Tähän lapsuudenajan kokemukseeni ei liity yliluonnollista, mutta se sai minut jälleen pohtimaan asioita ja haluan jakaa sen kanssanne, kun viimeaikaisten ukkosmyrskyjen jyrähdellessä muisto palasi jälleen tuoreena mieleeni.
Olin ala-asteikäinen erään poikkeuksellisen rajun ukonilman raivotessa lapsuudenkotini katon yllä. Se oli niitä myrskyjä, joiden aikana ei halua olla yksin, olo on turvaton ja rauhaton. Piha ikkunan takana oli kaatosateen harmaaksi värjäämä ja välähtelyt kirkastivat pihaa satunnaisesti. Jyrinä oli niin kova ja niin lähellä, että olohuoneemme lasikaapin ovet helisivät, pelkäsin että seinät kaatuvat päällemme. Istuin eteisen tuolilla, sillä en uskaltanut olla lähellä ikkunoita ja halusin olla paikassa, josta pääsen nopeasti mihin suuntaan vaan taloa, vanhempien luokse turvaan jos on tarve.
Raju ukonilma tuntui pyörteilevän päällämme hellittämättä, tai sitten lapsen mielessäni sekunnit vain venyivät minuuteiksi. Kova pamaus talomme takaa kieli, että salama oli osunut johonkin talon lähellä olevaan puuhun, kenties rysäyttäen sen säpäleiksi. Nostin polvet koukkuun tuolilla ja kiersin käsivarteni suojelevasti niiden ympärille. Pelkäsin, että jostain pienen pienestä raosta pääsee pallosalama taloon, olin kuullut niistä yhtä ja toista kamalaa.
Erään poikkeuksellisen rajun jyrähdyksen ja välähdyksen saattelemana olohuoneessamme oleva tv pamahti ja päästi pitkän, vinkuvan äänen. Isäni säntäsi tarkastamaan tilannetta, kuulin hänen ihmettelevän että johtokaan ei ollut seinässä. Samassa myös lankapuhelimemme alkoi soida lohduttomasti piristen ja ulko-ovemme kiskaistiin auki. Kirkaisin vaistomaisesti kun näin oven takana seisovan kookkaan hahmon. Hahmolla oli musta, vettä tiputtava sadeviitta yllään ja salaman välähdykset hänen takanaan saivat hänet näyttämään uhkaavalta. Kuulin kuitenkin pian tutun, lämpimän äänen sadeviitan uumenista, ja isoisäni laski hupun kasvoiltaan. Emme olleet huomanneet hänen ajaneen pihaamme. Riensin heti hänen luokseen ilahtuneena ja helpottuneena.
Ukkosmyrskyt herättävät minussa yleensä aina kunnioitusta ja haluan hiljentyä kuuntelemaan sen voittamatonta myllerrystä. Tämä, ja pelottavasti yliluonnollisuuteen taipuva muistoni (josta kerroin tekstissäni Kuollut astuu huoneeseen) ovat oikeastaan ainoat yksityiskohtaiset muistot ukonilmoista asuessani lapsuudenkodissani.
En pidä lainkaan epätodennäköisenä sitä paranormaalia teoriaa, että portit tuonpuoleiseen olisivat helpommin avattavissa, tai jopa kokonaan auki, ukonilman aikana. Siihen sisältyy valtava energialataus, joka jysäyttää vahvemmankin puun maan tasalle, miksei tämä energia voisi vaikuttaa myös yliluonnollisiin asioihin? Myös moni muu minun lisäkseni tuntee pelonsekaista kunnioitusta tätä säätilaa kohtaan, se myös osaltaan ruokkii rauhattomia sieluja, jotka vaeltavat keskuudessamme... Ne hyödyntävät mielellään tilaisuuden kurkottaa keskuuteemme. Kuka, tai mikä, tahansa voi lipua väärälle puolelle rajoja.
Valot välkkyvät ja sammuvat, ukkonen jyrisee armottomasti taustalla. Ilta on jo pimeä, vain salamat valaisevat huonetta. Yhtäkkiä salamanvalossa näen huoneen keskellä seisovan hahmon. Hahmo ottaa uhkaavasti askeleen eteenpäin, lähemmäs minua, kun pimeys nielee sen. Pelko kalvaa sisintäni, olen yksin. Olin yksin. Salama välähtää jälleen, ja hahmo on kadonnut. Käännyn, ja se seisoo takanani.
Yllä olevaa ei ole tapahtunut, mutta olen nähnyt tuosta paranormaalista tapahtumasta unta. Uni on toistunut, ja huomaan ukonilmojen käynnistävän sen.
Nyt odotan vain jääkö se pelkäksi uneksi, vai onko kyse jostain muusta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jäikö asia askarruttamaan - ota yhteyttä ja kommentoi!