Hahmo peilissä

Näin jälleen varjohahmon. Ja kyllä, se oli yhtä kammottava kokemus kuin muistin. Miksi juuri nyt? Keskellä kauneinta kesää, kun päivänvaloa on riittämiin ja yötkin vielä tulvillaan hämärää valoa.

Yllätys, yllätys, paranormaali tapahtuma sijoittui lapsuuden kotiini, kun noin viikko takaperin kesäisen sinisellä yötaivaalla loimotti suuri, keltainen täysikuu. Kesäloman alkua oli upea tulla juhlistamaan keskellä metsää sijaitsevaan lapsuudenkotiini, siellä rauha ja luonnonläheisyys antavat minulle uutta energiaa joka kerran. On erikoista, että voin samaan aikaan kokea yhdessä ja tietyssä paikassa sekä niin suurta sisäistä rauhaa, että jäytävää pelkoa, mutta en vaihtaisi hetkeäkään pois. Kesän aikana yliluonnolliset tapahtumat ovat olleet hyvin vähäisiä, joten en uskonut mitään näin "suurta" tapahtuvan.

Heräsin keskellä yötä janoon, suuni oli kuiva kuin autiomaa, joten lähdin suuntaamaan keittiöön. Olin väsynyt, mutta kylmä vesi virkisti minua hieman. Ikkunasta näkyi puiden takaa valtava täysikuu, se lumosi minut hetkellisesti. Pihapiiri oli hiljainen ja se kylpi hämärässä kesäyön valossa. Kaikkialla oli niin hiljaista ja rauhallista, etten alkuun kiinnittänyt huomiota pariin metalliseen kolahdukseen talon eteisestä. Hetkessä muistin kuitenkin taannoisen kerran lapsuuden kodissani, kun eteisen valot olivat syttyneet itsestään, joten lähdin tarkastamaan tilannetta.

Eteisessä on suuri, lattiasta melkein kattoon saakka ulottuva peili. Tunnistin äänten tulleen siitä, sillä olen monta kertaa aiemminkin kuullut saman äänen jonkin osuessa peiliin vahingossa. Tällä kertaa uskoin peilissä olevan jonkinlaista pintajännitettä. Tarkastelin peiliä ja hipoessani sormenpäillä sen kylmää pintaa tajusin, että taustalla näkyi jotain. Sormeni jähmettyivät ja sydämeni alkoi hakata. En uskaltanut siirtää heti katsettani taustaan, mutta näytti siltä, että takanani avautuvalla käytävällä seisoi joku. Tumma hahmo.

Käytävällä oli hämärää, vaikka eteisen ikkunoista tulvikin sisään tummansinistä valoa. Olin hetken jähmettyneenä, pelosta jäykkänä. Taustalla näin, että käytävän tumma hahmo ei liikahtanutkaan. Keräsin rohkeuteni rippeet ja käännähdin ympäri, käteni nousivat suojelevasti eteeni kuin niistä olisi jotain hyötyä jos hahmo olisi päättänyt rynnätä minua kohti. Mutta kohtasin vain tyhjän käytävän.

Käännyin takaisin peiliä kohden, ja voin vannoa, että käytävälle oli myös levinnyt tummansininen heinäkuun yön valo, jota siinä ei aikaisemmin ollut.

Varjohahmo, yhtäkkiä täysin hereillä oleva mieleni viestitti heti, vaikka rationaalinen puoleni sykki sanaa näköharha. Tunsin kuitenkin sisälläni, että eteisen äänet, hahmo peilissä ja edellisen kerran tapahtuma valojen kanssa ei voinut olla sattumaa (lue: Valo kesäyössä). Se ei ollut näköharhaa, vaan jotain ihan muuta.

En nähnyt varjohahmoa tarkasti, joten kuka tahansa epäileväinen voisi uskoa sen johtuneen yöstä, väsymyksestäni tai sadasta muusta "järkevästä" syystä. En ole varma mitä itsekään uskallan asiasta ajatella. Joka tapauksessa en ole hetkeen kokenut mitään yhtä pelottavaa, ja tiedän, ettei tumma hahmo käytävällä ollut mielikuvitukseni tuotetta.

Sillä vaikka minulla vilkas mielikuvitus onkin, niin se ei ole mitään muuta kuin juuri sitä. Mielikuvitusta. Pääni sisällä. Eikä hahmot mielikuvituksestani herää henkiin ja astu todelliseen elämään.

Olen aina vihannut kauhuelokuvien teennäistä kattausta, jossa peilin edessä muina miehinä tai naisina touhuava päähenkilö näkee jotain karmivaa heijastuvan peilistä, mutta kun hän kääntyy, sitä ei olekaan hänen takanaan. Kyseessä on niin pohjaan asti kaluttu aihe, etten olisi uskonut tällaista tapahtuvan oikeasti. Se on liian tyypillistä, liian mautonta.

Mutta näyttää siltä, että tarinat, jopa kauhuelokuvat, ammentavat aiheensa todellisesta elämästä...

Tunnen pienen pelon vihlaisun kun annan itseni hetken aikaa ajatella mitä tuleva syksy tuokaan tullessaan...

Yöllinen kohtaaminen

Tammikuussa kirjoitin vaatehuoneestamme (lue: Tammikuun tapahtuma), jonka liiketunnistinvalot rävähtivät päälle ilman selitystä. Samaisessa huoneessa on tapahtunut ennenkin outoja, ja koska se on hyvin lähellä makuuhuonettamme ja asuntomme ainoaa wc:tä, aiheuttaa sieltä öisin kuuluvat äänet toisinaan vilunväreitä ja pelkotiloja pahaa aavistamattomalle.

Alkuviikosta yöllisellä vessareissullani näinkin liiketunnistinvalojen välähtävän päälle vaatehuoneen liukuoven alta ja reunoista, tuoden hentoa, sinistä valoa huoneeseen. Muutaman sekunnin ajan näytti siltä, kuin joku liikkuisi huoneessa, valo synnytti aavemaisia varjoja tilaan. Sytytin kattovalon, ja huokaisin helpotuksesta kun huomasin tilan olevan tyhjä. En ole varma, oliko suoranaisesti kyse varjohahmoista, mutta jäytävä tunne takaraivossani ei antanut minun uskoa olevani täysin yksin huoneessa. Palatessani sänkyyn minun oli vaikea saada uudelleen unen päästä kiinni, ja vilkuilin raollaan olevaa makuuhuoneen ovea kuin odottaen näkeväni käytävällä mustan, aineettoman hahmon.

Vaikka olenkin nähnyt lapsena varjohahmon, ei kohdalleni ole sattunut montaakaan kokemusta niistä, ei ainakaan aikuisiällä. Sen sijaan sisareni koki pari vuotta sitten lapsuudenkotimme käytävällä selittämättömän, paranormaalin tapahtuman. Hän näki puolisoani muistuttavan hahmon öisellä vessareissullaan (mainitsin tästä aikaisemminkin tekstissäni Onko siellä joku?). Siinä missä itse kuulen asioita, kohdalleni ei ole lukuisia kertoja sattunut paranormaalia toimintaa, jonka voisin todistaa omin silmin. Sisareni kertoma tarina kuitenkin saa sydämeni lyömään pelosta, jos vaan todistan kuuloaistillani yöllisiä tapahtumia.

Sisareni heräsi yön pikkutunneilla lapsuudenkodissamme mennäkseen vessaan. Hän ei muista nähneensä mitään pelottavaa unta, mutta hän koki olleensa tilanteessa täysin hereillä. Hän astui ulos makuuhuoneesta pimeän, keskellä metsää möllöttävän talon hiljaiseen käytävään ja antoi katseensa tottua yön mustuuteen. Ulkoa loistava pihavalo antoi ikkunasta himmeää valoa, joten oli mahdollista edetä pimeää käytävää pitkin hämäränäön voimin. Lähellä vessaa sisareni kohotti katseensa, ja näki puolisoni seisovan katse lattiaa kohti erään toisen makuuhuoneen oven kohdalla.

Puolisoni oli hiljaa, eikä näyttänyt huomanneen sisareni saapumista. Hän oli hieman kumartuneena alas, sisareni epäili hänen tervehtineen ehkä kissaa jalkojensa juurella. Sisareni tervehti puolisoani hyvissä ajoin, jotta tämä ei säikähtäisi hänen ilmestymistään vierelleen. Puolisoni ei näyttänyt kuulevan tai reagoivan tervehdykseen, joten sisareni yritti uudelleen, hieman kovemmalla äänellä. Etäisyyttä näiden kahden välillä oli kahdesta kolmeen metriä.

Puolisoni hahmo kohotti katseensa ja näytti kääntyvän katsomaan suoraan sisartani, sanomatta kuitenkaan mitään.

Sisareni odotti vastausta, mutta tuolloin, aivan yhtäkkiä hahmo katosi, suoraan hänen silmiensä edessä.

Kauhu iski hyökyaallon tavoin.

Sisareni ryntäsi lähellä olevaan vessaan ja löi huoneen valot päälle, kohdaten kalpeat kasvonsa peilistä. Mitä juuri oli tapahtunut?

Hän toimitti asiansa ja kerättyään hetken rohkeutta, syöksyi takaisin makuuhuoneeseensa, vilkuilematta tyhjiä ja pimeitä käytäviä, peläten näkevänsä jotain. Hän meni takaisin nukkumaan, epätoivoisesti yrittäen keksiä selitystä tapahtuneelle. Minä ja puolisoni olimme tuolloin talossa, mutta aamulla selvisi myös, ettei puolisoni ollut liikkunut yön aikana missään.

Mahdotonta sanoa, mitä sisarelleni tapahtui tuona yönä. Unta, hallusinaatiota vai käytävällä todella seissyt yliluonnollinen varjohahmo?

Vaikka hahmo ei ollut uhkaava, jätti sen ilmestymisen järjettömyys jäljet rationaaliseen sisareeni. Minua kylmää ajatus hahmosta, joka tuntui lopulta kuulevan sisareni äänen ja kääntyvän katsomaan häntä, häviten tämän jälkeen kuin tuhkana tuuleen. Ja yön pimeinä tunteita muistan siitä syntyneet mielikuvat liiankin hyvin.

Valojen välähtely ja öiset kolahdukset ovat oma asiansa, mutta olisinko valmis vaikka tulevana yönä näkemään jonkun seisovan sänkyni päädyssä tai käytävällä matkallani vessaan?

Mahdoton sanoa.

Mutta tuskin.

Kun aika seisahtuu

Aika on ihmeellinen, ihmisen luoma käsite. Monesti lukee tai kuulee tarinoita todellisesta elämästä, kun aika on kirjaimellisesti pysähtynyt itse Kuoleman korjatessa satoaan. Seinällä vuosikausia sinnikkäästi tikittänyt kello pysähtyy tismalleen samalla hetkellä kun ihminen luovuttaa taistelunsa ja vetää viimeisen hengenvetonsa. Myös Iltasanomat uutisoi tällä viikolla tästä aiheesta, hakien järkiperäistä lähestymistapaa aiheeseen. Iltasanomien lukijoiden kommentit jutun jälkeen käyvät myös vaihtoehdon jos toisenkin läpi tämän ilmiön syyksi. Haluan nyt pureutua tähän äärimmäisen mielenkiintoiseen asiaan hieman tarkemmin.

Kautta maailman on uutisoitu vedettävien seinäkellojen, pattereilla toimivien rannekellojen tai vaikkapa sähköllä tikittävien radiokellojen toiminnan häiriintyvän kun joku huoneessa kuolee. Joskus kello ei ole edes samassa huoneessa kuolevan kanssa, vaan pitkään sairaalassa huonossa kunnossa olleen isoisän rannekello pysähtyy kotona samaan aikaan kun hänen kuolinaikansa julistetaan, tai kotona rauhallisesti nukkuvan pojantyttären kelloradio käynnistyy ja täyttää huoneen valkoisella melulla, kunnes numerot sen näytöllä alkavat vilkkua tuota kohtalokasta kellonlukemaa isoisän viimeisestä hetkestä. Mitä tuolloin tapahtuu ja ennen kaikkea - miksi niin käy?

Iltasanomien artikkelissa muutama lukija kertoo oman tarinansa ja kelloseppä Toni Pietilä vastaa kysymykseen rationaalisesti. Hänen mukaansa henkisen maailman asiat eivät kelloihin vaikuta, vaan ne pysähtyvät vain ja ainoastaan kun niihin tulee vikaa, tai kun jouselta loppuu voima. Hän uskoo, että kellot noudattavat puhtaasti fysiikan lakeja, ja niiden pysähtymiselle löytyy aina syy jos vaan tarpeeksi tarkasti sitä haetaan. Mielestäni Pietilän kuvaamat seikat eivät pysty poissulkemaan vaihtoehtoa yliluonnollisesta, on hyvin epätodennäköistä, että kelloon iskee vika tai fysiikan lait puuttuvat peliin juuri samalla hetkellä, kun kuolema on lähellä. Niin voisi käydä toisinaan, mutta näitä tapauksia käy melko usein.

Kaikista mielenkiintoisimmat pohdinnat käydään artikkelin kommenttiosastolla, jossa ensimmäinen kommentti (vanhimmasta alkaen) kuvailee kellon pysähtyvän koska ihmisestä purkautuu valtava määrä energiaa tämän kuollessa. Kommentoijan mukaan tämä energiapurkaus pysäyttää kellon. Päälle kaksituhatta ihmistä on tykännyt EnergyManin kommentista, ja päälle kaksituhatta ihmistä unohtaa, että aina tuo pysähtynyt kello ei ole samassa huoneessa kuolevan kanssa. Entäpä se seikka, että mikäli energiapurkaus pysäyttäisi kellon, eikö niin kävisi joka kerran kun ihminen kuolee ja huoneessa on kello läsnä? Jos energia on se, mikä pitää meidät elossa, liikkeessä, ja sen määrä on noin valtava, eikö esimerkiksi teurastamolla olisi mahdotonta olla kelloja? Siellä purkautuva energia olisi tämän teorian mukaan jotain käsittämättömän suurta. En ole koskaan käynyt teurastamolla, mutta uskon että sielläkin on kelloja. Antaa ajattelemisen aihetta.

Kommenteista heijastuu myös matemaattinen aspekti asiaan. Moni jaksaa mainita, että tunti- ja minuuttiviisarilla on vain 720 vaihtoehtoista pysähtymispaikkaa. Tottahan tuo, mutta jättää silti vaihtoehdon todennäköisyyden hyvin pieneksi. Ja tämä seikka koskee vain kerran vuorokaudessa tai kahdessa vedettävää kelloa. Patterilla toimivan kellon todennäköisyys pysähtyä omistajansa kuolemanhetkellä on vielä tuotakin pienempi ja lähes laskemattomissa. Onhan se toki mahdollista, että patterit loppuvat juuri samalla minuutilla, ja niinkin on varmasti käynyt. Mahdollista, mutta erittäin, erittäin, epätodennäköistä.

Suosittu selitys on myös sattuma, ja sen tiliin voikin laittaa tässä maailmassa melkein mitä vaan. Varmasti sattumallakin on joissain tapauksissa ollut sormensa pelissä, mutta muistakaamme, että näitä selittämättömiä kellonpysähdyksiä kuoleman hetkellä käy melko usein. Aiheesta on kirjoitettu kirjoja, artikkeleja ja siitä keskustellaan sukukokouksissa joko tosissaan tai puolileikillään. Eikö koko käsite "sattuma" edellytä tapahtuman olevan erittäin harvinainen, ehkä jopa täysin yllättävä tekijä?

Entä jos hetken aikaa leikittelemme ajatuksella, että tietyn ihmisen kuolemalla todella on osuutta kellojen pysähtymiseen. Että jollain tapaa aika, joka on aikaisemmin sanellut ihmisen elämän, konkreettisesti pysähtyy, koska ihminenkään ei ole enää siihen sidottu. Se voi olla viesti kuolleelta tai merkki, mutta se voi myös viitata ajattomuuteen, johon hän on siirtynyt. Kiehtovaa, mutta en tietenkään voi todistaa asian puolesta tai sitä vastaan, jokaisen on itse päätettävä mihin uskoa.

Omassa elämässäni en ole kiinnittänyt ilmiöön huomiota, enkä osaa sanoa onko se osunut kohdalleni. Kerroin läheisimmästä tietämästäni tapauksesta blogitekstissäni Mahonkikaappi, jossa kahvilanpitäjä kertoi kellon pysähtyneen miehensä kuolinaikaan, mutta vasta kuoleman jälkeen, muiden kaapin läheisyydessä tapahtuvien outojen seikkojen yhteydessä.

Oli kyseessä sitten energia, matemaattinen osuma pieneen todennäköisyyteen, sattuma tai yliluonnollinen selitys, toivon todella, että poistuessani tästä maailmasta saan kellon pysähtymään samalla hetkellä. Vaikka asiaa miten tahansa kääntelisi ja siihen löytyisi täysin todistettavissa oleva rationaalinen selitys, niin onhan tuo selkäpiitä jännittävästi kutitteleva asia.

Meille aikaan sidotuille se muistuttaa myös siitä, että jonain päivänä viisarit pysähtyvät meille kaikille.