Kello lyö

Vieraillessani jälleen lapsuudenkodissani viikonloppuna, kertoivat vanhempani oleskeluhuoneen seinällä tikittävästä seinäkellosta tarinan. Seinäkello on puinen, vedettävä kaappikello, joka on toimittanut virkaansa kotonani aina siitä asti, kun vanhempani saivat sen häälahjaksi. Kelloa vedetään metallisella avaimella kahdesta eri kolosta, jotka kellotaulussa on. Toisesta kolosta vetämällä itse kello toimii, ja toista puolta vetämällä syntyy voimaa mekaniikkaan, joka pyörittää kellon metallisia lyöntejä sääteleviä rattaita.

Vanhempani kertoivat, että aikaisemmin tänä vuonna oli seinäkello alkanut soida jossain vaiheessa puolenyön jälkeen ja toiminut noin neljän, viiden tunnin ajan. Kellonlyönnit ovat aina tulleet tasatunnein ja puolen tunnein välein, ja niin kello löi tuonakin yönä. Tapauksessa ei olisi mitään ihmeellistä.

Ei, mikäli kellon lyönteihinkin olisi vedetty virtaa.

Näin ei kuitenkaan ole, nimittäin tuon uskollisen ajastimen kovan äänen vuoksi vanhempani ovat lakanneet jo vuosia sitten vetämästä virtaa kellon metallisia lyöntejä varten. Muutoin kello raksuttaa normaalisti, ja kun se pysähtyy, se vedetään uudelleen käyntiin monta kertaa avainta kolossa kiertämällä. Kello ei ollut pysähtynyt lähipäivinä, eikä sen lyöntipuolta oltu vedetty. Kuitenkin tuona yönä, kello sai jostain selittämättömästi energiaa lyödäkseen muutaman tunnin ajan.

Vanhempani eivät muistaneet mikä viikonpäivä tai päivämäärä oli tapahtuman aikaan kyseessä, eivät edes sitä kuinka monta kertaa kello oli lyönyt. Kun kysyin heiltä, mikä voisi selittää tapahtuneen, eivät he osanneet antaa järkevää selitystä. Isäni, joka ei pahemmin yliluonnollisista asioista ole kiinnostunut, totesi vain vitsikkäästi tervetuloa kummitustaloon.

Kun minä pohdin tarkemmin tapahtunutta, ja etenkin tapahtumapaikan sijaintia lapsuudenkodissani, tuntuvat selittämättömät tapahtumat kietoutuvan enemmän tietyn alueen ympärille. Lapsuudenkodissani heti tuulikaapin jälkeen on suuri "eteisaula", jossa olen vuosien varrella todistanut toinen toistaan erikoisempia, selittämättömiä tapahtumia. Olen nähnyt siellä ollessani varjohahmon, sinne on syttynyt itsestään yöllä valo ja ulkoapäin kotiani lähestyessä, on koirani havainnut oven edustalla jotain, mitä sen mielestä siinä ei olisi sopinut olla. Eteisaulan lähellä olen myös kuullut askeleita, joita ei tiedettävästi tehnyt yksikään elollinen olento (lue: Onko siellä joku? ja Askeleet rajan takaa).

Kuvituskuva, ei tekstissä mainittu kello. Seinä-/
kaappikello, Pohjolan kello ja kulta Oy, käyttö
Helsingin suomalainen tyttökoulu, Helsingin
kaupunginmuseo. Lähde: finna.fi

Mutta erikoisin yhteensattuma on se, että seinäkello, joka on jylhästi ollut omalla paikallaan jo vuosia kiinnitettynä, sijaitsee oleskeluhuoneemme seinässä kohdassa, jonka tismalleen vastakkaisella puolella on eteisaulamme pahamaineinen avainkaappi. Onko siis jonkinlaista sattumaa, että seinäkello on saanut jostain yhtäkkistä energiaa, pystyäkseen lyömään yöllä pienellä, sisään rakennetulla metallisella vasarallaan useamman tunnin ajan säännöllisesti vastakappaleeseensa, vai voiko avainkaapin ja eteisaulan mystiset tapahtumat kietoutua jollain tavalla tähänkin selittämättömään tapaukseen?

En itse havainnut kellossa poikkeavuuksia vieraillessani lapsuudenkodissani. Yöllä kuulin ääniä talosta, mutta en noussut ottamaan niistä selvää. Jonain kertana olin liian pelokas halutakseni selvittää äänen taustoja lisää, ja toisella kerralla yksinkertaisesti liian väsynyt vaivautumaan ylös keskellä yötä.

Jäin kuitenkin pohtimaan seinäkelloamme ja sen ajankohtaa herätä toimimaan lähellä "paholaisen tuntia". Muutenkin, kellot tuntuvat olevan jotenkin poikkeuksellisen herkkiä yliluonnolliselle energialle. Googlettelin mekaanisen kellon toimintaa monta tuntia tapauksesta kuultuani, ja tutustuin erilaisiin kelloihin ja niiden rattaisiin, energian varastoimiseen ja sen tasaiseen, rauhalliseen vapauttamiseen kellon toiminnan varmistamiseksi. En keksinyt järkevää syytä, miksi lapsuudenkotini seinäkellon lyönnit iskivät ilmojen halki tuona tiettynä yönä. Paranormaalia selitystä lähtisin hakemaan ennen kaikkea kellon lyönneistä, niiden ajankohdasta ja kestosta, mutta koska vanhempani eivät olleet kirjanneet tapahtunutta ylös, en vielä toistaiseksi saa tästäkään näkökannasta mitään muuta kuin arvailuja irti.

Vahvin veikkaukseni on, että jonkinlainen liitos avainkaapin, eteisaulan ja seinäkellon välillä on tuona yönä ollut, mutta tämä on vain leikittelyä teorioilla. Myöskään ajan kanssa kertyneen jännityksen purkautuminen ei mielestäni ole sopiva vaihtoehto, sillä se kuulostaisi järkevältä vain, mikäli kello olisi soinut kerran tai pari. Ainoa fakta ja varma väite on, että kello ei toimi ilman virtaa. Virtaa se ei ollut saanut vetämisellä, joten energian on täytynyt luoda jännite kellon sisälle jollain muulla tapaa. Se mikä, tai kuka, ikinä tämän taustalla olikaan, jää vielä ainakin toistaiseksi mysteeriksi.

Olen aina pitänyt lapsuudenkotini seinäkellon raksutusta rauhoittavana, kotoisana, tuttuna. Nyt siihen on tullut pieni lisävivahde, jonka sävystä en ole täysin varma. Ensi kerralla siellä vieraillessani, katson varmasti kelloa jälleen hieman tarkemmin.

Virtaa, voimaa ja jännitettä ei synny tyhjästä ilmasta.

Mistä se siis tuli? Vai pitäisikö kysyä: kuka se siis oli?

Tervetuloa kummitustaloon.

Avain salaisuuteen

Vietin puolisoni ja lemmikkieni kanssa joulun lapsuudenkodissani. Päivisin talo oli täynnä elämää ja melskettä, mutta yön laskeutuessa jäivät taloon meidän lisäksemme vain vanhempani. En ajatellut paranormaaleja tapahtumia, jotka vuosien saatossa ovat lapsuudenkodissani minua häirinneet, keskityin vain joulun hiljaiseen kauneuteen. Koristeltu kuusi loisti oleskeluhuoneessa, ja ikkunoihin ripustetut tähdet loivat sisälle lämmintä valoa. Tuntui siltä, että jouluna saisin varmuudella nukkua rauhassa ja herätä aamulla levänneenä, ilman selittämättömiä tapahtumia.

Kuitenkin, yhtenä yönä tapahtui siinä samassa eteisessä, josta olen jo aikaisemminkin kirjoittanut mm. Hahmo peilissä, jälleen jotain kummaa. Heräsin tuona yönä kovaan kolahdukseen. Se repi minut saman tien uneni miellyttävästä maailmasta, ja pakotti nousemaan sängynreunalle istumaan. Vuoteen lämpö hehkui vielä hetken ylläni, kun kuuntelin öistä hiljaisuutta. Samassa kuulin toisen, samanlaisen kolahduksen. Joulun mielenrauha oli kääntänyt "kuudennen aistini" pois päältä, joten ensimmäinen ajatukseni liittyi kissaamme.

Hemmetin katti, ajattelin. Se on varmasti tekemässä jotain yöllisiä tihutöitään, vaikka se ei normaalisti sen tapaan kuulukaan. Kissani tekee toisinaan kiellettyjä asioita päivänvalossa, mieluiten jonkun nähden, jotta saisi maksimaalisen huomion itseensä. Sitten se kirmaa pois kuin pistoksissa, tyytyväisenä päästessään pälkähästä.

Nousin ripeästi ylös sängystä ja kiirehdin oleskeluhuoneeseen tarkastamaan joulukuusen. Se seisoi tyynessä rauhassaan lattialla, eikä mikään viitannut, että nelijalkainen ystäväni olisi keksinyt aloittaa jouluterrorisointia. Yhtäkkiä kolahdus kuului taas, ja ymmärsin sen kantautuvan suuresta eteisestä. Kolahduksessa oli mielestäni jotain metallista, kuulosti siltä kuin puisen avainkaapin sisällä olevat avaimet olisivat helisseet.

Lähdin kiiruhtamaan kohti eteistä valmiina saamaan tihulaisen kiinni itse teossa, mutta jähmetyin sijoilleni ennen kuin pääsin oleskeluhuoneesta ulos. Kissani tuijotti minua keltaisilla silmillään yhdellä huoneen nojatuoleista. Se näytti tyytymättömältä ja väsyneeltä, kuin äänet olisivat häirinneet senkin unta.

Eteisessä katsoin ensimmäisenä avainkaappia. Ovi oli tiukasti kiinni, niin kuin kuuluisikin. Sitten huomasin, että katosta avainkaapin lähellä roikkuva joulukoriste heilui. Kyse oli painavasta koristepallosta, joka ei todellakaan pienestä tuulenvireestä vaivautuisi heilahtamaankaan. Jokin oli kuitenkin saanut sen liikkeelle.

Nyt eteinen oli hiljainen ja yön rauha oli laskeutunut huoneeseen. Avasin avainkaapin. Kiinnitin huomiota muutamaan vanhannäköiseen, suureen rauta-avaimeen. Muistaakseni ne ovat olleet siellä jo kauan, elleivät peräti aina. Toinen sopii isovanhempieni talon ulkorakennukseen, mutta toisesta en osannut sanoa. Kysyin asiasta vanhemmiltani seuraavana aamuna, ja sain kuulla, että avain kuului talomme tontilla aikaisemmin sijainneeseen työhevosen pieneen tallirakennukseen/ulkovajaan.

Vilkas mielikuvitukseni lähti työstämään tarinaa ja selitystä tapahtuneelle, mutta myös aikaisemmin kokemilleni asioille lapsuudenkodissani. Entä jos tontilla on aikaisemmin tapahtunut jotain - jotain peruuttamatonta, kamalaa? Rikos? Katoaminen?

Kylästä on aikojen saatossa hävinnyt ihmisiä maailmalle, mutta entä jos yksi ei koskaan lähtenytkään?

Ehkä hän kohtasi loppunsa jonkun toisen toimesta, ja tämä sama ihminen peitti jälkensä hautaamalla uhrin paikalle, johon oltiin rakentamassa pientä ulkorakennusta. Ruumista ei koskaan löydetty, ehkä sellaista ei edes tiedetty olevan.

Rakennus purettiin, kun olin lapsi. Muistan sen kuitenkin erittäin hyvin. Minusta siinä oli aina jotain karmivaa, mutta samalla kiehtovaa.

Ehkäpä rakennus tuhottiin, mutta sen alle haudatut salaisuudet säilyivät. Ja jokin on odottanut jo liian kauan totuuden nousua pinnalle.

Spekulointia.
Vai hyvä onninen arvaus?

Hahmo peilissä

Näin jälleen varjohahmon. Ja kyllä, se oli yhtä kammottava kokemus kuin muistin. Miksi juuri nyt? Keskellä kauneinta kesää, kun päivänvaloa on riittämiin ja yötkin vielä tulvillaan hämärää valoa.

Yllätys, yllätys, paranormaali tapahtuma sijoittui lapsuuden kotiini, kun noin viikko takaperin kesäisen sinisellä yötaivaalla loimotti suuri, keltainen täysikuu. Kesäloman alkua oli upea tulla juhlistamaan keskellä metsää sijaitsevaan lapsuudenkotiini, siellä rauha ja luonnonläheisyys antavat minulle uutta energiaa joka kerran. On erikoista, että voin samaan aikaan kokea yhdessä ja tietyssä paikassa sekä niin suurta sisäistä rauhaa, että jäytävää pelkoa, mutta en vaihtaisi hetkeäkään pois. Kesän aikana yliluonnolliset tapahtumat ovat olleet hyvin vähäisiä, joten en uskonut mitään näin "suurta" tapahtuvan.

Heräsin keskellä yötä janoon, suuni oli kuiva kuin autiomaa, joten lähdin suuntaamaan keittiöön. Olin väsynyt, mutta kylmä vesi virkisti minua hieman. Ikkunasta näkyi puiden takaa valtava täysikuu, se lumosi minut hetkellisesti. Pihapiiri oli hiljainen ja se kylpi hämärässä kesäyön valossa. Kaikkialla oli niin hiljaista ja rauhallista, etten alkuun kiinnittänyt huomiota pariin metalliseen kolahdukseen talon eteisestä. Hetkessä muistin kuitenkin taannoisen kerran lapsuuden kodissani, kun eteisen valot olivat syttyneet itsestään, joten lähdin tarkastamaan tilannetta.

Eteisessä on suuri, lattiasta melkein kattoon saakka ulottuva peili. Tunnistin äänten tulleen siitä, sillä olen monta kertaa aiemminkin kuullut saman äänen jonkin osuessa peiliin vahingossa. Tällä kertaa uskoin peilissä olevan jonkinlaista pintajännitettä. Tarkastelin peiliä ja hipoessani sormenpäillä sen kylmää pintaa tajusin, että taustalla näkyi jotain. Sormeni jähmettyivät ja sydämeni alkoi hakata. En uskaltanut siirtää heti katsettani taustaan, mutta näytti siltä, että takanani avautuvalla käytävällä seisoi joku. Tumma hahmo.

Käytävällä oli hämärää, vaikka eteisen ikkunoista tulvikin sisään tummansinistä valoa. Olin hetken jähmettyneenä, pelosta jäykkänä. Taustalla näin, että käytävän tumma hahmo ei liikahtanutkaan. Keräsin rohkeuteni rippeet ja käännähdin ympäri, käteni nousivat suojelevasti eteeni kuin niistä olisi jotain hyötyä jos hahmo olisi päättänyt rynnätä minua kohti. Mutta kohtasin vain tyhjän käytävän.

Käännyin takaisin peiliä kohden, ja voin vannoa, että käytävälle oli myös levinnyt tummansininen heinäkuun yön valo, jota siinä ei aikaisemmin ollut.

Varjohahmo, yhtäkkiä täysin hereillä oleva mieleni viestitti heti, vaikka rationaalinen puoleni sykki sanaa näköharha. Tunsin kuitenkin sisälläni, että eteisen äänet, hahmo peilissä ja edellisen kerran tapahtuma valojen kanssa ei voinut olla sattumaa (lue: Valo kesäyössä). Se ei ollut näköharhaa, vaan jotain ihan muuta.

En nähnyt varjohahmoa tarkasti, joten kuka tahansa epäileväinen voisi uskoa sen johtuneen yöstä, väsymyksestäni tai sadasta muusta "järkevästä" syystä. En ole varma mitä itsekään uskallan asiasta ajatella. Joka tapauksessa en ole hetkeen kokenut mitään yhtä pelottavaa, ja tiedän, ettei tumma hahmo käytävällä ollut mielikuvitukseni tuotetta.

Sillä vaikka minulla vilkas mielikuvitus onkin, niin se ei ole mitään muuta kuin juuri sitä. Mielikuvitusta. Pääni sisällä. Eikä hahmot mielikuvituksestani herää henkiin ja astu todelliseen elämään.

Olen aina vihannut kauhuelokuvien teennäistä kattausta, jossa peilin edessä muina miehinä tai naisina touhuava päähenkilö näkee jotain karmivaa heijastuvan peilistä, mutta kun hän kääntyy, sitä ei olekaan hänen takanaan. Kyseessä on niin pohjaan asti kaluttu aihe, etten olisi uskonut tällaista tapahtuvan oikeasti. Se on liian tyypillistä, liian mautonta.

Mutta näyttää siltä, että tarinat, jopa kauhuelokuvat, ammentavat aiheensa todellisesta elämästä...

Tunnen pienen pelon vihlaisun kun annan itseni hetken aikaa ajatella mitä tuleva syksy tuokaan tullessaan...

Valo kesäyössä

Olen nähnyt kesän aikana melko sekavia unia, joten en ihmetellyt alkuun kun erääseen lapsuudenkodissani nukuttuun uneen sekoittui tutut nuotit. Unen sekavan verhon läpi tunnistin sävelen jostain aikojen takaa, koska sen melodia on leimautunut mieleeni vaikka olen kuullut tuon sävelen vain kahdesti. Viime vuonna kesällä mieleeni palautui jälleen tuo melodia aiheuttaen minulle epätodellisen ja kammottavan olotilan, ja saman se teki taas kun sen iloinen sävel sekoittui uneeni.

Heräsin välittömästi räväyttäen silmäni auki. Sydämeni alkoi välittömästi valmistella taistele tai pakene -reaktiota ja pumpata adrenaliinia kehooni. Aioin juuri hokea itselleni, että tuo selittämätön hyräily, jonka aikaisemmin olen kohdannut (lue tekstini: Kesäillan melodia) on vain unta, kun kuulin sen kantautuvan edelleen korviini vaimeana. Nousin istumaan sänkyni laidalle ravistaen päätäni, oliko mahdollista että unen äänet jatkuivat vaikka olin täysin hereillä?

Hyräily lakkasi yhtäkkisesti ja mieleni täytti jälleen keskellä metsää nukutun kesäyön rauha. Nousin ylös ja lähdin keittiöön juodakseni vettä ja kootakseni ajatukseni. Olin valmis laittamaan kaiken tapahtuneen unen piikkiin. Tarkastelin hämärää taloa, huoneita ja käytäviä, kaikkien muiden nukkuen rauhassa. Vesilasin äärellä päätin, että mitään muuta selittämätöntä ei tänä yönä tapahtuisi, olin univelkainen ja valmis kuittaamaan aimo osan veloista tänä yönä.

Kävellessäni takaisin makuuhuonetta kohti huomasin, että eteiseen oli sytytetty valot. En ollut kulkenut eteisen kautta, en siis ollut sytyttänyt valoja sinne unenpöpperössä. Mistään päin taloa ei kuulunut liikehdintää, ja kaikkien muiden makuuhuoneiden ovet olivat kiinni, näytti siltä ettei kukaan muukaan ollut huvikseen noussut sytyttämään eteiseen valoja sinä lyhyenä aikana, jolloin kulautin vesilasin sisällön kurkkuuni.

Kävelin eteiseen ja valo välähti pahaenteisesti, vanhat tutut kylmät väreet aaltoilivat iholleni. Kuten aikaisemminkin olen kirjoittanut, olen kuullut että valojen välähtäessä astuu kuollut huoneeseen (lue: Räyhähenki). Napsautin nopeasti valot kokonaan pois päältä ja palasin makuuhuoneeseen jokseenkin sekavassa mielentilassa. Valot olivat menneet itsestään päälle katkaisijasta, entä oliko uneeni soljunut hyräily ollut vain sattumaa?

Tarkoittaako tämä sitä, että lapsuudenkotini selittämättömyydet ovat jälleen jatkuneet joidenkin kuukausien tauon jälkeen? Voin varmuudella sanoa, että kukaan perheenjäsenistäni ei yöllä käynyt valoja sytyttämässä, ja kun kysyin heiltä asiasta aamulla olivat hekin yhtä ymmällään.

Kuka, tai mikä, oli saanut valojen katkaisijan painumaan itsestään alas? Oliko sen tarkoitus viestiä minulle jotain?

Tämä oli kokonaan uusi ilmiö, odotan kauhunsekaisella innolla mitä seuraavaksi tapahtuu...