Näytetään tekstit, joissa on tunniste koira. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste koira. Näytä kaikki tekstit

tiistai 28. helmikuuta 2023

Mikä keinuen tulee, se viheltäen menee

Kuvituskuva; Puinen keinutuoli raamatullisilla kaiverruksilla.
Kuvaaja Gustaf Welin, Turun Museokeskus.
Kuvan lähde finna.fi
Vuosia sitten kerroin teille lapsuuden aikaisesta tuttavastani ja paranormaalista kokemuksesta, johon liittyi tuttavani keinutuoli. Vierailin jälleen samaisen tuttavan luona tammikuussa, iloisena jälleennäkemisestä. Hän asuu nykyään suhteellisen lähellä muutettuamme lapsuuden kotini maisemiin, mutta tapaan häntä silti aivan liian harvoin. Jotenkin myös tuntuu, että hän mieluummin vierailee muualla kuin kutsuu ketään kotiinsa, saahan hän vaellella keskellä omaa yksinäistä hiljaisuuttaan kaikki päivät ja hakeutuu välillä mielellään muiden ihmisten keskuuteen, irti omista arkisista rutiineistaan.

Paitsi tuttavani tapaamista, odotin myös sanoinkuvaamattoman paljon vanhan keinutuolin näkemistä pitkästä aikaa. Rupateltuamme tovin ja juotuamme kahvit, hakeuduinkin hiljalleen kuin magneetin vetovoimasta lähemmäs ja lähemmäs huonetta, jossa tiesin keinutuolin viimeksi olleen. Kun tuttavani poistui käymään vessassa, jäin nauttimaan vanhan talon äänistä. Odotin jännittyneenä kuulevani tutun keinutuolin narahduksen, mutta sitä ei tullut tällä kertaa. Tilaisuus teki minusta varkaan, ja kurkistin ovesta olohuonemaiseen kamariin, jossa keinutuoli oli. Siinähän se, samassa paikassa kuin ennenkin, kuin tähän huoneeseen ei koskaan ajan hammas olisi yltänytkään tiukalla purennallaan.

Tuijotin keinutuolia hetken uskaltamatta räpäyttää, paloin halusta kokea jälleen saman ilmiön kuin vuosia aikaisemmin, mutta keinutuolin puiset pienat pysyivät hievahtamatta paikallaan. En voinut välttää pettymyksen humahdusta sisälläni, suljin oven ja palasin kahvipöydän ääreen.

Kun tuttavani palasi jutustelimme vielä tovin ennen kuin oli minun aikani päättää vierailu. Nousin ylös lähteäkseni, kun kuulin selkäni takaa suljetun oven toiselta puolelta tutun, väsyneen ja pitkän narinan. Pysäytin kaiken liikkeen ja kohotin katseeni voitonriemuisena tuttavaani, joka vain hymyili minulle lempeästi. Tajusin, ettei hän ollut kiinnittänyt ääneen huomiota, eikä yhdistänyt sitä mihinkään spesifiin asiaan. Minulle sen sijaan se oli merkki siitä lumotusta, taianomaisesta keinutuolista, jonka läheisyyteen liittyy jotain sellaista energiaa, mitä ei järjellä pysty selittämään.

Lähdin tuttavani luota kummastuttavan ilahtuneena, oli suorastaan huvittavaa kuinka paljon niin pienen hetken kestävä ääni pystyi mielialaani kohottamaan. Enhän edes voinut olla täysin varma sen tulleen keinutuolista, en mitenkään. Mutta jokin sisälläni kuitenkin oli vahvasti sitä mieltä.

Kun illalla olin kotona valmiina pistämään päiväni päätökseen ja painamaan pääni tyynyyn, haukahti nuori koirani yhtäkkiä ja murisi vaimeasti. Säpsähdin hiukan ja katsoin suuntaan, jonne koirani pelokas huomio oli kiinnittynyt. Sydämeni alkoi takoa hiukan lujemmin, kun huomasin oman keinutuolini keikahtavan pari kertaa eteen ja taakse, vain hiukan, mutta kuitenkin selvästi. Naurahdin ääneen. Kuinka hassu sattuma se olikaan, että kissani oli ollut keinutuolissa nukkumassa ja jostain syystä koirani oli reagoinut sen liikkeisiin. Minusta oli huvittavaa, että niin kävi juuri sinä päivänä, kun keinutuolit olivat mielessäni enemmän kuin koskaan muulloin.

Katsoin hetken keinutuoliamme, joka on myös kotiutunut meille sukupolvien takaa, kun kissani naukaisi unisena selkäni takaa. Käännähdin katsomaan juuri sopivasti nähdäkseni sen loikkivan portaikosta yläkertaan vierelleni. Täysin eri suunnasta, kuin olisi mahdollista. Mikäli se olisi ollut keinutuolissani.

Jos se ei ollut keikauttanut keinutuoliani, niin mikä sitten? Miksi koirani oli reagoinut niin vahvasti?

Aistivatko eläimet todella jotain mihin me ihmiset emme aisteillamme kykene?

Ja jos aistivat... Ajatus tuntuu hieman pelottavalta...

Eihän mikään olisi voinut seurata minua kotiin tuttavani luota?

Eihän..?




torstai 29. syyskuuta 2022

Totuus tulee lapsen suusta

Olen ennenkin maininnut siitä, että lapset tuntuvat olevan lähempänä paranormaaleja tapahtumia, aistivan niitä herkemmin. Yliluonnollisen näkökulmasta se johtuu siitä, että lapset eivät ole tietoisesti vielä blokanneet mielensä kykyjä aistia maailmaa ympärillään, toisin kuin me aikuiset, joille selitettävissä olevat asiat tuntuvat olevan ainoat mahdolliset asiat. Lapsien mieli on avoin kaikelle ja kaikille.

Paranormaaleja tapahtumia kokevia lapsia selitetään myös sillä, että heidän kehittyvä mielensä luo tapahtumat ja kokemukset heidän päässään. Skeptikot ja ne, jotka haluavat selittää kaiken selittämättömän jollain tapaa järjellä, vannovat sen nimeen, että lasten kokemat paranormaalit asiat ovat vain kehittyvien aivojen illuusioita.

Tämä, kuten niin moni muukin paranormaali ilmiö, on kuitenkin kiistanalainen, eikä sitä suoraan voi selittää suuntaan tai toiseen. Itselleni suurimpana kysymyksenä tähän liittyen onkin, että miksi jotkut toiset lapset kokevat selvästi voimakkaammin paranormaaleja tapahtumia kuin toiset? Eikö tiede, jonka mukaan kehittyvät aivot aiheuttavat ilmiöt, yritäkin kertoa, että kaikkien lasten aivot kehittyvät saman kaavaan mukaan, hienoisilla yksilöllisillä vaihteluilla? Näin ollen yliluonnolliset asiat eivät ole suoraan rinnastettavissa aivojen kehitykseenkään. Mielestäni on hyvin mahdollista, että toiset lapset, riippuen ajasta, paikasta ja olosuhteista, pystyvät aistimaan paremmin maailmaa, jota aikuissilmä ei näe.

Tällaisesta sain jälleen kerran ihmeellisen todistuksen, kun eräänä kauniina, ruskaisena syysaamuna olin juoksulenkillä. Pysähdyin erään päiväkodin eteen pohtimaan mihin suuntaan lähtisin. Vaihtoehtoina oli kaunis metsäpolku tai pyörätie hieman suuremman tien varteen. Tietenkin minua alkoi houkutella metsään meno, kun kuulin takaani lapsen äänen, joka sanoi, ettei minun kannata mennä sinne.

Käännyin äänen suuntaan ja näin pienen pojan roikkuvan päiväkodin aidassa ja katsovan minua. Hänen piponsa oli vinossa, kun hän nojaili aidan metalliseen reunaan ja hänen pienten silmiensä tarkka katse oli suoraan minuun. Tervehdin häntä ja kysyin iloisella äänellä miksei hän suosittele metsään menoa, vaikka on niin upea ilmakin. Hän sanoi tietävänsä, että satutan itseni siellä. Kavahdin hiukan, mahdollisimman huomaamattomasti, naurahdin ja sanoin, että siispä minun täytyy olla varovaisempi. Poika vaan tuijotti. Sanoin hänelle heipat ja lähdin metsää kohti, kun kuulin hänen vielä sanovan: "Varo isoa ruskeaa". Vilkaisin vielä poikaa, mutta tämä oli jo lähtenyt kirmaamaan kohti muiden lasten joukkoa.

Kohtaaminen myllersi mielessäni kävellessäni upean kuusimetsän siimeksessä. Kyseessä oli kuitenkin lapsi, ja lapset puhuvat mitä sattuu. Työnsin ajatuksen mielestäni ja keskityin nauttimaan syysaamusta. Kun olin kulkenut tovin, astuin vahingossa hiukan syrjään polulta. Sain kenkäni tukevasti sivulla olevan kiven päälle, mutta yhtäkkiä kivi vierähtikin altani ja liukkaat sammaleet saivat jalkani lipeämään. Kaaduin polun sivuun sammaleiseen kivikkoon ja jysäytin polveni kiveen. Hetken aikaa kipu oli niin kova, että pidätin henkeäni. Käännyin istumaan kosteaan maahan ja annoin pahimman kivun laantua ennen kuin yritin nousta ylös. Noustessani huomasin, ettei pahin kipu tullutkaan polvestani, vaan olin nyrjäyttänyt nilkkani siinä sähellyksessä. Alkuun jalkani ei kestänyt lainkaan, mutta pikkuhiljaa sain varattua sille painoa ja pääsin horjuen ja ontuen eteenpäin. Löysin vankan kepin, otin siitä tukea ja käännyin takaisin tulosuuntaani, sillä se olisi lyhin matka kotiin.

Päästyäni ulos metsästä katsoin päiväkodin suuntaan. Piha oli täynnä lapsia kuin pieniä väriläiskiä hiekkaisella temmellyskentällä. Tunnistin kuitenkin erään pojan kauempana päiväkodin pihalla. Minua varoittanut poika seisoi paikallaan ja näytti tuijottavan suoraan minuun. Hän oli kaukana, mutta hetki oli jotenkin erikoinen, ja minulla oli tunne, että hän katsoi minua toruen. Kuin ilmaistakseen "mitäs minä sanoin". Lapsia juoksi hänen edestään kauempaa ja lähempää, mutta näytti siltä kuin hänen tuijotuksensa olisi katkeamaton.

Kotona pidellessäni nilkassani kylmäpussia naurahdin itsekseni. Tapahtumien oli pakko olla sattumaa, ja mielikuvitukseni oli lisännyt siihen omat mausteensa. Näinhän sen oli pakko olla. Pieni poika halusi vaan jotain jutella, ei hän olisi millään voinut osata ennustaa vieraalle ihmiselle tapahtuvaa asiaa. Lisäksi olin varma, että olin kuullut hänen puhuvan isosta ruskeasta, ja olin myös varma siitä, ettei metsässä ollut yhtäkään karhua tai vastaavaa vaanimassa minua, kun loukkaannuin. Kaikenlaista se mielikuvitus teettää, pohdin.

Päivän aikana kävi ilmi, ettei jalkani ollut pahassa kunnossa ja pystyin liikkua sen varassa. Tapahtumat alkoivat tuntua jo koomiselta mielessäni. Aloin epäillä, että olin pojan sanojen takia tavallista jännittyneempi ja siksi liikeratani eivät olleet metsässä täysin normaaleja. Pojan varoitus oli toisin sanoen mennyt minulla ihon alle.

Myöhemmin illalla olin lähdössä varovaisesti koiranpentuni kanssa ulkoilemaan, kun kuulin läheltä hevosen kavioiden kopsetta. Puiden välistä näin suuren, ruskean hevosen lähestyvän ja samassa sekunnissa tajusin, että koirani oli vielä irti. Mieleeni välähti päiväkodin pojan aamuiset sanat, ja tartuin koiraani salamannopeasti. Se on vielä niin nuori ja kokematon, että se saattaisi juosta hevosen luo, säikäyttää kenties koiraan tottumattoman eläimen, tulla tallotuksi kuoliaaksi ja vaikka aiheuttaa ratsastajan tippumisen kyydistä. Kauhukuvat vilistivät mielessäni pidellessäni koiraani ja katsoessani ratsun poistumista näköpiiristä.

Tapahtuman jälkeen olin hetken todella hämilläni. Olen varma, etten olisi osannut toimia niin ripeästi ilman pienen pojan aikaisempaa varoitusta. Yksi sattuma on aina mahdollista, mutta toisen kanssa alkoi epäilykseni horjua. Entä jos pojalle olikin oikeasti tullut jonkinlainen tuntemus, ennakkoaavistus, tapahtumien kulusta? Mitä jos tällaisia on tullut useamminkin, tai jos joillain lapsilla on suurempi herkkyys tämän kaltaisiin? Varma asia on, että sain kokea jotain todella outoa ja ihmeellistä tuona päivänä.

Tajusin myös, että olen satunnaisesti itsekin kokenut etiäisiä. Olen joskus kuullut, kuinka puolisoni on tullut kotiin ja lattia on narahtanut siitä tutusta, samasta kohdasta mistä se aina narahtaa, mutta ketään ei ollut paikalla. Siitä jonkin ajan päästä puolisoni on oikeasti tullut ja lattia on oikeasti narahtanut. Olen myös toisinaan nähnyt todenmakuisia unia, joiden jälkeen minulla on hieman erilainen olo kuin normaalin unennäön jälkeen. Pian on tapahtunut jotain, joka unesta olisi ymmärrettävissä. Näin kävi myös ystäväni kuollessa.

Mikä on totta, mikä tarua? Mikä yliluonnollista ja mikä ei? Mihin tuntemuksiin luottaa?

Sen olen ainakin oppinut, että ei ole mitään haittaa pysyä avoimin mielin ja sydämin.

Joskus elämä ja aistien voima voi yllättää mitä ihmeellisimmillä tavoilla.





tiistai 30. elokuuta 2022

Kirkaisu yön sydämestä

Elokuun pimentyneet illat ovat olleet maagista katseltavaa ja kuunneltavaa. Kuinka lähellä puoltayötä voikaan olla näin metsänreunassa niin sysipimeää, ettei näe astua eteensä ilman taskulamppua?

Eräänä tällaisena iltana jäin kuuntelemaan luonnon ääniä ulkorapulle nuoren koiraystäväni kanssa. Havahduimme molemmat piakkoin selkärankaa pitkin kiirivään kirkaisuun kauempaa metsästä.

Asumme suuren metsäalueen kupeessa, jossa harjut kohoilevat toinen toistaan korkeammiksi ja vain yksi hiekkatie viistää poikki metsämaiseman, jonka perukoilla myös pahamaineinen Verivalkama sijaitsee. Kirkaisu kuulosti ilmansuunnallisesti tulevan Verivalkaman suunnalta, mutta oli selvästi kaukana.

Naurahdin ääneen ja tunsin itseni hölmöksi, kun olin säikähtänyt. Senhän oli pakko olla jonkin yöllisen metsän eläimen tai linnun rääkäisy, vaikka mielestäni se oli kuulostanut nuoren tytön kirkkaalta ja voimakkaalta kirkaisulta. Jäin kuitenkin kuuntelemaan, jos kyseessä vaikka tosiaan olisi joku, joka tarvitsisi apuani.

Hetken päästä kirkaisu kuului uudelleen. Yhtä pitkänä ja venyvänä, yhtä karmaisevana. En voinut mitään sille, että ihoni nousi kananlihalle sekä äänen että kylmenevän loppukesän illan vuoksi. Lopulta tuhahdin ääneen. Kyseessä voisi olla jokin lintu, vaikken olekaan vastaavaa ääntä ennen kuullut lähimetsistämme kantautuvan.

Muualtakin kuului satunnaisia linnun räksytyksiä ja metsän puiden oksat napsahtelivat tuulessa. Aloin lohduttautua ajatuksella kaukaisesta, joskin todennäköisesti suuresta linnusta. Ainakin ennemmin sellainen, kuin hädissään kirkuva tyttö, joka on eksynyt pimeään metsään.

Sitten kirkaisu kuului taas. Kauhukseni huomasin, että se ei yhtäkkiä kuulostanutkaan enää kaukaiselta, vaan tulevan lähimmän, ison harjun päältä tai ehkä sen toiselta puolelta. Terästin aistini ja kuuntelin sydämeni alkaen lyödä kiivaammin. Ehkä iso lintu oli lentänyt lähemmäs.

Kun kirkaisu kuului uudelleen, ponkaisin pystyyn. Se oli selvästi kuulunut lähempää. Ääni oli vielä kirkkaampi, selkeämpi ja karmivampi. Jännitin aistini. Koirani oli siirtynyt ihmetellen jalkojeni lähettyville.

Tuijotin äänen suuntaan yön hiljaisessa mustuudessa ja melkein odotin, että kuulen äänen taas. Kun mitään ei tuntunut tapahtuvan, käännyin kohti ovea ja tartuin kahvasta, oli aika mennä nukkumaan. 

Käteni jähmettyi kahvalle ja pelon väreet kulkivat selkärankaani pitkin, kun kuulin kirkaisun jälleen. Käännyin jännityksen pamppaillessa sisälläni katsomaan tonttimme laidalla olevaa, pimeydessä vellovaa metsäpolun päätä. Viimeisin kirkaisu oli kuulostanut tulevan sieltä. Vain kivenheiton päästä minusta.

Kun koirani alkoi haukkua kohti pimeyttä, sain pelosta kangistuneet jalkani liikkeelle ja miltei loikkasin sisälle taloon koira kintereilläni. Varmistin, että ovi oli lukossa ja annoin sykkeen tasaantua. Olin turvassa. Olinhan?

Yöllä oli vaikea nukahtaa, mutta lopulta onnistuin. Kuitenkin aamulla herätessäni jysähti muistiini, että olen kuullut tuon saman kirkaisun ennenkin. Tismalleen saman, selkäpiitä jäätävän kirkaisun, joka ei oikeasti kuulosta edes linnulta, vaan tytöltä. Olin kuullut tuon saman äänen, tismalleen vuosi sitten ensimmäistä kertaa. Viime vuoden elokuussa kirjoitin blogiini siitä, kirkaisusta rajan takaa.

Ei voi olla sattumaa, että kuulen saman, hyisevän äänen vuosi sitten elokuussa ja nyt sama toistui, saman kuukauden aikana.

Sitä sanotaan, että kammottavat tapahtumat sitovat siitä vapautuvan energian paikkaan ja aikaan. Luulen, että näin todella on. Mutta mikä tuo ääni on, ja miksi minä kuulen sen? Pitäisikö minun ymmärtää siitä jotain? Jokin kammottava tunne sisälläni sanoo, että se saattaa liittyä jotenkin Verivalkamaan.

Rohkeuteni ei riittänyt käydä katsomassa lähempää, mistä kirkaisu oli tullut. Siinä oli jotain perustavanlaatuisesti pielessä. En usko, että yksikään elävä olento olisi tietoisesti uskaltanut lähestyä sitä, ei ainakaan yksin ollessaan. Mutta olisiko sitä kuullut suurempi joukko, vai oliko se tarkoitettu vain tietyille korville?

Jäin myös pohtimaan, mikäli vuodentakainen kirkaisu liittyi tämän kertaiseen tapaukseen, miksi kuulin sen nyt viisi kertaa?

Kokemukseni jälkeen, olen ollut valppaana käydessäni yöllä ulkona koirani kanssa, mutten ole kuullut ääntä uudelleen.

Se, kuten moni muukin paranormaali asia, jää vielä toistaiseksi mysteerin verhon kietomaksi. Maailmankaikkeuden pimeimmät kolkat eivät ole tarkoitettu ihmisaisteille. Me emme välttämättä kestäisi sitä.

Kuten sanotaan - tieto lisää tuskaa.





lauantai 30. huhtikuuta 2022

Ken kaivoon kurkistaa...

Eräs ystäväni kertoi kerran koiran kanssa lenkkeillessään ajautuneensa syrjäiselle metsäpolulle, joka kulki selvästi jonkin vanhan pihapiirin poikki. Vanha traktorin perässä vedettävä heinäharava oli jäänyt luonnon valtaamaksi ruostumaan omaan rauhaansa, omenapuut ja syreenit rehottivat ja ympärillä kasvoi metsää ja sammaloituneet kivipaasit vihjasivat paikasta, jossa oli joskus ollut jonkun koti. Näytti siltä, kuin ympärillä kasvava metsä olisi nielaissut kaiken, kuin luonto olisi päättänyt ottaa takaisin omansa. Pihapiiri kiehtoi ystävääni, ja hän istahti hetkeksi kuuntelemaan keväistä linnunlaulua.

Ystäväni uskollinen, musta labradorinnoutaja istui maltillisesti omistajansa viereen, olihan se jo saanut kävellä kilometritolkulla. Hetken kuluttua koira kuitenkin valpastui ja vinkaisten nousi takaisin neljälle jalalleen. Se tuijotti metsän laitaan. Ystäväni koetti tähyillä puiden sekaan ja kuulosteli mahdollisia ääniä, mutta luonto hänen ympärillään kuulosti samalta kuin aikaisemminkin.

Yhtäkkiä koira, joka rakasti kaikkia ja kaikkea, päästi kurkustaan vaimean murahduksen. Ystäväni nousi seisomaan nähdäkseen paremmin. Hän lähti kävelemään metsänreunaa kohti koira epäröiden vierellään. Silloin hän kuuli jotain. Vaimeaa, kimakkaa vihellystä. Kuin eläimen uikutusta tai ulinaa. Hän terästi korviaan ja lähti kulkemaan kohti ääntä.

Metsänreunassa ystäväni näki vanhan, sammaloituneen kaivon ja paikansi äänen tulevan sen ympäristöstä. Ympäristö näytti niin hiljaiselta, että kummallinen ääni ei sopinut siihen alkuunkaan. Hän lähti hiljaisin askelin kohti kaivoa, mutta koira pisti jarrut pohjaan. Se oli selvästi päättänyt, että ääni oli sille liian epämiellyttävä. Ystäväni solmi koiranhihnan puuhun ja jatkoi itse kaivon luokse.

Kaivolla hän painoi korvansa kiinni sementtiin ja tosiaan, vaimea, valittava ääni tuntui kuuluvan sieltä. Ystäväni epäili, että jossain kohtaa kaivon sementtiä oli juuri sopiva rako ilmaa varten, ja raosta läpi puhaltava ilma se siellä vain metelöi. Hän nousi kaivon vierestä ja kääntyi huvittuneena koiransa puoleen. Mumisi sille sen jänishousuista ja pudisteli huvittuneena päätään. Sitten kuitenkin, tasaisesti ja niskakarvoja nostattavan hyytävästi vaimea, kimeä vihellys alkoi muuttua kovemmaksi ja kovemmaksi. Ystäväni hypähti kauemmas kaivon luota hämmästyneenä. Voisiko ilmarako enää selittää tuon?

Koira alkoi vikistä kauempana ja ystäväni lähti suuntaamaan takaisin sen luo. Kulkiessaan kauemmas kaivosta, kuului sieltä yhtäkkiä voimakas pamaus. Ystäväni loikkasi koiran luo ja käännähti jännittyneenä katsomaan taakseen, mutta mikään takana olevassa maisemassa ei ollut muuttunut. Hän kertoi, että oli hetken aikaa luullut kaivon betonikannen räjähtäneen irti ja lentävän päällensä. Ääni oli kuitenkin lakannut jo, mutta siinä pelossa, että se alkaisi kuulua uudelleen hän ei jäänyt aikailemaan, vaan nappasi koiran irti puusta ja he lähtivät yhteistuumin niin kauas kuin mahdollista tästä erikoisen tapahtuman miljööstä.

Koiran iloinen ja rento olemus palautui hetki hetkeltä, kun he pääsivät kauemmas. Ystäväni oli mietteissään pitkään kokemansa jälkeen, eikä osaa kertoa mitä koki tuolloin metsässä. Minulle tietenkin tuli hänen kertomuksestaan ensimmäisenä mieleen, että ehkäpä tuo kadonnut piha ei ollut kadonnut omasta tahdostaan, vaan se oli kadotettu tarkoituksella. Saattaa hyvinkin olla, että puiden katveessa nököttävä kaivo kätkee sisälleen muutakin, kuin mitä päälle päin näyttää. Kerroin ystävälleni, että ensimmäinen asia, joka mieleeni hänen kertomuksestaan tuli, oli kauhuelokuva The Ring. Jotka ovat nähneet sen, ymmärtävät vertaukseni. Kuten myös ystäväni, joka parkaisi ja kielsi minua jatkamasta. Hän vannoi, ettei koskaan palaa enää kyseiseen paikkaan, vaikka aionkin saada hänet pyörtämään päätöksensä joskus ja näyttämään tämän paikan minulle.

Joitakin kiviä ei ole tarkoitettu käännettäviksi tai kaivoja kurkistettaviksi. Mutta jos rohkaisemme mielemme, mitä löydämme? Paluu tapahtumapaikalle, mysteerin alkulähteelle, on todennäköisesti itselleni vääjäämätöntä. Tarina houkuttelee minua syvästi.

Ystäväni labradorinnoutaja ei luultavammin jaa innostustani...







maanantai 29. heinäkuuta 2019

Uinu, uinu lemmikkini

Tämä kuukausi on ollut minulle poikkeuksellisen vaikea. Kesäkuun lopussa, tasan kuukausi sitten 29.6. nimittäin menetin koiraystäväni, enkä liioittele hetkeäkään kertoessani, että se oli paras ystäväni.

Koirani on esiintynyt tässäkin blogissa satunnaisesti, ja on ollut äärimmäisen iso ja tärkeä osa elämääni (muutamana mainittakoon tekstit: Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää, Ei haukku haavaa tee ja Jos metsään haluat mennä nyt). Vain sellaiset teistä, jotka ovat menettäneet joskus rakkaan lemmikkinsä, parhaan ystävänsä, voivat käsittää surun määrää, jonka tällainen menetys tuo tullessaan. Kaiken lisäksi meillä piti olla vielä vuosia jäljellä, koirani oli vasta saavuttanut yhdeksännen ikävuotensa, kun tavallista hammasleikkausta seuranneet vakavat komplikaatiot saattoivat minut ja puolisoni sen päätöksen äärelle, että koiralle oli pakko tehdä eutanasia ennen kuin kuolema iskisi kipeämmällä tavalla. Olimme surun murtaneita.


Tällaisen menetyksen äärellä haluaisi ennen kaikkea tukeutua siihen, että myös rakkaat lemmikkimme jatkavat jonnekin, etteivät nekään ole vain pelkkää energiaa, joka katoaa ikuisesti. Kuulin koirani kynsien rapsuvan lattiaa vasten, kun sen kuolemasta oli vasta viikko, ja ajattelin että pitääpä kissamme hyvin samanlaista ääntä kuin koiramme. Sitten muistin, että kissa on ulkona valjailla kiinni terassilla, se ei voinut mitenkään aiheuttaa ääntä. Kuulemani saattoi kuitenkin olla vain alitajuntani tuotosta, sillä avasin juuri silloin yläkerrassamme kaapin, jossa myös koiranherkkuja pidettiin, ja se sai aina vipinää koiraystäväni tassuihin. Ehkä alitajuntani oli niin tottunut kaapin avaamista seuraaviin ääniin, että mielikuvitukseni loi ne. Olisi kuitenkin lohdullista ajatella, että koiramme oli vielä jollain tapaa läsnä.


Kaikista erikoisin tapahtuma koirani kuolemaan liittyen kävi kuitenkin sen kuolemaa seuraavana päivänä. Perjantain ja lauantain välistä yötä olin viettänyt eläinsairaalassa, ja sunnuntaiaamuna havahduin väsyneenä ja turtana siihen tosiasiaan, että paras ystäväni oli lopullisesti poissa. Olin varma, että olin herännyt aikaisin, mutta vilkaistessani ranteessani aina loistavaa gps-aktiivisuuskelloa huomasin, että se näytti kellon olevan jo 10:36. Kurtistin kulmiani, en olisi uskonut nukkuvani niin myöhään. Havahduin täysin, kun huomasin, että kellonajan alapuolella luki La 29.


Oloni oli sekava, eikö eilen ollutkin lauantai 29.6.? Muistinko todella niin väärin, entä jos koirani kuolinpäivä olikin lauantai 28.? Hyvin mahdollista. Kokeilin näppäillä kelloni sivussa olevia nappeja, mutta ne eivät toimineet. Kelloni oli täysin jumissa. Yhtäkkiä tajusin, että se oli jumissa ajassa, jolloin koirani oli kuollut. Lauantai 29. klo 10:36.


Herätin puolisoni, joka ihmetteli asiaa yhtä paljon kuin minäkin. Olen kuullut ja lukenut paljon pattereilla toimivista ja vedettävistä kelloista, jotka ovat pysähtyneet kuoleman läsnäollessa, mutta tämä tapaus oli outo ja erilainen. Kello oli palautunut tuohon aikaan, sillä edellisen, surullisen päivän se oli toiminut normaalisti. Muistan sen siitä, kun päivän kuluessa laskin tunteja, jotka olin selvinnyt surun kanssa. Kelloni ei toiminut lainkaan, joten jouduin sammuttamaan sen, eikä se suostunut käynnistymään heti uudelleen. Emme ymmärtäneet mitä se tarkoitti, miten tuollaista voi edes tapahtua gps:n kautta aikansa päivittävälle älykellolle?

Siihen ei ole mitään järkevää selitystä, mutten myöskään ymmärrä paranormaalia kantaa. Mikä oli tämän viestin tarkoitus, vai oliko sellaista? Tapahtuneen jälkeen kelloni on toiminut moitteettomasti.

Nyt olen elänyt ikäväni kanssa jo kuukauden päivät, kiitollisena kaikista vuosista, jotka parhaan ystäväni kanssa sain. Sen tuhkat on haudattu lapsuudenkotini metsään, sillä siellä se aina viihtyi. Paikka, jossa saa rauhan.

Elämä on arvaamaton, ja se on lyhyt. Mitä tapahtuu sen jälkeen?

Se selviää jokaiselle myöhemmin.

Hyvästi, ystäväni.




sunnuntai 26. elokuuta 2018

Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää

Siinä mökissä on aina ollut jotain kummallista, mutta tuolloin todella tuntui, että jokin tarkkaili meitä. Sinä päivänä lupasin, etten enää häiritse mökin pihamaan rauhaa kulkemalla sen halki, enkä ole niin uskaltanut tehdä. Tuntui, että kohtasin jotain pahaa tuolloin, enkä ole uskaltanut lähteä testaamaan onneani uudelleen.

Olen aikaisemminkin kertonut, kuinka joka kylässä on omat kummitustalonsa ja mökkinsä (lue: Kummitustalo, Kummituskämppä ja Pieni hylätty mökki). Myös nykyisen asuinpaikkani läheisyydessä on erään niityn laidalla pieni, punainen puumökki. Uudet talot valtaavat täällä alaa, mutta niitty on säilynyt koskemattomana, kuin myös sen laidalla kököttävä mökki. Joitakin vuosia sitten keksin, kuinka kivan pikku kävelyn niityllä saa tehtyä, kun oikaisee takaisin tuon punaisen mökin pihamaan kautta.


Astuin koirani kanssa mökin pihalle epäröimättä, sillä mökki on ollut hylättynä jo kauan. Sen ikkunat ovat laudattu umpeen ja ulkorakennuksen katto repsottaa romahtamispisteessä. Kukaan ei varmastikaan loukkaantuisi, jos tekisimme tästä oikoreitin takaisin.


Pihamaan tunnelma oli jollain tapaa outo, jopa aavemainen. Niityllä oli tuullut niin, että olin saanut kiskoa hupun tiukasti päälleni, mutta yhtäkkiä ilma suorastaan seisoi. Kaikkialla oli hiljaista. Pieni mökki nökötti pihan laidalla, ulkorakennuksen rännistä tippui vettä lammikkoon. Syksy oli jo pitkällä, pihalla kesän aikana kasvanut villiintynyt, hoitamaton heinikko oli luovuttanut taistelussaan, ja vaipunut keltaisena pihamaan pintaa vasten. Koirani kulki lähelläni, nuuhkien maata. Kiinnitin huomiota, että sen selkäkarvat olivat hiukan koholla, kuten aina jos se vaistoaa jotain uhkaavaa. Koirani tuntien uhkaavaa saattoi olla myös vapaana kulkevan kissan tuoksu, joten en reagoinut asiaan sen kummemmin.


Koirani lähti yhtäkkiä viereltäni, hiipi lähemmäs mökkiä kuin pätkivässä filmissä. Ensin hieman eteenpäin, pysähdys, tarkkaileva katse kohti mökkiä. Naurahdin sille, tuossa vaiheessa sen eteneminen oli vielä minusta huvittavaa. Katsoin mökkiin ja huomasin, että laudatun ikkunan raossa näkyi jotain vaaleaa, ehkä verhokangasta. Jostain syystä jännitys kohosi sisälläni ja huusin koiraani vierelleni. Jokin alkukantainen vaisto sisälläni käski minua lähtemään mökin pihalta.


Vilkaisin uudelleen laudatun ikkunan rakoon, josta ei näkynyt muuta kuin hylätyn mökin mustaa pimeyttä. Pysähdyin. Olin varma, että raossa oli ollut jotain. Huusin koiraani ponnekkaammin.


Se jolkotteli vierelleni, ja päästyään kenkieni juurelle, oksensi se rajusti aamiaisensa pihamaalle. Säikähdin, sillä koirallani ei ole tapana oksennella herkästi. Nappasin koiran kiinni ja lähdin pikaisesti jatkamaan matkaani.


Kotia kohti mennessä koirani oli jotenkin poissaolevan näköinen, apea. Uskoin sen johtuvan huonosta olosta, ja olin huolissani, sillä en tiennyt mistä yhtäkkinen oksentaminen saattoi johtua. Koirani oksensi vielä kotimatkan aikana, ja vilkuili taakseen kuin riivattu. Oksennuksen joukossa ei ollut muuta kuin aamiaisen rippeitä ja mahanesteitä. Aloin huolestua koirani voinnista. Vuosia aikaisemmin se oli kärsinyt myrkytyksestä, ja pelkäsin saavani toisinnon niistä kamalista päivistä, jolloin pelkäsin parhaan ystäväni hengen puolesta.


Lähempänä kotia koirani luikki jaloissani, ja aloin olla melko varma, että edessä on eläinlääkärireissu. Kun avasin kotioven, oli koiralla suorastaan kiire sisälle. Eteisaulaan päästyään tarkkailin sitä riisuutuessani ulkovaatteista. Sen selkäkarvat olivat jälleen pystyssä ja se tuijotti yhteen huoneen nurkkaan, hievahtamatta. Kutsuin koiraani nimeltä, lepertelin sille, mutta sen katse ei herpaantunut.

Naurahdin hermostuneesti ja töytäisin kevyesti koiraani, jonka katse oli edelleen kiinni valkoisessa nurkassa, jossa ei ollut edes varjoja. Jokin sai minut sanomaan ääneen:

"Olen pahoillani, että kuljin pihasi poikki. Lupaan, etten enää koskaan tee niin."

Ja kuin salamaniskusta koirani kääntyi ja heilautti minulle häntäänsä. Kuin sanoakseen, että kaikki oli taas hyvin. Loppupäivän se käyttäytyi jälleen täysin normaalisti ja vaikutti terveeltä, enkä ole sen koommin nähnyt sen käyttäytyvän noin.

Oliko tuon aamupäivän selittämättömät yhteensattumat vain surkeiden sattumusten sarjaa, vai olimmeko todella loukanneet jotain halkaisemalla hyytävän rauhallisen pihan ajattomuutta?

Entä jos jokin todella vahti taloa ja sen pihan rauhaa, ja se jokin päätti seurata minua kotiin rangaistakseen minua paikassa, jossa minä uskon olevani turvassa?

Mielikuvituksessani näen tyhjässä nurkassa pitkän, räsyisissä vaaleissa rievuissa seisovan köyryn hahmon, jonka hartiat ovat taittuneet eteenpäin ja selkä kaarella. Sysimustat, takkuiset hiukset roikkuvat kasvoilla peittäen kaikki kauheudet alleen. Luurankomaisen ohuet kädet ja pitkät, luisevat sormet naksuvat, kun olento nostaa kätensä, osoittaen minuun luunvalkealla sormellaan. Kosto on oleva suloinen.

Todellisuudessa nurkka oli täysin tyhjä. Kiistämättömän tyhjä. On miljoona syytä, miksi koirani saattoi käyttäytyä niin kuin teki ja miksi se oli pahoinvoiva. Mutta mitä se luuli näkevänsä nurkassa, sitä en saa koskaan tietää.

Silti tuo päivä jäi muistoihini päivänä, jolloin tein lupauksen, jota en koskaan saa rikkoa.

Enkä ole mennyt lähelle mökkiä enää sen koommin.


lauantai 31. maaliskuuta 2018

Ei haukku haavaa tee

Sanotaan, että eläimet vaistoavat paranormaalit asiat meitä ihmisiä helpommin, jopa todennäköisemmin. Ehkäpä maailma on lemmikkiemme silmin jotain aivan muuta, kuin omat aikaan ja konkretiaan sidotut silmämme antavat ymmärtää. Eläimet elävät vaistojensa varassa, niillä ei ole mitään syytä kyseenalaistaa aistejaan, kun taas me ihmiset kyseenalaistamme helposti kaiken mikä menee ymmärryksemme ulkopuolelle.

Koirani, uljas, upea vahtikoirani ja ystäväni, varoitti minua hiljattain lapsuudenkodissani jostain. Tulimme hämärän laskeutuessa takaisin metsälenkiltä. Talvinen pakkaspäivä purppuraisine auringonlaskuineen oli tarjonnut puitteet mahtavalle, rentouttavalle kävelylle. Saavuimme lapsuudenkotini metsän varjostamaan pihaan, kun aurinko oli jo laskenut ja pimeys hiipi pihapiiriin kuin rosvo.

Koirani, joka aina tähän tuttuun, rakkaaseen paikkaan tullessaan juoksee jo portaille kauan ennen minua, pysytteli tällä kertaa jalkojeni juuressa. Katsoin pihatien päässä häämöttävää taloa. Oleskeluhuoneessa oli valot, talosta huokui rauhallista lämpöä. Yhtäkkiä koirani alkoi haukkua. Säpsähdin, sillä haukku alkoi niin arvaamatta. Katsoin koiraani, joka tuijotti taloa kohti silmät rävähtämättä ja matala murina nousi sen kurkusta.

Perheeni muitakin jäseniä pyyteettömästi rakastava koirani ei haukkuisi ikkunan läpi näkyviä tuttuja hahmoja. Kannustin koiraani kulkemaan kanssani lähemmäs rappusia, se eteni vuoroin haukkuen, vuoroin muristen, pysytellen tiivisti vierelläni. Tarpeeksi lähellä rappuja huomasin, ettei koiran katse ollut suuntautunut sisällä liikkuviin ihmisiin, vaan kuistiin ulko-oven edessä. Tunsin jännityksen nostavan päätään. Ulko-ovi on lähellä avainkaappia ja eteiseen on aikaisemminkin syttynyt valot itsestään (lue: Avain salaisuuteen ja Valo kesäyössä). En voinut olla pohtimatta näkikö tai vaistosiko koirani kuistilla jotain karmivaa, sinne kuulumatonta. Tähän elävien maailmaan kuulumatonta?


Pysähdyin lähelle rappuja ja seurasin koirani reaktiota. Se haukkui edelleen pelokkaana, varoittavasti.


Kunnes yhtäkkiä se lopetti. Sen asento muuttui ja se hypähti kuistille matalana nuuskimaan. Sen selkäkarvat olivat pystyssä, ja elekieli näytti varautuneelta. Astuin portaat sen luokse, mutta se ei tuntunut huomaavan. Seisoin hetken talvi-illan pimeydessä yrittäen ymmärtää koiraani ja sen alkukantaisia vaistoja. Kun raju vilunväristys kulki lävitseni, päätin siirtyä sisälle. Siellä koirani käyttäytyi jälleen normaalisti, ja paikalla olleet perheenjäseneni kyselivät minulta miksi se oli haukkunut.


Voisiko olla mahdollista, että koirani kohtasi sen saman selittämättömyyden, joka on koittanut kurkottaa puoleeni lapsuudenkodissani? Mieleeni muistui myös eräs toinen erikoinen selittämättömyys, joka koirani kanssa on käynyt, mutta se on jo toinen tarina - palaan siihen vielä.


Tuona iltana lapsuudenkotini pimenevällä pihamaalla koirani vaistot sanoivat taistele, puolusta tai pakene.

Haukku ei haavaa tee, mutta minut se jätti sillä kertaa kylmäksi.


keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Jos metsään haluat mennä nyt...

Marraskuisessa metsässä on jotain hyytävää. Pimeys laskeutuu sankkana verhona varhain, ja lähes aina metsän oma soundtrack tarjoaa rapinaa, napsahduksia ja vesipisaroiden ropinaa maahan pudonneille lehdille. Siellä on aavemaista ja hiljaista, mutta kuitenkin omalla tavallaan äänekästä.

En käy usein marraskuun pimeyden saavuttua töiden jälkeen metsälenkeillä, mutta toisinaan tuntuu, että tarvitsen metsän rauhaa kiireisen päivän jälkeen. Tällöin mielessäni pyörivät yleensä työkuviot, mutta metsä vaimentaa niiden takaraivoani vasaran lailla hakkaavan äänen. Metsästä löytää mielenrauhaa.


Ainakin useimmiten.


Hiljattain lähdin tekemään koirani kanssa metsään pimeällä juuri tällaista metsäkävelyä mielenrauhan ja parempien unien toivossa. Sainkin jotain muuta.


Otin mukaani voimakkaan taskulampun. En osaa edes sanoa, kuinka kauas se valaisee, mutta kantama on helposti parisen sataa metriä. Tuona iltana ilmassa oli kuitenkin usvaa, joka vaimensi valon ja äänet tehokkaasti, tappavasti.


Koirani innokas kirmailu rauhoittui jonkin aikaa käveltyämme, en kiinnittänyt siihen suuremmin huomiota. Aloin juuri löytää kyvyn rentoutua, kun koirani vinkaisi aivan jalkojeni juuressa. Hätkähdin ajatuksistani ja käänsin taskulampun valokeilan sen tassuihin tarkastaakseni oliko se kenties satuttanut jalkansa. Koirani tuijotti minua, silmät loistaen turkoosia heijastusta takaisin. Kehotin sitä jatkamaan, ja se siirtyi jalkojeni juureen. Jotain oli vialla. Vaikka en halunnut antaa pelolle valtaa, en voinut estää sydämeni sykettä kohoamasta. Annoin taskulamppuni kirkkaan valokeilan liukua synkän metsän siimeksessä, osuen puusta toiseen. Harmaa, kostea ilma leijui ympärilläni.


Jatkoin matkaa ripeämmin, pääsisin pian metsätielle, jota kautta voisin vaikka juosta takaisin ihmisten ilmoille. Oikealla puolellani kohosi puinen rinne, vasemmalla kuuset hipoivat kohti sysimustaa yötaivasta. Yhtäkkiä kuulin rinteeltä voimakkaan rasahduksen. Koirani kulki kiinni jaloissani, ja tunsin sen säpsähtävän. Kohotin sydän kurkkua hakaten lampun valon ylös, ja muutaman kymmenen metrin päässä meistä välähti silmäpari melko korkealla maanpinnasta. Taisin huudahtaa ääneen, silmäpari kääntyi pois ja tuli aivan hiljaista.


Se oli hirvi. Tai peura. Jokin kookas yksilö. Pakko olla niin. Aivan.


Hoin itselleni järkeviä vaihtoehtoja kuin mantraa. Kuitenkin tunsin pelkoa, sillä koirani on ennenkin törmännyt kyseisiin vaihtoehtoihin, ja yleensä vain rohkeasti haukkunut niille. Ehkä pimeys sai senkin pelkäämään. Ja se vaistoaa minun pelkoni. Kieltäydyin ajattelemasta, että sen pelko oli alkanut aikaisemmin kuin omani.


En halunnut jäädä odottamaan lähempää tuttavuutta hirven tai peuran kanssa pimeässä metsässä, joten lähdin jatkamaan eteenpäin entistä sukkelammin. Koirani inisi ja murisi vaimeasti. Jostain takaamme kuului tömähdys. Käännähdin katsomaan, mutta valo näytti vain puunrunkoja.


Ei enää pitkä matka metsätielle. Harpoin eteenpäin.


Silloin koirani alkoi haukkua taaksepäin. En uskaltanut kääntyä katsomaan vaan kiristin tahtiani, kun yhtäkkiä kuulin raskaita juoksuaskeleita takaani. Ne tömisivät kauempana, mutta kuulosti siltä kuin ne lähestyisivät - ja vauhdilla. Huudahdin ja pinkaisin pakoon niin lujaa kuin jaloistani lähti.


Pääsin metsätielle, ja juoksin vielä senkin. Pysähdyin vasta päästyäni ensimmäisen talon kohdalle, painuin kaksinkerroin vetämään henkeä. Koirani käyskenteli hermostuneena vierelläni. Kun sain sydämeni sykkeen tasaantumaan, kohottauduin ylös ja valaisin tärisevin käsin synkkää metsää. Kaikkialla oli tyyntä, hiljaista.


Usva tuntui melkein kiertyvän ympärilleni avonaisessa maastossa.


Kiirehdin sen läpi kohti kotia, mieleni sekaisin ja rauhattomana.


Olisiko se ollut joku ihminen, keksinyt tilaisuuden pelotella? Joku niistä hyypiöistä, jotka pukeutuivat viime syksynä pelleiksi pelotellakseen muita. Ehkä tilaisuus teki varkaan. Juoksuaskeleet olivat todellakin kuulostaneet kaksijalkaisen synnyttämiltä. Joku raskasrakenteinen olisi voinut saada ne aikaiseksi.


Ajatukseni kiirivät myös menneisyyteeni, entä jos vaanija lapsuudenkotini läheisistä metsistä on löytänyt minut?


Koirani pelko oli kuitenkin jotain uutta ja kammottavaa. Kuin se olisi vaistonnut todellisen vaaran.


Ehkäpä uhka olikin todellinen. Joku halusi pelotella minut kuoliaaksi. Samat hohtavat silmät, jotka seurasivat kulkuani metsässä.


Kylmät väreet riipivät käsivarsiani, kun ymmärsin, että mikäli kyseessä oli yksi ja sama pelottelija, se ei voinutkaan olla ihminen.


Meidän silmämme eivät heijasta valoa pimeässä.


Sattumien summaa, vai todellinen uhka?


Koirani tietäisi vastauksen.

maanantai 22. elokuuta 2016

Vaanija metsän pimeydessä

Vihreän seasta jo nyt erottuvat vaimeammat keltaisen ja punaisen sävyt muistuttavat jännittävimmän vuodenajan olevan alkamassa. Loputtoman tuntuiseen pimeyteen kääriytyvät illat ja ne harmaat, synkät loppusyksyn päivät tarjoavat paranormaalin faneille aavemaisia maisemia ja pelottavia kokemuksia, olivat ne sitten todellisia tai mielikuvituksen värittämiä. Puhumattakaan siitä, että syksyllä on myös pyhäinpäivä, halloween - päivä jolloin "kuolleet vaeltavat maan päällä".

Minua ja ystävääni (joka on mainittu myös teksteissäni Verivalkama, Kummitustalo ja Ei valoa käytävän päässä) piinasi yhtenä syksynä metsien pimennoissa joku, jokin, josta emme koskaan ottaneet selkoa. Meillä oli tapana käydä yhdessä lenkeillä purkaaksemme milloin mitäkin mieltemme ahdistustiloja, kun eräänä pimenevänä lokakuisena iltana mukanamme ollut ystäväni koira pysähtyi tuijottamaan metsää muristen. Mekin seisahduimme katsomaan, sillä leppoisan, ystävällisen kaikkienkaverin suusta tuo murina kuulosti luonnottomalta, pahaenteiseltä. Emme huomanneet mitään ja vedimme koiraa liikkeelle, kun ystäväni yhtäkkiä huudahti näkevänsä jonkun seisovan metsässä. Pelästyneenä käännyin katsomaan ja metsän aukossa tummansinistä taivasta vasten todella näkyi tumma hahmo. Se seisoi hetken paikoillaan, emmekä me uskaltaneet liikahtakaan. Sitten se siirtyi syrjään, kadoten metsän pimeyteen ja sysäten meidät liikkeelle paniikin siivittäminä. Juoksimme pitkän matkaa, kunnes pysähdyimme hengästyneinä puimaan kokemaamme. Halusimme uskoa jonkun vain pelleilevän kustannuksellamme, mutta ajatus ihmisestä haahuilemassa pimeässä metsässä pysähtyen tuijottamaan ohikulkijoita oli epätodennäköistä.

Seuraavana päivänä menimme tutkimaan samaisen metsäaukean päivän valossa, jos vain saisimme jonkin viitteen näkemästämme hahmosta. Aukea oli hieman mutainen, joten toivoimme löytävämme ainakin jonkun jalanjäljen. Sidoimme koiran hihnan tiukasti puuhun ja lähdimme määrätietoisesti kirkkaan päivän rohkaisemina haravoimaan aluetta, löytämättä kuitenkaan mitään. Päätimme lopulta luovuttaa, mutta palatessamme lähemmäs koiraa huomasimme sen istuvan kuin patsas samalla paikalla mihin olimme sen jättäneet. Energisin koira, jonka olen koskaan tuntenut, vain istui ja tuijotti lasittunein katsein ohitsemme, hievahtamatta. Jännitys hiipi mieleeni ja koetin havahduttaa koiran horroksestaan päästämällä sitä normaalisti innostavia ääniä, mutta se ei reagoinut meihin millään tavalla. Normaalisti tuo samainen koira olisi jo hyppinyt innosta sekaisin paikallaan, malttamattomana odottaen hetkeä, jolloin voisi iskeä kuraisten etutassujensa jäljet takkiini.

Pääsimme muutaman metrin päähän jähmettyneestä koirasta, kun se yhtäkkiä ikään kuin säpsähti hereille ja juoksi villisti luoksemme, vapaana hihnastaan, joka roikkui edelleen puuhun sidottuna. Koiran hihna ja kaulapanta olivat täysin ehjiä, mutta jotenkin koira oli päässyt irti ja heilutti häntäänsä villisti edessämme. Lähdimme kiireesti paikalta, mietteliäinä.

Vain alle viikon sisään tapahtumista ystäväni soitti minulle erään lenkkimme päätteeksi paniikissa. Hän kulki erottuamme kotimatkansa valaisemattomalla tienpätkällä, ja oli kuullut tuolla pimeällä osuudella haapametsän kuivien lehtien päällä laahaavia askeleita. Hän oli pysähtynyt kuuntelemaan, metsään muriseva koira vierellään. Pariin sekuntiin ei ollut kuulunut mitään, kun yhtäkkiä askeleet kuuluivat taas, tulevan lähemmäs ja lähemmäs, ja täysin odottamattomasti muuttuen juoksuaskeliksi. Ystäväni oli saman tien ottanut omat jalkansa alleen ja juossut suoraan kotinsa eteiseen asti, ehtimättä hädin tuskin edes hengittää. Hänen isänsä oli lähtenyt tutkimaan taskulampun kanssa kyseistä metsätaipaletta saadakseen syyllisen kiinni verekseltään. Tuloksetta.

Tuona samana syksynä nuo lapsuudenkotini läheiset metsät pelottelivat meitä oudon hahmon ja äänien muodossa. Minäkin sain kokea sen kammottavan tunteen, kun kuulee jonkun syöksyvän metsästä kohti, eikä pysty tekemään muuta kuin pakenemaan niin lujaa kuin jaloista lähtee. Tuntui, että se jokin mikä metsässä vaani, oli aina meitä askeleen edellä. Pelleilikö joku kanssamme ja jos näin, kenellä sellaiseen oli aikaa? Kuka tiesi milloin menisimme tuon metsän ohi?

Vaihdoimme reittiä enemmän asutulle alueelle, mutta pyhäinpäivän jälkeen tapahtumat vähenivät huomattavasti ja loppuivat talveen mennessä kokonaan. Yksittäisiä pelottavia tapahtumia kävi vielä aina toisinaan, mutta emme yhdistäneet myöhempiä kokemuksiamme enää tämän syksyn selittämättömyyksiin.

Kun aikaa tapahtumista on kulunut, muistelen niitä kauhulla, sillä oli kyse paranormaalista tapahtumasta tai yhdestä metsässä vaanivasta mielisairaasta, kuulostavat molemmat vaihtoehdot mielestäni kammottavilta. Eikä paranormaalia näkökulmaa kevennä sekään seikka, että metsä, johon nämä tapahtumat sijoittuivat, oli sen valtavan, hehtaaritolkulla jatkuvan metsän reunaa, jonka uumenista löytyy myös Verivalkama.

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Kummituseläimiä

Monesti kerrotaan kummituksista, räyhähengistä ja muista paranormaaleista ilmiöistä viitaten niillä suoraan johonkin "ihmisenkaltaiseen" riutuneeseen sieluun tai henkeen, joka on syystä tai toisesta jäänyt elävien luokse. Harvemmin kuulee kerrottavan tarinoita kummituseläimistä, vaikka sellaisiakin tapahtumia, kokemuksia ja legendoja varmasti on maailma pullollaan.

Olen ollut kiinnostunut yliluonnollisesta jo hyvin nuoresta pitäen, vaikka kesti vuosia kerätä uskallus sukeltaa tähän maailmaan mukaan, uskaltaa epäillä ja kyseenalaistaa tieteen normeja - antautua sille kuudennelle aistille. Nuorena sain lahjaksi kirjan "Eläimet luonnossa ja myyteissä" (Fran Pickering, 1999, WSOY), sillä eläimet ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Kirjan kuluneimmaksi ja eniten läpikahlatuksi aukeamaksi tuli lopulta sivulta 138 aukeava kappale "Kummituseläimiä".

Kappaleen ensimmäinen luku käsittelee mustia koiria, joista on kerrottu Britanniassa ja Ranskassa jo pitkään. Valtavan kokoinen, takkuinen, musta koira on nähty ympäri maaseutua, usein muinaisten paikkojen, kuten hautakiviröykkiöiden luona. Sillä on punaiset, hehkuvat silmät, ja sen kerrotaan ilmestyvän ja häviävän äänettömästi, jättäen jälkeensä vahvan rikinhajun. Koiran kerrotaan näyttävän oikealta, todelliselta, mutta mikäli sitä koskettaa se haihtuu tai leimahtaa liekkeihin. Kirjan mukaan kuuluisin mustan koiran ilmestys tapahtui vuonna 1577 Blythburghissa Englannissa, jossa musta koira syöksyi kirkkoon kesken jumalanpalveluksen, hyökkäsi muutaman ihmisen kimppuun ja korvensi kirkon ovea juostessaan ulos. Wikipedia tuntee myös tapauksen, ja siellä kerrotaan koiran surmanneen ne pari ihmistä, joiden kimppuun se hyökkäsi. Silminnäkijöitä tapauksella oli useita ja polttomerkit ovat edelleen nähtävissä kyseisessä kirkossa.

Mustia koiria on nähty myös muualla, esimerkiksi 1900-luvun alussa Yhdysvalloissa, Tenneseessä, jossa maanviljelijä John Bell näki perheineen tiluksillaan murisevan, mustan koiran. Koira piinasi perhettä noin vuoden ajan. Mustat koirat tunnetaan kautta maapallon myös niin sanottuina kalmankoirina (hell hound), jotka raahaavat tuskaiset sielut manalaan.

Toisenlainen koirakummitus vaeltelee Rathfarnhamin linnaan (Dublin, Irlanti) johtavalla tiellä. Kerrotaan, että tuo koira yritti pelastaa isäntänsä hukkumiselta, epäonnistuen ja menettäen samalla oman henkensä. Myös minä tunnen erään henkilön, joka kertoi kuulleensa rakkaan koiransa rapsuttelevan makuuhuoneen oven taakse tuttuun tapaansa aamuyöstä, sen jälkeen kun koira oli jo menehtynyt ja talo tyhjillään. Sama henkilö myös heräsi eräänä aamuna kuullessaan ja tuntiessaan kasvoillaan koiransa tyytymättömän tuhahduksen emännän pitkiin aamu-uniin.

Kuolleita eläimiä, kuten ihmisiäkin, on ilmestynyt myös valokuviin. Kirjassa kerrotaan Sveitsissä sattuneesta tapauksesta, jossa pikkupoika suri kissanpentunsa raakaa kuolemaa bernhardilaiskoiran hampaissa elokuussa 1925. Hänen isänsä otti kuvan pojastaan vain muutama päivä tapahtuneen jälkeen, ja kun kuva kehitettiin, oli pojan rakas kissanpentu tiukasti tämän sylissä samaisessa kuvassa. Toisessa kirjan tapauksessa Irlannissa asuneen Lady Hehirin kanssa samaan valokuvaan vuonna 1927 oli ilmestynyt hänen toisen elossa olevan koiransa vierelle koira, joka oli päättänyt päivänsä kuusi viikkoa aikaisemmin.

Minä hoidin lapsena kissoja läheisellä tilalla, ja niistä monesta tuli minulle todella rakkaita. Kun yksi rakkaimmista kissoista kuoli, näin hyvin todenmukaista unta siitä. Unessani kissa tuli kehräten kävelemään vatsani päälle maatessani sängyllä selälläni. Se kiersi hetken kunnes painui vierelleni pieneksi keräksi nukkumaan. Heräsin, ja vierelläni peitossa oli painauma.

Kummittelevatko eläimetkin, vai onko kaikki tämä vain rakkaita ystäviään ja lemmikkejään ikävöivien ihmisten hallusinaatioita, toiveunta? Täytyy joskus pureutua syvemmälle aiheeseen ja etsiä esimerkkejä lisää myös täältä koto-Suomesta.

Eläinrakkaana ihmisenä haluaisin ainakin uskoa niihin tarinoihin, joiden mukaan jo kuolleet eläimet ovat ilmestyneet aaveina rakkaimmille ihmisilleen varoittamaan heitä vaarasta. Olisihan se mukavaa ajatella, että uskollinen ystävä ei koskaan poistuisi viereltäni. Vaikka toisaalta kuolleiden pitäisi pysyä kuolleina, emmekö oppineet mitään Stephen Kingin teoksesta Uinu, uinu lemmikkini?

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Kuolleet eivät koputa

Nykyisessä kodissani on kaksi kerrosta, ja talolla on jo ikää nelisenkymmentä vuotta. Näin "iäkäs" talo saattaa elää omaa elämäänsä, mutta vaikka kuinka haluan etsiä rationaalisia syitä tapahtumille kotonani, keksin sellaisen vain hetkeksi - kunnes taas jotain selittämätöntä tapahtuu.

Olimme vasta hiljattain muuttaneet tänne puolisoni kanssa, kun ensimmäinen outo asia tapahtui. Heräsimme yöllä metalliseen kolahdukseen, joka kantautui alakerrassa olevaan makuuhuoneeseemme yläkerrasta. Koiramme nukkui sikeästi kopassaan sängyn vierellä, ja se hälvensi kauhuntunnetta sisälläni, pelkoa murtovarkaasta. Koiramme nimittäin on äärimmäisen tarkka mitä vahtimiseen ja oman lauman turvaamiseen tulee. Halusin mennä tarkastamaan yläkerran, mutta en uskaltanut tuolloin vielä yksin lähteä selvittämään oudon äänen syitä. Kapusimme siis molemmat yläkertaan.

Jäin seisomaan portaiden yläpäähän silmäillen pelokkaana pimeää yläkertaa. Puolisoni kiersi huonetta ja havaitsi äänen aiheuttajan nopeasti. Hän hymähti ja nosti metallisen konvehtirasian lattialta mutisten huvittuneena paranormaalista toiminnasta, vaikka minä tunsin jännityksen kirpaisevan suonissani. Kyseinen konvehtirasia oli turvallisesti keskellä pöytää mennessämme nukkumaan, eikä metalliset rasiat käsittääkseni lentele pöydiltä ilman, että joku työntäisi niitä!

Hankimme myöhemmin myös kissan, ja sen tulon myötä on ollut helppoa vierittää jokainen yöllinen kolahdus karvapallomme harteille. Olen kuitenkin monesti noussut sängystä herättyäni voimakkaaseen kolahdukseen tai rämähdykseen ja mennyt katsomaan mitä tihutöitä kissamme on keksinyt, vain löytääkseni sen nukkumasta unisena saunan lauteilta. On kuitenkin lohduttavaa ajatella äänien olevan kissan aiheuttamia, sillä vaihtoehto on aivan liian pelottava ja tekee uudelleen nukahtamisesta vaikeaa.

Yläkerrassamme on yksi ylimääräinen makuuhuone, jota käytämme työhuoneenamme, ja josta oudot äänet yleensä alkavat. Olen herännyt joskus siihen, että työhuoneestamme kuuluu kolinaa ja kauhukseni kuullut kuinka hetken kuluttua portaidemme narahtava askelma päästää karun, selkäpiitä karmivan narinansa. Työhuoneen ovi on yleensä suljettuna, ja joskus päivänvalollakin on kuulostanut siltä kuin joku raapisi ovea toiselta puolelta, vaikka lemmikkini ovat olleet tarkasti näköetäisyydelläni. Kerran jopa koirani meni tuijottamaan ovea ja kallistelemaan päätään, kuin koettaen ymmärtää mikä toisella puolella oli.

Viime yönä heräsin jälleen kolaukseen. Kissani oli muualla hoidossa ja koirani unten mailla, puoliso ei ollut kotona. Hetken kuluttua kuulin sydämeni kiivastuvien lyöntien läpi pari raskaalta askeleelta kuulostavaa tömähdystä portaikosta, jonka jälkeen ilman valtasi hiljaisuus. Minulla oli kauhean kylmä, joten kietouduin tiukemmin peittooni ja heitin toisen tyynyn pääni päälle vaimentaakseni kaiken mahdollisen, mitä makuuhuoneen ulkopuolella mahdollisesti tapahtui. Vilkaisin vielä tyynyn alta, että makuuhuoneen ovi oli varmasti kiinni ja pakotin itseni ajattelemaan jotain täysin muuta. Onnekseni olin todella, todella väsynyt, joten nukahdin uudelleen melko pian.

Aamulla herätessäni huomasin makuuhuoneen oven olevan apposen ammollaan. Olen aivan varma, että laitoin sen tiukasti kiinni mennessäni nukkumaan, ja että se oli kiinni kun yöllä heräsin. Pahinta tässä on se, että makuuhuoneen ovenkahvamme on jäykkä, se pitää ihmeellistä kitisevää ääntä, kun se painetaan auki. Minulla on hyvin epämääräinen muistikuva, että olisin kuullut tuon äänen yöllä, sekoittanut sen unissani siihen, että puolisoni olisi tullut kotiin. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt, mutta joku oli huoneen oven avannut.

Haluan uskoa, että mikäli kyseessä olisi jotain pahantahtoista yliluonnollista, eläimeni reagoisivat vahvemmin. On tietenkin mahdollista, että kaikelle tälle löytyy jokin järkevä selitys, mutta minun alkaa olla vaikea uskoa tieteeseen aivan kaiken suhteen. Maailmassa tapahtuu outoja ja selittämättömiä asioita joka päivä, asioita, joita edes myytinmurtajat eivät pystyisi todistamaan oikeiksi tai vääriksi.

Eräänä yönä koin ahdistavimman ja pelottavimman tapahtuman, johon olen koskaan joutunut yöllisten kolinoiden jälkimainingeissa. Silloin tunsin pahan läsnäolon huoneessa, niin kuin yleensä muutkin, jotka kokevat saman - unihalvauksen. Mutta siitä kerron teille toisella kertaa...