Urbaani legenda: Blue Baby, Baby Blue

Kuvituskuva. Henkilökuva, kuvaaja Klint
Kustaa Emil 1910-1939. Kuvakokoelma
Satakunnan Museo. Lähde: finna.fi

Aina toisinaan innostun tutkimaan Bloody Maryn ja toiseen ulottuvuuteen vievän hissipelin tapaisia urbaaneja legendoja ja "kauhupelejä", joissa voi itsensä likoon pistämällä saada todella karmivan kokemuksen. Kaikista pelottavimpia ovat mielestäni ne pelit, jotka voit tehdä kotisi rauhassa - siellä missä luulet olevasi parhaiten turvassa. Bloody Maryn tapaan Blue Baby, Baby Blue -pelikin sijoittuu pimeään vessaan tai kylpyhuoneeseen, mutta käydäänpä ensin läpi tarina pelin taustalla.

Tarina alkaa siitä, kun syntyi mitä sinisimmät silmät omistava poikavauva, joka saikin heti syntymänsä jälkeen lempinimen Baby Blue silmiensä ansiosta. Kerrotaan, että kaikki halusivat heijata vauvaa sylissään saaden katsoa tarkasti sen kauniin sinisinä tuikkiviin silmiin. Ainoastaan lapsen äiti ei ollut kiinnostunut lapsestaan, hänelle sosiaalinen asema seurapiireissään merkitsi kaikkea. Niinpä äiti istui tuntikausia peilin edessä valmistautuen eri illallistapahtumiin, mutta aina näin tehdessään Baby Blue itki kehdossaan, kaivaten äitinsä syliin, jossa hän rauhoittui välittömästi. Äidin tämä sai kuitenkin entistä hermostuneemmaksi, sillä hän uskoi jo muiden kuiskuttelevan hänen selkänsä takana, ja seurapiirien ovien sulkeutuvan edessään.

Eräänä iltana äiti päätti aloittaa valmistautumisen illanviettoon aikaisemmin, ehtiäkseen varmasti ajoissa kuntoon, vaikka Baby Blue huutaisikin. Kuitenkin samalla sekunnilla, kun äiti istui peilinsä ääreen, alkoi vauva itkeä lohduttomasti. Äidin hermot pettivät, ja hän heitti parfyymipullonsa peiliin, rikkoen sen säpäleiksi. Tämä sai hänet suistumaan entistä pahemmin raiteiltaan, sillä nyt hänellä ei enää olisi edes peiliä, jonka edessä laittautua. Jokin napsahti hänen mielessään, hän nappasi särkyneen peilin palasen ja lähestyi se kädessään vauvan kehtoa. Hetken päästä Baby Blue ei enää itkenyt.

Äiti havahtui raivokkaasta horroksestaan, ja huomasi verisen peilin sirpaleen painautuneen tiukasti kämmeneensä. Hän kiiruhti takaisin kehdon äärelle, ja näki poikavauvansa sinisten silmien ikuisesti jähmettyneen katseen, ensimmäistä kertaa ymmärtäen kuinka kauniit silmät vauvalla todella olivatkaan. Ahdistuksen ja surun murtamana, äiti surmasi itsensäkin samalla peilin sirpaleella.

Blue Baby, Baby Blue -"kauhupelissä" yritetään kutsua tämä sinisilmäinen vauva omaan syliin heijattavaksi. Vauva ei kuitenkaan ole enää sama herttainen pienokainen, vaan äitinsä järkyttävän teon mädättämä, demoninen olento. Mikäli vauvan paino ilmestyy pelin aikana syliin, on vauva tiputettava avoimeen vessanpönttöön, vedettävä pönttö ja rynnättävä pois vessasta mahdollisimman nopeasti, muutoin Baby Bluen äiti ilmestyy peiliin hakemaan vauvansa takaisin ja surmaten sen varastajan.



Internetin syövereistä löytyy tietenkin ohjeet pelin pelaamiseen:

          1. Astu alkuyöstä vessaan. (Tämä vaihtelee, osassa ohjeista neuvotaan tekemään tämä tasan kello kolme aamuyöllä, mikä voikin olla onnistumisen kannalta parempi ajankohta, onhan silloin alkamassa Paholaisen tunti.)

          2. Sammuta valot ja lukitse ovi.

          3. Suuntaa pimeässä katseesi peiliin ja aseta käsivartesi siten, kuin pitelisit sylissäsi pientä vauvaa.

          4. Tuudita käsiäsi hellästi edestakaisin ja lausu rauhallisesti ääneen "Blue Baby, Baby Blue" yhteensä 13 kertaa.

          5. Sanotaan, että kahdeksannen kerran aikana saatat alkaa tuntea painoa sylissäsi. Jatka siitä huolimatta.

          6. Kun alat tuntea raavintaa tai kutiamista käsivarsissasi tai jaloissasi, on aika lopettaa.

          7. Tiputa painontunne sylistäsi vessanpönttöön, vedä pönttö ja kiiruhda ulos vessasta, sulje ovi perässäsi. Jos et ehdi ulos ajoissa, saatat nähdä Baby Bluen äidin hahmon ilmestyvän peiliin tai raavinnan tunteen ihollasi käyvän tuskalliseksi.



Jos ensi yönä tai vaikka tulevana viikonloppuna uskallat lähteä kokeilemaan, kerro miten kävi. Tapahtuiko mitään, vai tunsitko painon käsivarsiesi hellässä syleilyssä?

Oliko sylissäsi hetken aikaa demoninen Baby Blue, vai tekikö aivosi sinulle temput yön synkässä pimeydessä?

Vain sinä voit ottaa selvää siitä...

Ei haukku haavaa tee

Sanotaan, että eläimet vaistoavat paranormaalit asiat meitä ihmisiä helpommin, jopa todennäköisemmin. Ehkäpä maailma on lemmikkiemme silmin jotain aivan muuta, kuin omat aikaan ja konkretiaan sidotut silmämme antavat ymmärtää. Eläimet elävät vaistojensa varassa, niillä ei ole mitään syytä kyseenalaistaa aistejaan, kun taas me ihmiset kyseenalaistamme helposti kaiken mikä menee ymmärryksemme ulkopuolelle.

Koirani, uljas, upea vahtikoirani ja ystäväni, varoitti minua hiljattain lapsuudenkodissani jostain. Tulimme hämärän laskeutuessa takaisin metsälenkiltä. Talvinen pakkaspäivä purppuraisine auringonlaskuineen oli tarjonnut puitteet mahtavalle, rentouttavalle kävelylle. Saavuimme lapsuudenkotini metsän varjostamaan pihaan, kun aurinko oli jo laskenut ja pimeys hiipi pihapiiriin kuin rosvo.

Koirani, joka aina tähän tuttuun, rakkaaseen paikkaan tullessaan juoksee jo portaille kauan ennen minua, pysytteli tällä kertaa jalkojeni juuressa. Katsoin pihatien päässä häämöttävää taloa. Oleskeluhuoneessa oli valot, talosta huokui rauhallista lämpöä. Yhtäkkiä koirani alkoi haukkua. Säpsähdin, sillä haukku alkoi niin arvaamatta. Katsoin koiraani, joka tuijotti taloa kohti silmät rävähtämättä ja matala murina nousi sen kurkusta.

Perheeni muitakin jäseniä pyyteettömästi rakastava koirani ei haukkuisi ikkunan läpi näkyviä tuttuja hahmoja. Kannustin koiraani kulkemaan kanssani lähemmäs rappusia, se eteni vuoroin haukkuen, vuoroin muristen, pysytellen tiivisti vierelläni. Tarpeeksi lähellä rappuja huomasin, ettei koiran katse ollut suuntautunut sisällä liikkuviin ihmisiin, vaan kuistiin ulko-oven edessä. Tunsin jännityksen nostavan päätään. Ulko-ovi on lähellä avainkaappia ja eteiseen on aikaisemminkin syttynyt valot itsestään (lue: Avain salaisuuteen ja Valo kesäyössä). En voinut olla pohtimatta näkikö tai vaistosiko koirani kuistilla jotain karmivaa, sinne kuulumatonta. Tähän elävien maailmaan kuulumatonta?

Pysähdyin lähelle rappuja ja seurasin koirani reaktiota. Se haukkui edelleen pelokkaana, varoittavasti.

Kunnes yhtäkkiä se lopetti. Sen asento muuttui ja se hypähti kuistille matalana nuuskimaan. Sen selkäkarvat olivat pystyssä, ja elekieli näytti varautuneelta. Astuin portaat sen luokse, mutta se ei tuntunut huomaavan. Seisoin hetken talvi-illan pimeydessä yrittäen ymmärtää koiraani ja sen alkukantaisia vaistoja. Kun raju vilunväristys kulki lävitseni, päätin siirtyä sisälle. Siellä koirani käyttäytyi jälleen normaalisti, ja paikalla olleet perheenjäseneni kyselivät minulta miksi se oli haukkunut.

Voisiko olla mahdollista, että koirani kohtasi sen saman selittämättömyyden, joka on koittanut kurkottaa puoleeni lapsuudenkodissani? Mieleeni muistui myös eräs toinen erikoinen selittämättömyys, joka koirani kanssa on käynyt, mutta se on jo toinen tarina - palaan siihen vielä.

Tuona iltana lapsuudenkotini pimenevällä pihamaalla koirani vaistot sanoivat taistele, puolusta tai pakene.

Haukku ei haavaa tee, mutta minut se jätti sillä kertaa kylmäksi.

Jos metsään haluat mennä nyt...

Marraskuisessa metsässä on jotain hyytävää. Pimeys laskeutuu sankkana verhona varhain, ja lähes aina metsän oma soundtrack tarjoaa rapinaa, napsahduksia ja vesipisaroiden ropinaa maahan pudonneille lehdille. Siellä on aavemaista ja hiljaista, mutta kuitenkin omalla tavallaan äänekästä.

En käy usein marraskuun pimeyden saavuttua töiden jälkeen metsälenkeillä, mutta toisinaan tuntuu, että tarvitsen metsän rauhaa kiireisen päivän jälkeen. Tällöin mielessäni pyörivät yleensä työkuviot, mutta metsä vaimentaa niiden takaraivoani vasaran lailla hakkaavan äänen. Metsästä löytää mielenrauhaa.

Ainakin useimmiten.

Hiljattain lähdin tekemään koirani kanssa metsään pimeällä juuri tällaista metsäkävelyä mielenrauhan ja parempien unien toivossa. Sainkin jotain muuta.

Otin mukaani voimakkaan taskulampun. En osaa edes sanoa, kuinka kauas se valaisee, mutta kantama on helposti parisen sataa metriä. Tuona iltana ilmassa oli kuitenkin usvaa, joka vaimensi valon ja äänet tehokkaasti, tappavasti.

Koirani innokas kirmailu rauhoittui jonkin aikaa käveltyämme, en kiinnittänyt siihen suuremmin huomiota. Aloin juuri löytää kyvyn rentoutua, kun koirani vinkaisi aivan jalkojeni juuressa. Hätkähdin ajatuksistani ja käänsin taskulampun valokeilan sen tassuihin tarkastaakseni oliko se kenties satuttanut jalkansa. Koirani tuijotti minua, silmät loistaen turkoosia heijastusta takaisin. Kehotin sitä jatkamaan, ja se siirtyi jalkojeni juureen. Jotain oli vialla. Vaikka en halunnut antaa pelolle valtaa, en voinut estää sydämeni sykettä kohoamasta. Annoin taskulamppuni kirkkaan valokeilan liukua synkän metsän siimeksessä, osuen puusta toiseen. Harmaa, kostea ilma leijui ympärilläni.

Jatkoin matkaa ripeämmin, pääsisin pian metsätielle, jota kautta voisin vaikka juosta takaisin ihmisten ilmoille. Oikealla puolellani kohosi puinen rinne, vasemmalla kuuset hipoivat kohti sysimustaa yötaivasta. Yhtäkkiä kuulin rinteeltä voimakkaan rasahduksen. Koirani kulki kiinni jaloissani, ja tunsin sen säpsähtävän. Kohotin sydän kurkkua hakaten lampun valon ylös, ja muutaman kymmenen metrin päässä meistä välähti silmäpari melko korkealla maanpinnasta. Taisin huudahtaa ääneen, silmäpari kääntyi pois ja tuli aivan hiljaista.

Se oli hirvi. Tai peura. Jokin kookas yksilö. Pakko olla niin. Aivan.

Hoin itselleni järkeviä vaihtoehtoja kuin mantraa. Kuitenkin tunsin pelkoa, sillä koirani on ennenkin törmännyt kyseisiin vaihtoehtoihin, ja yleensä vain rohkeasti haukkunut niille. Ehkä pimeys sai senkin pelkäämään. Ja se vaistoaa minun pelkoni. Kieltäydyin ajattelemasta, että sen pelko oli alkanut aikaisemmin kuin omani.

En halunnut jäädä odottamaan lähempää tuttavuutta hirven tai peuran kanssa pimeässä metsässä, joten lähdin jatkamaan eteenpäin entistä sukkelammin. Koirani inisi ja murisi vaimeasti. Jostain takaamme kuului tömähdys. Käännähdin katsomaan, mutta valo näytti vain puunrunkoja.

Ei enää pitkä matka metsätielle. Harpoin eteenpäin.

Silloin koirani alkoi haukkua taaksepäin. En uskaltanut kääntyä katsomaan vaan kiristin tahtiani, kun yhtäkkiä kuulin raskaita juoksuaskeleita takaani. Ne tömisivät kauempana, mutta kuulosti siltä kuin ne lähestyisivät - ja vauhdilla. Huudahdin ja pinkaisin pakoon niin lujaa kuin jaloistani lähti.

Pääsin metsätielle, ja juoksin vielä senkin. Pysähdyin vasta päästyäni ensimmäisen talon kohdalle, painuin kaksinkerroin vetämään henkeä. Koirani käyskenteli hermostuneena vierelläni. Kun sain sydämeni sykkeen tasaantumaan, kohottauduin ylös ja valaisin tärisevin käsin synkkää metsää. Kaikkialla oli tyyntä, hiljaista.

Usva tuntui melkein kiertyvän ympärilleni avonaisessa maastossa.

Kiirehdin sen läpi kohti kotia, mieleni sekaisin ja rauhattomana.

Olisiko se ollut joku ihminen, keksinyt tilaisuuden pelotella? Joku niistä hyypiöistä, jotka pukeutuivat viime syksynä pelleiksi pelotellakseen muita. Ehkä tilaisuus teki varkaan. Juoksuaskeleet olivat todellakin kuulostaneet kaksijalkaisen synnyttämiltä. Joku raskasrakenteinen olisi voinut saada ne aikaiseksi.

Ajatukseni kiirivät myös menneisyyteeni, entä jos vaanija lapsuudenkotini läheisistä metsistä on löytänyt minut?

Koirani pelko oli kuitenkin jotain uutta ja kammottavaa. Kuin se olisi vaistonnut todellisen vaaran.

Ehkäpä uhka olikin todellinen. Joku halusi pelotella minut kuoliaaksi. Samat hohtavat silmät, jotka seurasivat kulkuani metsässä.

Kylmät väreet riipivät käsivarsiani, kun ymmärsin, että mikäli kyseessä oli yksi ja sama pelottelija, se ei voinutkaan olla ihminen.

Meidän silmämme eivät heijasta valoa pimeässä.

Sattumien summaa, vai todellinen uhka?

Koirani tietäisi vastauksen.