Salaisuus pinnan alla

Pari viikkoa sitten löysin Iltalehden aarreaitasta artikkelin aavehylystä, joka katosi vain parissa päivässä löydön jälkeen. Hylyn uskotaan kuuluvan rahtialus Brunswickille, joka upposi kanaalin pohjamutiin vuonna 1900, jouluaattoaamuna. Aluksen kohtaloksi koitui sumuisena aamuna ajaminen vedenalaiseen hiekkadyyniin, joka sai aluksen kallistumaan. Voimakkaan vuoroveden isku alukseen oli viimeinen naula sen arkkuun. Tämä jouluaattoaamuinen surkeiden sattumusten sarja aiheutti seitsemän miehistön jäsenen hukkumisen kanaaliin, kahdeksan jäsentä selvisi elävänä onnettomuudesta. Hylky upposi merenalaiseen hautaansa, ja on siellä edelleen tänä päivänä.

Iltalehden artikkelin mukaan tutkijat saivat havainnon kanaalin pohjassa olevasta hylystä, mutta tehdessään uudelleen hydrografisia mittauksia alueella parin päivän kuluttua, ei hylkyä ollut enää löydettävissä. Aluetta mitanneesta satamayhtiöstä annettiin lausunto, jonka mukaan he uskovat hylyn olleen vain hetken näkyvissä ja peittyneen uudelleen kanaalin pohjan sedimentteihin ja hiekkaan. Artikkelissa ei mainittu veikö alus viimeiseen, kosteaan lepopaikkaansa myös nuo seitsemän miehistön jäsentä, vai löydettiinkö heidän ruumiinsa kellumasta tapahtumapaikan lähistöltä tai huuhtoutuneena veden turvottamina rantaan. Melkoisen musta, synkkä ja surullinen joululahja noiden seitsemän hengen perheelle.

Näin kesäisin muistaa helpommin vesien kirkkaiden ja välkehtivien pintojen kätkemät salaisuudet. Moni maamme lammista, järvistä, joista ja jorpakoista ovat luultavasti jossain vaiheessa vaatineet ihmishengen, jotkut hieman enemmän ja useammin, jotkut ehkä vielä odottaen vuoroaan. Osa tapahtumista on dokumentoitu historian kirjoihin, osa taas yhtä pohjaan uponneita ja kadonneita kuin uhrinsakin. Mainitsin vedessä vaanivista vaaroista ja kotikyläni mutapohjaiseen järveen kertoman mukaan hukkuneesta pojasta tekstissäni Olio vedessä. Kuitenkin kammottavin veteen liittyvä kokemukseni tapahtui kymmenisen vuotta sitten kun vierailin ystäväni luona hänen suosittelemallaan rannalla Hämeenlinnassa.

Ahvenistonjärvi teki minuun vaikutuksen kirkkaudellaan ja kauniilla ympäristöllään lenkkipolkuja kiemurtelevan metsän katveessa. Ranta oli suurehko ja siellä oli muitakin mahdollisuuksia viettää kesäpäivää kuin vain uiden. Olympialaisaikainen maauimala hyppytorneineen vuodelta 1952 seisoi edelleen tukevasti järven laidalla, tosin oli silloin täysin hyödyntämättä.

Nautin kuumasta kesäpäivästä uiden kirkkaassa vedessä. En pohtinut vedenpinnan alleen kätkemiä salaisuuksia, sillä vesi oli niin läpinäkyvää että näin pohjan vaivatta. Siellä ei ollut salaisuuksia, tai sitten ne olivat vain kätketty näkyville. Jonkin aikaa uituani minut valtasi kuitenkin outo, synkkä tunne. Vesi alkoi tuntua kylmemmältä ja vieraalta, ja minuun hyökyi kummallinen, unenomainen tunne. Kirkas vesi näytti hetken aikaa petollisen tyyneltä ennen kuin yhtäkkinen, raju tuulenpuuska sai sen pinnan väreilemään rajusti. Päätin lähteä kuivattelemaan rannalle ja nauttimaan auringonpaisteesta ystäväni kanssa.

Jonkin ajan päästä rannan poikki ajoi ambulanssi. Se suuntasi läheiselle kuntopolulle, joka kiemurteli rannan läheisyydessä. Katsoin säikähtäneenä ystävääni ja muistan sanoneeni hänelle, että toivottavasti kukaan ei ole loukkaantunut. Jokin tunne sisälläni kuitenkin kalvoi mieleeni ajatuksen, että oli käynyt pahemmin. Vaistoni osui oikeaan, kun myöhemmin samaan suuntaan rannan poikki ajoi rauhassa musta kuoleman auto, ruumisauto. Myöhemmin sain kuulla että tuona päivänä oli läheisen poukaman takana olevaa rantasaunaa käyttänyt keski-ikäinen mies hukkunut Ahvenistonjärveen, mitä todennäköisemmin juuri silloin kun itsekin olin ollut vain parinsadan metrin päässä uimassa samoissa vesissä.

Olivatko tuntemukseni johtuneet vain kesäisen, pitkän uinnin aiheuttamasta rasituksesta tai kenties nälästä? Vai olisiko mahdollista, että vaistosin jotain tapahtuneen, järven vaatineen yhden hengen itselleen?

Tuon onnettoman miehen ruumis ei lepää järven pohjassa, mutta jäin silti pohtimaan mitä muita salaisuuksia tuo järvi kätkee sisälleen? Entäpä kanaali, jonne Brunswick upposi vieden mukanaan seitsemän henkeä? Miten on mahdollista, että kokonainen alus häviää täysin, voiko vedenpohjan hiekka tosiaan kätkeä sen viimeistä mastoa myöten?

Vedenpinta voi näyttää uskomattoman kauniilta, kun ilta-aurinko heijastaa siihen päivän viimeisiä, kultaisia säteitään. Mutta ensi kerralla kun aiotte pulahtaa siihen vilvoittelemaan haastan teidät ajattelemaan mitä pinta kätkee alleen. Aavehylkyjä? Ihmisjäänteitä? Levottomia hukkuneiden henkiä?

Älkää antako salaisuuden vetää teitä pinnan alle mukanaan...

Olio vedessä

Herkullisiin aiheisiin on tartuttava kun niitä sattuu eteen, lähdekritiikkiä sen suuremmin suorittamatta. Iltalehti uutisoi sunnuntaina 26.6. kahdesta ruotsalaisesta tytöstä, joiden uintireissun valokuvaaminen oli synnyttänyt hämminkiä sekä tytöissä että ruotsalaisessa Aftonbladet-lehdessä. (katso alkuperäiset artikkelit sekä juttuun liittyvä valokuva: Iltalehti ja Aftonbladet)

14-vuotias Isabelle oli ollut ystäviensä kanssa uimareissulla Tukholman lähellä, ja napsannut valokuvan tovereistaan. Myöhemmin kotonaan hän oli katsonut kuvaa tarkemmin, ja järkyttynyt nähdessään vedessä lähellä ystäviään oudonnäköiset kasvot. Isabelle lähetti kuvan Aftonbladetille saadakseen selityksen oudolle ilmestykselle, mutta toistaiseksi on saanut vain arvailuja. Vedenpinnan alla häämöttävän olion on epäilty olevan labradorinnoutaja, alien tai auringon aiheuttama, selittämättömän heijastus.

Niin moni asia saattaa synnyttää epämääräisiä, pelottavia ilmestyksiä valokuviin, mutta Isabellen ottamassa kuvassa veden alla "kelluvat" kasvot muistuttavat Hollywoodin maalaamia mielikuvia alieneista. Minulle nousi tämän kuvan myötä välittömästi muistikuva vuosia sitten viettämästäni kesäpäivästä ystäväni kanssa. Olimme uimassa kymmenisen kilometrin päässä kotoamme, mutapohjaisessa järvessä, kun ystäväni kirkaisi yhtäkkiä ja lähti uimaan kohti rantaa. Itsekin veden tummia syvyyksiä hieman jännittäen otin välittömästi muutaman ripeän uimaliikkeen päästäkseni rantaan. Ystäväni sanoi, että oli tuntenut jo veteen mennessään oudon kosketuksen ihollaan, ajatellut sen olevan järvikasvi tai vaikka kala. Mutta hetki sitten jokin oli ottanut hänen nilkastaan kiinni, nykäisten häntä pinnan alle.

Katsoin ystävääni ja auringon heijastamaa metsämaisemaa järven pinnalla. Vedenpinta oli petollisen rauhallinen, pikimusta, oli mahdoton nähdä mitä pohjassa lojui. Emme uskaltaneet enää mennä takaisin veteen, ja syrjäiselle järvelle olen myöhemmin palannut vain uittaakseni koiraani. Vaikea sanoa mikä ystäväni nilkkaan tarttui, saattoihan se olla vain vesikasvi, vaikka harvemmin ne kietoutuvat itsestään kiinni jalkaan sen ollessa paikoillaan pohjassa kiinni.

Järvi sijaitsee melko lähellä Verivalkaman korpimetsiä (lue: Verivalkama), joten en lähde uintimielessä koettelemaan onneani sinne ihan heti uudelleen. En saa mielestäni tarinaa pojasta, joka kertoman mukaan hukkui järveen kalastusreissullaan. Entä jos hän on edelleen järven pohjassa, odottaen, vaanien?

Ruotsalaistyttöjen kuvassa voi olla mitä tahansa, kunnes toisin todistetaan. Vaikka kyseiseen järveen hukkuneen, katkeran pojan sielu, joka haluaa itselleen seuraa järvenpohjan ikuiseen ajattomuuteen.