Paina kaasu pohjaan

Kukapa meistä ei olisi kuullut urbaania legendaa liftaajasta, jonka nuori pari nappaa kyytiinsä, mutta joka katoaa mystisesti? Minäkin olen aiheeseen pureutunut blogitekstissäni, jossa kerron karmivasta autoilijoita riivaavasta henkiolennosta, joka tunnetaan nimellä Lydia liftaaja. Katoavan liftaajan tarinaa on kerrottu todennäköisesti jo vuodesta 1602 saakka, joten ihan mikään tuore kummitusjuttu se ei suinkaan ole. Siitä liikkuu monia eri versioita, joissa kaikissa kuitenkin yhdistyy liftaajan katoaminen joko jossain kuoleemaansa liittyvässä, olennaisessa paikassa, tai muuten vaan yhtäkkinen häviäminen takapenkiltä ilman, että autoa pysäytetään.

Liftaajat, etenkin nykypäivänä, saattavat nostaa pelon sisällämme jo pelkästään läsnäolollaan, vaikkakin itse otin pari vuotta sitten viattoman näköiset pojanklopit tienposkesta kyytiini, kun yllättäen alkanut vesisade alkoi piiskata maata keskellä kaunista kesäpäivää. Kaikkien selkärankaan on nykyään taottu, ettei tuntemattomia kannata ottaa kyytiin, eikä lapset varsinkaan saa nousta vieraan ihmisen kyytiin. Pojille hauskana ideana alkanut hupi muuttui hiljaiseksi kolmikoksi takapenkilläni, kun he sinne kapusivat ja muistivat varmasti vanhempiensa sanat. Minä kuljetin mykän kolmikon sen muutaman kilometrin matkan, jonka jälkeen he kyllä kiittivät kohteliaasti ennen poistumistaan. Sen sijaan vielä muutamia vuosikymmeniä sitten liftaaminen oli varsin yleinen tapa edetä matkanteossaan, eikä silloin siinä ollut mitään pelättävää tai outoa. Ja juuri siihen ajanjaksoon palaan tänään, kun pääsen vihdoin, sormet syyhyten, jakamaan teille erään tuttavani tarinan.

Tuttavani on jakanut tarinansa minulle jo kauan sitten, ja vaikka hän onkin tietoinen blogistani, ei hän ole näyttänyt tarinan jakamiselle vihreää valoa. Hän on kertonut tapahtumasta tietyille ihmisille, eikä ollut valmis, edes nimettömänä, kertomaan sitä eteenpäin. Hiljattain hän on tullut toisiin aatoksiin, sillä viime aikoina, monien vuosien hiljaiselon jälkeen, paranormaalit tapahtumat ovat löytäneet jälleen hänen luokseen. Hän on alkanut pitää niitä todellisempana kuin ennen, ja on valmis jakamaan tarinan lukijoilleni nyt.

Noihin aikoihin hänen kummitätinsä asui yksin vanhassa omakotitalossa pienessä, metsäisessä kunnassa, ja tuttavallani oli tapana ajella joka viikko reilu puolen tunnin matka rakkaan kummitätinsä luo. Alkumatka oli isoa maantietä, ja loppuosa kiemurtelevaa, hiekkaista soratietä. Eräänä syksyisenä, sumuisena iltapäivänä hän oli ajamassa maantietä pitkin kummitädilleen, kun avautuvan suoran päässä näkyi mustiin pukeutunut hahmo. Hahmon käsi oli ojentunut tielle, mutta tuttavani ei erottanut oliko peukalo pystyssä. Hahmo näytti kuitenkin toivovan kyytiä, joten tuttavani hidasti lähestyessään hahmoa, jonka huppu oli vedetty syvälle kasvojen eteen.

Tuttavani valtasi outo tunne. Hahmo seisoi hievahtamatta, ilmeisen aikomatta edes vilkaista häntä lähestyvää, vauhtiaan hidastavaa autoa. Tuttavani antoi autonsa lipua hitaasti hahmoa kohti, mutta päätti pysäyttää sen vasta ohitettuaan hahmon. Jokin tilanteensa alkoi karmia häntä, ja hän päätti vilkaista ensin liftaajan kasvoja. Auto lipui hahmon ohi ja tuttavani kurkisti varovasti hupun uumeniin.

Hän ei erottanut selvästi kasvonpiirteitä, mutta muistaa vahvasti nähneensä kaksi kauttaaltaan pikimustaa silmää tuijottavan karmivalla tavalla eteenpäin. Hän päästi pari kirosanaa ääneen vahingossa, ja tallasi kaasun pohjaan. Auto lähti renkaat vinkuen tienposkesta, jättäen synkän, pelottavan liftaajan jälkeensä. Päästyään turvalliseen vauhtiin tuttavani vilkaisi taustapeilistä liftaajaa, mutta se oli kadonnut tienposkesta. Missään ei näkynyt enää mustiin pukeutunutta hahmoa, ei edes loikkimassa metsään valtavan ojan toisella puolen. Hahmo oli hävinnyt.

Tuttavani vapisi hetken päästyään kummitätinsä talon edustalle, ja istui autossa odottaen sykkeen tasaantuvan. Hän ei ollut lainkaan varma mitä oli juuri todistanut, vai oliko mieli tehnyt hänelle tepposia. Parina seuraavana kertana hän ei nähnyt hahmoa, mutta jokin samankaltainen ilmestys oli eräänä toisena syyspäivänä maantiellä hieman kauempana tiestä ja lähempänä hänen kummitätinsä taloa. Tuttavani alkoi ajaa matkaa pitäen katseensa visusti tiessä.

Syksy kului oudon tunteen vallassa, ja lopulta hän mainitsi kummitädilleen nähneensä hahmon tienposkessa. Iäkäs kummitäti naurahti vanhuksille tuttuun tapaan kuullessaan jotain omasta mielestään huvittavaa, ja tokaisi:

"Tuo naapurin poika keppostelee, ei sinun sellaisia kannata säikkyä."

Tuttavani oli juuri nostamassa kahvikuppia huulilleen, mutta liike jäi kesken.

"Täti, mistä pojasta sinä puhelet?"

"Siitä tuolla tien päässä", täti vastasi ja huiskaisi epämääräisesti hiekkatien suuntaan. "Väinön pojasta. Tulee minunkin ikkunan taakse huppu silmillä, mutta enhän minä sellaisia pelkää."

Tuttavani valahti kalpeaksi. Hän yritti löytää sanoja, muttei ollut varma miten kertoa tädille, että tämä kyseinen Väinön poika oli jo aikamies, joka kävi kaupungissa töissä, eikä edes asunut vanhan isänsä luona enää.

Tuttavani päätti olla sanomatta mitään. Olihan toki mahdollista, että jollain pojalla olisi niin tavattoman paljon ylimääräistä aikaa, kiusanhenkisyyttä ja mielenterveyden ongelmia, että hän olisi ottanut harrastuksekseen autoilijoiden ja vanhusten pelottelun. Jokin hänen kuulemassaan karmi kuitenkin häntä syvemmältä, kuin mikään koskaan. Jokaisen asian voisi aina yrittää selittää järjellä, mutta tunteet kertoisivat muuta. Jokin pelottavassa, mustasilmäisessä liftaajassa, ja kummitädin kertomuksessa osuivat hyytävällä tavalla yhteen, eikä tuttavani halunnut uskoa, mitä hänen sisimpänsä yritti hänelle viestittää.

Sen sijaan hän teki niin kuin moni muu hänen sijassaan, hän päätti yrittää unohtaa asian.

Vuodenvaihteen jälkeen hänen kummitätinsä menehtyi sydänkohtaukseen kotonaan. Tädin löytänyt sukulainen yritti lohduttaa tuttavaani, joka oli murheen murtamana.

"Älä sure. Täti lähti kivuttomasti ja ilmeisesti nopeasti, löytyi sieltä kammarinsa ikkunan edestä suorilta jaloilta kaatuneena. Ollut ihailemassa lintulaudan lintuja varmaan, niin kuin tykkäsi tehdä."

Tuttavani melkein putosi polvilleen.

Entä jos viimeinen tädin näkemä asia ei ollutkaan linnut talvisissa ruokailuissa, vaan ne samat kammottavat, mustat silmät, jotka hän itse näki? Entä jos hänen onnistui jotenkin vetää jotain synkkää, paranormaalia energiaa mukanaan tätinsä luokse?

Tätinsä kuoleman jälkeen tuttavani ei enää nähnyt mustasilmäistä liftaajaa, eikä hän haluaisi uskoa sen olleen todellinen aikaisemminkaan, mutta ääni hänen sisällään on eri mieltä.

Enemmän kuin mitään muuta hän toivoo, ettei enää koskaan näekään sitä hahmoa.

Ääni hänen sisällään kuiskaa, että hahmon myötä, on itse kuolema lähellä.

Paina kaasu pohjaan, äläkä katso taaksesi...

Urbaani legenda: Blue Baby, Baby Blue

Kuvituskuva. Henkilökuva, kuvaaja Klint
Kustaa Emil 1910-1939. Kuvakokoelma
Satakunnan Museo. Lähde: finna.fi

Aina toisinaan innostun tutkimaan Bloody Maryn ja toiseen ulottuvuuteen vievän hissipelin tapaisia urbaaneja legendoja ja "kauhupelejä", joissa voi itsensä likoon pistämällä saada todella karmivan kokemuksen. Kaikista pelottavimpia ovat mielestäni ne pelit, jotka voit tehdä kotisi rauhassa - siellä missä luulet olevasi parhaiten turvassa. Bloody Maryn tapaan Blue Baby, Baby Blue -pelikin sijoittuu pimeään vessaan tai kylpyhuoneeseen, mutta käydäänpä ensin läpi tarina pelin taustalla.

Tarina alkaa siitä, kun syntyi mitä sinisimmät silmät omistava poikavauva, joka saikin heti syntymänsä jälkeen lempinimen Baby Blue silmiensä ansiosta. Kerrotaan, että kaikki halusivat heijata vauvaa sylissään saaden katsoa tarkasti sen kauniin sinisinä tuikkiviin silmiin. Ainoastaan lapsen äiti ei ollut kiinnostunut lapsestaan, hänelle sosiaalinen asema seurapiireissään merkitsi kaikkea. Niinpä äiti istui tuntikausia peilin edessä valmistautuen eri illallistapahtumiin, mutta aina näin tehdessään Baby Blue itki kehdossaan, kaivaten äitinsä syliin, jossa hän rauhoittui välittömästi. Äidin tämä sai kuitenkin entistä hermostuneemmaksi, sillä hän uskoi jo muiden kuiskuttelevan hänen selkänsä takana, ja seurapiirien ovien sulkeutuvan edessään.

Eräänä iltana äiti päätti aloittaa valmistautumisen illanviettoon aikaisemmin, ehtiäkseen varmasti ajoissa kuntoon, vaikka Baby Blue huutaisikin. Kuitenkin samalla sekunnilla, kun äiti istui peilinsä ääreen, alkoi vauva itkeä lohduttomasti. Äidin hermot pettivät, ja hän heitti parfyymipullonsa peiliin, rikkoen sen säpäleiksi. Tämä sai hänet suistumaan entistä pahemmin raiteiltaan, sillä nyt hänellä ei enää olisi edes peiliä, jonka edessä laittautua. Jokin napsahti hänen mielessään, hän nappasi särkyneen peilin palasen ja lähestyi se kädessään vauvan kehtoa. Hetken päästä Baby Blue ei enää itkenyt.

Äiti havahtui raivokkaasta horroksestaan, ja huomasi verisen peilin sirpaleen painautuneen tiukasti kämmeneensä. Hän kiiruhti takaisin kehdon äärelle, ja näki poikavauvansa sinisten silmien ikuisesti jähmettyneen katseen, ensimmäistä kertaa ymmärtäen kuinka kauniit silmät vauvalla todella olivatkaan. Ahdistuksen ja surun murtamana, äiti surmasi itsensäkin samalla peilin sirpaleella.

Blue Baby, Baby Blue -"kauhupelissä" yritetään kutsua tämä sinisilmäinen vauva omaan syliin heijattavaksi. Vauva ei kuitenkaan ole enää sama herttainen pienokainen, vaan äitinsä järkyttävän teon mädättämä, demoninen olento. Mikäli vauvan paino ilmestyy pelin aikana syliin, on vauva tiputettava avoimeen vessanpönttöön, vedettävä pönttö ja rynnättävä pois vessasta mahdollisimman nopeasti, muutoin Baby Bluen äiti ilmestyy peiliin hakemaan vauvansa takaisin ja surmaten sen varastajan.



Internetin syövereistä löytyy tietenkin ohjeet pelin pelaamiseen:

          1. Astu alkuyöstä vessaan. (Tämä vaihtelee, osassa ohjeista neuvotaan tekemään tämä tasan kello kolme aamuyöllä, mikä voikin olla onnistumisen kannalta parempi ajankohta, onhan silloin alkamassa Paholaisen tunti.)

          2. Sammuta valot ja lukitse ovi.

          3. Suuntaa pimeässä katseesi peiliin ja aseta käsivartesi siten, kuin pitelisit sylissäsi pientä vauvaa.

          4. Tuudita käsiäsi hellästi edestakaisin ja lausu rauhallisesti ääneen "Blue Baby, Baby Blue" yhteensä 13 kertaa.

          5. Sanotaan, että kahdeksannen kerran aikana saatat alkaa tuntea painoa sylissäsi. Jatka siitä huolimatta.

          6. Kun alat tuntea raavintaa tai kutiamista käsivarsissasi tai jaloissasi, on aika lopettaa.

          7. Tiputa painontunne sylistäsi vessanpönttöön, vedä pönttö ja kiiruhda ulos vessasta, sulje ovi perässäsi. Jos et ehdi ulos ajoissa, saatat nähdä Baby Bluen äidin hahmon ilmestyvän peiliin tai raavinnan tunteen ihollasi käyvän tuskalliseksi.



Jos ensi yönä tai vaikka tulevana viikonloppuna uskallat lähteä kokeilemaan, kerro miten kävi. Tapahtuiko mitään, vai tunsitko painon käsivarsiesi hellässä syleilyssä?

Oliko sylissäsi hetken aikaa demoninen Baby Blue, vai tekikö aivosi sinulle temput yön synkässä pimeydessä?

Vain sinä voit ottaa selvää siitä...

Halloweenkauhua

Näin halloweenin kunniaksi katson otolliseksi jakaa suosikki urbaani legendani kanssanne. Kaikki ovat kuulleet jonkin amerikkalaisen legendan, jossa murhamies vaanii opiskelijatyttöjä bileissä, kahta intohimoisesti autossa toisiaan suutelevaa nuorta tai yksin pimeässä kotiin kulkevaa nuorukaista. Vaikka urbaaneja legendoja on monia, ja usean väitetään perustuvan tositapahtumiin, on totuus se, että moni tarina on mielikuvituksen tuotetta. Löyhät yhteydet tosielämän tapahtumiin saavat valtavan määrän lisäväriä kasvoihinsa ennen kuin ne kerrotaan eteenpäin, ja jokainen kuulija antaa oman silauksensa. Näin syntyvät, varsin perustellusti, urbaaneiksi legendoiksi kutsutut tarinat.



Kaksi opiskelijatyttöä jakoivat yliopistonsa asuntolassa saman huoneen. He saivat kuulla tentistä, joka olisi seuraavana päivänä. Toinen huonetovereista halusi opiskella tunnollisesti iltamyöhään, kun taas toinen halusi mennä tapansa mukaan nukkumaan aikaisin. Opiskelijatyttö otti oppikirjat mukaansa ja lähti muualle pänttäämään, antaakseen huonetoverilleen rauhan nukkua.

Opiskelijatyttö kävi kirjojaan läpi yön pikkutunneille saakka, kun huomasi unohtaneensa erään tärkeistä tenttikirjoista huoneeseensa. Hän hiippaili takaisin huoneensa ovelle, jonka nukkuva huonetoveri oli jättänyt auki lukosta. Tyttö sukelsi huoneen pimeyteen ja nosti kätensä varovaisesti valokatkaisimelle. Hän piti sormiaan hetken siinä, kunnes päätti hapuilla sängylleen pimeässä. Hän sulki huoneen oven, jotta käytävästäkään tuleva valo ei herättäisi hänen ystäväänsä.

Huonetoveri tuntui nukkuvan syvästi, opiskelijatyttö erotti tämän epätavallisen raskaan hengityksen huoneen toiselta laidalta. Kuulosti siltä, kuin hänen ystävänsä olisi mennyt nukkumaan suoraan juoksuharjoittelun jäljiltä. Huoneessa oli ikävä, metallinen haju, joka sai tytön ihon kihelmöimään kylmistä väreistä. Hän päätti, että opiskelisi muualla vielä niin kauan kun jaksoi, olisi ikävää koittaa nukkua iljettävän hajun keskellä. Huomenna huone täytyisi tuulettaa perinpohjaisesti.

Tyttö hapuili kirjan sängyltään kuulostellen samalla tahmeita, rauhallisia ropauksia. Ilmeisesti yhteisen kylpyhuoneen hana vuoti jälleen. Sekin pitäisi saada kuntoon huomenna. Kirja kädessään tyttö hiipi takaisin huoneen ovelle, avasi sen ja pujahti takaisin käytävään, lukiten huoneen oven perässään.

Opiskelijatyttö pänttäsi aamuyöhön saakka, kunnes nukahti oppikirjaansa vasten pöytään nojaten. Hän havahtui varhain aamulla ikkunasta kajastavaan valoon, ravisteli päätään ja päätti lähteä hetkeksi nukkumaan pehmeään sänkyynsä, hän ehtisi vielä hyvin ottaa parisen tuntia unta ennen tenttiä.

Hän asteli hiljaa makuuhuoneensa ovelle ja avasi sen varovaisesti, jotta huonetoveri ei heräisi. Yöllä haissut metallinen, alkukantainen lemu leijui häntä välittömästi vastaan, paksuna kuin seinä. Huonetoverin sängyn viereinen lattia kiilsi tummanpunaisena ja märkänä. Opiskelijatyttö henkäisi kauhuissaan nähdessään huonetoverinsa verisenä sängyllään. Tämän kurkku oli viilletty korvasta korvaan auki, ja tämän katse oli kauhusta lasittuneena kattoon. Tyttö kirkui minkä keuhkoistaan sai lähtemään ja perääntyessään huoneesta hän näki tummanpunaisella verellä seinään sänkynsä yläpuolelle kirjoitetun tekstin: "Etkö olekin iloinen, ettet sytyttänyt valoja?".


Suosikkilegendani on tässä sellaisena, kuin olen sen itse aikanani oppinut. Tästäkin löytyy lukuisia eri versioita. Yhdessä huoneesta poistuva tyttö on bileiden vuoksi poissa, toisessa poikaystävänsä luona ja kolmannessa murhatun huonetoverinsa luo saapuva tyttö tulee vasta, kun paikalla ovat jo poliisit ja rikostutkijat. Yhteinen seikka on kuitenkin teksti, jonka murhaaja eloon jäävän tytön sängyn yläpuolelle kirjoittaa ja se, että murhaaja oli huoneessa tytön käydessä siellä.

Murhaajan kylmä katse seurasi pimeään tottuneena huoneessa käyvää tyttöä. Hän ei olisi epäröinyt, mikäli tyttö olisi napsauttanut huoneen valot päälle. Luultavasti murhaajan ote murhavälineestä kiristyi samalla, kun tytön sormet kävivät valokatkaisimen päällä. Pienen hetken ajan tämä tarina olisi voinut saada täysin erilaisen lopun.

Pimeä ja synkkä halloweenin iltapäivä alkaa nyt kääntyä kohti iltaa ja yötä. Pyhäinpäivä, vainajien muistopäivä, lähestyy. Oletko valmis kohtaamaan kuolleet, jotka kävelevät pian keskuudessamme?

Entä sen makuuhuoneen pimeissä nurkissa vaanivan murhaajan?

Jälleen kerran, synkkää halloweenia!

Urbaani legenda: Slender Man

Tutustuin Slender Man -kauhuhahmoon, kun seurasin erään ystäväni pelaavan Parsec Productionin kehittämää peliä "Slender: The Eight Pages". Slender Man on pelissä kammottava pelaajan taustalla häälyvä uhka; hoikka, epätavallisen pitkä mustiin pukeutunut "mies", jolla ei ole kasvoja. Pelissä ideana on saada kerättyä pimeästä metsästä kahdeksan puuttuvaa sivua ennen kuin Slender saa pelaajan kiinni. (lähde: Wikipedia - Slender: The Eight Pages)

Kauhuntunne tulee pelissä siitä, kun Slender on koko ajan lähempänä ja ilmestyy odottamattomasti pelaajan selän taakse tai metsään puiden sekaan. Koko ajan liikkuessa jäytää niskassa kauhu, jonka synnyttää pelko Slenderin kohtaamisesta. Kauhuhahmoa ei voi katsoa pitkään, tai se saa pelaajan kiinni ja peli on menetetty. Yksinkertaisuudestaan huolimatta peli pitää pelaajaa hyisessä otteessaan, ja minulle riitti jo pelkästään sivusta katsominenkin kohottomaan sykettä.

Slender Man ei kuitenkaan ole vain pelihahmo, vaan se on alkanut tulla osaksi sitä kauhuhahmojen kavalkadia, jota voidaan nimetä jo urbaaniksi legendaksi. Moni väittää myös kohdanneensa Slender Manin ja internet on tulvillaan kuvia kohtaamisesta tämän yliluonnollisen olennon kanssa. Suurin osa kuvista on pystytty helposti todistamaan väärennöksiksi, mutta se ei tee niistä yhtään vähemmän pelottavia ajatuksen tasolla.

Usko Slender Manin todelliseen olemassaoloon on noussut parin viime vuoden sisällä lehtiotsikoihin, sillä se on nostanut ihmisissä esiin heidän kammottavimpia piirteitään. Toukokuussa 2014 kaksi teini-ikäistä tyttöä houkuttelivat ikätoverinsa metsään ja puukottivat tätä 19 kertaa tehdäkseen vaikutuksen Slender Maniin. Uhri pystyi raahautumaan läheiselle tielle, josta ohikulkija hälytti hänelle apua. Puukotetun henki oli hiuskarvan varassa fiktiivisen kauhuhahmon vuoksi, joka oli muuttunut kahden teinitytön mielessä todelliseksi olennoksi.

Slender Manin hahmon loi vuonna 2009 Eric Knudsen (tunnetaan myös nimellä Victor Surge) Something Awful -internetfoorumin photoshop-kisaan. Hahmo sai välittömästi suosiota ja alkoi niittää mainetta internetissä, pian siitä alkoi ilmestyä uusia valokuvia ja "näköhavaintoja", muutaman vuoden sisällä seurasivat pelit ja elokuvat.

Vaikka Slender Manin hahmo onkin täysin fiktiivinen (onneksi), ei se ole ensimmäinen tämän tyylinen kauhuhahmo, johon olen törmännyt. Jo ennen Slender Manin luontia kuulin nimittäin tarinan eräästä Etelä-Suomen kylästä, jossa uskottiin metsissä vaeltavan "kasvottoman miehen". Mies oli sairaalloisen laiha ja pitkä, pukeutui resuisiin vaatteisiin ja piinasi alueen asukkeja, mikäli he uskaltautuivat liian syvälle hänen metsäänsä. Kasvottomalla miehellä huhuttiin olevan pelkät kuopat silmien ja suun paikalla, ja hänet oli tuomittu vaeltamaan metsissä sokeana etsien uhria, jolta repiä itselleen uudet silmät ja suu. Kasvottoman miehen kerrottiin olevan lähellä, kun kuuli narinaa joka kuulostaa siltä kuin kaksi puuta hankaa toisiaan vasten. Tosiasiassa ääni syntyi eteenpäin raahustavan kauhuhahmon epätoivoisesta yrityksestä päästää umpinaisesta suukuopastaan ääniä.

Tarinat kasvottomasta miehestä ja törmääminen Slender Manin urbaaniin legendaan saivat minut hetkeksi pelkäämään pimeässä metsässä liikkumista. Toisinaan kuulin puiden hankausäänen pimeydessä, uskaltamatta vilkuilla sivuilleni ja lisäten vauhtia kohti maantien turvallisia katuvaloja.

Mikään ei ole niin kammottavaa kuin kulkea pimeydessä, taskulampun valon siristessä ja simahtaessa, ja kuulla raahustavia askeleita ja korisevaa ääntelyä takaansa... En uskaltaisi kääntää katsettani taaksepäin tarkastaakseni pitävätkö legendat paikkaansa.

Tarina Suomiehestä

Minä ja ystäväni (joka on tuttu monesta aikaisemmasta blogitekstistäni) kiertelimme lapsuudenkotiemme maisemia ystäväni koiran kanssa, tutkien jokaisen metsätilkun ja syrjäpolun. Löysimme ja kuulimme jatkuvasti uutta kotiseudustamme, mutta yksi tarina palasi mieleeni vahvasti viikko takaperin, kun palasin tarinan synnyinjuurille.

Kotikuntani on peltojen ja metsien ohella soista seutua, pikkuisia suoalueita löytyy sieltä täältä, aina kun kulkee vähemmän tunnetuilla metsäalueilla kannattaa varautua siihen, että jossain vaiheessa eteen tulee vihreä, märkä mätäs, jonka keskellä saattaa häämöttää upottava, tummanruskea suonsilmä. Opin varomaan suoalueita, sillä mättäät imevät jalan sisäänsä kuin juoksuhiekka, ja mitä enemmän pyristelee vastaan, sitä nopeammin suo nielee saaliinsa. Minua on aina varoiteltu suonsilmistä, jotka saattavat olla syviä ja mutapohjaisia, jos sinne tipahtaa voi olla ettei pääse enää koskaan ylös.

Eräältä suolta poistuessamme huusi läheisestä, vanhasta puutalosta meille vanhus. Kuulin hänen huutelevan ettei suolle saisi mennä, ja päätimme jatkaa matkaamme tienreunassa, antaen vanhan ukon huutojen jäädä omaan arvoonsa. Hän kuitenkin lähti tomerasti peräämme, ja pysähdyimme kohteliaasti odottamaan.

Saavuttaessaan meidät ukko sanoi, ettei tuolle suolle saisi koskaan mennä, ei ainakaan näin lähellä hämärän aikaa. Olimme vain kiertäneet suon reunaa ja meillä oli hyvät taskulamput, joten myötäilimme suon vaarallisuudesta, sanoimme ettemme mene sinne enää. Ukko katsoi meitä totisena, hänen vanha leukansa tärisi. Hän sanoi, että hän on nähnyt sillä suolla Suomiehen. Vilkaisimme ystäväni kanssa toisiamme, lähinnä ehkä sen vuoksi, että uskoimme törmänneemme uuteen paikalliseen mökkihöperöön. Mies jatkoi, että Suomies vei hänen koiransakin, oli kiskonut sen suonsilmään ja hukuttanut.

Vanhus kertoi, että Suomies oli paikallinen vanhapoika, jonka huhuttiin hukuttaneen veljensä samaan suohon. He olivat asuneet samassa talossa, mutta eräänä päivänä veli oli vain hävinnyt, jälkeä jättämättä. Kylällä huhuttiin, että oma veli hukutti hänet suohon, mutta tosiasiassa ei tiedetä päättikö hän vain vaihtaa maisemaa. Mies, jonka uskottiin surmatyö tehneen katosi myös eräänä päivänä, vain hänen saappaansa löytyi suonreunalta.

Kuulemma tapahtuneen jälkeen oli suon laidalle ilmestynyt puusta veistetty risti, ja kun se maatui, ilmestyi toinen sen tilalle. Näin jatkui. Satunnaisesti suolle ilmestyi risti, ja sen rappeutuessa, ilmestyi uusi jossain vaiheessa tilalle. Vanhus kertoi, että Suomiestä ei sovi häiritä tai hän kiskoo mukaansa suonsilmään. Hänet näkee tummana lähestyvänä hahmona silmäkulmasta ja kun haistaa mädäntyneen turpeen voimakkaana, on jo liian myöhäistä.

Vanhus kielsi vielä kerran meitä ja kääntyi takaisin kotipihaansa kohti. Me janosimme kauhua ja jännitystä, joten sydän pamppaillen saimme ajatuksen, että käymme vielä kerran suolla. Siirryimme hieman kauemmas vanhuksen talosta ja sukelsimme takaisin hämärtyvään metsään. Jännitys terävöitti aistini, ja luulin jatkuvasti näkeväni silmäkulmassani liikettä. Jokainen ympäriltä kuuluva rasahdus säikäytti meidät, kun yhtäkkiä ystäväni kiljaisi ja hypähti muutamia askeleita taaksepäin. Hän osoitti taskulampulla puusta veistettyä ristiä suon reunalla. Siinä vaiheessa saimme tarpeeksemme, juoksimme suolta pois niin kovaa kuin jalkamme kantoivat ja pysähdyimme vasta kun olimme päässeet takaisin hieman tutumpiin maisemiin. Olimme kauhuissamme ja laskeutuneen pimeän pelottamia.

Toipuessani järkytyksestä aloin pohtia asiaa, ja tulin siihen tulokseen, että tuo samainen vanha, höperö ukkeli oli luultavasti ristin veistänyt. Hän oli ehkä keksinyt myös koko tarinan saaden ihmiset jättämään hänet ja hänen suonsa rauhaan. Ehkäpä siellä oli poikkeuksellisen hyvä karpalosato, tai hän ei vain halunnut ketään pyörimään lähelle kotiaan.

Viikko takaperin olin ajelemassa autolla samoilla seuduilla ja kurvatessani vanhuksen talon ohi muistelin hänen kertomaansa tarinaa Suomiehestä. Vanhuksen talon ikkunat oli laudattu umpeen, ja talo oli ränsistynyt, katto sammaloitunut. Mies oli kuulemani mukaan maannut mullissa jo kymmenisen vuotta. Pysäytin huvikseni auton ja astuin ulos samalle metsäkaistaleelle. Saavuttuani "pahamaineisen" suon laidalle huomasin sen laidalla edelleen seisovan ristin. Risti ei näyttänyt samalta kuin aikaisemmin, mutta voihan olla, että muistini teki temput. Joka tapauksessa se ei voinut olla yli kymmentä vuotta vanha, vaikka se näyttikin aikansa suolla seisseeltä. Joka tapauksessa se sai minut perääntymään ja ihoni kananlihalle.

Jotain tuossa suossa on pielessä. Joku veistää sinne ristin yhä uudelleen ja uudelleen. Vielä reilu kaksi viikkoa sitten olin sitä mieltä, että yksinäinen vanhus viihdytti tarinalla itseään, mutta nyt en ole enää niin varma.

Oli kyseessä sitten Suomies tai joku vanhan ukon sekopäisen perinteen jatkaja, en ole vielä valmis kohtaamaan todellisuutta. Kumpikin vaihtoehto kuulostaa liian karmivalta.

Urbaani legenda: Nukke, joka vanheni

Kauhunuket, riivatut nuket, kirotut nuket... Internet tarjoaa kauhunnälkäiselle aimo annoksia nukeista, jotka ovat piinanneet omistajiaan painajaisilla, pahaenteisillä äänillä, itsestään liikkuvilla tavaroilla ja jopa fyysisillä vaurioilla. Useiden tarinoiden yhteydessä annetaan ymmärtää, että edesmenneen omistajan levoton sielu olisikin jotenkin päätynyt aikaisemmin elottomaan nukkeen, aiheuttaen siten ongelmia eläville.

Japanissa kerrotaan jopa nukesta, jonka hiukset kasvavat ilman mitään tieteellistä selitystä. Okiku-nuken hiuksien on todettu kasvavan 1940-luvulta saakka, siitä lähtien kun nuken omistanut tyttölapsi kuoli espanjantautiin.

Kaikista karmaisevin nukkeen liittyvä inhimillinen piirre löytyi kylläkin erään perheen ullakolta, kun he kaivoivat esille lastensa lelut, jotka olivat säilöneet pahvilaatikoihin 11 vuotta aikaisemmin. Perheellä oli suunnitelmissa muuttaa, ja he kävivät myös ullakolle varastoimansa tavarat läpi. Eräästä lelulaatikosta löytyi kuivahtanut ja kuihtunut, ihmisen näköinen muumioitunut "ruumis", jonka vanhemmat tunnistivat tyttärensä nukeksi vain sen yllä olleen neuleen vuoksi. Nuken elottomat silmät näyttivät tuijottavan suoraan heihin, kuin jotain yhä kytisi nuken sisällä.

Vanhemmat järkyttyivät, että aikaisemmin pyöreäposkinen ja sileä ihoinen vauvanukke oli muuttunut niin radikaalisti, kuin se olisi vanhentunut yhdentoista ullakolla viettämänsä vuoden aikana. He olivat varmoja, että jokin paha voima oli päässyt käsiksi nukkeen, eivätkä he halunneet pitää sitä hetkeäkään kauempaa, peläten joutumista tekemisiin paranormaalin kanssa. Raihnainen nukke sai uuden kodin, josta se vaihtoi melko nopeasti vielä kolmannelle osapuolelle. Express UK -lehden mukaan nukesta maksettiin melkoinen summa, eikä sen nykyistä olinpaikkaa, tai ulkonäköä, ole yleisessä tiedossa.

Nuken vanhenemista on koitettu selittää tieteellisesti, esimerkiksi ullakon kylmällä ja kostealla ilmalla. Perheen mukaan tämä ei voinut aiheuttaa nukessa tapahtunutta muutosta, sillä se ei suinkaan ollut ainoa lelu tai nukke ullakolla. Minkälaisesta materiaalista tehty nukke voi kuivahtaa, rypistyä ja vanheta, kun se suljetaan yksin pahvilaatikkoon?

Tämä legenda on erittäin kiehtova ja kammottava samaan aikaan. Sen todenperäisyydestä en osaa sanoa mitään varmuudella, mutta leikitään näin pyhäinpäivän kunniaksi ajatuksella, että kuolleiden olisi mahdollista asettua elottomiin asioihin ja esineisiin, muuttaen niiden rakennetta.

Minulla itselläni ei ole kokemusta kuiskuttelevista kauhunukeista tai kikatuksesta alakerrassa kun tiedän olevani yksin kotona. Siitäkin huolimatta ei tulisi mieleenikään ostaa kirpputorilta käytettyä nukkea, jonka lasiset silmät tuijottavat ohikulkijoita ahnaasti hyllyltään.

Etenkin tänä iltana olisin äärimmäisen varovainen kaiken yliluonnollisen suhteen, onhan tänään se päivä, jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme.

Toivotaan, ettei niistä yksikään asetu hyllyillämme viattoman näköisenä istuviin nukkeihin...

Paranormaalia matkailua: Britannian kummitushotelleja

Iltalehti tarjoili tälläkin viikolla antoisaa materiaalia ja oivaan ajankohtaan - osalla saattaa olla vielä lomapäiviä käyttämättä ja halua matkustaa, kohde vain puuttuu. Iltalehden listasta Britannian riivatut hotellit - uskaltaisitko yöpyä? voi poimia huoletta minkä tahansa ja luultavasti saa rahalleen vastinetta, mikäli kertomaan voi luottaa. Toki melko tavalla sitä rahaa pitää olla valmis käyttämäänkin, sillä osa kohteista näyttäisi olevan useamman tähden hotelleja.

Monien hotellien kummitustarinoiden taustalla on joko rakkaus tai intohimorikos. Tämä tuntuu mielenkiintoiselta aiheelta myös etenkin siksi, että sain tänään kommentin blogistekstiini Mustion linnan kummitukset, jonka mukaan linnassa kummittelevaan harmaaseen rouvaan liittyy jonkinlainen traaginen rakkaustarina palvelusväen keskuudessa. Kommentti sai mielikuvitukseni laukkaamaan, mutta mitään todellista aineistoa minulla ei vielä tapauksesta ole, minun täytyy kaivella vielä aihetta ja kääntää maata sen ympäriltä paljastaakseni todelliset luurangot. Joka tapauksessa rakkaus jos mikä on asia, joka jättää kuolevan levottomaksi ja hengen kiinni fyysiseen maailmaamme, ehkä ikuisesti epätoivoissaan rakastaan etsien ja kaivaten.

Vähemmän "romanttiset" kummitustarinat Iltalehden mainitsemiin hotelleihin liittyvät esimerkiksi Chillinghamin linnan hotelliin Englannissa, jossa on edelleen alkuperäinen kidutuskammio muokkaamattomana. Kuinka monta veripisaraa onkaan sen linnan lattioita kostuttanut... Jos vain seinät osaisivat puhua...

Kaikista houkuttelevin kohde listalla on mielestäni ehdottomasti Coombe Abbey -hotelli, joka on rakennettu 1100-luvulla ja toiminut aikanaan luostarina. Iltalehden mukaan paikka on niin pelottava, että vieraat ovat lähteneet sieltä pakoon keskellä yötä. Onhan se kyllä totta, että ovia paiskova kummitus vaikuttaa melko agressiiviselta, joten turvallisinta saattaa olla poistua paikalta ennen kuin henkiolento onnistuu vaikka tipauttamaan kattokruunun niskaan. Aivan eri kaliiperia kuin omassa kodissani selittämättömästi ja itsekseen rauhallisesti avautuvat ovet.

Matkustaessani Skotlannissa kuulin, että eräs aivan Edinburghin keskustassa oleva hotelli on muokattu vanhaan majataloon, jonka yhdessä huoneessa väitettiin kummittelevan. Kukaan ei uskaltanut yöpyä huoneessa, joten se jätettiin tyhjäksi jopa silloinkin, kun majatalo oli täyteen varattu. Eräs skeptinen nuori mies innostui yöpymään kuuluisassa huoneessa, kun kuuli siivoojan joutuneen mielisairaalaan käytyään kyseisessä huoneessa. Siivooja oli löydetty huoneen nurkasta tuijottamasta katonrajaa, inisten ja keinuttaen itseään puolelta toiselle.

Nuori skeptikko halusi yöpyä huoneessa, johon majatalon isäntä suostui vastahakoisesti vaatien miehen ottavan kellon mukaansa, jotta mies voisi soittaa sitä jos jotain tapahtuisi. Isäntä valvoisi ja kuuntelisi, ryntäisi heti apuun mikäli kuulisi kellon soivan. Nuorukainen otti ylpeänä kellon matkaansa, tokaisten ettei sitä tarvita, kummituksia ei ole olemassa.

Aamuyön tunteina isäntä kuuli kellon soivan. Hän lähti välittömästi kohti kirottua huonetta kellon alkaessa helistä yhä kovempaa ja kovempaa. Kun hän pääsi ovelle lakkasi kello soimasta, mutta hän ei saanut ovea auki, se tuntui turvonneen kiinni karmeihinsa. Miespuolinen majatalon työntekijä tuli isännän avuksi ja yhdessä he saivat oven antamaan periksi. Huoneessa heitä odotti karmaiseva näky: nuorukainen istui huoneen laidalla selkä seinää vasten silmät huoneen katonrajaan tyhjänä toljottaen, kauhu jähmettyneenä liikkumattomille kasvoilleen. Isäntä riensi nuorukaisen luo, ja totesi tämän olevan kylmä kuin kivi. Hän ei ymmärtänyt miten kello oli soinut, vaikka nuorukainen oli selvästi ollut kuollut jo useamman tunnin.

Miespuolinen työntekijä käveli toiselle laidalle huonetta ja nosti ruumiista päinvastaisesta nurkasta kellon. Nurkka oli sama, missä siivooja oli seonnut, kummankin uhrin katse oli ollut jähmettyneenä saman nurkan katonrajaan. Isäntä ja työntekijä lähtivät huoneesta, ja poliisin tehtyä siellä tutkintansa naulasivat he huoneen umpeen.

Skotti, joka minulle kertoi tämän tarinan paljasti myös, että nykyisestä hotellista kuuluu joskus selittämätöntä kellon kilahtelua aamuyön pimeimpinä tunteina.

Vaikka minulla ei juuri nyt ole tiedossa viiden tähden kummitushotellivisiittiä, voitte olla varmoja, että kuuntelen hieman tarkemmin unisovellukseni nauhoituksia. Entä jos mukanani tuli epämiellyttäviä matkamuistoja, ja nauhoituksista alkaakin kuulua vaimeaa kellon helinää...

Urbaani legenda: Lydia liftaaja

Taannoisella lomamatkallani Isossa-Britanniassa laitoin eräänä iltana hotellihuoneen television päälle todella otolliseen aikaan. Sieltä oli juuri alkamassa Monsters and Mysteries in America:n kolmannen kauden 5. jakso. Juuri oikea tv-sarja kaltaiselleni paranormaaliaddiktille. Kiehtovinta tässä sarjassa oli se, että paranormaaleista tapahtumista kertoivat niitä nähneet ja todistaneet ihmiset. Heidän kokemuksensa toivat kerronnalle lisäsärmää, aitoutta.

Katsomani jakso oli jaettu kolmeen kertomukseen, joista toinen osa, "Silta, jolla kuolin" oli äärimmäisen mielenkiintoinen - ja karmiva. Osa kertoi urbaanin legendan Pohjois-Carolinan osavaltiosta, Jamestownissa nähdystä runnellusta naisliftaajasta, jonka kohtaloa kerrotaan tänäkin päivänä eteenpäin Lydia liftaajan tarinana. Sen mukaan nuori, parinkymmenen ikävuoden hujakoilla ollut nainen palaa kotiin illanvietosta poikaystävänsä kanssa 1920-luvulla. Poikaystävä menettää auton hallinnan sillan kupeessa, ja auto syöksyy alas murskaten molempien nuorten elämän. Lydiaksi kutsuttu nainen ei kuitenkaan saa rauhaa, vaan jää sillan luokse odottamaan, näyttäytyen aina toisinaan pahaa-aavistamattomille ohikulkijoille.

Parisen vuotta tapahtuman jälkeen, vuonna 1924, Lydiasta tulee ensimmäinen kammottava silminnäkijähavainto, kun nuori mies ajaa sillan ohi ja pysähtyy ottamaan kyytiinsä resuisen, hakatun näköisen nuoren naisen valkoisessa mekossa. Nainen ei puhu, mutta osoittaa kuljettajalle suunnan, joka johtaa lopulta erään omakotitalon pihaan. Auto pysähtyy, mutta liftaaja kuitenkin vain istuu paikallaan, tuijottaen taloa. Mies kehottaa naista nousemaan autosta, mutta alkaen pelätä tämän olevan todella loukkaantunut, nousee hän itse ylös ja marssii koputtamaan talon ulko-ovea saadakseen apua. Oven tulee avaamaan keski-ikäinen nainen, jolle mies kertoo epäilevänsä, että hänen autossaan istuu naisen tytär, joka saattaa olla joutunut onnettomuuteen. Nainen naurahtaa hermostuneesti ja pyytää miestä odottamaan. Hetken kuluttua hän saapuu uudelleen ovelle kädessään kehystetty valokuva. Hän sanoo:

"Tyttäreni ei voi olla autossasi, sillä hän kuoli pari vuotta sitten".

Nainen ojentaa kuvan miehelle, joka kauhukseen huomaa kuvassa olevan saman henkilön kuin hänen autonsa takapenkillä. Mies ryntää autolleen, mutta se on tyhjä. Vaitonainen, vahingoittunut matkustaja on kadonnut tuhkana tuuleen.

Lydian myös nähnyt Tom Beasley kertoi omasta kokemuksestaan vuodelta 1972. Hän oli ajamassa ystävänsä kanssa kotiin myöhään illalla, kun he huomasivat sillan kupeessa tienreunassa istuvan hahmon. Nuori nainen näytti istuvan hiljaa paikoillaan, tuijottaen eteensä ja näyttäen siltä kuin olisi juuri ollut onnettomuudessa. Nuorukaiset pysäyttivät auton ja Tomin ystävä rullasi ikkunansa auki kysyäkseen naiselta oliko tämä kunnossa, minne hän oli menossa. Tomilla ei ollut suoraa näköyhteyttä naiseen, mutta hän koetti kuunnella tämän vastausta. Mitään ei kuitenkaan kuulunut, ja Tomin ystävä nojaili edelleen osittain ulkona auton ikkunasta, hiljaa. Tom odotti hetken, mutta hiljaisuus kävi liian ahdistavaksi ja hän kysyi ystävältään mitä tapahtuu. Ystävä perääntyi hieman ja käski:

"Lähde ajamaan!"

Tom ällistyi, eikä reagoinut heti, joten hänen ystävänsä huusi paniikkia äänessään:

"Lähde piru vie ajamaan!"

Tom painoi kaasun pohjaan ystävän rullatessa kalpeana ikkunaansa kiinni. Taustapeilistä näkyi, kuinka tienpenkalla istunut nainen nousi ylös ja lähti ottamaan luonnottomia askeleita heitä kohti, kirkuen veret seisauttavasti:

"Tulkaa takaisin!"

Tom kertoi haastattelussa, että naisen huuto tuntui tulevan jostain kaukaa, kuin pitkän käytävän päästä. Hänen mielestään ääni oli jotain yliluonnollista, eikä muistuttanut tavallisen nuoren naisen ääntä.

Myöhemmin eräs tutkija selvitteli Lydia liftaajan legendaa. Hän ei löytänyt mistään merkintöjä Lydia-nimisestä naisesta, joka olisi kuollut liikenneonnettomuudessa kyseisellä sillalla tai asunut talossa, joka taruun liitettiin. Hän alkoi tulla siihen tulokseen, että kysymys on vain jälleen yhdestä kummitusliftaaja -legendasta, joita USA:sta löytyy useampikin. Tehdessään yhteenvetoa asiasta hän alkoi kuitenkin törmäillä nimeen Mary.

Hän kävi jututtamassa taruun liitetyn omakotitalon asukkaita ja hänelle paljastui, että talossa oli todella asunut sama nainen 1900-luvun alkupuolelta kuolemaansa saakka, ja naisen tytär oli kuollut liikenneonnettomuudessa 1920-luvun alussa. Tutkija kertoi tapauksesta perheelle, jonka tytär paljasti talossa tapahtuneen paranormaaleja asioita. Tyttö kertoi nähneensä joskus yöllä makuuhuoneessaan vanhan naisen, joka oli kurottanut häntä kohti sanoen:

"Sinä näytät aivan minun Maryltani."

Myös muita karmivia selittämättömyyksiä oli tapahtunut.

Ehkei kumpikaan, ei äiti eikä tytär, saanut kuolemalla lepoa, vaan molemmat jumittuivat jonnekin välimaastoon - tytär yrittäen päästä kotiin ja äiti rakasta lastaan ikuisesti odottaen.

Urbaani legenda: Bloody Mary

Kauhuntäyteiset urbaanit legendat kiehtovat minua äärimmäisen paljon, vaikka ne suurimmalti osalta ovatkin vain sepityksiä, löyhällä yhteydelle todellisiin, jopa historiallisiin, tapahtumiin. Kuulin legendan Bloody Marysta (Verinen Maria tai Maria Verinen) jo varhain, ja vaikka en siihen suoranaisesti usko, varoittaa jokin osa minusta olemaan testaamatta sitä. Se, mitä legendan mukaan tapahtuu, on kuitenkin jotain sellaista, johon ei kannata mennä edes ajatuksen tasolla sekaantumaan.

Alun perin legenda on viitannut lähinnä peileistä ennustamiseen, mutta nykyään se on saanut yhä kauhistuttavampia piirteitä. Legendan mukaan Bloody Mary ilmestyy peiliin tai näyttää siitä tulevaisuutta, kun hänen nimensä lausutaan kolme kertaa peilin edessä, mielellään hämärässä kynttilänvalossa. Reilu sata vuotta sitten nuoret naiset koettivat tuolla tavalla nähdä tulevan aviomiehensä kasvot heijastuspinnan kautta, mutta mikäli he tulevaisuudessa kuolisivat ennen kuin "pääsisivät" naimisiin, katsoi heitä peilistä takaisin pääkallo tai itse Kuolema, viikatemies.

Nykypäivänä kerrotaan, että Bloody Marya kutsuttaessa on peiliin ilmestynyt noita, kummitus tai verenpeittämä naishahmo, joko pahansuopa tai hyvää tarkoittava. Hurjimmissa kertomuksissa peiliin ilmestyvä, yliluonnollinen olento on koettanut kurkottaa peilistä ulos kuristamaan kutsujansa tai repimään tämän sielun mukaansa. Bloody Maryn kerrotaan myös raapineen tai kynsineen kutsujansa silmät suoraan tämän päästä, kostoksi siitä, että tämä näki hänet.

Bloody Mary on ollut suosittu aihe myös elokuvissa ja televisiossa, joista haluan jakaa kanssanne pari omaa suosikkiani. Tv-sarja Supernaturalin ensimmäisellä kaudella on yksi jakso omistettu legendalle, jossa Bloody Maryn kolme kertaa lausuva joutuu peiliin ilmestyvän kummituksen silpomaksi. Lisäksi Paranormal Activity -elokuvista pitävänä yllätyin positiivisesti, kun Bloody Maryn legenda "vieraili" elokuvassa numero kolme. Kyseisessä kohtauksessa nuoret Katie ja Kristi lausuivat pahaenteisen Bloody Maryn kolme kertaa pimeässä huoneessa peilin edessä, mutta mitään ei näyttänyt tapahtuvan. Tytöt eivät kuitenkaan huomanneet, että poistuessaan huoneesta jäi sinne seisomaan "varjohahmo", tummana ja uhkaavana. Sai selkäpiin karmimaan.

Nainen legendan takana on Englannin hallitsija Maria I, kuuluisan Tudor-suvun jatkaja hovissa. Maria Tudor hallitsi vuodesta 1553 kuolemaansa saakka, vuoteen 1558. Hän oli saanut ankaran katolisen kasvatuksen äitinsä ja hoitajiensa kautta, ja astuessaan valtaan isänsä Henrik VIII:nen protestanttisten linjausten jälkeen alkoi hän raivokkaasti muovata Englannista jälleen katolilaista maata. Hänen harteillaan kerrotaan olevan ainakin 300 kuolemaa, kun hän määräsi "harhauskoisia" protestantteja poltettavaksi elävältä roviolla. Näin hän sai kutsumanimen Maria Verinen.

Maria I oli todellisen elämän kauhuhahmo, kylvien pelkoa protestanttien keskuudessa julmana ja järkähtämättömänä. Kuitenkin hän taisteli myös omia, henkilökohtaisia demonejaan vastaan, joita olivat onneton rakkaus, lapsettomuus ja lopulta syöpä, joka vei hänet mennessään. Katsoiko häntä viimeisinä päivinä takaisin peilistä kalvakka, riutunut, kuolemalta näyttävä nainen?

Marian legenda jäi elämään, ja tänäkin päivänä joku koettelee onneaan lausumalla hiljaa peilin edessä hämärässä: "Bloody Mary, Bloody Mary, Bloody...".

Manattu Anneliese

Väitteitä demonisista riivauksista on esiintynyt kautta aikojen. Kerrotaan ihmisistä, jotka ovat muuttuneet täysin aikaisemmasta, vahingoittaneet itseään tai toisia ja vältelleet, suorastaan kavahtaneet, kaikkia merkkejä kristillisyydestä. Ehkä yksi kuuluisimmista tapauksista on saksalaisen Anneliese Michelin tapaus, johon löyhästi perustuen on tehty elokuva Emily Rosen riivaaja.

Anneliese syntyi 1952 läntisessä Saksassa syvästi katoliseen perheeseen. Kuusitoistavuotiaana Anneliese sai kohtauksen, joka tulkittiin ja diagnosoitiin epilepsiaksi. Hän siirtyi myöhemmin opiskelemaan yliopistoon, jossa kanssaopiskelijat kertoivat hänen olleen hieman syrjään vetäytyvä ja erittäin uskonnollinen tyttö.

Mielialan vaihtelut ja masentuneisuus epilepsian vuoksi riivasivat Annelieseä halki hänen nuoruutensa, ja hän joutui myös psykiatriseen hoitoon 60-luvun lopulla, kärsien kohtauksista sielläkin. Hän alkoi nähdä demonisia kasvoja ja hallusinaatioita rukoillessaan, ja väkivaltaiset äänet hänen päänsä sisällä kuiskailivat hänen olevan kirottu ja "mätänevän helvetissä". Eikä kauaakaan kun Anneliese alkoi vältellä kaikkia uskonnollisia objekteja.

Anneliesellä oli nuoruutensa aikana erinäisiä hoitojaksoja psykiatrisessa sairaalassa, jossa häntä koitettiin parantaa lääkityksillä ja diagnooseilla skitsofreniasta häiriintyneeseen käyttäytymiseen, hengellisiin harhakuvitelmiin. 1970-luvun alkuvuosina sekä Anneliese että hänen vanhempansa alkoivat lähestyä katolista kirkkoa peläten tytön olevan demonisen riivauksen vallassa. Ensimmäiset papit, joita perhe lähestyi kieltäytyivät kuitenkin ja kehottivat perhettä jatkamaan lääketieteen parissa. He kertoivat, että manaukseen tarvittaisiin piispan lupa.

Tytön tila paheni radikaalisti, hän alkoi käyttäytyä agressiiivisesti itseään ja muita kohtaan, joi omaa virtsaansa, söi hyönteisiä ja kieltäytyi juomasta pyhää vettä. Anneliese alkoi hiljalleen täyttää katolisen kirkon määrittelemät seikat demoniseen riivaukseen, joita kerrotaan olevan mm. inho uskonnollisiin esineisiin ja selittämättömät, yliluonnolliset voimat.

Manaamista on esiintynyt jokaisessa uskonnossa, mutta katolisen kristinuskon mukaisessa manauksessa demonin valtaama "ihmiskuori" on viaton pahuuteen ja painajaismaisiin tekoihin, jotka ovat ottaneet sen valtaansa. Riivattua kohtaan ei tehdä fyysistä väkivaltaa, mutta hänet on sidottava kiinni manauksen ajaksi. (lue: Wikipedia - Catholic exorcism)

Anneliesen manaus alkoi vuonna 1975, kun pappi Ernst Alt otti tapauksen ohjat käsiinsä. Hänen mukaansa tyttö ei näyttänyt epileptikolta, eikä milloinkaan hänen nähdensä saanut epileptisiä kohtauksia. Lopulta paikallinen piispa suostui Michelin manaukseen, mutta vaati asian pitämistä salassa. Manaus alkoi vuonna -75 ja päättyi kymmenen kuukauden kuluttua vuonna -76, kun Anneliese menehtyi manausvuoteelleen nukkuessaan.

Anneliese Michelin kuolinsyyksi todettiin aliravitsemus ja nestehukka, ja sekä hänen vanhempansa että manaukseen osallistuneet papit todettiin syyllisiksi kuolemantuottamukseen. Manauskuukausien loppuvaiheessa Anneliese oli kieltäytynyt syömästä ja juomasta, hän painoi 30 kiloa ja oli liikuntakyvytön murtuneiden polvien vuoksi. Lisäksi hänen kerrottiin kärsineen keuhkokuumeesta.

Riivaukset ja manaaminen ovat ristiriitainen asia, jopa minun kaltaiselleni henkilölle. Anneliesen tapaus voi aivan hyvin olla vain surullinen esimerkki siitä, kuinka psykiatrinen hoito on epäonnistunut totaalisesti ja mielenterveys on lopullisesti romahtanut. Anneliesen tausta mahdollistaa tämän vaikuttaneen demoniselta riivaukselta, sillä häntä oli pienestä pitäen kasvatettu tiukkiin katolisiin uskomuksiin ja sääntöihin, ja mielenterveytensä vuoksi hän on saattanut alitajuntaisesti alkaa ohjata agressiivisuutta uskonnollisiin objekteihin ja tapoihin, asioihin, joihin hänen vanhempansa ovat aina vahvasti uskoneet.

Lukuisat lääkkeet, hoito- ja masennusjaksot ovat olleet tuhon portit nuoren tytön herkälle mielelle, ja lopullinen niitti oli kymmenen kuukautta kestäneet manaukset, joita toimitettiin kahdesti, jopa kolmesti viikossa. Anneliese romahti ensin henkisesti, sitten fyysisesti.

On kuitenkin olemassa pieni, kammottava mahdollisuus siihen, että Anneliese on mahdollisesti ollut demonisen hengen riivaama, sillä vastaavanlaisia tapauksia on olemassa, jopa täysin uskonnosta vieraantuneiden ihmisten keskuudessa. Entä jos jotkut ihmiset ovatkin herkempiä päästämään pahansisuisen hengen sisälleen?

Järkevä selitys tapaukselle on mielenterveyden romahtaminen. Se on myös uskottava selitys. Kuolinsyy on täysin luonnollinen. Oli kyse mistä tahansa, niin voimme olla varmoja siitä, että Anneliese kärsi viimeisten vuosiensa aikana suunnattomasti sekä mielensä sisällä tapahtuvien asioiden, että maanpäällisten vuoksi, ja että hän kuoli aivan liian nuorena, vain 23-vuotiaana.

Kannattaa katsoa Googlen kuvahausta "Anneliese Michel". Kuvista näkyy järkyttävä muodonmuutos, jonka kaunis nuori tyttö kävi läpi elämänsä lopun lähestyessä.

(Lue lisää: Wikipedia - Anneliese Michel)