Kuulen, ja kuuntelen, jatkuvasti mielelläni eri ihmisten kokemia paranormaaleja tapahtumia ja yliluonnollisia, selittämättömiä asioita. Jokin aika sitten korviini kantautui tarina, jonka haluan jakaa lukijoideni kanssa, koska siinä on jotain selkäpiitä pahemman kerran karmivaa.
Olen joskus itse leikitellyt ajatuksella, että peilin takana ei olekaan vaan seinät tai vaatekaapin pölyttyvät vaatteet, vaan peili onkin todella keino katsoa vastakkaiseen maailmaan. Joskus viihdytin itseäni ajatuksella, että saattaisin saada peilikuvani kiinni tekemästä asiat hieman eri tavalla kuin minä itse. Enkä todella koskaan uskonut kenenkään koskaan kokeneen mitään sen kaltaista. Sehän nyt vain kuulostaa täysin uskomattomalta.
Hanna (nimi muutettu) oli juuri muuttanut väliaikaiseen vuokra-asuntoon odotellessaan uuden kotinsa valmistumista. Hän oli ostanut upouuden kerrostalon asunto-osakkeen omakseen, mutta valmistumiseen menisi vielä reilu vuosi. Asuntoa vailla, hän tarttui kiireesti hieman epämääräiseen, yksityisen vuokranantajan tarjoukseen asunnosta vanhan puutalon yläkerrassa.
Talo oli joskus aikanaan ollut kolmen eri perheen asuntona, sen alakerrassa oli molemmissa päädyissä identtiset, toisilleen peilikuvalliset asunnot, ja yläkerrassa pienempi tila, jota rajoitti harjakaton ja kylmien varastohuoneiden rakenteet. Hannalla oli huoneistoonsa oma sisäänkäynti talon takapihalla, josta hän pääsi portaita pitkin asuntoonsa. Vaikka koko talo oli kuin muinaisjäänne, oli yläkerran asuntoon remontoitu eteis-, pesu- ja keittiötilat, joten Hanna koki hyvin voivansa viettää vain reilun vuoden tässä erikoisessa asumuksessa.
Hanna oli asunut talossa vasta parisen viikkoa, kun tapahtumat alkoivat. Asunto, ja koko talo, tuntuivat elävän omaa elämäänsä, kuten vanhoilla taloilla on usein tapana. Lattiat natisivat kuin joku kävelisi niillä alinomaa, tuntui siltä kuin tavarat vaihtaisivat paikkoja ja joskus Hannan ihon pinnalla tuntui selittämätöntä, kylmää ilmaa. Kaikki tämä oli täysin loogista. Vanhat talot pitävät ääntä, niissä vetää ja väliaikaisena asujana muuttolaatikoiden keskellä on helppoa hävittää taju siitä, missä mikäkin tavara aina on.
Eräänä iltana kuitenkin Hanna oli lähdössä illanviettoon ystäviensä kanssa ja teki viimeisen silmäyksen eteistilojen vaatekaapin peilioveen. Hän heitti nopeasti hymyn kasvoilleen, mutta se ei näyttänyt yltävän silmiin saakka. Hän kohautti harteitaan ja lähti. Palatessaan kotiin hän muisti asian jälleen, kun hänestä vaikutti siltä, että peilikuvan liikkeissä oli jotain outoa verrattuna hänen omiin liikkeisiinsä. Hän syytti asiasta paria viinilasillista, jotka oli ystäviensä kanssa juonut.
Muutamien viikkojen sisään hän huomasi peilikuvan "käyttäytyvän" hieman eri tavalla, ja hän alkoi syyttää liian vilkasta mielikuvitustaan. Tapahtumat kiihtyivät viikkojen sisällä, Hanna huomasi kerran illan hämärässä, että hymyn sijaan peilikuva näytti vain tuijottavan häntä. Eräänä yönä hän havahtui kauhuissaan nähdessään sängyn vieressä seisovan hahmon. Hän nousi pikaisesti ylös huudahtaen, ja ymmärsi, että sängyn viereisessä peilissä näkyi hahmo, joka näytti hänen omalta peilikuvaltaan. Hanna sai tarpeekseen, hän peitti kaikki asunnon peilit.
Peilien peittämisen jälkeen rauha laskeutui asuntoon joksikin aikaa, kunnes peilit alkoivat kolahdella öisin. Hanna ei uskaltanut kertoa tapahtumista kuin yhdelle luotettavalle ystävälleen, joka oli sitä mieltä, että asunnossa on hometta, aiheuttaen Hannan kokemat selittämättömät tapahtumat. Paikalle vuokranantajan luvalla tilatut homekoirat jättivät kuitenkin paikat merkitsemättä. Hanna oli varma, että asunnossa on jotain muuta. Joko jotain homekoirilta huomaamatta jäänyttä sienikasvustoa tai jotain yliluonnollista. Pahaa ja selittämätöntä. Hanna päätti muuttaa ja irtisanoi vuokransa, hän asui hetken ystävänsä nurkissa, kunnes sai uuden väliaikaisen vuokra-asunnon. Tapahtumat eivät jatkuneet enää uudessa asunnossa.
Hanna alkoi uskoa, että asunnon ilmassa tosiaan oli jotain, joka aiheutti hänelle harhoja ja hallusinaatioita. Hän tyyntyi ja sai mielessään kuohuvan pelon aisoihin muutettuaan pois. Hän kiitti onneaan, ettei terveydelle haitalliset hajutekijät olleet ehtineet ilmeisesti tehdä pysyvämpää vahinkoa hänen kehossaan ja mielessään.
Jonkin ajan kuluttua muutosta uuteen väliaikaiseen asuntoonsa hänen siskonpoikansa kuitenkin tuli yökyläilemään hänen luonaan, kuten oli ollut tapana aina välillä jo useamman vuoden ajan. Illalla nukkumaan mennessään yhdeksänvuotias poika totesi Hannalle, että on hyvä kun hän ei enää asunut siinä vanhassa talossa. Hanna naurahti ja tiedusteli mikä sai pojan sanomaan niin. Poika vastasi tätinsä peilikuvan katsoneen häntä aina ilkeästi, ja tuijottaneen häntä kerran peilistä kun hän oli ollut nukkumassa.
Hannan sydän hyppäsi kurkkuun, mutta hän ei näyttänyt sitä pojalle. Hän oli varma, ettei koskaan ollut maininnut pojalle peilistä, eikä siskolleenkaan, sillä vaikka he olivatkin ystäviä, hän tietää että sisko olisi pitänyt häntä välittömästi kajahtaneena. Vain Hannan hyvä ystävä tiesi, eikä tämä ollut kertonut kenellekään.
Mitä asunnossa todella tapahtui? Mikä aiheutti Hannan kokemat paranormaalit ilmiöt? Vastausta ei ole, ja tapahtumat ovat edelleen mysteeri. Ainakin siihen saakka, kunnes asunnon seuraava vuokralainen kertoo oman kantansa.
Jos uskaltaa...
Kerro, kerro kuvastin, piileekö takanasi muitakin?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste peili. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste peili. Näytä kaikki tekstit
tiistai 10. joulukuuta 2019
keskiviikko 20. marraskuuta 2019
Urbaani legenda: Blue Baby, Baby Blue
 |
| Kuvituskuva. Henkilökuva, kuvaaja Klint Kustaa Emil 1910-1939. Kuvakokoelma Satakunnan Museo. Lähde: finna.fi |
Tarina alkaa siitä, kun syntyi mitä sinisimmät silmät omistava poikavauva, joka saikin heti syntymänsä jälkeen lempinimen Baby Blue silmiensä ansiosta. Kerrotaan, että kaikki halusivat heijata vauvaa sylissään saaden katsoa tarkasti sen kauniin sinisinä tuikkiviin silmiin. Ainoastaan lapsen äiti ei ollut kiinnostunut lapsestaan, hänelle sosiaalinen asema seurapiireissään merkitsi kaikkea. Niinpä äiti istui tuntikausia peilin edessä valmistautuen eri illallistapahtumiin, mutta aina näin tehdessään Baby Blue itki kehdossaan, kaivaten äitinsä syliin, jossa hän rauhoittui välittömästi. Äidin tämä sai kuitenkin entistä hermostuneemmaksi, sillä hän uskoi jo muiden kuiskuttelevan hänen selkänsä takana, ja seurapiirien ovien sulkeutuvan edessään.
Eräänä iltana äiti päätti aloittaa valmistautumisen illanviettoon aikaisemmin, ehtiäkseen varmasti ajoissa kuntoon, vaikka Baby Blue huutaisikin. Kuitenkin samalla sekunnilla, kun äiti istui peilinsä ääreen, alkoi vauva itkeä lohduttomasti. Äidin hermot pettivät, ja hän heitti parfyymipullonsa peiliin, rikkoen sen säpäleiksi. Tämä sai hänet suistumaan entistä pahemmin raiteiltaan, sillä nyt hänellä ei enää olisi edes peiliä, jonka edessä laittautua. Jokin napsahti hänen mielessään, hän nappasi särkyneen peilin palasen ja lähestyi se kädessään vauvan kehtoa. Hetken päästä Baby Blue ei enää itkenyt.
Äiti havahtui raivokkaasta horroksestaan, ja huomasi verisen peilin sirpaleen painautuneen tiukasti kämmeneensä. Hän kiiruhti takaisin kehdon äärelle, ja näki poikavauvansa sinisten silmien ikuisesti jähmettyneen katseen, ensimmäistä kertaa ymmärtäen kuinka kauniit silmät vauvalla todella olivatkaan. Ahdistuksen ja surun murtamana, äiti surmasi itsensäkin samalla peilin sirpaleella.
Blue Baby, Baby Blue -"kauhupelissä" yritetään kutsua tämä sinisilmäinen vauva omaan syliin heijattavaksi. Vauva ei kuitenkaan ole enää sama herttainen pienokainen, vaan äitinsä järkyttävän teon mädättämä, demoninen olento. Mikäli vauvan paino ilmestyy pelin aikana syliin, on vauva tiputettava avoimeen vessanpönttöön, vedettävä pönttö ja rynnättävä pois vessasta mahdollisimman nopeasti, muutoin Baby Bluen äiti ilmestyy peiliin hakemaan vauvansa takaisin ja surmaten sen varastajan.
Internetin syövereistä löytyy tietenkin ohjeet pelin pelaamiseen:
1. Astu alkuyöstä vessaan. (Tämä vaihtelee, osassa ohjeista neuvotaan tekemään tämä tasan kello kolme aamuyöllä, mikä voikin olla onnistumisen kannalta parempi ajankohta, onhan silloin alkamassa Paholaisen tunti.)
2. Sammuta valot ja lukitse ovi.
3. Suuntaa pimeässä katseesi peiliin ja aseta käsivartesi siten, kuin pitelisit sylissäsi pientä vauvaa.
4. Tuudita käsiäsi hellästi edestakaisin ja lausu rauhallisesti ääneen "Blue Baby, Baby Blue" yhteensä 13 kertaa.
5. Sanotaan, että kahdeksannen kerran aikana saatat alkaa tuntea painoa sylissäsi. Jatka siitä huolimatta.
6. Kun alat tuntea raavintaa tai kutiamista käsivarsissasi tai jaloissasi, on aika lopettaa.
7. Tiputa painontunne sylistäsi vessanpönttöön, vedä pönttö ja kiiruhda ulos vessasta, sulje ovi perässäsi. Jos et ehdi ulos ajoissa, saatat nähdä Baby Bluen äidin hahmon ilmestyvän peiliin tai raavinnan tunteen ihollasi käyvän tuskalliseksi.
Jos ensi yönä tai vaikka tulevana viikonloppuna uskallat lähteä kokeilemaan, kerro miten kävi. Tapahtuiko mitään, vai tunsitko painon käsivarsiesi hellässä syleilyssä?
Oliko sylissäsi hetken aikaa demoninen Baby Blue, vai tekikö aivosi sinulle temput yön synkässä pimeydessä?
Vain sinä voit ottaa selvää siitä...
lauantai 15. heinäkuuta 2017
Hahmo peilissä
Näin jälleen varjohahmon. Ja kyllä, se oli yhtä kammottava kokemus kuin muistin. Miksi juuri nyt? Keskellä kauneinta kesää, kun päivänvaloa on riittämiin ja yötkin vielä tulvillaan hämärää valoa.
Yllätys, yllätys, paranormaali tapahtuma sijoittui lapsuuden kotiini, kun noin viikko takaperin kesäisen sinisellä yötaivaalla loimotti suuri, keltainen täysikuu. Kesäloman alkua oli upea tulla juhlistamaan keskellä metsää sijaitsevaan lapsuudenkotiini, siellä rauha ja luonnonläheisyys antavat minulle uutta energiaa joka kerran. On erikoista, että voin samaan aikaan kokea yhdessä ja tietyssä paikassa sekä niin suurta sisäistä rauhaa, että jäytävää pelkoa, mutta en vaihtaisi hetkeäkään pois. Kesän aikana yliluonnolliset tapahtumat ovat olleet hyvin vähäisiä, joten en uskonut mitään näin "suurta" tapahtuvan.
Heräsin keskellä yötä janoon, suuni oli kuiva kuin autiomaa, joten lähdin suuntaamaan keittiöön. Olin väsynyt, mutta kylmä vesi virkisti minua hieman. Ikkunasta näkyi puiden takaa valtava täysikuu, se lumosi minut hetkellisesti. Pihapiiri oli hiljainen ja se kylpi hämärässä kesäyön valossa. Kaikkialla oli niin hiljaista ja rauhallista, etten alkuun kiinnittänyt huomiota pariin metalliseen kolahdukseen talon eteisestä. Hetkessä muistin kuitenkin taannoisen kerran lapsuuden kodissani, kun eteisen valot olivat syttyneet itsestään, joten lähdin tarkastamaan tilannetta.
Eteisessä on suuri, lattiasta melkein kattoon saakka ulottuva peili. Tunnistin äänten tulleen siitä, sillä olen monta kertaa aiemminkin kuullut saman äänen jonkin osuessa peiliin vahingossa. Tällä kertaa uskoin peilissä olevan jonkinlaista pintajännitettä. Tarkastelin peiliä ja hipoessani sormenpäillä sen kylmää pintaa tajusin, että taustalla näkyi jotain. Sormeni jähmettyivät ja sydämeni alkoi hakata. En uskaltanut siirtää heti katsettani taustaan, mutta näytti siltä, että takanani avautuvalla käytävällä seisoi joku. Tumma hahmo.
Käytävällä oli hämärää, vaikka eteisen ikkunoista tulvikin sisään tummansinistä valoa. Olin hetken jähmettyneenä, pelosta jäykkänä. Taustalla näin, että käytävän tumma hahmo ei liikahtanutkaan. Keräsin rohkeuteni rippeet ja käännähdin ympäri, käteni nousivat suojelevasti eteeni kuin niistä olisi jotain hyötyä jos hahmo olisi päättänyt rynnätä minua kohti. Mutta kohtasin vain tyhjän käytävän.
Käännyin takaisin peiliä kohden, ja voin vannoa, että käytävälle oli myös levinnyt tummansininen heinäkuun yön valo, jota siinä ei aikaisemmin ollut.
Varjohahmo, yhtäkkiä täysin hereillä oleva mieleni viestitti heti, vaikka rationaalinen puoleni sykki sanaa näköharha. Tunsin kuitenkin sisälläni, että eteisen äänet, hahmo peilissä ja edellisen kerran tapahtuma valojen kanssa ei voinut olla sattumaa (lue: Valo kesäyössä). Se ei ollut näköharhaa, vaan jotain ihan muuta.
En nähnyt varjohahmoa tarkasti, joten kuka tahansa epäileväinen voisi uskoa sen johtuneen yöstä, väsymyksestäni tai sadasta muusta "järkevästä" syystä. En ole varma mitä itsekään uskallan asiasta ajatella. Joka tapauksessa en ole hetkeen kokenut mitään yhtä pelottavaa, ja tiedän, ettei tumma hahmo käytävällä ollut mielikuvitukseni tuotetta.
Sillä vaikka minulla vilkas mielikuvitus onkin, niin se ei ole mitään muuta kuin juuri sitä. Mielikuvitusta. Pääni sisällä. Eikä hahmot mielikuvituksestani herää henkiin ja astu todelliseen elämään.
Olen aina vihannut kauhuelokuvien teennäistä kattausta, jossa peilin edessä muina miehinä tai naisina touhuava päähenkilö näkee jotain karmivaa heijastuvan peilistä, mutta kun hän kääntyy, sitä ei olekaan hänen takanaan. Kyseessä on niin pohjaan asti kaluttu aihe, etten olisi uskonut tällaista tapahtuvan oikeasti. Se on liian tyypillistä, liian mautonta.
Mutta näyttää siltä, että tarinat, jopa kauhuelokuvat, ammentavat aiheensa todellisesta elämästä...
Tunnen pienen pelon vihlaisun kun annan itseni hetken aikaa ajatella mitä tuleva syksy tuokaan tullessaan...
keskiviikko 15. kesäkuuta 2016
Ei valoa käytävän päässä
Edellisessä blogitekstissäni kerroin ensimmäisestä (ja toistaiseksi ainoasta) spiritistisestä istunnosta, johon olen osallistunut. Kynnys on korkea - onko järkevää sekaantua johonkin sellaiseen, josta ei välttämättä ole paluuta?
Ystäväni, jonka isä patikoi Verivalkamalle, kertoi minulle isänsä serkusta, joka päätyi hoitoon epämääräisen, vaietun psykiatrisen sairauden vuoksi. Nainen meni muutamassa kuukaudessa erittäin huonoon kuntoon, ja lopulta, vajaa kaksi vuotta sairastumisestaan, päätyi hän alle kolmekymppisenä haudan lepoon. Naisen perhe piti sairauden omana tietonaan, mutta ystäväni korviin kantautui eräs kammottava tarina sairastumisen syystä.
Kerrottiin, että nainen olisi parin ystävänsä kanssa hankkinut Ouija-laudan ja päättänyt kokeilla sitä tositoimessa. Alkuun mitään erikoista ei tapahtunut, mutta ystävykset kyselivät sinnikkäästi, janoten yliluonnollista kokemusta. Lopulta he saivat vastauksen, kun vaatekaapin sisällä rymähti. Nainen avasi kaapinovet, valahtaen kalpeaksi ja ilmoittaen haluavansa lopettaa välittömästi, toivoen ystävien vievän Ouija-laudan pois silmistään. Muut eivät olleet huomanneet kaapin sisällä mitään erikoista ja kyselivät naiselta mitä hän oli nähnyt. Alkuun hän ei suostunut kertomaan, mutta antautui lopulta ystäviensä vaatimuksille ja paljasti näkemänsä.
Kaapinovien sisäpuolella olevat suuret peilit olivat tapansa mukaan heijastaneet toisensa, muodostaen päättymättömän "peilikäytävän". Tällä kertaa käytävä ei ollutkaan jatkunut loputtomiin, vaan nainen oli nähnyt sen päässä hautajaiset, arkun ja surevia ihmisiä. Hän kertoi, että surijat olivat olleet hänen perheensä ja ystävänsä, myös samat joiden kanssa hän sillä hetkellä oli. Hän uskoi hautajaisten olevan omansa.
Ehkä näky vei naisen järjen hänen vatvoessaan sitä mielessään yhä uudelleen ja uudelleen. Tai ehkä jokin vieras, pahantahtoinen voima todella pääsi tuolloin raapaisemaan naisen sisintä hieman liian läheltä. Spekulointia on moneen makuun ja mielipiteitä useita, mutta varmasti voi sanoa, että ennen tuota tapahtumaa naisen psyykkinen terveys oli täysin kunnossa. Tuon illan jälkeen mikään hänessä ei enää palautunut ennalleen.
Myös eräs minun lähisukulaiseni on kertonut kokeilleensa spiritismiä Ouija-laudalla. Perinteiseen tapaan tarvittiin uhkarohkeita ja yllytyshulluja ystävyksiä sekä pimeä, kynttilöin varusteltu huone. Ryhmä oli kokoontunut suuren pöydän äärelle ja kukin vannoi jälkikäteen käsi sydämellä, ettei ollut millään tavalla syypää tapahtuneeseen. Kaikki olivat olleet kauhuissaan ja lopettaneet kokeilunsa välittömästi tapahtuneen jälkeen, suorastaan singahtaneet pois pöydän ääreltä.
Ystävykset olivat kysyneet Ouija-laudalta: "Onko piru täällä?".
Hetken päästä he olivat saaneet vastauksen, kun laudan osoitin liikkui heidän sormiensa alla ja tiputteli heille kirjaimia yksi kerrallaan.
Vastaus oli ollut: "Pöydän alla".
Ystäväni, jonka isä patikoi Verivalkamalle, kertoi minulle isänsä serkusta, joka päätyi hoitoon epämääräisen, vaietun psykiatrisen sairauden vuoksi. Nainen meni muutamassa kuukaudessa erittäin huonoon kuntoon, ja lopulta, vajaa kaksi vuotta sairastumisestaan, päätyi hän alle kolmekymppisenä haudan lepoon. Naisen perhe piti sairauden omana tietonaan, mutta ystäväni korviin kantautui eräs kammottava tarina sairastumisen syystä.
Kerrottiin, että nainen olisi parin ystävänsä kanssa hankkinut Ouija-laudan ja päättänyt kokeilla sitä tositoimessa. Alkuun mitään erikoista ei tapahtunut, mutta ystävykset kyselivät sinnikkäästi, janoten yliluonnollista kokemusta. Lopulta he saivat vastauksen, kun vaatekaapin sisällä rymähti. Nainen avasi kaapinovet, valahtaen kalpeaksi ja ilmoittaen haluavansa lopettaa välittömästi, toivoen ystävien vievän Ouija-laudan pois silmistään. Muut eivät olleet huomanneet kaapin sisällä mitään erikoista ja kyselivät naiselta mitä hän oli nähnyt. Alkuun hän ei suostunut kertomaan, mutta antautui lopulta ystäviensä vaatimuksille ja paljasti näkemänsä.
Kaapinovien sisäpuolella olevat suuret peilit olivat tapansa mukaan heijastaneet toisensa, muodostaen päättymättömän "peilikäytävän". Tällä kertaa käytävä ei ollutkaan jatkunut loputtomiin, vaan nainen oli nähnyt sen päässä hautajaiset, arkun ja surevia ihmisiä. Hän kertoi, että surijat olivat olleet hänen perheensä ja ystävänsä, myös samat joiden kanssa hän sillä hetkellä oli. Hän uskoi hautajaisten olevan omansa.
Ehkä näky vei naisen järjen hänen vatvoessaan sitä mielessään yhä uudelleen ja uudelleen. Tai ehkä jokin vieras, pahantahtoinen voima todella pääsi tuolloin raapaisemaan naisen sisintä hieman liian läheltä. Spekulointia on moneen makuun ja mielipiteitä useita, mutta varmasti voi sanoa, että ennen tuota tapahtumaa naisen psyykkinen terveys oli täysin kunnossa. Tuon illan jälkeen mikään hänessä ei enää palautunut ennalleen.
Myös eräs minun lähisukulaiseni on kertonut kokeilleensa spiritismiä Ouija-laudalla. Perinteiseen tapaan tarvittiin uhkarohkeita ja yllytyshulluja ystävyksiä sekä pimeä, kynttilöin varusteltu huone. Ryhmä oli kokoontunut suuren pöydän äärelle ja kukin vannoi jälkikäteen käsi sydämellä, ettei ollut millään tavalla syypää tapahtuneeseen. Kaikki olivat olleet kauhuissaan ja lopettaneet kokeilunsa välittömästi tapahtuneen jälkeen, suorastaan singahtaneet pois pöydän ääreltä.
Ystävykset olivat kysyneet Ouija-laudalta: "Onko piru täällä?".
Hetken päästä he olivat saaneet vastauksen, kun laudan osoitin liikkui heidän sormiensa alla ja tiputteli heille kirjaimia yksi kerrallaan.
Vastaus oli ollut: "Pöydän alla".
lauantai 30. huhtikuuta 2016
Uni, jota en koskaan unohda
En malta pysyä teksteissäni poissa unien erittäin mielenkiintoisesta maailmasta. Olen kirjoittanut jo unihalvauksista ja unensieppaajista, unohtamatta painajaisia ja muita yösydännä vaanivia pahuuksia, mutta nyt haluan kertoa yhdestä tietystä unesta, joka jäi vaivaamaan minua heti sen nähtyäni - ja vielä näin vuosiakin myöhemmin.
Olen aina nähnyt vilkkaita ja tapahtumarikkaita unia, joissa ei välttämättä ole edes minulle tuttuja kasvoja tai paikkoja. Unissani on lähes aina "juoni" ja ne ovat viihdyttäviä, todenmakuisia. Nukkuminen on minulle nykyään miellyttävä kokemus, sillä sen avulla näen ja koen uutta, joka yö. Yleensä tiedostan näkeväni unta ja pystyn katselemaan sen tapahtumia kuin elokuvaa, joskus uneni on jopa jatkunut seuraavana yönä siitä mihin jäi, kun nukahtaessani muistelen sitä tarpeeksi.
Reilu kolme vuotta sitten näin lyhyen unen, josta muistan edelleen tarkasti jokaisen pienenkin yksityiskohdan, kuin olisin todella kokenut tuon tilanteen oikeasti. Muistan kuinka unessani oli kesäyö, sillä katsoin ulos isoäitini kodin makuuhuoneesta ja ikkunan takana auringonlasku värjäsi taivaan oranssinpunertavaksi rehevien, vihreiden koivujen takana. Ilmassa leijaili sama tuttu, rakas tuoksu, kuin joka kerran käydessäni isoäitini luona. Tämä paikka oli ollut minulle lapsuusvuosieni aikana kuin toinen koti, täynnä hyviä muistoja.
Isoäitini makuuhuone oli hieman erilainen unessani. Isoisäni puolelta kymmenen vuotta tyhjänä ollut parisänky valtasi suurimman osan huoneesta, kuten todellisuudessakin, mutta sängyn jalkopäädyn seinää vasten ei ollutkaan vaatekaappien ruskeankellertävät ovet, vaan suuri valkoinen piironki, jonka päällä oli ovaalinmuotoinen peili. Unen tunnelma oli outo, jollain tavalla ahdistava. Huoneessa ei ollut muita kuin minä ja ikkunan takana upea ilta, joka kääntyi vääjäämättä kohti synkkää yötä, tunsin sen selkäytimessäni.
Kävelin piirongin ohi ja istuin parisängyn jalkopäätyyn, isoäitini puolelle. Isoisäni puoli oli unessani, ja todellisuudessa, enää vain paikka johon päiväpeitto käännettiin syrjään yön ajaksi. Kohotin katseeni piirongin päällä olevaan peiliin, josta minua takaisin katsoikin isoäitini. Tiesin olevani minä, mutta peili väitti minun olevan hän. Isoäitini katsoi minua suoraan silmiin vakaalla, viisaalla katseella, räpäyttämättä, ja kohotti etusormensa huuliensa eteen. Samaan aikaan kuulin ja en kuullut shhh-sihausta isoäitini peilikuvalta. Hän laski kätensä takaisin alas ja minä siirsin oman katseeni jännittyneenä syliini. Kääntelin käsiäni ja katsoin niitä tarkasti, mutta ne olivat minun, tunsin verisuonten ja jänteiden paikat, sormuksen, ihon nuoruuden. Kun kohotin jälleen katseeni peiliin, katsoin omaa peilikuvaani silmiin.
Ulkona maisemaa värjännyt kaunis auringonlasku oli muuttunut sysimustaksi yöksi, aivan kuin loppusyksy olisi syönyt kesän valon. Huoneen kattovalo oli päällä, se oli oudon teollinen, kuin kylmä, sinertävä loisteputken valo. Huoneen ikkunasta heijastui minun säikähtäneet kasvoni ja makuuhuoneen nurkissa värjyi varjoja.
Heräsin ahdistuneena, peloissani ja päättäväisenä häätää tuon kammottavan unen jokainen yksityiskohta mielestäni. Nousin ylös sängystä ja lueskelin hetken aikaa kirjaa, karistellen unenrippeet pois.
Aamulla unen muisto oli hämärtynyt, ja se alkoi vaipua unohdukseen. Sinne se olisi jäänytkin, ellei paria kuukautta myöhemmin isoäitini olisi kuollut juuri samalla paikalla, kuin missä unessani istuin. Se kesäyö vei hänet pois luotamme.
Ehkä vain sattumankaupalla mieleni oli luonut uneen täsmälleen samanlaiset olosuhteet, kuin todellisuudessa oli tapahtuva. Jälkeenpäin olen pohtinut unta, ja miksi isoäitini hyssytteli minulle? Silloin ajattelin, etten saisi puhua näkemästäni unesta. Unessa hän jakoi kanssani salaisuuden, mutta myös muistutti siitä, että hän on aina oleva osa minua, tärkeä pala menneisyyttäni ja henkilökohtaista historiaani, maa, josta juureni ovat kasvaneet.
Tuona yönä näin unen, jota en unohda koskaan.
Olen aina nähnyt vilkkaita ja tapahtumarikkaita unia, joissa ei välttämättä ole edes minulle tuttuja kasvoja tai paikkoja. Unissani on lähes aina "juoni" ja ne ovat viihdyttäviä, todenmakuisia. Nukkuminen on minulle nykyään miellyttävä kokemus, sillä sen avulla näen ja koen uutta, joka yö. Yleensä tiedostan näkeväni unta ja pystyn katselemaan sen tapahtumia kuin elokuvaa, joskus uneni on jopa jatkunut seuraavana yönä siitä mihin jäi, kun nukahtaessani muistelen sitä tarpeeksi.
Reilu kolme vuotta sitten näin lyhyen unen, josta muistan edelleen tarkasti jokaisen pienenkin yksityiskohdan, kuin olisin todella kokenut tuon tilanteen oikeasti. Muistan kuinka unessani oli kesäyö, sillä katsoin ulos isoäitini kodin makuuhuoneesta ja ikkunan takana auringonlasku värjäsi taivaan oranssinpunertavaksi rehevien, vihreiden koivujen takana. Ilmassa leijaili sama tuttu, rakas tuoksu, kuin joka kerran käydessäni isoäitini luona. Tämä paikka oli ollut minulle lapsuusvuosieni aikana kuin toinen koti, täynnä hyviä muistoja.
Isoäitini makuuhuone oli hieman erilainen unessani. Isoisäni puolelta kymmenen vuotta tyhjänä ollut parisänky valtasi suurimman osan huoneesta, kuten todellisuudessakin, mutta sängyn jalkopäädyn seinää vasten ei ollutkaan vaatekaappien ruskeankellertävät ovet, vaan suuri valkoinen piironki, jonka päällä oli ovaalinmuotoinen peili. Unen tunnelma oli outo, jollain tavalla ahdistava. Huoneessa ei ollut muita kuin minä ja ikkunan takana upea ilta, joka kääntyi vääjäämättä kohti synkkää yötä, tunsin sen selkäytimessäni.
Kävelin piirongin ohi ja istuin parisängyn jalkopäätyyn, isoäitini puolelle. Isoisäni puoli oli unessani, ja todellisuudessa, enää vain paikka johon päiväpeitto käännettiin syrjään yön ajaksi. Kohotin katseeni piirongin päällä olevaan peiliin, josta minua takaisin katsoikin isoäitini. Tiesin olevani minä, mutta peili väitti minun olevan hän. Isoäitini katsoi minua suoraan silmiin vakaalla, viisaalla katseella, räpäyttämättä, ja kohotti etusormensa huuliensa eteen. Samaan aikaan kuulin ja en kuullut shhh-sihausta isoäitini peilikuvalta. Hän laski kätensä takaisin alas ja minä siirsin oman katseeni jännittyneenä syliini. Kääntelin käsiäni ja katsoin niitä tarkasti, mutta ne olivat minun, tunsin verisuonten ja jänteiden paikat, sormuksen, ihon nuoruuden. Kun kohotin jälleen katseeni peiliin, katsoin omaa peilikuvaani silmiin.
Ulkona maisemaa värjännyt kaunis auringonlasku oli muuttunut sysimustaksi yöksi, aivan kuin loppusyksy olisi syönyt kesän valon. Huoneen kattovalo oli päällä, se oli oudon teollinen, kuin kylmä, sinertävä loisteputken valo. Huoneen ikkunasta heijastui minun säikähtäneet kasvoni ja makuuhuoneen nurkissa värjyi varjoja.
Heräsin ahdistuneena, peloissani ja päättäväisenä häätää tuon kammottavan unen jokainen yksityiskohta mielestäni. Nousin ylös sängystä ja lueskelin hetken aikaa kirjaa, karistellen unenrippeet pois.
Aamulla unen muisto oli hämärtynyt, ja se alkoi vaipua unohdukseen. Sinne se olisi jäänytkin, ellei paria kuukautta myöhemmin isoäitini olisi kuollut juuri samalla paikalla, kuin missä unessani istuin. Se kesäyö vei hänet pois luotamme.
Ehkä vain sattumankaupalla mieleni oli luonut uneen täsmälleen samanlaiset olosuhteet, kuin todellisuudessa oli tapahtuva. Jälkeenpäin olen pohtinut unta, ja miksi isoäitini hyssytteli minulle? Silloin ajattelin, etten saisi puhua näkemästäni unesta. Unessa hän jakoi kanssani salaisuuden, mutta myös muistutti siitä, että hän on aina oleva osa minua, tärkeä pala menneisyyttäni ja henkilökohtaista historiaani, maa, josta juureni ovat kasvaneet.
Tuona yönä näin unen, jota en unohda koskaan.
torstai 28. huhtikuuta 2016
Urbaani legenda: Bloody Mary
Kauhuntäyteiset urbaanit legendat kiehtovat minua äärimmäisen paljon, vaikka ne suurimmalti osalta ovatkin vain sepityksiä, löyhällä yhteydelle todellisiin, jopa historiallisiin, tapahtumiin. Kuulin legendan Bloody Marysta (Verinen Maria tai Maria Verinen) jo varhain, ja vaikka en siihen suoranaisesti usko, varoittaa jokin osa minusta olemaan testaamatta sitä. Se, mitä legendan mukaan tapahtuu, on kuitenkin jotain sellaista, johon ei kannata mennä edes ajatuksen tasolla sekaantumaan.
Alun perin legenda on viitannut lähinnä peileistä ennustamiseen, mutta nykyään se on saanut yhä kauhistuttavampia piirteitä. Legendan mukaan Bloody Mary ilmestyy peiliin tai näyttää siitä tulevaisuutta, kun hänen nimensä lausutaan kolme kertaa peilin edessä, mielellään hämärässä kynttilänvalossa. Reilu sata vuotta sitten nuoret naiset koettivat tuolla tavalla nähdä tulevan aviomiehensä kasvot heijastuspinnan kautta, mutta mikäli he tulevaisuudessa kuolisivat ennen kuin "pääsisivät" naimisiin, katsoi heitä peilistä takaisin pääkallo tai itse Kuolema, viikatemies.
Nykypäivänä kerrotaan, että Bloody Marya kutsuttaessa on peiliin ilmestynyt noita, kummitus tai verenpeittämä naishahmo, joko pahansuopa tai hyvää tarkoittava. Hurjimmissa kertomuksissa peiliin ilmestyvä, yliluonnollinen olento on koettanut kurkottaa peilistä ulos kuristamaan kutsujansa tai repimään tämän sielun mukaansa. Bloody Maryn kerrotaan myös raapineen tai kynsineen kutsujansa silmät suoraan tämän päästä, kostoksi siitä, että tämä näki hänet.
Bloody Mary on ollut suosittu aihe myös elokuvissa ja televisiossa, joista haluan jakaa kanssanne pari omaa suosikkiani. Tv-sarja Supernaturalin ensimmäisellä kaudella on yksi jakso omistettu legendalle, jossa Bloody Maryn kolme kertaa lausuva joutuu peiliin ilmestyvän kummituksen silpomaksi. Lisäksi Paranormal Activity -elokuvista pitävänä yllätyin positiivisesti, kun Bloody Maryn legenda "vieraili" elokuvassa numero kolme. Kyseisessä kohtauksessa nuoret Katie ja Kristi lausuivat pahaenteisen Bloody Maryn kolme kertaa pimeässä huoneessa peilin edessä, mutta mitään ei näyttänyt tapahtuvan. Tytöt eivät kuitenkaan huomanneet, että poistuessaan huoneesta jäi sinne seisomaan "varjohahmo", tummana ja uhkaavana. Sai selkäpiin karmimaan.
Nainen legendan takana on Englannin hallitsija Maria I, kuuluisan Tudor-suvun jatkaja hovissa. Maria Tudor hallitsi vuodesta 1553 kuolemaansa saakka, vuoteen 1558. Hän oli saanut ankaran katolisen kasvatuksen äitinsä ja hoitajiensa kautta, ja astuessaan valtaan isänsä Henrik VIII:nen protestanttisten linjausten jälkeen alkoi hän raivokkaasti muovata Englannista jälleen katolilaista maata. Hänen harteillaan kerrotaan olevan ainakin 300 kuolemaa, kun hän määräsi "harhauskoisia" protestantteja poltettavaksi elävältä roviolla. Näin hän sai kutsumanimen Maria Verinen.
Maria I oli todellisen elämän kauhuhahmo, kylvien pelkoa protestanttien keskuudessa julmana ja järkähtämättömänä. Kuitenkin hän taisteli myös omia, henkilökohtaisia demonejaan vastaan, joita olivat onneton rakkaus, lapsettomuus ja lopulta syöpä, joka vei hänet mennessään. Katsoiko häntä viimeisinä päivinä takaisin peilistä kalvakka, riutunut, kuolemalta näyttävä nainen?
Marian legenda jäi elämään, ja tänäkin päivänä joku koettelee onneaan lausumalla hiljaa peilin edessä hämärässä: "Bloody Mary, Bloody Mary, Bloody...".
Alun perin legenda on viitannut lähinnä peileistä ennustamiseen, mutta nykyään se on saanut yhä kauhistuttavampia piirteitä. Legendan mukaan Bloody Mary ilmestyy peiliin tai näyttää siitä tulevaisuutta, kun hänen nimensä lausutaan kolme kertaa peilin edessä, mielellään hämärässä kynttilänvalossa. Reilu sata vuotta sitten nuoret naiset koettivat tuolla tavalla nähdä tulevan aviomiehensä kasvot heijastuspinnan kautta, mutta mikäli he tulevaisuudessa kuolisivat ennen kuin "pääsisivät" naimisiin, katsoi heitä peilistä takaisin pääkallo tai itse Kuolema, viikatemies.
Nykypäivänä kerrotaan, että Bloody Marya kutsuttaessa on peiliin ilmestynyt noita, kummitus tai verenpeittämä naishahmo, joko pahansuopa tai hyvää tarkoittava. Hurjimmissa kertomuksissa peiliin ilmestyvä, yliluonnollinen olento on koettanut kurkottaa peilistä ulos kuristamaan kutsujansa tai repimään tämän sielun mukaansa. Bloody Maryn kerrotaan myös raapineen tai kynsineen kutsujansa silmät suoraan tämän päästä, kostoksi siitä, että tämä näki hänet.
Bloody Mary on ollut suosittu aihe myös elokuvissa ja televisiossa, joista haluan jakaa kanssanne pari omaa suosikkiani. Tv-sarja Supernaturalin ensimmäisellä kaudella on yksi jakso omistettu legendalle, jossa Bloody Maryn kolme kertaa lausuva joutuu peiliin ilmestyvän kummituksen silpomaksi. Lisäksi Paranormal Activity -elokuvista pitävänä yllätyin positiivisesti, kun Bloody Maryn legenda "vieraili" elokuvassa numero kolme. Kyseisessä kohtauksessa nuoret Katie ja Kristi lausuivat pahaenteisen Bloody Maryn kolme kertaa pimeässä huoneessa peilin edessä, mutta mitään ei näyttänyt tapahtuvan. Tytöt eivät kuitenkaan huomanneet, että poistuessaan huoneesta jäi sinne seisomaan "varjohahmo", tummana ja uhkaavana. Sai selkäpiin karmimaan.
Nainen legendan takana on Englannin hallitsija Maria I, kuuluisan Tudor-suvun jatkaja hovissa. Maria Tudor hallitsi vuodesta 1553 kuolemaansa saakka, vuoteen 1558. Hän oli saanut ankaran katolisen kasvatuksen äitinsä ja hoitajiensa kautta, ja astuessaan valtaan isänsä Henrik VIII:nen protestanttisten linjausten jälkeen alkoi hän raivokkaasti muovata Englannista jälleen katolilaista maata. Hänen harteillaan kerrotaan olevan ainakin 300 kuolemaa, kun hän määräsi "harhauskoisia" protestantteja poltettavaksi elävältä roviolla. Näin hän sai kutsumanimen Maria Verinen.
Maria I oli todellisen elämän kauhuhahmo, kylvien pelkoa protestanttien keskuudessa julmana ja järkähtämättömänä. Kuitenkin hän taisteli myös omia, henkilökohtaisia demonejaan vastaan, joita olivat onneton rakkaus, lapsettomuus ja lopulta syöpä, joka vei hänet mennessään. Katsoiko häntä viimeisinä päivinä takaisin peilistä kalvakka, riutunut, kuolemalta näyttävä nainen?
Marian legenda jäi elämään, ja tänäkin päivänä joku koettelee onneaan lausumalla hiljaa peilin edessä hämärässä: "Bloody Mary, Bloody Mary, Bloody...".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)