Ei muumitaloa lukita yöksi

Olen asunut nykyisessä kodissani jo miltei kymmenen vuotta. Tämän ajan kuluessa olen kokenut toinen toistaan oudompia asioita näiden seinien sisällä, ja useimmat tapahtumista ovat edelleen täysin järjen äänen ulottumattomissa. Selittämättömät, yliluonnolliset tapahtumat kiehtovat minua luuytimiäni myöten, mutta olen huomannut, että nykyään kotonani sattuvat tapahtumat eivät välttämättä pelota minua, vaan herättävät välittömästi mielenkiinnon sisälläni. Olen tullut siihen tulokseen, että jos jokin paranormaali voima liikkuukin kotonani, se ei joko yritä tehdä minulle pahaa, tai sen voimat eivät (ainakaan vielä) siihen riitä.

Tapahtumia oli tiiviimmin silloin, kun olin vasta muuttanut kotiini. Nykyään niitä on yhä harvemmin, tai sitten olen vain arjen pyörteistä liian väsynyt havahtumaan niihin. Ehkä olen tottunut. Mutta toissayönä tapahtui jälleen jotain, joka sai minut huomaamaan, kuinka suhtautumiseni yöllisiin ääniin on muuttunut vuosien varrella.

Kuten niin monet äänet ja tapahtumat, tämäkin kävi yön pimeydessä, kun maailma ympärillä oli hiljaa. Heräsin, kun portaistamme kuului voimakas kolahdus. Puolisoni oli ollut iltavuorossa, joten automaattisesti ajattelin äänen juontavan siitä, kun hän nousee portaita yläkertaan ja kolauttaa vahingossa metalliseen kaiteeseen jotain ohimennessään. Olin pian täysin hereillä ja kurkotin ottaa matkapuhelimen käteeni nähdäkseni mitä kello on. Tuolloin ranteessani aina normaalisti killuva gps-urheilukello oli poikkeuksellisesti latauksessa. Matkapuhelimeni nurkassa digitaaliset numerot näyttivät vasta 23:30, olisiko puolisoni jo tullut kotiin?

Samassa portaista kuului raskaita tömähdyksiä, askeleita. Puolisoni oli siis kotona, mutten ollut varma nousivatko vai laskivatko askeleet portaitamme. Päätin nousta ylös ja tervehtiä häntä, käydä samalla vessassa.

Makuuhuoneen ulkopuolella minua oli vastassa pimeys. Tähystin yläkertaan näkisinkö sieltä jonkinlaista valon kajastusta, mutta sankka hiljaisuus värjyi ympärilläni. Oli todellakin korviahuumaavan hiljaista. Kuulin edestäni rapsahduksen, ja säpsähdin hiukan kun kissamme työnsi kylpyhuoneemme oven auki unisen näköisenä. Kuin sekin olisi tullut katsomaan suosikki nukkumapaikastaan saunan lauteilta mitä tapahtuu. Samalla pystyin myös sulkea pois kissan äänien aiheuttajaksi, vaikka sen nelikiloisella elopainolla ei niin kovia ääniä tehtäisikään.

Kissa tuli luokseni ja rapsutin sitä hetken. Se pälyili myös yläkertaan, ja tulin siihen tulokseen, että puolisoni oli pakko olla siellä. Huikkasin heit ylöspäin ja kävin vessassa.

Kun olin valmis, oli hiljaisuus ympärilläni edelleen sankkana kuin verho. Hiljaisin askelin menin kurkistamaan ikkunasta. Jännitys nappasi tiukasti vatsanpohjastani kiinni huomatessani, ettei automme ollut paikallaan. Puolisoni ei siis ollut kotona.

Mikä saattoi aiheuttaa äänet? Oli perjantai yö, asunto oli pimeänä eikä autoa ollut paikallaan. Aloin välittömästi pohtia, olisiko joku murtautunut taloomme, joka näytti ehkä viikonlopun tai talviloman vuoksi tyhjältä? Olen joskus väsymyspäissäni unohtanut lukita oven yöksi, entä jos jälleen tapahtui sama? Asunto olisi ollut helppo kohde varkaalle, sen kuin vain hiipisi sisään herättämättä naapureita. Vannoin hiljaa mielessäni, että vastaisuudessa pidän huolta, että ovet ovat varmasti lukossa.

Mieleeni juolahti myös Littoisissa yli vuoden ajan ihmisten koteihin tunkeutunut "Metsänpeikko". Entä jos täällä liikkuu joku saman tyylinen ihminen? Mieleeni muistui myös karmaiseva tarina opiskeluajoiltani, jonka mukaan erään opiskelijatytön sängyn alla oli asunut koditon mies muutaman päivän ajan. Mies oli päässyt sisään lukitsemattomasta ovesta, piileskellyt tytön sängyn alla kunnes tämä oli mennyt nukkumaan ja sen jälkeen syönyt tytön jääkaapista ruokaa ja siistiytynyt tämän kylpyhuonetiloissa. Vaaratonta, miltei harmitonta, mutta äärimmäisen pelottavaa ja traumatisoivaa.

Minua alkoi pelottaa, mutta rauhoittelin itseäni ajattelemalla, että mikäli tunkeutuja olisi halunnut satuttaa minua, hän olisi tehnyt niin jo. Siispä päätin esittää, kuin en olisi kuullut mitään ja mennä takaisin sänkyyn. Laitoin puolisolleni viestin, jossa kerroin kuulemastani, ja pyysin häntä tarkistamaan kotimme palattuaan. Sängyssäni makasin hiljaa kuulostellen yötä ympärilläni, mutta täydellinen hiljaisuus vallitsi.

Öisin asiat saavat valtavat, jopa naurettavan suuret mittasuhteet. Mielessäni käväisi jopa työntää vanhanaikaisesti tuoli makuuhuoneen kahvan eteen, jotta sinne ei pääsisi kukaan, kunnes tajusin olevani naurettava. Valvoin tunnin ajan kuunnellen jännittyneenä asunnon hiljaisuutta, kunnes päätin, että kyseessä oli vain asuntomme "tavallinen, selittämätön tapahtuma". Kun ajattelin, että kyseessä olisikin ollut vain yliluonnollinen tapahtuma, rauhottui mieleni heti. Suhteessa todelliseen, fyysiseen vaaraan, tuntui paranormaali selitys jopa rauhoittavalta.

Ehkä alan tulla rohkeammaksi yliluonnollisten asioiden äärellä. Tapahtuneen jälkeen minusta alkoi tuntua jopa olevani valmis venyttämään kokemuksiani pidemmälle, sen sijaan että haluaisin pelkojeni vuoksi väistellä yliluonnollisuuksia.

Vaikken tiedäkään, kuinka pitkälle tämä uusi rohkeuteni minua vie tai sammuuko se jo ennen kuin on kunnolla syttynytkään, odotan innolla tulevaa. Vain aika näyttää.

Ja niille, joita kiinnostaa: puolisoni ei löytänyt metsänpeikkoja tai muitakaan tunkeutujia asunnostamme. Olen silti vannonut pitäväni tiukemmin huolta siitä, että ovet ovat lukossa. Fyysisen maailman kauhut ovat jopa minulle liikaa.


Alle listattuna vanhempia blogitekstejäni, joissa olen kertonut kotini tapahtumista:

Hildan tarina

Roger that

Kop, kop, kop...

Pitäisikö minun olla peloissani?

Se mitä tapahtuu yläkerrassa, jääköön yläkertaan

Räyhähenki

Unihalvaus

Kuolleet eivät koputa

Jos metsään haluat mennä nyt...

Marraskuisessa metsässä on jotain hyytävää. Pimeys laskeutuu sankkana verhona varhain, ja lähes aina metsän oma soundtrack tarjoaa rapinaa, napsahduksia ja vesipisaroiden ropinaa maahan pudonneille lehdille. Siellä on aavemaista ja hiljaista, mutta kuitenkin omalla tavallaan äänekästä.

En käy usein marraskuun pimeyden saavuttua töiden jälkeen metsälenkeillä, mutta toisinaan tuntuu, että tarvitsen metsän rauhaa kiireisen päivän jälkeen. Tällöin mielessäni pyörivät yleensä työkuviot, mutta metsä vaimentaa niiden takaraivoani vasaran lailla hakkaavan äänen. Metsästä löytää mielenrauhaa.

Ainakin useimmiten.

Hiljattain lähdin tekemään koirani kanssa metsään pimeällä juuri tällaista metsäkävelyä mielenrauhan ja parempien unien toivossa. Sainkin jotain muuta.

Otin mukaani voimakkaan taskulampun. En osaa edes sanoa, kuinka kauas se valaisee, mutta kantama on helposti parisen sataa metriä. Tuona iltana ilmassa oli kuitenkin usvaa, joka vaimensi valon ja äänet tehokkaasti, tappavasti.

Koirani innokas kirmailu rauhoittui jonkin aikaa käveltyämme, en kiinnittänyt siihen suuremmin huomiota. Aloin juuri löytää kyvyn rentoutua, kun koirani vinkaisi aivan jalkojeni juuressa. Hätkähdin ajatuksistani ja käänsin taskulampun valokeilan sen tassuihin tarkastaakseni oliko se kenties satuttanut jalkansa. Koirani tuijotti minua, silmät loistaen turkoosia heijastusta takaisin. Kehotin sitä jatkamaan, ja se siirtyi jalkojeni juureen. Jotain oli vialla. Vaikka en halunnut antaa pelolle valtaa, en voinut estää sydämeni sykettä kohoamasta. Annoin taskulamppuni kirkkaan valokeilan liukua synkän metsän siimeksessä, osuen puusta toiseen. Harmaa, kostea ilma leijui ympärilläni.

Jatkoin matkaa ripeämmin, pääsisin pian metsätielle, jota kautta voisin vaikka juosta takaisin ihmisten ilmoille. Oikealla puolellani kohosi puinen rinne, vasemmalla kuuset hipoivat kohti sysimustaa yötaivasta. Yhtäkkiä kuulin rinteeltä voimakkaan rasahduksen. Koirani kulki kiinni jaloissani, ja tunsin sen säpsähtävän. Kohotin sydän kurkkua hakaten lampun valon ylös, ja muutaman kymmenen metrin päässä meistä välähti silmäpari melko korkealla maanpinnasta. Taisin huudahtaa ääneen, silmäpari kääntyi pois ja tuli aivan hiljaista.

Se oli hirvi. Tai peura. Jokin kookas yksilö. Pakko olla niin. Aivan.

Hoin itselleni järkeviä vaihtoehtoja kuin mantraa. Kuitenkin tunsin pelkoa, sillä koirani on ennenkin törmännyt kyseisiin vaihtoehtoihin, ja yleensä vain rohkeasti haukkunut niille. Ehkä pimeys sai senkin pelkäämään. Ja se vaistoaa minun pelkoni. Kieltäydyin ajattelemasta, että sen pelko oli alkanut aikaisemmin kuin omani.

En halunnut jäädä odottamaan lähempää tuttavuutta hirven tai peuran kanssa pimeässä metsässä, joten lähdin jatkamaan eteenpäin entistä sukkelammin. Koirani inisi ja murisi vaimeasti. Jostain takaamme kuului tömähdys. Käännähdin katsomaan, mutta valo näytti vain puunrunkoja.

Ei enää pitkä matka metsätielle. Harpoin eteenpäin.

Silloin koirani alkoi haukkua taaksepäin. En uskaltanut kääntyä katsomaan vaan kiristin tahtiani, kun yhtäkkiä kuulin raskaita juoksuaskeleita takaani. Ne tömisivät kauempana, mutta kuulosti siltä kuin ne lähestyisivät - ja vauhdilla. Huudahdin ja pinkaisin pakoon niin lujaa kuin jaloistani lähti.

Pääsin metsätielle, ja juoksin vielä senkin. Pysähdyin vasta päästyäni ensimmäisen talon kohdalle, painuin kaksinkerroin vetämään henkeä. Koirani käyskenteli hermostuneena vierelläni. Kun sain sydämeni sykkeen tasaantumaan, kohottauduin ylös ja valaisin tärisevin käsin synkkää metsää. Kaikkialla oli tyyntä, hiljaista.

Usva tuntui melkein kiertyvän ympärilleni avonaisessa maastossa.

Kiirehdin sen läpi kohti kotia, mieleni sekaisin ja rauhattomana.

Olisiko se ollut joku ihminen, keksinyt tilaisuuden pelotella? Joku niistä hyypiöistä, jotka pukeutuivat viime syksynä pelleiksi pelotellakseen muita. Ehkä tilaisuus teki varkaan. Juoksuaskeleet olivat todellakin kuulostaneet kaksijalkaisen synnyttämiltä. Joku raskasrakenteinen olisi voinut saada ne aikaiseksi.

Ajatukseni kiirivät myös menneisyyteeni, entä jos vaanija lapsuudenkotini läheisistä metsistä on löytänyt minut?

Koirani pelko oli kuitenkin jotain uutta ja kammottavaa. Kuin se olisi vaistonnut todellisen vaaran.

Ehkäpä uhka olikin todellinen. Joku halusi pelotella minut kuoliaaksi. Samat hohtavat silmät, jotka seurasivat kulkuani metsässä.

Kylmät väreet riipivät käsivarsiani, kun ymmärsin, että mikäli kyseessä oli yksi ja sama pelottelija, se ei voinutkaan olla ihminen.

Meidän silmämme eivät heijasta valoa pimeässä.

Sattumien summaa, vai todellinen uhka?

Koirani tietäisi vastauksen.

Askeleet rajan takaa

Ulkona oli kylmää, pimeää ja koleaa. Syksyinen sade ropisi aavemaisena rumpuna lapsuudenkotini kattoa vasten, kun heräsin eräänä syyskuisena yönä tukalaan oloon. Olin potkinut peiton pois päältäni, mutta silti minulla oli kuuma. Huoneessa ei mitenkään voinut olla tavallista lämpimämpää, kuitenkin minusta tuntui kuin uisin trooppisessa ilmassa. Nousin istumaan sängyn laidalle puolisoni jatkaessa tyytyväisenä uniaan. Pyyhin hikeä otsaltani ja nousin ylös kävelemään yön hiljentämään käytävään, janoisena ja tuskastuneena.

Keittiössä join kylmää vettä ahnaasti, ja kuuntelin samalla seinäkellon rauhoittavaa naksutusta. Huoneen ilma oli ihanan raikasta ja viileää, tunsin kehoni lämpötilan laskevan. Sateen vaimentunut, tasainen ropina ja keittiön seinäkellon naksutus rentouttivat mieltäni. Kävelin vesilasin kanssa oleskeluhuoneeseen ja istuin sohvalle katsomaan ulkona vallitsevaa pimeyttä. Päätin käydä hetkeksi pitkälleni sohvalle, mieleni ei tehnyt takaisin hikisten, kuumien lakanoiden väliin. Oleskeluhuoneen kellokin viittasi ajan etenevän rauhallisesti. Suljin silmäni ja kuulostelin pimeyttä. Vähäisetkin unenrippeet karisivat mielestäni ja tunsin itseni kylmän veden virkistämäksi.

Hetken päästä kuulin hiljaisia askeleita talon toisesta päästä. En ollut kuullut yhdenkään makuuhuoneen oven avautuvan, joten olin hiukan ihmeissäni. Jonkun oli pakko tulla ulos makuuhuonestaan minun ollessani keittiössä. Ajattelin, että on parempi, jos makaan vaan hiljaa paikoillani sohvalla, ettei kukaan yöllinen vessassa vierailija säikähtäisi hahmoani oleskeluhuoneessa. Askeleet kuuluivat hetken ja lakkasivat, sitten taas kuuluivat ja lakkasivat, tällä kertaa vain hieman lähempää.

Yhtäkkiä kuulin jonkun kävelevän oleskeluhuoneeseen ja pysähtyvän sohvan päätyyn, aivan pääni yläpuolelle. Askeleet olivat kuulostaneet oudoilta, raskailta ja raahustavilta.

"Älä säikähdä, minä tässä", sanoin, sillä ajattelin että ehkä puolisoni oli noussut etsimään minua. Pakkohan sen oli olla niin, vaikka askeleet eivät olleet kuulostaneet millään lailla tutuilta. Tulija ei kuitenkaan vastannut.

Avasin silmäni ja kiepahdin ympäri.

Huone oli tyhjä.

Seinäkellon heilurin humina ja naksutus, sekä katon ropina olivat ainoat jäljelle jääneet äänet. Samassa tunsin ihoani kihelmöivän ja sykkeeni kiihtyvän. Jälleen kerran jokin oli lähestynyt minua lapsuudenkodissani.

Nousin ylös, sillä minua ei enää huvittanut lainkaan jäädä oleskeluhuoneen sohvalle odottamaan uutta kohtaamista. Nappasin vesilasin mukaani, mutta matkallani keittiöön minut pysäytti uusi ääni. Se kuului keittiön läheisyydessä olevasta kylpyhuoneesta. Erotin sateen hiljaisen ropinan takaa sen selkeästi ja voimakkaana. Kävelin kylpyhuoneeseen ja sytytin valot, suihkun hana valutti vettä norona lattialle. Kohina oli sen verran kova, ettei mitenkään ollut mahdollista sen olleen päällä hetki sitten keittiössä käydessäni. Sammutin hanan, ja katsoin hetken ympärilleni. Huoneessa ei ollut mitään muuta kummallista, mutta lattia ei ollut niin märkä että hana olisi ehtinyt valua jo koko yön.

Askeleet alkoivat täältä suunnalta. Kuka liikkui talossa keskellä pimeintä yötä? Miksi hana? Entä askeleet luokseni sohvalle? Mikäli talossa olisi yöpynyt lapsia, selittäisin ilmiöt heidän jekkuinaan ja saisin mielenrauhan. Mutta paikalla oli lisäkseni vain aikuisia, jotka todennäköisesti nukkuivat täysin tietämättöminä tapahtumista. Kissani ja koirani olivat unessa makuuhuoneessa. Ja viimeksi kun tarkistin, niillä molemmilla oli perinteiset tassut, eikä kykyä rahnustaa eteenpäin kahden jalan varassa.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kuulen nuo samat askeleet lapsuudenkodissani tai kun jotain selittämätöntä tapahtuu (lue viimeisimmistä tapahtumista esimerkiksi Valo kesäyössä tai Hahmo peilissä). Tuntuu, että selittämättömyydet tulevat joka kerran lähemmäksi. Mikäli kyse todella on paranormaalista voimasta, tuntuu siltä, että joku/jokin yrittäisi kurkottaa puoleeni rajan takaa. Tunnen olevani rohkeampi, valmiimpi. Mutta en sentään vielä niin valmis.

Ehkä kyseessä ei ole mitään aggressiivista.

Ehkä.

Mutta tunkeilevammaksi se jokin tulee päivä päivältä...

Se mitä tapahtuu yläkerrassa, jääköön yläkertaan

Syyskuu. Syksy todella on saapunut, ja sitä myöden myös pimenevät illat. Edessä on vainajien muistopäivä, päivä jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme, sekä tietenkin kaupallistunut halloween. Syksyisin uskottiin kuolleiden henkien olevan lähempänä kuin koskaan luonnon kuihtuessa.

Kesän aikana oli pitkiä rauhallisia kausia, jolloin mitään selittämättömyyksiä ei tapahtunut, mitä nyt ukonilmojen aikaan valot syttyivät itsestään ja joskus satunnaisesti muulloinkin. Ehkä joitain ääniäkin kuului öisin, mutta kesän valossa ja unenpuutteessa sanoin joka kerran itselleni sen olevan kissan syytä. Toisinaan itseään on niin helppo huijata.

Mutta yö viikko sitten, se oli erilainen.

Näen paljon unia, ja muistan ne yleensä aamuisin hyvin. Uniin saattaa joskus sekaantua ympärilläni kuuluvat äänet niin sisältä kuin ulkoa, kuten kerroin mm. blogitekstissäni Valo kesäyössä. Viime kuukausien aikaiset huonosti nukutut yöt ovat olleet oivia, tyhjiä tauluja sekaville unille ja todellisuuden sekä unen rajojen hämärtymiseen. Olen monesti heräillyt kesken unen ja "kuullut" vielä hetken unien ääniä, mutta äänet ovat lakanneet nopeasti kun olen kiskonut itseni ylös unen utuisesta maailmasta. Valo kesäyössä -tekstissäni näin ei ollut.

Tuona yönä näin "perusunta", jonka tapahtumat sijoittuivat työpaikalleni. Siinä ei ollut mitään poikkeuksellista, selvitin parin työkaverini välistä kahnausta. Unessani alkoi kuulua lapsen kiukkuista huutoa. Ääni kuului selvästi pienelle pojalle, eikä se sopinut meneillään olevaan uneeni. Hetken pohdin unissani mistä ääni oli yhtäkkiä alkanut kuulua, kunnes rupesin heräilemään. Huuto vaimeni, mutta kuului edelleen "lapsen kiukutteluna" avatessani silmäni. Unenpöpperössä päättelin äänen tulevan naapurista.

Yhtäkkiä yläkerrastamme kantautui pari tömähdystä, suoraan makuuhuoneemme yläpuolelta. Pienen pojan ääni kuului vielä hetken, eikä se kuulostanut mielestäni naapurista tulevalta jo pelkästään sen vuoksi, ettei naapurissamme asu pieniä poikia. Ääni oli liian kirkas, selkeä, tullakseen seinien takaa. Tömähdykset olivat kuulostaneet pieniltä askeleilta yläkerrasta. Lapsen kiukkuiselta, mielenosoitukselliselta kävelyltä. Jähmetyin sängylläni ja tunsin kauhun hiipivän itseeni. Äänet hiljenivät ja yö oli taas untuvaa, hiljaista ja pehmeää.

Tuijotin hetken makuuhuoneemme kattoa ulkovalon hämärässä kajossa ja komensin pelontunteen pois sisältäni. Kyseessä oli väkisin ollut pelkkä uni. Koiramme katsoi minua ihmeissään sänkyni vierellä, myös kissa tuijotti minuun väsyneellä katseellaan. Olinko minä herättänyt nekin?

Mielessäni pyöri hetken tapahtumat, joita aikaisemmin on kotonani käynyt, kuten esimerkiksi suklaarasian tipahtaminen pöydältä itsestään. Ajatukset rynnistivät mieleni läpi, kuin olisin avannut jonkin oven ja päästänyt ne riehumaan mieleeni vapaasti. Päätin työntää pelon takaisin sinne mieleni komeroon, josta sen olin juuri laskenut irti. Olin väsynyt ja ajattelin antaa asian olla, en uskaltaisi nousta. Päätin, että kyseessä oli uni. Piste.

Kuulin henkäisyn vierestäni ja puolisoni unisen äänen toteavan, että "nuo pojan äänet kuulostivat ihan siltä kuin ne olisivat tulleet yläkerrasta".

Tunsin sydämeni alkavan lyödä jälleen piirun verran kovempaan tahtiin. Puolisoni oli kuullut saman. Se ei ollut unta.

"Olisivatko tulleet naapurista? Mutta eihän naapurissa ole poikaa", sain suustani.

"No ei", puolisoni totesi vaimeasti tyynyään vasten, "mutta mikä muukaan se olisi ollut".

Niinpä. Mikä muukaan?

Tuijotin kattoa kuunnellen sydämeni rummutusta ja pelottavat muistot rymistivät taas mielessäni vapaalla jalalla.

Mikä muukaan?

Tervetuloa, syksy.

Vaanija metsän pimeydessä

Vihreän seasta jo nyt erottuvat vaimeammat keltaisen ja punaisen sävyt muistuttavat jännittävimmän vuodenajan olevan alkamassa. Loputtoman tuntuiseen pimeyteen kääriytyvät illat ja ne harmaat, synkät loppusyksyn päivät tarjoavat paranormaalin faneille aavemaisia maisemia ja pelottavia kokemuksia, olivat ne sitten todellisia tai mielikuvituksen värittämiä. Puhumattakaan siitä, että syksyllä on myös pyhäinpäivä, halloween - päivä jolloin "kuolleet vaeltavat maan päällä".

Minua ja ystävääni (joka on mainittu myös teksteissäni Verivalkama, Kummitustalo ja Ei valoa käytävän päässä) piinasi yhtenä syksynä metsien pimennoissa joku, jokin, josta emme koskaan ottaneet selkoa. Meillä oli tapana käydä yhdessä lenkeillä purkaaksemme milloin mitäkin mieltemme ahdistustiloja, kun eräänä pimenevänä lokakuisena iltana mukanamme ollut ystäväni koira pysähtyi tuijottamaan metsää muristen. Mekin seisahduimme katsomaan, sillä leppoisan, ystävällisen kaikkienkaverin suusta tuo murina kuulosti luonnottomalta, pahaenteiseltä. Emme huomanneet mitään ja vedimme koiraa liikkeelle, kun ystäväni yhtäkkiä huudahti näkevänsä jonkun seisovan metsässä. Pelästyneenä käännyin katsomaan ja metsän aukossa tummansinistä taivasta vasten todella näkyi tumma hahmo. Se seisoi hetken paikoillaan, emmekä me uskaltaneet liikahtakaan. Sitten se siirtyi syrjään, kadoten metsän pimeyteen ja sysäten meidät liikkeelle paniikin siivittäminä. Juoksimme pitkän matkaa, kunnes pysähdyimme hengästyneinä puimaan kokemaamme. Halusimme uskoa jonkun vain pelleilevän kustannuksellamme, mutta ajatus ihmisestä haahuilemassa pimeässä metsässä pysähtyen tuijottamaan ohikulkijoita oli epätodennäköistä.

Seuraavana päivänä menimme tutkimaan samaisen metsäaukean päivän valossa, jos vain saisimme jonkin viitteen näkemästämme hahmosta. Aukea oli hieman mutainen, joten toivoimme löytävämme ainakin jonkun jalanjäljen. Sidoimme koiran hihnan tiukasti puuhun ja lähdimme määrätietoisesti kirkkaan päivän rohkaisemina haravoimaan aluetta, löytämättä kuitenkaan mitään. Päätimme lopulta luovuttaa, mutta palatessamme lähemmäs koiraa huomasimme sen istuvan kuin patsas samalla paikalla mihin olimme sen jättäneet. Energisin koira, jonka olen koskaan tuntenut, vain istui ja tuijotti lasittunein katsein ohitsemme, hievahtamatta. Jännitys hiipi mieleeni ja koetin havahduttaa koiran horroksestaan päästämällä sitä normaalisti innostavia ääniä, mutta se ei reagoinut meihin millään tavalla. Normaalisti tuo samainen koira olisi jo hyppinyt innosta sekaisin paikallaan, malttamattomana odottaen hetkeä, jolloin voisi iskeä kuraisten etutassujensa jäljet takkiini.

Pääsimme muutaman metrin päähän jähmettyneestä koirasta, kun se yhtäkkiä ikään kuin säpsähti hereille ja juoksi villisti luoksemme, vapaana hihnastaan, joka roikkui edelleen puuhun sidottuna. Koiran hihna ja kaulapanta olivat täysin ehjiä, mutta jotenkin koira oli päässyt irti ja heilutti häntäänsä villisti edessämme. Lähdimme kiireesti paikalta, mietteliäinä.

Vain alle viikon sisään tapahtumista ystäväni soitti minulle erään lenkkimme päätteeksi paniikissa. Hän kulki erottuamme kotimatkansa valaisemattomalla tienpätkällä, ja oli kuullut tuolla pimeällä osuudella haapametsän kuivien lehtien päällä laahaavia askeleita. Hän oli pysähtynyt kuuntelemaan, metsään muriseva koira vierellään. Pariin sekuntiin ei ollut kuulunut mitään, kun yhtäkkiä askeleet kuuluivat taas, tulevan lähemmäs ja lähemmäs, ja täysin odottamattomasti muuttuen juoksuaskeliksi. Ystäväni oli saman tien ottanut omat jalkansa alleen ja juossut suoraan kotinsa eteiseen asti, ehtimättä hädin tuskin edes hengittää. Hänen isänsä oli lähtenyt tutkimaan taskulampun kanssa kyseistä metsätaipaletta saadakseen syyllisen kiinni verekseltään. Tuloksetta.

Tuona samana syksynä nuo lapsuudenkotini läheiset metsät pelottelivat meitä oudon hahmon ja äänien muodossa. Minäkin sain kokea sen kammottavan tunteen, kun kuulee jonkun syöksyvän metsästä kohti, eikä pysty tekemään muuta kuin pakenemaan niin lujaa kuin jaloista lähtee. Tuntui, että se jokin mikä metsässä vaani, oli aina meitä askeleen edellä. Pelleilikö joku kanssamme ja jos näin, kenellä sellaiseen oli aikaa? Kuka tiesi milloin menisimme tuon metsän ohi?

Vaihdoimme reittiä enemmän asutulle alueelle, mutta pyhäinpäivän jälkeen tapahtumat vähenivät huomattavasti ja loppuivat talveen mennessä kokonaan. Yksittäisiä pelottavia tapahtumia kävi vielä aina toisinaan, mutta emme yhdistäneet myöhempiä kokemuksiamme enää tämän syksyn selittämättömyyksiin.

Kun aikaa tapahtumista on kulunut, muistelen niitä kauhulla, sillä oli kyse paranormaalista tapahtumasta tai yhdestä metsässä vaanivasta mielisairaasta, kuulostavat molemmat vaihtoehdot mielestäni kammottavilta. Eikä paranormaalia näkökulmaa kevennä sekään seikka, että metsä, johon nämä tapahtumat sijoittuivat, oli sen valtavan, hehtaaritolkulla jatkuvan metsän reunaa, jonka uumenista löytyy myös Verivalkama.