Kauhuelokuvat mässäilevät aiheella, joka on loppuunkaluttu lähes jokaisessa genren elokuvassa, jossa vain on lapsia. Niissä on kohtaus, jossa joku (usein toinen vanhemmista tai joku sisaruksista) kuulee lapsen puhuvan jonkun kanssa, mutta huoneessa ei ole ketään. Kun lapselta kysytään kenen kanssa hän keskusteli, antaa lapsi vastaukseksi joko hiljaisuuden, jonkin nimen tai lyhyen lauseen "hän kielsi minua kertomasta". Joissakin elokuvissa kyse on paranormaalista toiminnasta, joissain lapsi kärsii jakautuneesta persoonallisuudesta (dissosiatiivinen identiteettihäiriö) tai sitten hänellä vain yksinkertaisesti on mielikuvitusystävä. Oli kyse mistä tahansa yllä mainitusta, voi tilanne olla jo sellaisenaan äärimmäisen kammottava sivulliselle, joka sattuu tällaisen pahaenteisen keskustelun kuulemaan. Jos soppaan vielä sekoitetaan lapsen käytös, joka poikkeaa "normaalin" lapsen tavanomaisesta toiminnasta, on keitos valmis ja kauhuelokuvan loistoainekset edessämme. Entä, kun näin tapahtuu todellisessa elämässä?
Minulla oli äitini kertoman mukaan tapana puhua unissani. Aikuisiällä se on vähentynyt huomattavasti, mutta jokainen kerta on yleensä ollut samankaltainen: olen syvässä unessa ja saatan hieman liikehtiä, silmäluomeni ovat kiinni, mutta niiden alla saattaa näkyä toimintaa ja mumisen jotain epäselvästi, joskus harvoin sanon selkeitä sanoja tai kokonaisia lauseita.
Kello lähestyi puoltayötä ja äitini oli juuri menossa nukkumaan eräänä lapsuuteni yönä, kun hän kuuli minun ja sisareni huoneesta jutustelua. Keskustelu jatkui tovin, ja äitini tuli siihen tulokseen ettei kyseessä ole normaali puhelu unissani. Hän alkoi epäillä,että olemme hereillä sisareni kanssa ja päätti tulla komentamaan meitä uudelleen nukkumaan. Syksyisen yön pimeys oli imaissut kotitalomme sisälleen, niinpä äitini otti eteisen pöydältä taskulampun matkaansa. Hän sytytti lamppuun valon ja avasi varovaisesti makuuhuoneemme ovea, osoittaen taskulampun valolla tyhjää käytävää, jotta valo ei häikäisisi meitä.
Ovenraosta ei kuitenkaan kuulunut sisareni ääntä, pelkästään minun tasainen ääneni. Keskustelussa tuli taukoja, kuin olisin kuunnellut jonkun muun puhetta. Äitini ihmetteli asiaa ja siirsi varovaisesti taskulampun valokeilan makuuhuoneemme puolelle valaisten lattiaa. Sen tuomassa valossa hän näki kerrossänkymme, jonka alapedillä siskoni nukkui tyytyväisenä ja rauhallisesti. Kohottaessaan katseensa yläpedille hän näki minut istumassa sänkyni jalkopäässä jalat ristissä, katsomassa sängyn toista päätyä kuin siinä kanssani istuisi joku muu. En reagoinut valoon tai avattuun oveen, ja äitini katsoi hetken näkyä pohtien mitä tekisi seuraavaksi. Hän ei saanut puheestani selvää, kuulosti aivan kuin olisin puhunut jotain vierasta kieltä.
Äitini katsoi minuun tiukasti ja komensi minut takaisin nukkumaan. En reagoinut hänen sanoihinsa, vaan jatkoin yksipuolista keskusteluani tyhjyyden kanssa. Kun hän komensi uudelleen hiljenin ja käänsin katseeni mekaanisesti häneen. Tuijotin häntä hetken "tyhjin silmin" kunnes kömmin takaisin sängyn oikeaan päätyyn ja asettauduin takaisin peittoni alle, kiltisti ja kuuliaisesti. Hän odotti kunnes suljin silmäni, sulki sitten oven ja jäi hetkeksi kuuntelemaan yön hiljaisuutta taskulampun valossa. Mitä ihmettä hän oli juuri todistanut?
Myöhemmin tuosta tapahtumasta aloitin myös unissakävelyn, jota en kuitenkaan tehnyt usein. Kun hän kysyi tapahtumista, en koskaan muistanut niistä mitään, kuten unissakävelijät eivät yleensä muistakaan. Olin tuolloin ala-asteikäinen, eikä tapahtumissa ole sinänsä mitään outoa, mutta kun lähden pohtimaan asiaa syvemmältä, jään väkisinkin miettimään kenen kanssa keskustelin, tai luulin keskustelevani, tuona yönä? Miksi noihin aikoihin kävelin unissani?
En tietenkään tiedä tapahtumista muuta kuin äitini kertoman, mikä tekee tapahtuneesta jokseenkin pelottavan asian. Mieleeni palaa muisto tapahtumasta, jonka koin tuona yhtenä lapsuudenyönä kotonani vuosia ennen näitä tapahtumia (lue: Kuudes aisti).
Sanotaan, että lapset aistivat yliluonnolliset asiat herkemmin, sillä he eivät ole vielä tietoisesti lakanneet uskomasta, sulkeneet kuudennetta aistiaan. Joskus katsoin jopa dokumentin lapsista, joiden arkipäiväisiin näkyihin kuuluivat keskuudessamme vaeltavat kuolleiden henget. Se oli jokseenkin kammottavaa ja kylmäävää katsottavaa, lapset eivät edes osanneet pelätä näkemäänsä, mutta moni heidän vanhemmistaan oli pelosta suunniltaan.
Muistan myös aina tarinan, jonka luin Turun linnassa vierailleesta perheestä. Siinä perhe kierteli normaalisti linnaa, ottaen kuvia ja tutustuen historialliseen miljööhön. Perheen tytär muuttui vaiteliaammaksi koko ajan, kunnes lopulta vanhemmat kysyivät mikä tyttöä vaivasi, eikö hän pidä linnasta. Tyttö vastasi ettei linnassa ole mitään vikaa, mutta hän ei pidä siitä että tuo vanha nainen seuraa heitä ja tuijottaa häntä "valkoisilla silmillä". Vanhemmat kavahtivat katsomaan toisiaan ja selkänsä taakse kohti tyhjää käytävää, jonne tyttö osoitti.
Jään väkisinkin pohtimaan, olenko kokenut lapsuudessani enemmänkin paranormaalia toimintaa? Kuka tahansa rationaalisesti ajatteleva sanoisi vaan, että puhuin unissani ja se siitä. Mutta pystyvätkö he todistamaan näin olleen? Entä jos kanssani sängyssäni todella istui joku, jokin?
On selvää, että lapsuuden kodissani on kautta aikojeni tapahtunut selittämättömyyksiä, viimeisimmästä kokemuksestani (lue: Hahmo peilissä) ei edes ole pitkä aika. Talo, tai tontti sen alla, kätkee jonkin salaisuuden. Olenko valmis kaivamaan sen esille?
Luurangot nimittäin eivät ole aina kaapeissa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jäikö asia askarruttamaan - ota yhteyttä ja kommentoi!