavaa, lapset eivät edes osanneet pelätä näkemäänsä, mutta moni heidän vanhemmistaan oli pelosta suunniltaan.

Muistan myös aina tarinan, jonka luin Turun linnassa vierailleesta perheestä. Siinä perhe kierteli normaalisti linnaa, ottaen kuvia ja tutustuen historialliseen miljööhön. Perheen tytär muuttui vaiteliaammaksi koko ajan, kunnes lopulta vanhemmat kysyivät mikä tyttöä vaivasi, eikö hän pidä linnasta. Tyttö vastasi ettei linnassa ole mitään vikaa, mutta hän ei pidä siitä että tuo vanha nainen seuraa heitä ja tuijottaa häntä "valkoisilla silmillä". Vanhemmat kavahtivat katsomaan toisiaan ja selkänsä taakse kohti tyhjää käytävää, jonne tyttö osoitti.

Jään väkisinkin pohtimaan, olenko kokenut lapsuudessani enemmänkin paranormaalia toimintaa? Kuka tahansa rationaalisesti ajatteleva sanoisi vaan, että puhuin unissani ja se siitä. Mutta pystyvätkö he todistamaan näin olleen? Entä jos kanssani sängyssäni todella istui joku, jokin?

On selvää, että lapsuuden kodissani on kautta aikojeni tapahtunut selittämättömyyksiä, viimeisimmästä kokemuksestani (lue: Hahmo peilissä) ei edes ole pitkä aika. Talo, tai tontti sen alla, kätkee jonkin salaisuuden. Olenko valmis kaivamaan sen esille?

Luurangot nimittäin eivät ole aina kaapeissa...

Salaisuus pinnan alla

Pari viikkoa sitten löysin Iltalehden aarreaitasta artikkelin aavehylystä, joka katosi vain parissa päivässä löydön jälkeen. Hylyn uskotaan kuuluvan rahtialus Brunswickille, joka upposi kanaalin pohjamutiin vuonna 1900, jouluaattoaamuna. Aluksen kohtaloksi koitui sumuisena aamuna ajaminen vedenalaiseen hiekkadyyniin, joka sai aluksen kallistumaan. Voimakkaan vuoroveden isku alukseen oli viimeinen naula sen arkkuun. Tämä jouluaattoaamuinen surkeiden sattumusten sarja aiheutti seitsemän miehistön jäsenen hukkumisen kanaaliin, kahdeksan jäsentä selvisi elävänä onnettomuudesta. Hylky upposi merenalaiseen hautaansa, ja on siellä edelleen tänä päivänä.

Iltalehden artikkelin mukaan tutkijat saivat havainnon kanaalin pohjassa olevasta hylystä, mutta tehdessään uudelleen hydrografisia mittauksia alueella parin päivän kuluttua, ei hylkyä ollut enää löydettävissä. Aluetta mitanneesta satamayhtiöstä annettiin lausunto, jonka mukaan he uskovat hylyn olleen vain hetken näkyvissä ja peittyneen uudelleen kanaalin pohjan sedimentteihin ja hiekkaan. Artikkelissa ei mainittu veikö alus viimeiseen, kosteaan lepopaikkaansa myös nuo seitsemän miehistön jäsentä, vai löydettiinkö heidän ruumiinsa kellumasta tapahtumapaikan lähistöltä tai huuhtoutuneena veden turvottamina rantaan. Melkoisen musta, synkkä ja surullinen joululahja noiden seitsemän hengen perheelle.

Näin kesäisin muistaa helpommin vesien kirkkaiden ja välkehtivien pintojen kätkemät salaisuudet. Moni maamme lammista, järvistä, joista ja jorpakoista ovat luultavasti jossain vaiheessa vaatineet ihmishengen, jotkut hieman enemmän ja useammin, jotkut ehkä vielä odottaen vuoroaan. Osa tapahtumista on dokumentoitu historian kirjoihin, osa taas yhtä pohjaan uponneita ja kadonneita kuin uhrinsakin. Mainitsin vedessä vaanivista vaaroista ja kotikyläni mutapohjaiseen järveen kertoman mukaan hukkuneesta pojasta tekstissäni Olio vedessä. Kuitenkin kammottavin veteen liittyvä kokemukseni tapahtui kymmenisen vuotta sitten kun vierailin ystäväni luona hänen suosittelemallaan rannalla Hämeenlinnassa.

Ahvenistonjärvi teki minuun vaikutuksen kirkkaudellaan ja kauniilla ympäristöllään lenkkipolkuja kiemurtelevan metsän katveessa. Ranta oli suurehko ja siellä oli muitakin mahdollisuuksia viettää kesäpäivää kuin vain uiden. Olympialaisaikainen maauimala hyppytorneineen vuodelta 1952 seisoi edelleen tukevasti järven laidalla, tosin oli silloin täysin hyödyntämättä.

Nautin kuumasta kesäpäivästä uiden kirkkaassa vedessä. En pohtinut vedenpinnan alleen kätkemiä salaisuuksia, sillä vesi oli niin läpinäkyvää että näin pohjan vaivatta. Siellä ei ollut salaisuuksia, tai sitten ne olivat vain kätketty näkyville. Jonkin aikaa uituani minut valtasi kuitenkin outo, synkkä tunne. Vesi alkoi tuntua kylmemmältä ja vieraalta, ja minuun hyökyi kummallinen, unenomainen tunne. Kirkas vesi näytti hetken aikaa petollisen tyyneltä ennen kuin yhtäkkinen, raju tuulenpuuska sai sen pinnan väreilemään rajusti. Päätin lähteä kuivattelemaan rannalle ja nauttimaan auringonpaisteesta ystäväni kanssa.

Jonkin ajan päästä rannan poikki ajoi ambulanssi. Se suuntasi läheiselle kuntopolulle, joka kiemurteli rannan läheisyydessä. Katsoin säikähtäneenä ystävääni ja muistan sanoneeni hänelle, että toivottavasti kukaan ei ole loukkaantunut. Jokin tunne sisälläni kuitenkin kalvoi mieleeni ajatuksen, että oli käynyt pahemmin. Vaistoni osui oikeaan, kun myöhemmin samaan suuntaan rannan poikki ajoi rauhassa musta kuoleman auto, ruumisauto. Myöhemmin sain kuulla että tuona päivänä oli läheisen poukaman takana olevaa rantasaunaa käyttänyt keski-ikäinen mies hukkunut Ahvenistonjärveen, mitä todennäköisemmin juuri silloin kun itsekin olin ollut vain parinsadan metrin päässä uimassa samoissa vesissä.

Olivatko tuntemukseni johtuneet vain kesäisen, pitkän uinnin aiheuttamasta rasituksesta tai kenties nälästä? Vai olisiko mahdollista, että vaistosin jotain tapahtuneen, järven vaatineen yhden hengen itselleen?

Tuon onnettoman miehen ruumis ei lepää järven pohjassa, mutta jäin silti pohtimaan mitä muita salaisuuksia tuo järvi kätkee sisälleen? Entäpä kanaali, jonne Brunswick upposi vieden mukanaan seitsemän henkeä? Miten on mahdollista, että kokonainen alus häviää täysin, voiko vedenpohjan hiekka tosiaan kätkeä sen viimeistä mastoa myöten?

Vedenpinta voi näyttää uskomattoman kauniilta, kun ilta-aurinko heijastaa siihen päivän viimeisiä, kultaisia säteitään. Mutta ensi kerralla kun aiotte pulahtaa siihen vilvoittelemaan haastan teidät ajattelemaan mitä pinta kätkee alleen. Aavehylkyjä? Ihmisjäänteitä? Levottomia hukkuneiden henkiä?

Älkää antako salaisuuden vetää teitä pinnan alle mukanaan...

Syntynyt kuolemaan

Sukeltaminen muinaisiin yliluonnollisiin uskomuksiin ja tarinoihin on mielestäni aina yhtä kiinnostavaa. Jokaisella on jokin tarina kerrottavanaan, vaikka sen alkujuuret olisivat sukupolvien päässä. Ei ole pitkäkään aika siitä kun ihmiset uskoivat avoimesti yliluonnollisiin olentoihin, kuten noitiin ja maahisiin, keijuihin ja metsänhenkiin. Isovanhempamme olisivat varmasti voineet kertoa meille omista vanhemmistaan tai isovanhemmistaan, jotka jättivät puuroa saunatontulle, tekivät "taikoja" paremman sadon vuoksi tai kiipeilivät keskellä peltoa nököttävän valtavan, jättiläisen heittämän kiven päällä. Muinaiset uskomukset ovat kansanperinnettä, osa meidän jokaisen historiaa. Osa tarinoista on saanut väriä kylkiinsä ajan kolhuissa, osa on unohtunut täysin, mutta on myös niitä tarinoita, jotka voivat mitä todennäköisimmin olla yhtä totta kuin tänä päivänä sattuvat yliluonnolliset, selittämättömät tapahtumat.

Sain hiljattain käsiini erittäin mielenkiintoisen kirjan nimeltään Myytillisiä tarinoita (Simonsuuri & Tuomi, SKS, Hansaprint 2017). Kirjaan on koottu tarinoita ja uskomuksia ns. vanhalta kansalta ja ne on jaettu paikkakunnittain. Kirja sisältää niin kummitustarinoita kuin kuoleman kohtaamista, ja on kannesta kanteen mielenkiintoista luettavaa. Eräs tarina karmi yksinkertaisella tavalla, sillä se muistutti minua eräästä esi-isiemme ja -äitiemme järkyttävästä uskomuksesta.

Tarina on alkujaan Iisalmesta ja siinä kerrotaan erään talon palveluspiiasta, joka oli saanut "kuolemantaudin". Piika kärsi valtavista kivuista ja oli jo muuttunut täysin puhumattomaksi. Hän kynsi vuoteensa vieressä olevaa puuseinää juuri hetkeä ennen kuolemaansa. Kun elämä oli hiipunut hänestä pois, siivosivat muut hänen kuolinvuoteensa ja tarkastivat piian seinälle aiheuttaman vahingon. Piika, joka ei eläessään ollut lukenut tai kirjoittanut sanaakaan, oli kuolinhoureissaan raapinut kynsillään seinään tekstin: "Olen tehnyt lapsen ja tappanut sen".

Eriskummallisen tapauksesta tekee juuri se, että piika jonka ei tiedetty osaavan lukea tai kirjoittaa, tunnusti karmealla tavalla lapsenmurhan vetäessään viimeisen kerran henkeään. Miten hän onnistui siinä? Tuntuu epätodennäköiseltä, että hän olisi koko elämänsä salannut luku- ja kirjoitustaitonsa, miksi kukaan tekisi niin? Se on kuitenkin kaikista järkevin selitys, vaikkei tee piian tunnustamasta rikoksesta yhtään vähemmän kammottavaa. Entäpä jos hetken ajattelemme kuolemanhetken aikana tapahtuneen jotain selittämätöntä, jotain paranormaalia. Mikä sai piian tunnustamaan, ja miten hän onnistui siinä? Saiko hän kenties apua?

Muinainen uskomus, jonka tämä Iisalmesta kotoisin oleva tarina kuolinhetkestä kirvoitti mieleeni, on uskomus vaihdokkaista. Vaihdokkaat olivat lapsia, joiden uskottiin olevan pahan olennon vaihtamia lapsiolentoja oikean lapsen tilalle. Vaihdokkaan tunnisti siitä, että lapsi oli jollain tapaa hidasälyinen tai oudon näköinen. Suomessa uskottiin maahisten tai metsänhenkien vaihtavan "normaalin lapsen" vaihdokkaaksi, muualla Skandinaviassa näin tekivät myös peikot. Vaihto tapahtui yleensä vauvaiässä ennen lapsen ensimmäistä ikävuotta.

Vaihdokaslapsia saatettiin yrittää vaihtaa takaisin "omaan lapseen" jättämällä vauva metsään. Metsässä maahinen, metsänhenki tai peikko saattaisi vaihtaa vaihdokkaan takaisin yön aikana. Vaihdokaslapsia myös surmattiin ja heitä jopa työnnettiin kuumiin uuneihin, jotta he "paranisivat". Kaikkien toimenpiteiden seurauksena vaihdokkaat yleensä menehtyivät.

Minua kylmää syvemmältä kuin koskaan aikaisemmin ajatella sitä tietämättömyden synnyttämää julmuutta, jonka seurauksena useat vauvat menettivät henkensä yksin metsässä nälkään, janoon, kylmään tai petoeläinten hampaisiin. Puhumattakaan niistä pahaa aavistamattomista ihmisenaluista, jotka syntyivät vain kuolemaan kuumassa uunissa, tai tullakseen jollain toisella yhtä karmivalla tavalla surmatuksi. Sanani eivät riitä.

Iisalmen tarinan piika surmasi oman, vastasyntyneen vauvansa. Emme saa koskaan tietää miten hän sen teki, miten hän salasi raskautensa, kuinka hän synnytti lapsen, mutta voimme vain kuvitella vastasyntyneen hädän.

Jättikö piika pienen ihmisalun metsään, kuten ennen vaihdokaslapsia jätettiin? Hautasiko hän tämän elävältä vai tukehduttiko heti pienen synnyttyä?

Jokainen vaihtoehto tuntuu liian kammottavalta ajatella.

En usko kaikkia selittämättömyyksiä tai tarinoita hirviöistä ja kummituksista, mutta yksi asia on varma: maan päällä kävelee lukuisia ihmishirviöitä. Niin oli ennen ja niin on edelleen tänäkin päivänä.

Hahmo peilissä

Näin jälleen varjohahmon. Ja kyllä, se oli yhtä kammottava kokemus kuin muistin. Miksi juuri nyt? Keskellä kauneinta kesää, kun päivänvaloa on riittämiin ja yötkin vielä tulvillaan hämärää valoa.

Yllätys, yllätys, paranormaali tapahtuma sijoittui lapsuuden kotiini, kun noin viikko takaperin kesäisen sinisellä yötaivaalla loimotti suuri, keltainen täysikuu. Kesäloman alkua oli upea tulla juhlistamaan keskellä metsää sijaitsevaan lapsuudenkotiini, siellä rauha ja luonnonläheisyys antavat minulle uutta energiaa joka kerran. On erikoista, että voin samaan aikaan kokea yhdessä ja tietyssä paikassa sekä niin suurta sisäistä rauhaa, että jäytävää pelkoa, mutta en vaihtaisi hetkeäkään pois. Kesän aikana yliluonnolliset tapahtumat ovat olleet hyvin vähäisiä, joten en uskonut mitään näin "suurta" tapahtuvan.

Heräsin keskellä yötä janoon, suuni oli kuiva kuin autiomaa, joten lähdin suuntaamaan keittiöön. Olin väsynyt, mutta kylmä vesi virkisti minua hieman. Ikkunasta näkyi puiden takaa valtava täysikuu, se lumosi minut hetkellisesti. Pihapiiri oli hiljainen ja se kylpi hämärässä kesäyön valossa. Kaikkialla oli niin hiljaista ja rauhallista, etten alkuun kiinnittänyt huomiota pariin metalliseen kolahdukseen talon eteisestä. Hetkessä muistin kuitenkin taannoisen kerran lapsuuden kodissani, kun eteisen valot olivat syttyneet itsestään, joten lähdin tarkastamaan tilannetta.

Eteisessä on suuri, lattiasta melkein kattoon saakka ulottuva peili. Tunnistin äänten tulleen siitä, sillä olen monta kertaa aiemminkin kuullut saman äänen jonkin osuessa peiliin vahingossa. Tällä kertaa uskoin peilissä olevan jonkinlaista pintajännitettä. Tarkastelin peiliä ja hipoessani sormenpäillä sen kylmää pintaa tajusin, että taustalla näkyi jotain. Sormeni jähmettyivät ja sydämeni alkoi hakata. En uskaltanut siirtää heti katsettani taustaan, mutta näytti siltä, että takanani avautuvalla käytävällä seisoi joku. Tumma hahmo.

Käytävällä oli hämärää, vaikka eteisen ikkunoista tulvikin sisään tummansinistä valoa. Olin hetken jähmettyneenä, pelosta jäykkänä. Taustalla näin, että käytävän tumma hahmo ei liikahtanutkaan. Keräsin rohkeuteni rippeet ja käännähdin ympäri, käteni nousivat suojelevasti eteeni kuin niistä olisi jotain hyötyä jos hahmo olisi päättänyt rynnätä minua kohti. Mutta kohtasin vain tyhjän käytävän.

Käännyin takaisin peiliä kohden, ja voin vannoa, että käytävälle oli myös levinnyt tummansininen heinäkuun yön valo, jota siinä ei aikaisemmin ollut.

Varjohahmo, yhtäkkiä täysin hereillä oleva mieleni viestitti heti, vaikka rationaalinen puoleni sykki sanaa näköharha. Tunsin kuitenkin sisälläni, että eteisen äänet, hahmo peilissä ja edellisen kerran tapahtuma valojen kanssa ei voinut olla sattumaa (lue: Valo kesäyössä). Se ei ollut näköharhaa, vaan jotain ihan muuta.

En nähnyt varjohahmoa tarkasti, joten kuka tahansa epäileväinen voisi uskoa sen johtuneen yöstä, väsymyksestäni tai sadasta muusta "järkevästä" syystä. En ole varma mitä itsekään uskallan asiasta ajatella. Joka tapauksessa en ole hetkeen kokenut mitään yhtä pelottavaa, ja tiedän, ettei tumma hahmo käytävällä ollut mielikuvitukseni tuotetta.

Sillä vaikka minulla vilkas mielikuvitus onkin, niin se ei ole mitään muuta kuin juuri sitä. Mielikuvitusta. Pääni sisällä. Eikä hahmot mielikuvituksestani herää henkiin ja astu todelliseen elämään.

Olen aina vihannut kauhuelokuvien teennäistä kattausta, jossa peilin edessä muina miehinä tai naisina touhuava päähenkilö näkee jotain karmivaa heijastuvan peilistä, mutta kun hän kääntyy, sitä ei olekaan hänen takanaan. Kyseessä on niin pohjaan asti kaluttu aihe, etten olisi uskonut tällaista tapahtuvan oikeasti. Se on liian tyypillistä, liian mautonta.

Mutta näyttää siltä, että tarinat, jopa kauhuelokuvat, ammentavat aiheensa todellisesta elämästä...

Tunnen pienen pelon vihlaisun kun annan itseni hetken aikaa ajatella mitä tuleva syksy tuokaan tullessaan...

Portit ovat auki

Tähän lapsuudenajan kokemukseeni ei liity yliluonnollista, mutta se sai minut jälleen pohtimaan asioita ja haluan jakaa sen kanssanne, kun viimeaikaisten ukkosmyrskyjen jyrähdellessä muisto palasi jälleen tuoreena mieleeni.

Olin ala-asteikäinen erään poikkeuksellisen rajun ukonilman raivotessa lapsuudenkotini katon yllä. Se oli niitä myrskyjä, joiden aikana ei halua olla yksin, olo on turvaton ja rauhaton. Piha ikkunan takana oli kaatosateen harmaaksi värjäämä ja välähtelyt kirkastivat pihaa satunnaisesti. Jyrinä oli niin kova ja niin lähellä, että olohuoneemme lasikaapin ovet helisivät, pelkäsin että seinät kaatuvat päällemme. Istuin eteisen tuolilla, sillä en uskaltanut olla lähellä ikkunoita ja halusin olla paikassa, josta pääsen nopeasti mihin suuntaan vaan taloa, vanhempien luokse turvaan jos on tarve.

Raju ukonilma tuntui pyörteilevän päällämme hellittämättä, tai sitten lapsen mielessäni sekunnit vain venyivät minuuteiksi. Kova pamaus talomme takaa kieli, että salama oli osunut johonkin talon lähellä olevaan puuhun, kenties rysäyttäen sen säpäleiksi. Nostin polvet koukkuun tuolilla ja kiersin käsivarteni suojelevasti niiden ympärille. Pelkäsin, että jostain pienen pienestä raosta pääsee pallosalama taloon, olin kuullut niistä yhtä ja toista kamalaa.

Erään poikkeuksellisen rajun jyrähdyksen ja välähdyksen saattelemana olohuoneessamme oleva tv pamahti ja päästi pitkän, vinkuvan äänen. Isäni säntäsi tarkastamaan tilannetta, kuulin hänen ihmettelevän että johtokaan ei ollut seinässä. Samassa myös lankapuhelimemme alkoi soida lohduttomasti piristen ja ulko-ovemme kiskaistiin auki. Kirkaisin vaistomaisesti kun näin oven takana seisovan kookkaan hahmon. Hahmolla oli musta, vettä tiputtava sadeviitta yllään ja salaman välähdykset hänen takanaan saivat hänet näyttämään uhkaavalta. Kuulin kuitenkin pian tutun, lämpimän äänen sadeviitan uumenista, ja isoisäni laski hupun kasvoiltaan. Emme olleet huomanneet hänen ajaneen pihaamme. Riensin heti hänen luokseen ilahtuneena ja helpottuneena.

Ukkosmyrskyt herättävät minussa yleensä aina kunnioitusta ja haluan hiljentyä kuuntelemaan sen voittamatonta myllerrystä. Tämä, ja pelottavasti yliluonnollisuuteen taipuva muistoni (josta kerroin tekstissäni Kuollut astuu huoneeseen) ovat oikeastaan ainoat yksityiskohtaiset muistot ukonilmoista asuessani lapsuudenkodissani.

En pidä lainkaan epätodennäköisenä sitä paranormaalia teoriaa, että portit tuonpuoleiseen olisivat helpommin avattavissa, tai jopa kokonaan auki, ukonilman aikana. Siihen sisältyy valtava energialataus, joka jysäyttää vahvemmankin puun maan tasalle, miksei tämä energia voisi vaikuttaa myös yliluonnollisiin asioihin? Myös moni muu minun lisäkseni tuntee pelonsekaista kunnioitusta tätä säätilaa kohtaan, se myös osaltaan ruokkii rauhattomia sieluja, jotka vaeltavat keskuudessamme... Ne hyödyntävät mielellään tilaisuuden kurkottaa keskuuteemme. Kuka, tai mikä, tahansa voi lipua väärälle puolelle rajoja.

Valot välkkyvät ja sammuvat, ukkonen jyrisee armottomasti taustalla. Ilta on jo pimeä, vain salamat valaisevat huonetta. Yhtäkkiä salamanvalossa näen huoneen keskellä seisovan hahmon. Hahmo ottaa uhkaavasti askeleen eteenpäin, lähemmäs minua, kun pimeys nielee sen. Pelko kalvaa sisintäni, olen yksin. Olin yksin. Salama välähtää jälleen, ja hahmo on kadonnut. Käännyn, ja se seisoo takanani.

Yllä olevaa ei ole tapahtunut, mutta olen nähnyt tuosta paranormaalista tapahtumasta unta. Uni on toistunut, ja huomaan ukonilmojen käynnistävän sen.

Nyt odotan vain jääkö se pelkäksi uneksi, vai onko kyse jostain muusta...