Olen asunut nykyisessä kodissani jo miltei kymmenen vuotta. Tämän ajan kuluessa olen kokenut toinen toistaan oudompia asioita näiden seinien sisällä, ja useimmat tapahtumista ovat edelleen täysin järjen äänen ulottumattomissa. Selittämättömät, yliluonnolliset tapahtumat kiehtovat minua luuytimiäni myöten, mutta olen huomannut, että nykyään kotonani sattuvat tapahtumat eivät välttämättä pelota minua, vaan herättävät välittömästi mielenkiinnon sisälläni. Olen tullut siihen tulokseen, että jos jokin paranormaali voima liikkuukin kotonani, se ei joko yritä tehdä minulle pahaa, tai sen voimat eivät (ainakaan vielä) siihen riitä.
Tapahtumia oli tiiviimmin silloin, kun olin vasta muuttanut kotiini. Nykyään niitä on yhä harvemmin, tai sitten olen vain arjen pyörteistä liian väsynyt havahtumaan niihin. Ehkä olen tottunut. Mutta toissayönä tapahtui jälleen jotain, joka sai minut huomaamaan, kuinka suhtautumiseni yöllisiin ääniin on muuttunut vuosien varrella.
Kuten niin monet äänet ja tapahtumat, tämäkin kävi yön pimeydessä, kun maailma ympärillä oli hiljaa. Heräsin, kun portaistamme kuului voimakas kolahdus. Puolisoni oli ollut iltavuorossa, joten automaattisesti ajattelin äänen juontavan siitä, kun hän nousee portaita yläkertaan ja kolauttaa vahingossa metalliseen kaiteeseen jotain ohimennessään. Olin pian täysin hereillä ja kurkotin ottaa matkapuhelimen käteeni nähdäkseni mitä kello on. Tuolloin ranteessani aina normaalisti killuva gps-urheilukello oli poikkeuksellisesti latauksessa. Matkapuhelimeni nurkassa digitaaliset numerot näyttivät vasta 23:30, olisiko puolisoni jo tullut kotiin?
Samassa portaista kuului raskaita tömähdyksiä, askeleita. Puolisoni oli siis kotona, mutten ollut varma nousivatko vai laskivatko askeleet portaitamme. Päätin nousta ylös ja tervehtiä häntä, käydä samalla vessassa.
Makuuhuoneen ulkopuolella minua oli vastassa pimeys. Tähystin yläkertaan näkisinkö sieltä jonkinlaista valon kajastusta, mutta sankka hiljaisuus värjyi ympärilläni. Oli todellakin korviahuumaavan hiljaista. Kuulin edestäni rapsahduksen, ja säpsähdin hiukan kun kissamme työnsi kylpyhuoneemme oven auki unisen näköisenä. Kuin sekin olisi tullut katsomaan suosikki nukkumapaikastaan saunan lauteilta mitä tapahtuu. Samalla pystyin myös sulkea pois kissan äänien aiheuttajaksi, vaikka sen nelikiloisella elopainolla ei niin kovia ääniä tehtäisikään.
Kissa tuli luokseni ja rapsutin sitä hetken. Se pälyili myös yläkertaan, ja tulin siihen tulokseen, että puolisoni oli pakko olla siellä. Huikkasin heit ylöspäin ja kävin vessassa.
Kun olin valmis, oli hiljaisuus ympärilläni edelleen sankkana kuin verho. Hiljaisin askelin menin kurkistamaan ikkunasta. Jännitys nappasi tiukasti vatsanpohjastani kiinni huomatessani, ettei automme ollut paikallaan. Puolisoni ei siis ollut kotona.
Mikä saattoi aiheuttaa äänet? Oli perjantai yö, asunto oli pimeänä eikä autoa ollut paikallaan. Aloin välittömästi pohtia, olisiko joku murtautunut taloomme, joka näytti ehkä viikonlopun tai talviloman vuoksi tyhjältä? Olen joskus väsymyspäissäni unohtanut lukita oven yöksi, entä jos jälleen tapahtui sama? Asunto olisi ollut helppo kohde varkaalle, sen kuin vain hiipisi sisään herättämättä naapureita. Vannoin hiljaa mielessäni, että vastaisuudessa pidän huolta, että ovet ovat varmasti lukossa.
Mieleeni juolahti myös Littoisissa yli vuoden ajan ihmisten koteihin tunkeutunut "Metsänpeikko". Entä jos täällä liikkuu joku saman tyylinen ihminen? Mieleeni muistui myös karmaiseva tarina opiskeluajoiltani, jonka mukaan erään opiskelijatytön sängyn alla oli asunut koditon mies muutaman päivän ajan. Mies oli päässyt sisään lukitsemattomasta ovesta, piileskellyt tytön sängyn alla kunnes tämä oli mennyt nukkumaan ja sen jälkeen syönyt tytön jääkaapista ruokaa ja siistiytynyt tämän kylpyhuonetiloissa. Vaaratonta, miltei harmitonta, mutta äärimmäisen pelottavaa ja traumatisoivaa.
Minua alkoi pelottaa, mutta rauhoittelin itseäni ajattelemalla, että mikäli tunkeutuja olisi halunnut satuttaa minua, hän olisi tehnyt niin jo. Siispä päätin esittää, kuin en olisi kuullut mitään ja mennä takaisin sänkyyn. Laitoin puolisolleni viestin, jossa kerroin kuulemastani, ja pyysin häntä tarkistamaan kotimme palattuaan. Sängyssäni makasin hiljaa kuulostellen yötä ympärilläni, mutta täydellinen hiljaisuus vallitsi.
Öisin asiat saavat valtavat, jopa naurettavan suuret mittasuhteet. Mielessäni käväisi jopa työntää vanhanaikaisesti tuoli makuuhuoneen kahvan eteen, jotta sinne ei pääsisi kukaan, kunnes tajusin olevani naurettava. Valvoin tunnin ajan kuunnellen jännittyneenä asunnon hiljaisuutta, kunnes päätin, että kyseessä oli vain asuntomme "tavallinen, selittämätön tapahtuma". Kun ajattelin, että kyseessä olisikin ollut vain yliluonnollinen tapahtuma, rauhottui mieleni heti. Suhteessa todelliseen, fyysiseen vaaraan, tuntui paranormaali selitys jopa rauhoittavalta.
Ehkä alan tulla rohkeammaksi yliluonnollisten asioiden äärellä. Tapahtuneen jälkeen minusta alkoi tuntua jopa olevani valmis venyttämään kokemuksiani pidemmälle, sen sijaan että haluaisin pelkojeni vuoksi väistellä yliluonnollisuuksia.
Vaikken tiedäkään, kuinka pitkälle tämä uusi rohkeuteni minua vie tai sammuuko se jo ennen kuin on kunnolla syttynytkään, odotan innolla tulevaa. Vain aika näyttää.
Ja niille, joita kiinnostaa: puolisoni ei löytänyt metsänpeikkoja tai muitakaan tunkeutujia asunnostamme. Olen silti vannonut pitäväni tiukemmin huolta siitä, että ovet ovat lukossa. Fyysisen maailman kauhut ovat jopa minulle liikaa.
Alle listattuna vanhempia blogitekstejäni, joissa olen kertonut kotini tapahtumista:
Hildan tarina
Roger that
Kop, kop, kop...
Pitäisikö minun olla peloissani?
Se mitä tapahtuu yläkerrassa, jääköön yläkertaan
Räyhähenki
Unihalvaus
Kuolleet eivät koputa
Eriskummallisia tosielämän paranormaaleja tapahtumia ja ilmiöitä, otteita elämästäni hämärän rajamailla. Paranormaali/kauhu blogi.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste makuuhuone. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 23. helmikuuta 2020
Ei muumitaloa lukita yöksi
Tunnisteet:
askel,
asunto,
hiljaisuus,
keskiyö,
kissa,
kolahdus,
koti,
makuuhuone,
murtovaras,
ovi,
paranormaali,
paranormaali tapahtuma,
pelko,
pelottava,
portaat,
puoliso,
yliluonnollinen,
yö,
ääni
lauantai 30. maaliskuuta 2019
Roger that
Kuinka monesti olenkaan tänne maininnut kotonani olevasta vaatehuoneesta, jonka liiketunnistin valot syttyvät toisinaan ilman syytä, kuin niihin vaikuttaisi jokin selittämätön energia (edeltävä tekstini aiheesta: Kop, kop, kop...). Hiljattain valojen kanssa tapahtui jälleen jotain täysin uudenlaista, ja haluan jakaa sen kanssanne.
Suurin piirtein kuukausi takaperin, tapahtui systemaattisesti kotonani outoja. Jostain syystä heräsin noin viikon verran joka yö, lähes samaan aikaan yön pikkutunneilla ja tunsin tarvetta siirtyä pois makuuhuoneesta hetkeksi. Joka kerran astuessani keskelle yön synkkää pimeyttä ja suljettuani makuuhuoneen oven perässäni, välähti tutulla tavalla vaatehuoneessamme valot päälle.
Ensimmäisen kerran tämän tapahtuessa hymähdin itsekseni. Ilmiöstä on tullut tuttu, eikä sähkölaitteiden selittämättömät toimintahäiriöt tarkoita suoraan minkäänlaista merkkiä yliluonnollisesta toiminnasta. Edes edellisen kokemukseni jännittävä, jopa ahdistava, tunnelma tuoreena muistissa ei saanut jännitystä sykähtämään sisälläni. Seuraavana yönä reaktioni oli jokseenkin samanlainen, minua huvitti, että sattuma sai yön toistumaan lähes samanlaisena. Kolmantena yönä tapahtumien toistuessa, jähmetyin jo hetkeksi hämmästelemään tilanteen toistuvaa kuviota. Kuinka monta samanlaista yötä voisi enää laskea sattuman piikkiin?
Neljäntenä yönä heräsin jälleen ja lähdin kohti makuuhuoneen ovea. Painoin käteni kahvalle ja odotin hetken, oven raosta ei heijastunut valoa eli vaatehuoneen lamppu ei ollut jo valmiiksi päällä. Astuin ulos ja suljin jälleen makuuhuoneen oven. Odotin hetken, ajattelin käydä hieman ulkona hengittämässä raikasta ilmaa saadakseni paremmin unta. Liikahtaessani uudelleen, syttyivät valot jälleen vaatehuoneeseemme. Olen aikaisemminkin kertonut, ettei liiketunnistimen ole mahdollista mitenkään havaita liikettä makuuhuoneemme edessä, sillä se on syvennyksessä ja välissä on vielä seinää ja portaat yläkertaankin. Tämän lisäksi tunnistin on suunnattu vaatehuoneen perukoille, jotta se ei, ironisesti, syttyisi liian herkästi. Kissa näytti myös nukkuvan koiramme kanssa samalla sohvalla alakerrassa, kuten joka yö, eli senkään liike ei voinut aiheuttaa valojen syttymistä.
Tuona yönä terassille suuntaamisen sijasta, kävelinkin vaatehuoneeseen. Odotin hiljaa, hengittäen hyvin rauhallisesti saanko jotain tuntemuksia tilasta, mutta mitään ei tapahtunut. Joskus, kun valot siellä ovat syttyneet yllättäen, ne myös sammuvat saman tien, kun huoneeseen menee, mutta nyt ei käynyt edes niin. Pelkkä yön hiljaisuus humisi ympärilläni, naurahdin ja poistuin vaatehuoneesta.
En olisi ikinä uskonut, että tuo sama tilanne toistuisi neljänä yönä peräkkäin, ja kun niin kävi vielä viidentenäkin, minua alkoi jo hieman pelottaa. Voiko olla niin, että valot ovat välkkyneet pitkin yötä, ja tämä kaikki on vain hyvin epätodennäköistä sattumaa? Valot eivät välky pitkin päivää, eivätkä yleensä paljon iltaisin tai öisinkään, ja niinpä sattuman todennäköisyys hiipui pois mielestäni jännityksen ottaessa kontrollia. Mistä siis on kyse?
Satuin muistamaan kotonani olevat radiopuhelimet, joista toinen oli joskus mennyt itsestään päälle ja säikäytti melkein hiukset päästäni, kun siitä alkoi kuulua valkoista kohinaa ja tuntemattoman naisen ääntä. Uskoin radiopuhelimen kaapanneen jonkun muun signaalin, mutta en tietenkään voinut saada siihen varmuutta, puhelin hiljeni ja kun avasin yhteyden kysyäkseni "kuka siellä", en saanut vastausta. Nappasin toisen radiopuhelimen käteeni ja napautin sen päälle. Kävelin hiljaa ja jännittyneenä radiopuhelin kädessäni vaatehuoneeseemme, jossa liiketunnistimen sytyttämä kylmän sininen loisteputki värisi valoaan yöhön.
En ole koskaan kokeillut minkäänlaisia "välineitä", joilla voisi yrittää saada yhteyttä tuonpuoleiseen maailmaan, silmiemme ulottumattomissa oleviin energiakenttiin, mutta jostain syystä ajattelin, että mikäli jokin paranormaali voima on saanut lampun syttymään joka yö kuin merkiksi minulle, voi se voima ottaa minuun yhteyttä radiosignaalien avulla. Seisoin hetken vaatehuoneessamme puristaen tiukasti radiopuhelinta otteessani, mutta hiljaisuus oli edelleen korviahuumaava. Jännitys kipristeli vatsani pohjassa ja olin lähes varma, että hetkenä minä hyvänsä kuulen jotain.
Jonkin ajan kuluttua luovutin sydän pamppaillen. Olin ehkä jopa hieman kiitollinen siitä, etten ollut kuullut mitään, en ollut varma olisinko kuitenkaan ollut todellisuudessa tarpeeksi rohkea ja valmis kestämään sen.
Koitti kuudes yö, valot välähtivät jälleen päälle, kun seisoin makuuhuoneen ulkopuolella. Tällä kertaa katsoin suoraan kohti käytävää, johon sininen valo niin tutusti oli joka yönä valaissut avonaisesta liukuovesta. Jännitys nakersi sisälläni, ja tiesin, että tänään otan uudelleen radiopuhelimen mukaani, ja odotan vielä hetken sen jälkeen, kun järkeni on viimeisen kerran käskenyt minua poistumaan.
Saavuin vaatehuoneeseen, ihollani oli kylmiä väreitä. Uskoin sen johtuvan jännityksestä. Radiopuhelin oli hiljaa kädessäni. Vaatehuoneen lamput välähtivät sammuksiin ja uudelleen päälle, niin ne eivät olleet aikaisempina öinä tehneet. Pelko hiipi jumputtamaan takaraivooni. Odotin hetken yrittäen pysyä rauhallisena. Sitten, täysin yllättäen, vaikka siihen olinkin näennäisesti varautunut, radiopuhelin alkoi kohista kädessäni. Jokin yhteys oli muodostunut, mutta en tiedä minne. Voimakas särähdys kertoi yhteyden katkenneen ja tuijotin puhelimen näyttöä peloissani.
Otin muutaman askeleen taaksepäin vaatehuoneessa, aloin epäillä, että uskaltaisin yrittää enää kauemmin. Radiopuhelimen linja särähti taas auki, kova, valkoinen kohina täytti huoneen. Minusta kuulosti siltä, kuin kohinan taustalta kuuluisi viheltävää, kimeää ääntä. Tässä vaiheessa sykkeeni oli varmasti jo reilusti koholla, jokin sisälläni sai minut vakuuttuneeksi, että radiopuhelimesta kuuluneet äänet eivät olleet vain jokin sattumanvarainen, kaapattu radiosignaali. Yhteys katkesi jälleen, yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.
Hiljaisuus laskeutui ympärilleni, mutta kuulin sydämeni hakkaavan ja veren kohisevan korvissani. Jotain oli tapahtunut.
Seitsemäntenä yönä minua jännitti mennä nukkumaan, ja ennen sitä, avasin radiopuhelimen vielä vaatehuoneessamme. Olin laittanut valot päälle sinne itse huitomalla liiketunnistimen edessä kättäni (koska normaalisti se on ainoa tapa saada ne valot syttymään). Tunnelma oli kuitenkin hyvin erilainen, lämmin ja turvallinen. Yöllisten tapahtumien aikoihin, melkein aistin ilmassa sähköä, mutta sekin on kaikki saattanut olla vain unenpöpperöisen mieleni aiheuttaman jännitystilan vuoksi väärin tulkittua tunnelmaa. Joka tapauksessa tuo visiitti vaatehuoneen kautta ennen nukkumaanmenoa sai minut uinumaan kuin murmeli, koko yön halki. En herännyt kertaakaan, en siis tiedä mitä tuona yönä enää tapahtui.
Kun näiden tapahtumien jälkeen heräilin yöllä seuraavia kertoja joko raikkaan ilman toivossa tai vessahädän vuoksi, ei vaatehuoneen valot syttyneet kertaakaan koko yöllisen hereillä olo jaksoni aikana. Ja niin ei ole käynyt edelleenkään. Valot toimivat kuitenkin normaalisti, kun huoneeseen menee ja heilauttaa kädellään ne päälle.
Mikä ihme, outo ja selittämätön seikka sai vaatehuoneen valot syttymään tuon viikon ajan joka yö? Voiko todella olla, että jokin yritti ottaa minuun yhteyttä? Vai voiko sattumalla ratsastaa tämänkin asian yli?
Olen huvin vuoksi, satunnaisesti käynnistänyt radiopuhelimiakin, mutta ne ovat pysyneet hiljaa. Olen pohtinut sitä vaihtoehtoa, että hankkisin jonkin sellaisen välineen, jolla väitetysti voi saada yhteyden paranormaalin rajamaille ja niiden yli. Radiopuhelimen särinä ja taustalta kaikuva, korvia vihlova vihellys ovat tallentuneet muistiini. Jokin äänessä häiritsi minua, jopa piinasi, jonkin aikaa tapahtuman jälkeen. Kuulemassani oli jokin epätoivoinen, ehkä surumielinen sävy. Mutta mitä se tarkalleen ottaen oli?
Ainoa varma asia tapahtuneen suhteen on, että jostain radiopuhelin nappasi signaalinsa. Mutta tuliko se muutaman kilometrin kantaman sisältä omasta ulottuvuudestani? Miksei. Voihan olla, että valojen syttyminen ja viimeisen illan radiopuhelin yhteys oli kaikki vain pienen prosentin sattumakauppaa.
Mutta entä jos näin ei ollutkaan? Puntaroin usein sattuman ja tarkoituksellisuuden kanssa, mutta ehkä todella haluankin vain haastaa itseni - ja teidät - ajattelemaan: entä jos ei ole olemassa sattumia? Entä, jos kaikella tosiaan onkin tarkoitus, jokin syvempi, näkymätön merkitys?
Sanotaan, että henkiolennoille vaatii suuria ponnistuksia saada yhteys elävien maailmaan. Ehkä nämä muutaman päivän ponnistukset saivat sen taas hiljenemään useammaksi viikoksi.
Tai ehkä se sai asiansa kerrottua. Valitettavasti viesti ei vain ollut selkeä.

jännitys,
koti,
liiketunnistin,
makuuhuone,
nukkuminen,
paranormaali,
paranormaali ilmiö,
pelko,
radiopuhelin,
selittämätön,
vaatehuone,
valo,
vihellys,
yö,
ääni
keskiviikko 30. elokuuta 2017
Lasten silmin
Kauhuelokuvat mässäilevät aiheella, joka on loppuunkaluttu lähes jokaisessa genren elokuvassa, jossa vain on lapsia. Niissä on kohtaus, jossa joku (usein toinen vanhemmista tai joku sisaruksista) kuulee lapsen puhuvan jonkun kanssa, mutta huoneessa ei ole ketään. Kun lapselta kysytään kenen kanssa hän keskusteli, antaa lapsi vastaukseksi joko hiljaisuuden, jonkin nimen tai lyhyen lauseen "hän kielsi minua kertomasta". Joissakin elokuvissa kyse on paranormaalista toiminnasta, joissain lapsi kärsii jakautuneesta persoonallisuudesta (dissosiatiivinen identiteettihäiriö) tai sitten hänellä vain yksinkertaisesti on mielikuvitusystävä. Oli kyse mistä tahansa yllä mainitusta, voi tilanne olla jo sellaisenaan äärimmäisen kammottava sivulliselle, joka sattuu tällaisen pahaenteisen keskustelun kuulemaan. Jos soppaan vielä sekoitetaan lapsen käytös, joka poikkeaa "normaalin" lapsen tavanomaisesta toiminnasta, on keitos valmis ja kauhuelokuvan loistoainekset edessämme. Entä, kun näin tapahtuu todellisessa elämässä?
Minulla oli äitini kertoman mukaan tapana puhua unissani. Aikuisiällä se on vähentynyt huomattavasti, mutta jokainen kerta on yleensä ollut samankaltainen: olen syvässä unessa ja saatan hieman liikehtiä, silmäluomeni ovat kiinni, mutta niiden alla saattaa näkyä toimintaa ja mumisen jotain epäselvästi, joskus harvoin sanon selkeitä sanoja tai kokonaisia lauseita.
Kello lähestyi puoltayötä ja äitini oli juuri menossa nukkumaan eräänä lapsuuteni yönä, kun hän kuuli minun ja sisareni huoneesta jutustelua. Keskustelu jatkui tovin, ja äitini tuli siihen tulokseen ettei kyseessä ole normaali puhelu unissani. Hän alkoi epäillä,että olemme hereillä sisareni kanssa ja päätti tulla komentamaan meitä uudelleen nukkumaan. Syksyisen yön pimeys oli imaissut kotitalomme sisälleen, niinpä äitini otti eteisen pöydältä taskulampun matkaansa. Hän sytytti lamppuun valon ja avasi varovaisesti makuuhuoneemme ovea, osoittaen taskulampun valolla tyhjää käytävää, jotta valo ei häikäisisi meitä.
Ovenraosta ei kuitenkaan kuulunut sisareni ääntä, pelkästään minun tasainen ääneni. Keskustelussa tuli taukoja, kuin olisin kuunnellut jonkun muun puhetta. Äitini ihmetteli asiaa ja siirsi varovaisesti taskulampun valokeilan makuuhuoneemme puolelle valaisten lattiaa. Sen tuomassa valossa hän näki kerrossänkymme, jonka alapedillä siskoni nukkui tyytyväisenä ja rauhallisesti. Kohottaessaan katseensa yläpedille hän näki minut istumassa sänkyni jalkopäässä jalat ristissä, katsomassa sängyn toista päätyä kuin siinä kanssani istuisi joku muu. En reagoinut valoon tai avattuun oveen, ja äitini katsoi hetken näkyä pohtien mitä tekisi seuraavaksi. Hän ei saanut puheestani selvää, kuulosti aivan kuin olisin puhunut jotain vierasta kieltä.
Äitini katsoi minuun tiukasti ja komensi minut takaisin nukkumaan. En reagoinut hänen sanoihinsa, vaan jatkoin yksipuolista keskusteluani tyhjyyden kanssa. Kun hän komensi uudelleen hiljenin ja käänsin katseeni mekaanisesti häneen. Tuijotin häntä hetken "tyhjin silmin" kunnes kömmin takaisin sängyn oikeaan päätyyn ja asettauduin takaisin peittoni alle, kiltisti ja kuuliaisesti. Hän odotti kunnes suljin silmäni, sulki sitten oven ja jäi hetkeksi kuuntelemaan yön hiljaisuutta taskulampun valossa. Mitä ihmettä hän oli juuri todistanut?
Myöhemmin tuosta tapahtumasta aloitin myös unissakävelyn, jota en kuitenkaan tehnyt usein. Kun hän kysyi tapahtumista, en koskaan muistanut niistä mitään, kuten unissakävelijät eivät yleensä muistakaan. Olin tuolloin ala-asteikäinen, eikä tapahtumissa ole sinänsä mitään outoa, mutta kun lähden pohtimaan asiaa syvemmältä, jään väkisinkin miettimään kenen kanssa keskustelin, tai luulin keskustelevani, tuona yönä? Miksi noihin aikoihin kävelin unissani?
En tietenkään tiedä tapahtumista muuta kuin äitini kertoman, mikä tekee tapahtuneesta jokseenkin pelottavan asian. Mieleeni palaa muisto tapahtumasta, jonka koin tuona yhtenä lapsuudenyönä kotonani vuosia ennen näitä tapahtumia (lue: Kuudes aisti).
Sanotaan, että lapset aistivat yliluonnolliset asiat herkemmin, sillä he eivät ole vielä tietoisesti lakanneet uskomasta, sulkeneet kuudennetta aistiaan. Joskus katsoin jopa dokumentin lapsista, joiden arkipäiväisiin näkyihin kuuluivat keskuudessamme vaeltavat kuolleiden henget. Se oli jokseenkin kammottavaa ja kylmäävää katsottavaa, lapset eivät edes osanneet pelätä näkemäänsä, mutta moni heidän vanhemmistaan oli pelosta suunniltaan.
Muistan myös aina tarinan, jonka luin Turun linnassa vierailleesta perheestä. Siinä perhe kierteli normaalisti linnaa, ottaen kuvia ja tutustuen historialliseen miljööhön. Perheen tytär muuttui vaiteliaammaksi koko ajan, kunnes lopulta vanhemmat kysyivät mikä tyttöä vaivasi, eikö hän pidä linnasta. Tyttö vastasi ettei linnassa ole mitään vikaa, mutta hän ei pidä siitä että tuo vanha nainen seuraa heitä ja tuijottaa häntä "valkoisilla silmillä". Vanhemmat kavahtivat katsomaan toisiaan ja selkänsä taakse kohti tyhjää käytävää, jonne tyttö osoitti.
Jään väkisinkin pohtimaan, olenko kokenut lapsuudessani enemmänkin paranormaalia toimintaa? Kuka tahansa rationaalisesti ajatteleva sanoisi vaan, että puhuin unissani ja se siitä. Mutta pystyvätkö he todistamaan näin olleen? Entä jos kanssani sängyssäni todella istui joku, jokin?
On selvää, että lapsuuden kodissani on kautta aikojeni tapahtunut selittämättömyyksiä, viimeisimmästä kokemuksestani (lue: Hahmo peilissä) ei edes ole pitkä aika. Talo, tai tontti sen alla, kätkee jonkin salaisuuden. Olenko valmis kaivamaan sen esille?
Luurangot nimittäin eivät ole aina kaapeissa...

kauhuelokuva,
kuudes aisti,
lapsi,
linna,
makuuhuone,
mielikuvitus,
mielikuvitusystävä,
paranormaali,
paranormaali tapahtuma,
syksy,
uni,
unissakävely,
yliluonnollinen,
yö,
äiti
torstai 22. kesäkuuta 2017
Valo kesäyössä
Olen nähnyt kesän aikana melko sekavia unia, joten en ihmetellyt alkuun kun erääseen lapsuudenkodissani nukuttuun uneen sekoittui tutut nuotit. Unen sekavan verhon läpi tunnistin sävelen jostain aikojen takaa, koska sen melodia on leimautunut mieleeni vaikka olen kuullut tuon sävelen vain kahdesti. Viime vuonna kesällä mieleeni palautui jälleen tuo melodia aiheuttaen minulle epätodellisen ja kammottavan olotilan, ja saman se teki taas kun sen iloinen sävel sekoittui uneeni.
Heräsin välittömästi räväyttäen silmäni auki. Sydämeni alkoi välittömästi valmistella taistele tai pakene -reaktiota ja pumpata adrenaliinia kehooni. Aioin juuri hokea itselleni, että tuo selittämätön hyräily, jonka aikaisemmin olen kohdannut (lue tekstini: Kesäillan melodia) on vain unta, kun kuulin sen kantautuvan edelleen korviini vaimeana. Nousin istumaan sänkyni laidalle ravistaen päätäni, oliko mahdollista että unen äänet jatkuivat vaikka olin täysin hereillä?
Hyräily lakkasi yhtäkkisesti ja mieleni täytti jälleen keskellä metsää nukutun kesäyön rauha. Nousin ylös ja lähdin keittiöön juodakseni vettä ja kootakseni ajatukseni. Olin valmis laittamaan kaiken tapahtuneen unen piikkiin. Tarkastelin hämärää taloa, huoneita ja käytäviä, kaikkien muiden nukkuen rauhassa. Vesilasin äärellä päätin, että mitään muuta selittämätöntä ei tänä yönä tapahtuisi, olin univelkainen ja valmis kuittaamaan aimo osan veloista tänä yönä.
Kävellessäni takaisin makuuhuonetta kohti huomasin, että eteiseen oli sytytetty valot. En ollut kulkenut eteisen kautta, en siis ollut sytyttänyt valoja sinne unenpöpperössä. Mistään päin taloa ei kuulunut liikehdintää, ja kaikkien muiden makuuhuoneiden ovet olivat kiinni, näytti siltä ettei kukaan muukaan ollut huvikseen noussut sytyttämään eteiseen valoja sinä lyhyenä aikana, jolloin kulautin vesilasin sisällön kurkkuuni.
Kävelin eteiseen ja valo välähti pahaenteisesti, vanhat tutut kylmät väreet aaltoilivat iholleni. Kuten aikaisemminkin olen kirjoittanut, olen kuullut että valojen välähtäessä astuu kuollut huoneeseen (lue: Räyhähenki). Napsautin nopeasti valot kokonaan pois päältä ja palasin makuuhuoneeseen jokseenkin sekavassa mielentilassa. Valot olivat menneet itsestään päälle katkaisijasta, entä oliko uneeni soljunut hyräily ollut vain sattumaa?
Tarkoittaako tämä sitä, että lapsuudenkotini selittämättömyydet ovat jälleen jatkuneet joidenkin kuukausien tauon jälkeen? Voin varmuudella sanoa, että kukaan perheenjäsenistäni ei yöllä käynyt valoja sytyttämässä, ja kun kysyin heiltä asiasta aamulla olivat hekin yhtä ymmällään.
Kuka, tai mikä, oli saanut valojen katkaisijan painumaan itsestään alas? Oliko sen tarkoitus viestiä minulle jotain?
Tämä oli kokonaan uusi ilmiö, odotan kauhunsekaisella innolla mitä seuraavaksi tapahtuu...

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017
Yöllinen kohtaaminen
Tammikuussa kirjoitin vaatehuoneestamme (lue: Tammikuun tapahtuma), jonka liiketunnistinvalot rävähtivät päälle ilman selitystä. Samaisessa huoneessa on tapahtunut ennenkin outoja, ja koska se on hyvin lähellä makuuhuonettamme ja asuntomme ainoaa wc:tä, aiheuttaa sieltä öisin kuuluvat äänet toisinaan vilunväreitä ja pelkotiloja pahaa aavistamattomalle.
Alkuviikosta yöllisellä vessareissullani näinkin liiketunnistinvalojen välähtävän päälle vaatehuoneen liukuoven alta ja reunoista, tuoden hentoa, sinistä valoa huoneeseen. Muutaman sekunnin ajan näytti siltä, kuin joku liikkuisi huoneessa, valo synnytti aavemaisia varjoja tilaan. Sytytin kattovalon, ja huokaisin helpotuksesta kun huomasin tilan olevan tyhjä. En ole varma, oliko suoranaisesti kyse varjohahmoista, mutta jäytävä tunne takaraivossani ei antanut minun uskoa olevani täysin yksin huoneessa. Palatessani sänkyyn minun oli vaikea saada uudelleen unen päästä kiinni, ja vilkuilin raollaan olevaa makuuhuoneen ovea kuin odottaen näkeväni käytävällä mustan, aineettoman hahmon.
Vaikka olenkin nähnyt lapsena varjohahmon, ei kohdalleni ole sattunut montaakaan kokemusta niistä, ei ainakaan aikuisiällä. Sen sijaan sisareni koki pari vuotta sitten lapsuudenkotimme käytävällä selittämättömän, paranormaalin tapahtuman. Hän näki puolisoani muistuttavan hahmon öisellä vessareissullaan (mainitsin tästä aikaisemminkin tekstissäni Onko siellä joku?). Siinä missä itse kuulen asioita, kohdalleni ei ole lukuisia kertoja sattunut paranormaalia toimintaa, jonka voisin todistaa omin silmin. Sisareni kertoma tarina kuitenkin saa sydämeni lyömään pelosta, jos vaan todistan kuuloaistillani yöllisiä tapahtumia.
Sisareni heräsi yön pikkutunneilla lapsuudenkodissamme mennäkseen vessaan. Hän ei muista nähneensä mitään pelottavaa unta, mutta hän koki olleensa tilanteessa täysin hereillä. Hän astui ulos makuuhuoneesta pimeän, keskellä metsää möllöttävän talon hiljaiseen käytävään ja antoi katseensa tottua yön mustuuteen. Ulkoa loistava pihavalo antoi ikkunasta himmeää valoa, joten oli mahdollista edetä pimeää käytävää pitkin hämäränäön voimin. Lähellä vessaa sisareni kohotti katseensa, ja näki puolisoni seisovan katse lattiaa kohti erään toisen makuuhuoneen oven kohdalla.
Puolisoni oli hiljaa, eikä näyttänyt huomanneen sisareni saapumista. Hän oli hieman kumartuneena alas, sisareni epäili hänen tervehtineen ehkä kissaa jalkojensa juurella. Sisareni tervehti puolisoani hyvissä ajoin, jotta tämä ei säikähtäisi hänen ilmestymistään vierelleen. Puolisoni ei näyttänyt kuulevan tai reagoivan tervehdykseen, joten sisareni yritti uudelleen, hieman kovemmalla äänellä. Etäisyyttä näiden kahden välillä oli kahdesta kolmeen metriä.
Puolisoni hahmo kohotti katseensa ja näytti kääntyvän katsomaan suoraan sisartani, sanomatta kuitenkaan mitään.
Sisareni odotti vastausta, mutta tuolloin, aivan yhtäkkiä hahmo katosi, suoraan hänen silmiensä edessä.
Kauhu iski hyökyaallon tavoin.
Sisareni ryntäsi lähellä olevaan vessaan ja löi huoneen valot päälle, kohdaten kalpeat kasvonsa peilistä. Mitä juuri oli tapahtunut?
Hän toimitti asiansa ja kerättyään hetken rohkeutta, syöksyi takaisin makuuhuoneeseensa, vilkuilematta tyhjiä ja pimeitä käytäviä, peläten näkevänsä jotain. Hän meni takaisin nukkumaan, epätoivoisesti yrittäen keksiä selitystä tapahtuneelle. Minä ja puolisoni olimme tuolloin talossa, mutta aamulla selvisi myös, ettei puolisoni ollut liikkunut yön aikana missään.
Mahdotonta sanoa, mitä sisarelleni tapahtui tuona yönä. Unta, hallusinaatiota vai käytävällä todella seissyt yliluonnollinen varjohahmo?
Vaikka hahmo ei ollut uhkaava, jätti sen ilmestymisen järjettömyys jäljet rationaaliseen sisareeni. Minua kylmää ajatus hahmosta, joka tuntui lopulta kuulevan sisareni äänen ja kääntyvän katsomaan häntä, häviten tämän jälkeen kuin tuhkana tuuleen. Ja yön pimeinä tunteita muistan siitä syntyneet mielikuvat liiankin hyvin.
Valojen välähtely ja öiset kolahdukset ovat oma asiansa, mutta olisinko valmis vaikka tulevana yönä näkemään jonkun seisovan sänkyni päädyssä tai käytävällä matkallani vessaan?
Mahdoton sanoa.
Mutta tuskin.

kauhu,
kauhuntunne,
kokemus,
kolahdus,
käytävä,
lapsuudenkoti,
läsnäolo,
makuuhuone,
paranormaali kokemus,
paranormaali tapahtuma,
pelko,
pimeys,
rationaalinen,
sänky,
varjo,
varjohahmo,
yliluonnollinen,
yö
torstai 12. tammikuuta 2017
Tammikuun tapahtuma
Viime viikolla pari outoa tapahtumaa saivat jälleen kylmät väreet selkääni. Vaatehuoneemme, josta olen aikaisemmin maininnut (viimeisimmän kerran mm. blogitekstissäni Alaskan aaveita), liiketunnistimien valot pamahtivat päälle ollessani huoneen vieressä. Peiliovi huoneeseen oli auki, mutta olemme suunnanneet liiketunnistimen yhteen huoneen kaukaisempaan peränurkkaan, jotta valot eivät syttyisi aina astuessamme huoneeseen. Yleensä tunnistimen edessä joutuu vielä huitomaan kättä mikäli haluaa valoa huoneeseen, herkkä se laite ei missään nimessä ole.
Kun nuo valot viime viikolla jälleen kerran ilman selitystä räpsähtivät päälle, tarkastin automaattisesti lemmikkieni sijainnit, mutta niistä kumpikaan ei ollut lähimaillakaan. Ilmiö jaksaa kummastuttaa minua joka kerran, niinpä sain sanotuksi ääneen "Mitä...", kun valot sammuivat yhtä salamannopeasti ja yhtäkkisesti kuin olivat syttyneetkin. Nyt ne olivat päällä vain kymmenisen sekuntia, vaikka niiden aikaohjauksen mukaan niiden pitäisi olla sytyttyään päällä useita minuutteja.
Tunsin jännityksen nostavan päätään, olin jälleen kerran todistamassa selittämättömyyttä omassa kodissani. Koetin järkeillä kyseessä olevan virtapiikin lähinnä sen vuoksi, että sydämeni alkoi hakata hitusen lujempaa. Silloin samaisesta huoneesta kuului voimakas pamahdus, kuin joku olisi lyönyt seinää nyrkillään. Hätkähdin ja astuin vaistomaisesti taaksepäin. Koiramme jolkotti vierelleni ja tuijotti vaatehuoneen pimeyteen kallistaen päätään. Sekin oli sitä mieltä, että ääni oli kuulunut sieltä, kenties se vielä näki jotain mitä itse en pystynyt ihmisen vaistoillani näkemään. Keräsin hetken rohkeutta ja astuin sitten pimeään huoneeseen, heilutin kättäni liiketunnistimen alla ja se napsautti valot päälle huoneeseen. Kaikki oli niin kuin ennenkin, vaikka silti ei kuitenkaan. Peräännyin huoneesta ja valmistauduin menemään nukkumaan.
Myöhemmin kiinnitin huomiota kissaamme, joka makasi vuoteemme päällä katse kiertäen makuuhuoneemme katonrajoja. Ajattelin sen seuraavan jonkin yöperhosen lentoa, mutta sen tiivis tuijotus sai minut epäilemään. Menin kissan luokse, jonka katse siirtyi makuuhuoneen toisesta ylänurkasta toiseen. Mieleni pohjalle muistui tarina, jonka jaoin kanssanne blogitekstissäni Paranormaalia matkailua: Britannian kummitushotelleja, siihenkin liittyi inhottavalla tavalla katonrajan nurkkaukset. Käännyin katsomaan kattoa ja yritin hahmottaa siellä jotain, edes pienen pientä hyönteistä, mutta katto hohkasi valkoisena ja tyhjänä. Käänsin katseeni takaisin kissaani, joka tuijottikin nyt suoraan hieman selkäni taakse. Yhtäkkiä sen pupillit laajenivat. Käännähdin välittömästi katsomaan taakseni, mutta en nähnyt siellä mitään. Kissa luikahti pois sängyltä jonkin säikäyttämänä ja juoksi piiloon loppuillaksi.
Tuona yönä minun oli vaikea käydä nukkumaan, oudot tapahtumat olivat säikäyttäneet minut. Väsymys vei kuitenkin voiton ja antauduin sängynpohjalle. Juuri kun olin saamassa unen päästä kiinni kuulin, kuinka makuuhuoneen inhottava nariseva kahva päästi tutun valituksensa pimeyteen. Väsynyt mieleni otaksui sen olevan puolisoni.
Hetken päästä silmäni rävähtivät auki ja kurkistin olkani yli ovea, joka oli nyt raollaan eikä kiinni kuten olin sen laittanut, jotta lemmikit antaisivat minun nukkua rauhassa.
Puolisoni oli lähtenyt jo aikoja sitten yövuoroonsa, olin yksin kotona ja makuuhuoneen ovi oli juuri avautunut itsestään.

narina,
ovenkahva,
ovi,
paranormaali,
paranormaali kokemus,
paranormaali tapahtuma,
pelko,
selittämätön,
vaatehuone,
valo,
yliluonnollinen,
ääni
lauantai 26. maaliskuuta 2016
Varjohahmot
Edellisen blogitekstini innoittamana katsoin Netflixistä dokumentin The Nightmare. Dokumentissa eri ihmiset USA:sta kertoivat omista unihalvauskokemuksistaan. En ollut mitenkään vaikuttunut niistä, sillä todella monella kokemukset olivat luultavasti liioiteltuja, ehkä jopa täysin kuvitteellisia, mutta oli dokumentissa muutama antoisakin asia. Suurimpana niistä olivat varjohahmot.
Dokumentissa useat unihalvauksen kokeneet olivat nähneet huoneessa mustan hahmon ääriviivat, mutta hahmo oli ikään kuin kasvoton ja valoton, vain pelkkä synkkä aukko. Kuin varjot, jotka maahan muodostuvat aurinkoisella ilmalla. Takerruin tähän seikkaan sen vuoksi, että useat eri ihmiset yhdistivät nämä varjohahmot unihalvaukseen. Googlailtuani unihalvauskokemuksia paljastui, että muutkin ovat nähneet varjohahmoja makuuhuoneessaan, mutta myös ilman varsinaista liikkumattomuuden tunnetta, joka on olennainen osa unihalvausta.
Minullakin on kokemus varjohahmosta makuuhuoneessani, mistä kerroin ensimmäisessä blogitekstissäni "Kuudes aisti". Kylmät väreet kiirivät selkärangassani kun muistelen yöllä makuuhuoneessani seissyttä hahmoa, joka ei kuitenkaan ollut millään tavalla uhkaava. Useat kuvaavatkin huoneissaan olleita varjohahmoja pelottavina ja karmivina, mutta ei koskaan agressiivisina. Jonkun näkemä varjohahmo on seissyt sängynpäädyssä, ehkä jopa kumartunut nukkujan ylle, mutta ei koskaan koskenut nukkujaan. Toisaalta joku dokumentissa kuvaili kuinka hahmoja oli sängyn ympärillä useampia, ja ne tuntuivat imevän ilmasta onnellisuutta. Tämä mielestäni kuulostaa innokkaan Harry Potter -fanin unelta ankeuttajineen.
Pohdin usein omaa kokemustani unihalvauksesta ja leikittelen ajatuksella, että olisin uskaltanut avata silmäni. Näin päivänvalossa harmittaa etten tehnyt sitä, mutta yön pimeydessä en kadu vähääkään. Olisiko vatsaani painanut, tai sen päälle istunut, ollut varjohahmo? Mahdotonta sanoa, mutta haluan uskoa olevani tarpeeksi rohkea avaamaan silmäni, kun koen vastaavaa uudelleen. Unihalvauksilla on ilmeisesti tapana nimittäin toistua, ja erään nuoria aikuisia koskeneen tutkimuksen mukaan jopa 40 % tutkituista oli kokenut unihalvauksen ainakin kerran.
Unien maailma on muutenkin äärimmäisen kiehtova asia, mutta kun se sekoittuu todellisuuteen ja härnää kaikkia aisteja ja loogisia uskomuksia, on kokemus järisyttävä. Kauhistuttava, jäätävä, karmiva, pelottava, mutta ennen kaikkea ihmistä muuttava, käsityksiä avartava.

ahdistava,
dokumentti,
hahmo,
karmiva,
kokemus,
makuuhuone,
netflix,
painajainen,
paranormaali,
paranormaali kokemus,
pelko,
pelottava,
synkkyys,
uni,
unihalvaus,
varjohahmo,
yö
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)