Kirkaisu rajan takaa

Elokuu - mielestäni aina jotenkin poikkeuksellisen epätodennäköinen kuukausi paranormaaleille tapahtumille, kesä kun tuntuu olevan muutenkin rauhallista aikaa. Ellei jotain yksittäisiä tapahtumia oteta lukuun. Tämän vuoden elokuu toi kuitenkin jotain uutta ja pelottavaa.

Heräsin eräänä yönä kesken unennäön selkäpiitä jäätävään kirkaisuun. Se kuulosti mielestäni pienen lapsen, todennäköisesti tytön kirkaisulta, joka tulee aivan korvani juuresta. Havahduin hereille ja katsoin välittömästi puolisooni. Hän näytti kuitenkin nukkuvan rauhallisesti, joten rauhoittelin omankin mieleni, ääni oli kirkunut vain pääni sisällä. Niin se on, pakkohan sen oli olla niin, järkeni toisteli. Olin kuitenkin säikähtänyt sitä niin perusteellisesti, etten saanut hetkeen uudelleen unta. Pohdin silloin "katsomaani" unta, eikä kirkaisu sopinut siihen mitenkään, vaikka kuinka käänteli ja väänteli unen joustavia rakenteita ja tapahtumia mielessään.

Tuollainen yöllinen ääni on niin helppo heittää unen syyksi. Pelkäksi mielikuvituksen tuottamaksi tapahtumaksi. Yöllä asiaa pohtiessani epäröin kuitenkin. Tavallinen nukkuja ei olisi moksiskaan moisesta äänestä, mitä nyt olisi varmasti herännyt myös säpsähtäen, mutta ihminen, joka näkee useimmiten selkounia tai ainakin muistaa keskeneräisen unen herätessään yhtäkkiä sen katveesta, on pelottava kirkaisu korvan juuressa perin mystistä.

Asia olisikin ehkä jäänyt vain omaksi pohdinnakseni, mutta seuraavana yönä sama tapahtui uudelleen. Tismalleen samalla kaavalla. Näin jotain miellyttävää unta (sillä painajaisia en ole nähnyt sitten unensieppaajan hankinnan), kun yhtäkkiä kuulin kovan kirkaisun vieressäni. Säpsähdin taas hereille ja minusta tuntui kylmäävällä tavalla, että ääni oli kuulunut ennemmin oikealta puoleltani, eli sängyn vierestä. Tilasta, jossa huone päättyy ulkoseinään ja ikkunaan, joka avautuu suureen metsään. Vilkaisin jälleen puolisoani, joka nukkui jälleen rauhallisesti. En käsittänyt ääntä nyt sen paremmin kuin edelliselläkään kerralla.

Sain nukkua pari yötä rauhassa, kunnes kirkaisu havahdutti minut vielä kolmannenkin kerran. Ja silloin kuulin, kuinka puolisoni sanoi puoliksi unissaan: "mikä hätänä". Nousin äkkiä istumaan sängyssä ja käännyin katsomaan puolisoani, joka näytti edelleen nukkuvan. Oliko hänkin todella kuullut jotain? Elokuisen yön pimentämä huone ei näyttänyt tutulta ja rauhoittavalta makuuhuoneeltani, vaan kylmän kolkolta paikalta. Jotain tuntui olevan vialla, mutta en päässyt käsitykseen siitä mitä. Minulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin käpertyä takaisin peittoni suojaan yössä vaanivilta paranormaaleilta ilmiöiltä.

Aamulla kysyin puolisoltani mitä yöllä oli tapahtunut. Hän totesi, että minä olin pitänyt jotain meteliä. Olin päästäni pyörällä. Oliko kylmäävä kirkaisu tullut unestani, sänkyni vierestä vai kenties minusta? Voisiko olla niin, että minä olisin itse kirkaissut? Vai oliko se kuulostanut vasemmalla puolellani nukkuvaan puolisooni vain siltä, kuin ääni tulisi minusta, vaikka se tosiasiassa ei ollut tullut samasta sängystä alkuunkaan.

Jotain hänkin oli kuullut, ja puolihorteissaan siihen reagoinut. Minä kuitenkin hätkähdin hereille joka kerran kun kirkaisu ravisti minut kauhealla tavalla pois unenomaisesta rauhan maasta. Yhtenäkään kertana ääni ei sopinut meneillään olevaan uneeni, ja tämä ajatus jätti minut enemmän ymmälleen kuin mikään muu. Kuinka helppo selitys olisi, että kaikki tämä olisi tapahtunut vain pääni sisällä. Mutta onko helpoin reitti aina se oikea?

En tunne taloni entisiä asukkaita tai tiedä heidän historiaansa. Näillä mailla on kuitenkin asunut alkuperäisesti Karjalasta 40-luvulla evakkoon lähtenyt perhe ja tämän perheen poika rakensi aikanaan talon, jossa nyt asumme. Tästä sukuhaarasta ei enää ole hengissä kuin taloni rakentajan poika. Tiedän heillä olleen myös tyttären, mutta tämä tytär on jo kuollut, ja niin kävi käsittääkseni hänen aikuisiällään.

Varmaa on nyt vain se seikka, että jostain pikku tytön pelkoa täynnä oleva, sisuskaluja hyytävällä tavalla jäädyttävä kirkuna tuli, ja niin kävi kolmena eri yönä. Mielestäni, ulkoa tai... Sänkyni vierestä.

Yöllä ihminen on haavoittuvimmillaan, tajunnan rajamailla. Unien ja todellisuuden välimaastoissa. Silloin haluamme olla turvassa. Silloin meidän täytyy saada olla turvassa.

Mutta entäpä jos silloin, heikoimmalla hetkellämme, meitä on myös helpoin lähestyä rajan takaa? Entä, jos olemme silloin kaikkein lähempänä henkistä maailmaa?

Oliko yöllinen tapahtuma jonkinlainen viesti? Sirpaleinen muisto? Unta vai mieleni temppu?

En kuullut kirkaisua enää neljättä kertaa.

Ainakaan vielä...

Vainajia muistaen

Pyhäinpäivä.

Vainajien muistopäivä.

Päivä, jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme.

Eräs tuttavani muistaa aina pyhäinpäivän sinä päivänä, jolloin hänen vain vähän aikaisemmin samana syksynä kuollut äitinsä yritti tavoittaa hänet. Päivä, jolloin kuollut kurkotti kohti eläviä, saadakseen viestinsä perille.

Tuttavani nukkui levottomasti pyhäinpäivän aamuyönä. Hänen mielessään pyöri hautajaisjärjestelyt. Kuka lukisi adressit, mitä hän voisi sanoa hautajaisissa, olisivatpa ne jo ohi... Hän kaipasi äitiään, mutta halusi jo toipua, jatkaa eteenpäin.

Hän näki unta äidistään. Tai niin hän asiaa kuvailee. Unessa äiti käveli hänen sänkynsä viereen ja kumartui kuiskaamaan tuttavani korvaan jotain. Tuttavani havahtui unestaan, joka oli ollut todenmakuinen, hän miltei tunsi vielä äitinsä kosketuksen olkapäällään. Ikävä korvensi sisuksia, joten oli täysin ymmärrettävää, että äiti oli tullut hänen uneensa. Aivot yrittivät jäsennellä asioita, tapahtumia. Tuttavani ei uskonut aaveisiin, tuonpuoleiseen tai elämään kuoleman jälkeen. Loppu oli loppu. Piste elämälle, ei alku uudelle. Hänen äitinsä oli poissa, ja jatkoi elämää vain hänen muistoissaan.

Päivän aikana hän meni äidin kotitaloon, jonka ilmapiiri oli ennen ollut häntä lämpimästi halaava, hän oli aina ollut tervetullut. Nyt häntä vastassa oli vain hiljainen, tyhjä talo. Kuori elämästä, joka oli aikaisemmin sykkinyt energiaa. Tavarat hänen ympärillään henkivät äidin elämää, unelmia ja muistoja. Tämä oli ollut koti, nyt se oli vain talo.

Tuttavaani alkoi hetken päästä vaivata talossa outo tunne. Kuin joku seuraisi hänen tekemisiään. Tunne ei ollut ahdistava tai pelottava, se ennemminkin täytti hänet vienolla lämmöllä. Kuin äiti olisi paikalla, vaikka eihän hän tietenkään ollut. Väsynyt mieli ja ikävä vain tekivät tepposia.

Tunnit vierähtivät tavaroiden läpikäymisessä ja tuttavani istuutui uupuneena olohuoneen sohvalle. Tämä saisi riittää tältä erää. Hän pyytäisi Punaisen Ristin henkilökuntaa katsomaan mitä tavaraa he ottaisivat edelleen jakoon, kunhan hän itse olisi saanut jotain tolkkua järjestelylle.

Huoneen hiljaisuus laskeutui hänen ylleen kuin verho. Kun hän oli touhunnut tavaroiden kimpussa, ei talo ollut tuntunut niin tyhjältä, mutta nyt elämän poissaolo korvensi häntä. Yhtäkkiä, täysin selittämättömästi, tippui kirja äidin kirjahyllystä. Se lävähti lattialle säikäyttäen tuttavani. Hän silmäili hetken ympärilleen, kuin joku olisi voinut hiippailla huoneeseen hänen huomaamattaan tiputtamaan kirjan, ja livahtanut sen jälkeen pakoon. Huoneessa ei kuitenkaan ollut ketään. Tietenkään. Kirja oli tippunut itsestään. Sillä hetkellä se tuntui täysin loogiselta ja järkevältä vaihtoehdolta.

Tuttavani käveli kirjan luo. Se oli ikivanha sanakirja, jonka sivut olivat hiirenkorvilla ja kannet löystyneet. Ehkä se oli ollut hänen äidilleen rakas, pohti tuttavani. Hän nosti kirjan kiinnittämättä sen kummemmin huomiota aukeamaan, jolle kirja oli lattialle laskeutuessaan auennut. Kun hän nosti kirjan, tippui sen välistä pieni paperinpala.

Hän nosti paperinpalan jostain syystä tärisemään alkaneisiin sormiinsa, ja outo tunne täytti hänet. Hänestä tuntui kuin hänen äitinsä olisi seissyt hänen takanaan, aivan kuin joku olisi hipaissut hänen olkaansa.

Hän hätkähti ja avasi paperin. Siinä luki äidin käsialalla lyhyt runo:

Viisarit kääntyvät kohti iltaa,
yön saavuttava aina on.
Matkani käy huomisen siltaa,
olen onnellinen, peloton.

Runon kirjoittajasta ei ollut merkintää, eikä tuttavani löytänyt runoa internetistä googlettamalla. Hänet valtasi tunne, että äiti halusi kertoa hänelle jotain runon avulla. Että äiti oli viestittänyt hänelle asian tuonpuoleisesta onnistumalla jotenkin tiputtamaan kirjan hyllystään.

Että todella saattoi olla sellainen asia, kuin tuonpuoleinen.

Tuttavani luki kyseisen runon hautajaisissa. Hän sanoi, että sai siitä voimaa.

Hänen äitinsä kotitalo tyhjennettiin tavaroista ja laitettiin myyntiin. Vastaavanlaisia selittämättömiä tapahtumia tai tunteita ei enää ilmennyt. Tuttavani sanoo, että tunne äidin läsnäolosta saattoi olla ikävän ja unenpuutteen aiheuttamaa, mutta kirjalle ja runonpätkälle hän ei löydä järkevää selitystä.

Hän harmittelee tuossa päivässä enää vain sitä, ettei katsonut mille aukeamalle sanakirja aukeni, mitä sanoja aukeamalla oli. Myös se, mitä hänen äitinsä kuiskasi hänelle unessa on jäänyt hämärään.

Tuo pyhäinpäivä kuitenkin muutti hänen ajatteluaan, sillä hän on alkanut uskoa paranormaaleihin vaihtoehtoihin, ja ajattelee, että äiti on saanut rauhan.

Että hän on jossain muualla kuin lopullisesti poissa.

Onnellisena ja pelottomana.

11.11. klo 11:11

Kuluneen puolen vuoden aikana olen lähes joka päivä törmännyt numeroihin 11 11. Numerot ovat hypähtäneet eteeni kalenterin päivämäärissä, digitaalisen kellon näytöllä tai moottoritiellä ohittamani rekan kyljessä. Jossain vaiheessa noista numeroista muodostui mielessäni 11. marraskuuta klo 11:11. Mitä silloin tapahtui?

Olen kuullut ihmisistä, jotka ovat alkaneet törmäillä tiettyihin numerosarjoihin ja kyseiset numerot ovat jollain tapaa kietoutuneet myöhemmin heidän elämäänsä, hyvässä tai pahassa. Joku on lotonnut toistuvilla numeroillaan, voittanut ja saanut tietää sairastavansa syöpää - jonka hoitoihin hänellä ei olisi ollut varaa ilman lottovoittoa. Joku on nähnyt tietyt numerot, jotka ovat myöhemmin paljastuneet hänen puolisonsa kuolinajaksi. Sattumaa vai paranormaalia, tarkoituksellista viestimistä?

Skeptikot selittävät ilmiötä sillä, että ihmisten kiinnittäessä huomionsa tiettyihin numeroihin, luulevat he näiden numeroiden olevan "viestejä" tai "merkkejä", vaikka he tosiasiassa näkisivät muitakin numeroita yhtä taajasti. He vain ovat sattuneet painamaan nuo numerot päähänsä. Kuulostaa järkevältä teorialta siihen asti kunnes numeroiden takaa paljastuukin jotain suurempaa, jokin uskomaton yhteensattuma. Paranormaalin teorian mukaan toistuvat numerot todella ovat merkkejä jostain suuremmasta, että jokin voima saa ihmisen katsomaan tiettyyn suuntaan, jotta hän varmasti huomaisi elämälleen merkittävät numerot. Oli kyseessä sitten jonkun edesmenneen rakkaan yritys varoittaa tai ohjeistaa, tai jotkin muut yliluonnolliset voimat.

Yksi paranormaaleista teorioista on astrologinen näkökanta asiaan, jonka mukaan universumi yrittää toistuvilla numeroilla viestittää jotain. Kun aiheeseen syventyy tarkemmin, löytyy teoria jopa "enkelinumeroista". Kyseisen teorian mukaan toistuvia numeroita ja niiden näkemistä ohjaavat enkelit. (Lue lisää: Luxonia - enkelinumerot tai Voice.fi - artikkeli enkelinumeroista)

Perjantaina 11. marraskuuta heräsin aamulla levottomana ja työpäivästä tuli melkoisen raskas. Aamulla vakaa aikomukseni oli kiinnittää huomiota mitä tapahtuisi kellonajan 11:11 ympärillä, mutta ajaessani kotiin huomasin, että olin unohtanut koko asian kiireessäni. Mitään erikoista ei mielestäni ollut tapahtunut. Jatkoin aiheeseen paneutumista ja luin selityksiä numerosarjalle 11 11.

Astrostyle-sivuston mukaan toistuvat numerot ovat kosmisia viestejä, ja näkemäni numerot tarkoittavat, että olen kulkemassa oikeaan suuntaan, olen oikealla polulla. Mainittiinpa siellä jopa, että olisin eräänlainen "valontuoja", jonka tarkoitus täällä on avartaa ihmisten tietoisuutta. Sinänsä hassu sattuma, näin paranormaalin blogin kirjoittajana.

Numeroiden 11 11 ympärille kietoutuu suurempiakin maagisia kuvioita, sillä jotkut ihmiset tekevät toivomuksen aina nuo numerot nähdessään. Jo muinaiset Maya-intiaanit asettivat painoarvoa kyseiselle numerosarjalle, sillä he ennustivat maailman sellaisenaan loppuvan 21.12.2012 klo 11:11 ja uuden maailman syntyvän tuona hetkenä. Jonkinlaista magiikkaa nuo numerot siis sisältävät, vaikka muutoin niillä ei olisikaan sen suurempaa merkitystä.

Sattumaa, viestejä tuonpuoleisesta vai enteitä tulevaan?

Rehellisesti sanottuna en tiedä itsekään mitä uskon. Ainoa asia jonka voin sanoa varmaksi on se, että perjantai-illan jälkeen en ole törmännyt enää kyseisiin numeroihin, vaikka ne aikaisemmin hyppivät jollain tapaa silmilleni lähes päivittäin.

Kurkotus tuonpuoleiseen

Spiritismi tarkoittaa käsitystä, jonka mukaan meedioiksi kutsutuilla henkilöillä on kyky ottaa yhteys vainajien henkiin (lähde: Wikipedia - Spiritismi).

Spiritismi sai alkunsa jo 1800-luvulla Yhdysvalloissa, ja on sittemmin saanut suosiota kaikkialla. Eräs tunnetuimmista spiritismissä käytetyistä välineistä on Ouija-lauta, jonka avulla uskotaan olevan mahdollista saada viestejä tuonpuoleisesta - sanoja, tai jopa kokonaisia lauseita. Minulla ei (vielä) ole Ouija-lautaa, saatika varteenotettavaa kokemusta spiritistisistä istunnoista, mutta muistan erään vuosia sitten tapahtuneen, aran yritykseni ottaa yhteyttä edesmenneeseen.

90-luvulla, käydessäni ala-astetta, silloisen parhaan ystäväni äiti kuoli ärhäkkään sairauteen. Äidin menettäminen on kova paikka kenelle tahansa, mutta sen ikäinen lapsi käsittelee asian täysin omanlaisesti. Toisinaan ystäväni oli surun murtama, toisinaan huoleton kuin pilvetön taivas. Kuolema oli käsitteenä vaikea ymmärtää, hänellä kesti sisäistää seikka, ettei hänellä ollut enää äitiään.

Vain muutamia päiviä ystäväni äidin menehtymisen jälkeen kertoi ystäväni, että hänen vanhempiensa makuuhuoneesta oli kuulunut iltaisin kolahduksia, vaikka hänen isänsä ei vielä ollut huoneessa tai välttämättä lainkaan kotona. Ystäväni oli myöskin nähnyt unta, että hänen äitinsä oli tullut yöllä hänen sänkynsä viereen, uni oli ollut hyvin todenmakuinen. Hän kuiskasi minulle hiljaisella äänellä, kuin peläten reaktiotani, tuntevansa äitinsä olevan vielä läsnä. Olimme nähneet jossain elokuvassa kuinka ihmiset olivat kerääntyneet rinkiin kutsumaan kuolleiden henkiä, pitäen sormenpäitään joko ylösalaisin käännetyn lasin tai jonkinlaisen osoittimen päällä (tuolloin Ouija-lauta oli minulle vielä vieras käsite, hyvä niin). Silloin saimme idean kokeilla kutsua ystäväni äitiä, jotta hänellä olisi mahdollisuus viimeisiin hyvästeihin.

Haimme kynttilöitä ja tyhjän lasin ja kiiruhdimme tyhjään makuuhuoneeseen. Sytytimme kynttilät huolella ympärillemme tiiviiksi, tasaiseksi ympyräksi. Istuimme alas ja asetimme sormemme jännittyneinä lasin pohjaa vasten. Ystäväni alkoi pelätä, joten minä kysyin tyhjältä huoneelta kuollutta hänen nimellään, pyytäen häntä siirtämään lasia ystävääni kohden mikäli hän vielä oli paikalla. Huoneessa oli hiljaista, kynttilöiden liekit paloivat tasaisina, rauhallisina. Hiljaisuudesta tuli hetki hetkeltä raskaampaa.

Sekunnit nakuttivat eteenpäin, minuutti, toinen, kolmaskin vierähti. Ystäväni koetti saada kysytyksi jotain, mutta huomasin, että hän oli menettämässä uskoaan onnistumiseemme. Halusin antaa hänelle toivoa ja päätin siirtää itse lasia häntä kohden. Sormeni tuntui jäykältä ja jännittyneeltä lasin pintaa vasten, minun täytyi irrottaa se kevyesti, jotta saisin sen oikeaan asentoon ja juoneni toimimaan. Samalla hetkellä kun irrotin sormeni, nytkähti lasi lähes huomaamatta ystävääni kohden. Hän kohotti katseensa kauhistuneena minuun, tunsin myös jännityksen kasvavan. Ilma tuntui sähköiseltä.

Yhtäkkiä yksi kynttilä lähellä ystävääni alkoi lepattaa voimakkaasti, vaikka muiden liekit paloivat edelleen rauhallisesti, häiriintymättä. Liekin lepatus voimistui, ja hetken näytti siltä, että se sammuu. Sitten, yhtä selittämättömästi kuin oli alkanutkin, liekki rauhottui jälleen loimottamaan samassa, ajattomassa rytmissä muiden kynttilöiden kanssa.

Se oli kuitenkin jo liikaa ystävälleni, ja hän puhalsi nopeasti kaikki kynttilät sammuksiin, nappasi lasin lattialta ja syöksyi ulos huoneesta. Minä korjasin tärisevin käsin kynttilät ja menin hänen peräänsä. Puimme hetken aikaa tapahtunutta läpi, ystäväni oli kauhuissaan ja vannoi ettei ollut liikuttanut lasia, oli hädin tuskin koskenut siihen sormenpäällään. Olisin voinut uskoa hänen jotenkin vahingossa kiskaiseen lasia itseään kohti, mutta vain yhden kynttilän armoton lepatus oli antanut minulle syytä kyseenalaistaa rationaalisimman selityksen.

Olimme lapsia, ja kokemus oli molemmille liikaa, emme olleet valmiita. Jotain huoneessa tapahtui, ja vaikka lähes kaikki on aina myös järjellä selitettävissä, emme kumpikaan uskoneet siihen vaihtoehtoon. Päätin pakottaa itseni suhtautumaan loogisesti asiaan, tarvitsin sille jonkin muun selityksen kuin sen, että kuolleen henki olisi todella käynyt huoneessa kanssamme. Ajatuksena se oli niin kammottava, etten olisi uskaltanut kävellä yksin kotiin uskoen niin.

En ole kuitenkaan päässyt eroon ajatuksesta, että tuona iltana sotkeuduimme johonkin meitä paljon suurempaan. Asiaan, johon ei välttämättä kannata sekaantua lainkaan.

Varsinkaan, jos ei ole valmis maksamaan hintaan, joka siitä voi koitua maksettavaksi.