Kesämökki

Olen saanut kokea ja kuulla yhtä ja toista uutta asiaa muuttoni jälkeen. Paluu lapsuudenkotini takaisiin maisemiin on ollut myös täynnä muistoja menneistä. Ehkä parasta antia on kuitenkin ollut ihmiset, keitä täällä olen tavannut ja joiden kanssa olen päässyt keskustelemaan. Vaikka osa naapureiden kasvoista onkin ollut tuttuja, olen täällä aikuisena asuessani saanut enemmän tarinaa ja taustaa jokaisen kasvon taakse. Hiljattain jäin keskustelemaan erään hiekkatiemme varrella asuvan iäkkään naisen kanssa ja hänen kertomuksensa isästään ja tämän kesämökistä painui syvälle mieleeni.

Nainen kertoi isänsä aikoinaan rakentamasta kesänviettopaikasta noin tunnin ajomatkan päässä kotoaan. Kun hän oli itse nuori tyttönen, tuli hänenkin vietettyä sisarustensa kanssa monet kauniit kesät pienen hirsimökin rannoilla loiskutellen järvivedessä tai tähystellen pilvikuvioita taivaalla. Hän kertoi, kuinka kesämökki oli etenkin isälle tärkeä, eikä tätä juuri kesän aikana näkynyt heidän kaupungin laitamilla olevassa kodissaan. Hän oli joskus kysynyt äidiltään miksi isä vietti niin paljon aikaa mökillä, johon äiti oli vastannut vain yksiselitteisesti, että isä nauttii omasta rauhastaan. Toisinaan perhe vietti myös miltei koko kesän mökillä, mutta isä pyrki olemaan siellä miltei puolet vuodesta, eikä häntä tuntunut haittaavan ettei mökkiin tullut juoksevaa vettä. Sähköt sinne oli vedetty.

Kun isä sittemmin eläköityi leipätyöstään, hän olisi halunnut lähes jäädä asumaan mökilleen. Naapurinrouva kertoi, että hänen isänsä tuntui levottomalta kotona kaupungin kupeessa, ja puheetkin yleensä kääntyivät mökkiin ja kaikkiin siellä odottaviin töihin. Kun perheen äiti kuoli yllättäen yöllä sydänkohtaukseen, muutti isä mökkiinsä. Oli hänellä heidän kaupunkikotinsa, mutta se oli lähinnä vain virallisissa tiedoissa asuinpaikkana, isää enää harvoin sieltä tavoitti.

Naapurinrouvan isä asusteli mökillään ja ikääntyessään kieltäytyi lähtemästä, vaikka moni toimista oli käynyt hänelle jo liian raskaaksi, ja naapurini näki kuinka ennen niin hyvin huollettu mökki alkoi hiljalleen repsottaa. Vanhalla miehellä ei ollut enää nuoria jäseniä joilla ylläpitää ajan hampaan tylysti kaluamaa järven ranta tönöä, mutta kuten monelle meistä käy iän myötä, myös vanhus muuttui yhä jääräpäisemmäksi ja ilmoitti lopulta lähtevänsä mökistään vain jalat edellä.

Eräänä kylmänä talvisena päivänä kuitenkin tapahtui jotain odottamatonta. Naapurini oli lähtenyt katsomaan isänsä vointia, sillä tämä ei ollut useista yrityksistä huolimatta vastannut matkapuhelimeensa. Isä löytyi lojumasta puuliiterin lattialta, ja tytär soitti välittömästi hätäkeskukseen. Hänen isänsä saatiin ajoissa sairaalaan, jossa kävi ilmi tämän saaneen aivohalvauksen. Vanhus joutui jäädä sairaalahoitoon, jossa hän hoki tiukasti palaavansa kotiin seuraavana päivänä. Sitten taas seuraavana, sitä seuraavana, sitä seuraavana... Lopputalven ja alkukevään aikana isä hieman kuntoutui, ja hän alkoi jakaa innokkaasti ohjeita kaikista kevään töistä, mitä mökillä tulisi suorittaa. Hän aikoi vahvasti palata tekemään töitä itse. Häntä kiukutti, kun kaappikello oli varmasti vetämättä monelta kerralta, ulko-oven ja puuliiterin saranat rasvaamatta ja saunankin piipun koloihin tekisi lintu pesän, jollei niitä paikattaisi.

Kun aurinko alkoi olla jo korkealla, ja lumista oli enää jäljellä hippunen, sai naapurinrouvan isä kuitenkin toisen aivohalvauksen ja menetti täysin kykynsä liikkua ja puhua. Hän jäi letkuihin sairaalaan, kunnes kaikki päättyi eräänä yönä kaikessa hiljaisuudessa.

Mökki jäi naapurilleni, sillä hänen sisaruksensa eivät olleet sen hoidosta kiinnostuneita. Niinpä naapurinrouva alkoi laittaa mökkiä tehden samalla surutyötä paikassa, joka oli ollut hänen isälleen niin kovin rakas. Mitä enemmän hän mökillä aikaa vietti, myös yhdessä miehensä kanssa, sitä enemmän siellä havaitsi eriskummallisia asioita. Kaappikello tuntui jääräpäisesti pysähtelevän vähän väliä, ja monet kerrat näistä pysähdyksistä viisarit osoittivat lähelle hänen isänsä yöllistä kuolinaikaa. Sekä mökin ulko-ovi, että puuliiterin ovi aukenivat toisinaan itsestään selkäpiitä karmivan narinan säestyksellä, vaikka ne olisivat olleet lujasti säpissä. Toisinaan näytti siltä kuin saunamökin ikkunassa seisoisi hahmo katsomassa mökkiä kohti.

Myös naapurinrouvan mies kohtasi outoja asioita. Kerran hänen nikkaroidessaan uutta kuistia mökkiin oli hän tuntevinaan reippaan taputuksen olkapäällään ja luuli kyseessä olevan vaimonsa. Kääntyessään, hän ei kuitenkaan nähnyt ketään, mutta maassa hänen lähellään oli vanha vasara. Se oli kuulunut vanhukselle, eikä sitä ollut näkynyt vuosiin. Naapurinrouva kertoi myös tapauksesta jolloin hän oli nauttinut kesäpäivästä ja laineen liplatuksista laiturilla ja kuullut kuinka hänen miehensä käveli laiturille ja sanoi vaimeasti: "Hyvä näin". Kun hän kääntyi hymyillen kohtaamaan miehensä, oli laituri hänen takanaan tyhjä, mutta tapauksesta tuli lämmin olo.

Erään hämärän syysillan päätteeksi oli pariskunta nautiskellut takkatulen loimusta mökin sisällä tietäen, että pian olisi aika laittaa mökki talviteloille, kun keskustelu oli kääntynyt naisen isään. Pariskunta keskusteli ihmetellen siitä, miten mökki oli ollut rouvan isälle niin tavattoman rakas. Hyvin oudosti tämän keskustelun lomassa kaappikello alkoi soida. Molemmat hätkähtivät, sillä oikutteleva kaappikello ei ollut soinut enää vuosiin. Mies ponnahti pystyyn katsomaan kelloa lähemmin, varovasti sitä tönäisten, sillä viisarit eivät osoittaneet yhteenkään tasalukuun tai puolikkaaseen tuntiin. Mies kopautti kevyesti nyrkillään kelloa ja täysin yllättäen tipahti jostain sen takaa rispaantunut lappunen.

Pariskunta nosti lappusen lattialta ja heidän hämmästyksekseen se oli reunoista rispaantunut valokuva naisesta lapsena mökillä perheensä kanssa. Kuva oli varmasti joskus tippunut kellon taakse, mutta nyt se tuntui viestiltä.

Naapurinrouva kertoi minulle, että ajan kanssa selittämättömät, yliluonnolliset tapahtumat mökillä alkoivat hiipua, kuin hänen isänsä olisi lopulta saanut rauhan ja todennut kaiken olevan jälleen niin kuin piti. Häntä kuitenkin lohduttaa ajatus, että kaikkien tapahtumien valossa tuntui todella siltä, että isä vielä pääsi laitoksesta takaisin rakkaaseen mökkiinsä. Ei ehkä ihan siten kuin olisi toivonut, mutta jollain tapaa kuitenkin. Mökiltä löytynyt kuva oli hänelle vastaus kaikkeen. Isä oli rakastanut mökkiä pohjattoman paljon siksi, että hänen elämänsä onnellisimmat hetket elettiin siellä. Sen sijaan, että hän olisi halunnut tehdä uusia muistoja jossain toisessa paikassa, hän vaali jo elettyä aikaa.

Olin onnellinen ja otettu siitä, että tämä tarina jaettiin kanssani, sillä siinä tuntui olevan jotain maagista ja jotain uskomattoman lohdullista. Kuin todella voisimme vielä silloinkin, kun sydämiemme syke hiljenee, palata kotiin kunnes olemme valmiita jatkamaan eteenpäin. Mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Myös naapurini isä on kaikessa jääräpäisyydessään inspiroiva persoona. Olemme elossa vain hetken verran ja vaikka toisten huomioon ottaminen ja empatia ovat äärimmäisen tärkeitä, eikö olekin tärkeää seurata omaa sydäntään ja elää oma elämänsä. Juuri sellaisena kuin sen haluaa?

Toimi omien arvojesi mukaan, ole uskollinen itsellesi. Elä sellainen elämä, jonka itse muistat. Loppujen lopuksi olet ainoa, kenelle sillä todella on merkitystä.

Portit ovat auki

Tähän lapsuudenajan kokemukseeni ei liity yliluonnollista, mutta se sai minut jälleen pohtimaan asioita ja haluan jakaa sen kanssanne, kun viimeaikaisten ukkosmyrskyjen jyrähdellessä muisto palasi jälleen tuoreena mieleeni.

Olin ala-asteikäinen erään poikkeuksellisen rajun ukonilman raivotessa lapsuudenkotini katon yllä. Se oli niitä myrskyjä, joiden aikana ei halua olla yksin, olo on turvaton ja rauhaton. Piha ikkunan takana oli kaatosateen harmaaksi värjäämä ja välähtelyt kirkastivat pihaa satunnaisesti. Jyrinä oli niin kova ja niin lähellä, että olohuoneemme lasikaapin ovet helisivät, pelkäsin että seinät kaatuvat päällemme. Istuin eteisen tuolilla, sillä en uskaltanut olla lähellä ikkunoita ja halusin olla paikassa, josta pääsen nopeasti mihin suuntaan vaan taloa, vanhempien luokse turvaan jos on tarve.

Raju ukonilma tuntui pyörteilevän päällämme hellittämättä, tai sitten lapsen mielessäni sekunnit vain venyivät minuuteiksi. Kova pamaus talomme takaa kieli, että salama oli osunut johonkin talon lähellä olevaan puuhun, kenties rysäyttäen sen säpäleiksi. Nostin polvet koukkuun tuolilla ja kiersin käsivarteni suojelevasti niiden ympärille. Pelkäsin, että jostain pienen pienestä raosta pääsee pallosalama taloon, olin kuullut niistä yhtä ja toista kamalaa.

Erään poikkeuksellisen rajun jyrähdyksen ja välähdyksen saattelemana olohuoneessamme oleva tv pamahti ja päästi pitkän, vinkuvan äänen. Isäni säntäsi tarkastamaan tilannetta, kuulin hänen ihmettelevän että johtokaan ei ollut seinässä. Samassa myös lankapuhelimemme alkoi soida lohduttomasti piristen ja ulko-ovemme kiskaistiin auki. Kirkaisin vaistomaisesti kun näin oven takana seisovan kookkaan hahmon. Hahmolla oli musta, vettä tiputtava sadeviitta yllään ja salaman välähdykset hänen takanaan saivat hänet näyttämään uhkaavalta. Kuulin kuitenkin pian tutun, lämpimän äänen sadeviitan uumenista, ja isoisäni laski hupun kasvoiltaan. Emme olleet huomanneet hänen ajaneen pihaamme. Riensin heti hänen luokseen ilahtuneena ja helpottuneena.

Ukkosmyrskyt herättävät minussa yleensä aina kunnioitusta ja haluan hiljentyä kuuntelemaan sen voittamatonta myllerrystä. Tämä, ja pelottavasti yliluonnollisuuteen taipuva muistoni (josta kerroin tekstissäni Kuollut astuu huoneeseen) ovat oikeastaan ainoat yksityiskohtaiset muistot ukonilmoista asuessani lapsuudenkodissani.

En pidä lainkaan epätodennäköisenä sitä paranormaalia teoriaa, että portit tuonpuoleiseen olisivat helpommin avattavissa, tai jopa kokonaan auki, ukonilman aikana. Siihen sisältyy valtava energialataus, joka jysäyttää vahvemmankin puun maan tasalle, miksei tämä energia voisi vaikuttaa myös yliluonnollisiin asioihin? Myös moni muu minun lisäkseni tuntee pelonsekaista kunnioitusta tätä säätilaa kohtaan, se myös osaltaan ruokkii rauhattomia sieluja, jotka vaeltavat keskuudessamme... Ne hyödyntävät mielellään tilaisuuden kurkottaa keskuuteemme. Kuka, tai mikä, tahansa voi lipua väärälle puolelle rajoja.

Valot välkkyvät ja sammuvat, ukkonen jyrisee armottomasti taustalla. Ilta on jo pimeä, vain salamat valaisevat huonetta. Yhtäkkiä salamanvalossa näen huoneen keskellä seisovan hahmon. Hahmo ottaa uhkaavasti askeleen eteenpäin, lähemmäs minua, kun pimeys nielee sen. Pelko kalvaa sisintäni, olen yksin. Olin yksin. Salama välähtää jälleen, ja hahmo on kadonnut. Käännyn, ja se seisoo takanani.

Yllä olevaa ei ole tapahtunut, mutta olen nähnyt tuosta paranormaalista tapahtumasta unta. Uni on toistunut, ja huomaan ukonilmojen käynnistävän sen.

Nyt odotan vain jääkö se pelkäksi uneksi, vai onko kyse jostain muusta...

Kuudes aisti

Olin viisi tai kuusi vuotta vanha, kun ensimmäinen selittämätön asia tapahtui elämässäni. Lapsella on tunnetusti vilkas mielikuvitus, joten jos hyvin nuoressa iässä todistaa jonkin oudon tapahtuman, kääntävät aivot sen ajan kuluessa mielen tepposiksi, unen ja toden häilyväksi rajamaastoksi. Kun outoja tapahtumia on alkanut sattua minulle myös aikuisiässä, olen kiinnostunut yhä enemmän paranormaaleista tapahtumista ja ilmiöistä. En usko, että tieteellä voi todella selittää kaikkea, vaan jos antaa itsensä uskoa, saa myös kokea. Saa ”avattua” kuudennen aistinsa.

Tuona lapsuuteni yönä heräsin pienessä huoneessani kerrossängyn alapedillä. Veljeni nukkui tavallisesti yläsängyllä, mutta tuona yönä hän oli muualla. Avasin silmäni ja katsoin huonetta oikealla puolellani. Sängyn jalkopäädyn vieressä oleva ovi käytävälle oli hieman raollaan, huoneen ilma tuntui raskaalta. Minusta alkoi tuntua, että joku on tullut huoneeseeni.

Nousin varovaisesti istumaan sängylleni jännityksen pamppaillessa suonissani. Silmäni alkoivat tottua hämärään ja erotin jo hyvin vastakkaisella seinustalla olevien valkoisten vaatekaappien ovet. Kun siirsin katseeni sängyn oikealla puolella olevalle seinälle, huoneeni ikkunoille, näin hänet.

Isäni nojasi ikkunan karmiin ja katsoi täydessä hiljaisuudessa pimeään metsään. Jännitykseni helpotti hieman, sillä isäni katsoi usein ikkunasta ulos samanlaisessa asennossa. Hän teki niin yleensä kuitenkin vain esimerkiksi olohuoneen isoilla ikkunoilla, takkatulen loimutessa taustalla, ei keskellä yötä pimeässä huoneessani.

”Isä”, lausuin varovaisesti tummalle hahmolle ikkunan äärellä. Hahmo ei hievahtanutkaan, vaan tuijotti edelleen öiseen pimeyteen. Etäisyyteni isän hahmoon oli vain reilu parisen metriä, mutta hän ei silti tuntunut kuulevan minua.

Toistin sanani uudelleen, tällä kertaa jo aivan sängyn laidalta, valmiina menemään isäni luokse. Tumma hahmo pysyi edelleen hievahtamatta paikallaan. Minua alkoi uudelleen pelottaa, tämä ei ollut isäni tyyppistä käytöstä. Nousin sängystäni hiljaa, valmiina lähestymään isääni, mutta kääntyessäni jälleen kohtaamaan varjon, oli se kadonnut. Näin jälleen ikkunankarmit ja niitä ympäröivän seinän kokonaisuudessaan, ilman ketään seisomassa niiden edessä. Jäykistyin kauhusta, sillä en millään voinut käsittää tapahtunutta. Toisaalta olisin halunnut rynnätä vanhempieni makuuhuoneeseen, mutta toisaalta hahmo oli näyttänyt isältäni, joten en uskaltanut mennä sinnekään. Kun sain pelosta kankeat jäseneni liikkumaan syöksyin käytävään, jossa oli pehmolelulaatikkoni, ja aloin päättäväisesti siirtää kaikki rakkaimmat lelut sänkyyni.

Lopulta, kun sänkyni oli enää vain kukkurallinen pehmolelukasa, sukelsin niiden joukkoon ja halasin niistä tärkeintä, harmaavalkoista lelukissaa, jonka olin saanut isovanhemmiltani. Tuttujen lelujen tuoksu ympärilläni suljin silmäni ja makasin hievahtamatta, peläten oudon hahmon ilmestyvän taas. Vaikka olinkin lapsi, tiesin, että kyseessä ei ollut kuitenkaan ollut isäni, sillä ihmiset eivät vain katoa tuhkana tuuleen.

Jossakin vaiheessa uni sai minusta vallan ja aamulla heräsin äitini hämmästelyihin lelujen paljoudesta sängyssäni. Kerroin hänelle tapahtuneesta, ja hän rauhoitteli tuttuun vanhempien tapaan; se oli vain unta. Ehkä hetken uskoin niin itsekin.

Lapsuudenkodissani oli pitkän aikaa rauhallista asua, eikä mitään outoa tapahtunut, mutta muutettuani pois kertoi sisareni pelottavista äänistä, jotka vaivasivat häntä kodissamme. Kuin jokin olisi suuttunut, että lähdin. Tänä päivänä minä olen saanut nukkua yöni rauhassa vieraillessani lapsuudenkodissani, sillä selittämättömät tapahtumat ovat löytäneet nykyiseen kotiini. Sisareni sen sijaan koki ehkä kaikista pelottavimman asian, mitä lapsuudenkodissamme on tapahtunut, vain vajaa vuosi sitten, vaikka hänkin asuu jo muualla.

Aion jakaa nämä kaikki tapahtumat kanssanne täällä, pala kerrallaan, ja päivittäen uusimmat selittämättömyydet. Lisäksi pureudun muihin vastaavanlaisiin tapahtumiin ja ihmeellisyyksiin, täällä ja maailmalla. Hypätkää mukaan matkalleni, heittäkää epäuskonne pois ja antautukaa kuudennelle aistillenne.

Tähän kohtaan tekisi mieleni sanoa, että ette tule katumaan sitä, mutta hyvin luultavasti niin käy. Tietohan tunnetusti lisää tuskaa.