Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuolemantauti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuolemantauti. Näytä kaikki tekstit

tiistai 29. kesäkuuta 2021

Varoitus

Muutatte noidan taloon.

Niin heille sanottiin, mutta he vain kohauttivat olkiaan asialle. Elettiin 1800-luvun loppua, keskiaikaiset noitavainot olivat jääneet jo kauas taakse, ja usko "pakanallisiin", yliluonnollisiin voimiin ja olentoihin oli hiipunut ajan saatossa. Varoitus kuitenkin puistatti etenkin perheen äitiä, joka oli viimeisillään raskaana.

Uusi koti oli tilava ja kaunis puutalo pienessä, idyllisessä maaseutumiljöössä, kylässä, jossa kaikki tunsivat toisensa läheisesti ja ketään ei jätetty yksin. Tai näin perhe uskoi. Muuton jälkeen he kuitenkin oppivat karvaasti, että kukaan ei uskaltanut astua jalallaan heidän kotinsa pihapiiriin.

Perheen äiti, seitsemännestä raskaudestaan väsyneenä, selvitti kyläläisten tuntemuksia, ja sai ykskantaan vastaukset, että talossa aikaisemmin asunutta naista pidettiin todella pahaenteisenä, saatanallisia rituaaleja suorittavana noitana, ja häntä oltiin vältelty viimeiseen asti. Talo oli jo tovin ollut tyhjillään, ja talossa asuneen naisen kaukainen serkku oli lopulta hoitanut myynnin eteenpäin.

Perhe tarvitsi tämän talon ja sen tilukset, mutta vasta muuton jälkeen heille selvisi todellinen syy, miksi talo oltiin myyty pilkkahintaan. Perheen isä kielsi vaimoa jatkamasta asian tonkimista, ja kuuliaisena ihmisenä vaimo teki niin. Hän ei kuitenkaan koskaan saanut epäilystä ja pelkoa ravisteltua sisältään.

Noita. Ei mikään pääsiäisen aikaan luudalla lentelevä varismaisesti käkättävä vanha eukko, vaan synkkä, hiljainen ja karmealla tavalla läsnäoleva ihminen. Toimien muihin kyläläisiin nähden poikkeuksellisesti joko sosiaaliselta käytökseltään tai kotioloissaan, mutta jokin silti nostatti kyläläisten pelon hänen lähellään.

Hän kuoli, niin sanotaan. Ruumista ei koskaan löydetty, tai ainakaan sen siunaamisesta haudan lepoon ei ole jäänyt merkintöjä. Sen sijaan perheen kuuden lapsen viimeiset siunaukset löytyvät kirkonkirjoista.

Nämä kaikki kuusi lasta kuolivat perheen asuessa kyseisessä talossa. Osa kulkutauteihin, yksi pelto-onnettomuudessa. Yksi epäonnekas hukkui kotimatkallaan matalaan ojaan sadan metrin päähän kotitalostaan ja yksi katosi. 1800-luvun lopussa oli edelleen surullisen todellista, että kaikki lapsista eivät välttämättä selviytyisi aikuisikään saakka, mutta muutaman vuoden sisällä eri syihin menehtyi niin monta perheen lasta, että perheen äiti ei enää kestänyt. Perhe muutti ja vei ainokaisensa, noidan talossa syntyneen pikku tytön mennessään. Taloa ei enää myyty, vaan se jätettiin lahoamaan sijoilleen.

Tämä tarina on totta, ja löytyy omasta sukuhistoriastani. Perhe, jota varoitettiin muuttamasta noidan taloon. Perhe, joka ei uskonut varoitusta. Perhe, joka menetti miltei kaikki lapsensa muutaman vuoden sisällä muutosta.

Kuullessani tämän palan historiaani, kylmät väreet kiipivät käsivarsiani pitkin saaden sydämeni lyömään kovemmin. Joskus yliluonnollisia kykyjä harjoittavia ihmisiä on lähempänä meitä, kuin edes uskallamme ajatella. Jokaisen historiasta löytyy noitatarina, mutta siitä, onko kyseessä mahdollisesti paikallinen kylähullu, oikeasti mielisairas ihminen vai todellinen, paranormaaleihin asioihin sekaantunut kanssakulkijamme, en voi ottaa kantaa. Noituus on välähtänyt elämässäni niin sukuhistoriassani kuin lapsuudenkotini lähellä liikkuvissa tarinoissa. En ole, edes lapsuudenmaisemiini muuton jälkeen, uskaltanut vierailla Verivalkamalla. On turvallisempaa olla kotonaan autuaan tietämättömänä synkästä voimasta, joka saattaa olla haudattuna sinne, odottaen oikeaa hetkeä päästä pinnalle.

Tästä noidan taloon muuttaneesta perheestä luki vielä sukukirjoissa outo merkintä, että tämä heidän kadonnut tyttärensä olisi katoamispäivänään sitonut punaisen satiininauhan hiuksiinsa, ja että tämä satiininauha olisi päivien sisällä katoamisesta löytynyt talon ulko-oven edestä.

Tietojen mukaan perheen äiti sairastui pian muuton jälkeen ja menehtyi. Mies meni uusiin naimisiin hiukan myöhemmin, ja perheen nuorin tyttö sopeutui uuteen elämäänsä. Mainintoja noituudesta ei ole tässä sukuhaarassa enää myöhemmin, mutta kysymyksiä herättäviä kuolemantapauksia esiintyi edelleen satunnaisesti tähän päivään saakka.

Eräs vanhempi sukulaiseni, joka on perehtynyt sukuhistoriaamme, sanoi kuin olisi itsestään selvää, että tuon kyseisen perheen olisi vain pitänyt muuttaa johonkin toiseen taloon, noita kun ei tykännyt että hänen taloonsa muutettiin. Nykyään talon sijaintia ei tiedetä tarkalleen, sillä se syttyi palamaan, tai sytytettiin, joko vuoden 1918 sisällissodan levottomuuksien aikaan tai muussa yhteydessä, mutta vuoteen 1920 mennessä talosta ei enää ollut jäljellä merkkiäkään. Tuolla alueella on jo uusia taloja ja onkin kiehtovaa, että erästä kohtaa tuolla alueella nimitetään paikallisten keskuudessa Ruttometsäksi. Puiden joukkoon metsän siimekseen kun tuppaa muodostumaan kuivunut ympyrä.

Voiko olla sattumaa, että myös aikaisemmin mainitsemassani Verivalkama-blogitekstissäni yhdistin kuivuneen ympyrän noituuteen?

En voi jälleen kerran todeta asiasta paljoa, mutta aikaisemminkin kirjoittamani lausahdus sopii tähän yhteyteen:

Entä, jos sattumia ei olekaan?

Niin syvät jäljet tämä pala sukuhistoriaani kuitenkin on minuun jättänyt, että mikäli minulle talokauppojen yhteydessä annettaisiin tietoon jotain pimeään paranormaaliin toimintaan liittyvää, en tekisi kauppoja.

Tarinan perheen äiti olisi todennäköisesti asiasta kanssani samaa mieltä.





tiistai 25. heinäkuuta 2017

Syntynyt kuolemaan

Sukeltaminen muinaisiin yliluonnollisiin uskomuksiin ja tarinoihin on mielestäni aina yhtä kiinnostavaa. Jokaisella on jokin tarina kerrottavanaan, vaikka sen alkujuuret olisivat sukupolvien päässä. Ei ole pitkäkään aika siitä kun ihmiset uskoivat avoimesti yliluonnollisiin olentoihin, kuten noitiin ja maahisiin, keijuihin ja metsänhenkiin. Isovanhempamme olisivat varmasti voineet kertoa meille omista vanhemmistaan tai isovanhemmistaan, jotka jättivät puuroa saunatontulle, tekivät "taikoja" paremman sadon vuoksi tai kiipeilivät keskellä peltoa nököttävän valtavan, jättiläisen heittämän kiven päällä. Muinaiset uskomukset ovat kansanperinnettä, osa meidän jokaisen historiaa. Osa tarinoista on saanut väriä kylkiinsä ajan kolhuissa, osa on unohtunut täysin, mutta on myös niitä tarinoita, jotka voivat mitä todennäköisimmin olla yhtä totta kuin tänä päivänä sattuvat yliluonnolliset, selittämättömät tapahtumat.

Sain hiljattain käsiini erittäin mielenkiintoisen kirjan nimeltään Myytillisiä tarinoita (Simonsuuri & Tuomi, SKS, Hansaprint 2017). Kirjaan on koottu tarinoita ja uskomuksia ns. vanhalta kansalta ja ne on jaettu paikkakunnittain. Kirja sisältää niin kummitustarinoita kuin kuoleman kohtaamista, ja on kannesta kanteen mielenkiintoista luettavaa. Eräs tarina karmi yksinkertaisella tavalla, sillä se muistutti minua eräästä esi-isiemme ja -äitiemme järkyttävästä uskomuksesta.


Tarina on alkujaan Iisalmesta ja siinä kerrotaan erään talon palveluspiiasta, joka oli saanut "kuolemantaudin". Piika kärsi valtavista kivuista ja oli jo muuttunut täysin puhumattomaksi. Hän kynsi vuoteensa vieressä olevaa puuseinää juuri hetkeä ennen kuolemaansa. Kun elämä oli hiipunut hänestä pois, siivosivat muut hänen kuolinvuoteensa ja tarkastivat piian seinälle aiheuttaman vahingon. Piika, joka ei eläessään ollut lukenut tai kirjoittanut sanaakaan, oli kuolinhoureissaan raapinut kynsillään seinään tekstin: "Olen tehnyt lapsen ja tappanut sen".


Eriskummallisen tapauksesta tekee juuri se, että piika jonka ei tiedetty osaavan lukea tai kirjoittaa, tunnusti karmealla tavalla lapsenmurhan vetäessään viimeisen kerran henkeään. Miten hän onnistui siinä? Tuntuu epätodennäköiseltä, että hän olisi koko elämänsä salannut luku- ja kirjoitustaitonsa, miksi kukaan tekisi niin? Se on kuitenkin kaikista järkevin selitys, vaikkei tee piian tunnustamasta rikoksesta yhtään vähemmän kammottavaa. Entäpä jos hetken ajattelemme kuolemanhetken aikana tapahtuneen jotain selittämätöntä, jotain paranormaalia. Mikä sai piian tunnustamaan, ja miten hän onnistui siinä? Saiko hän kenties apua?


Muinainen uskomus, jonka tämä Iisalmesta kotoisin oleva tarina kuolinhetkestä kirvoitti mieleeni, on uskomus vaihdokkaista. Vaihdokkaat olivat lapsia, joiden uskottiin olevan pahan olennon vaihtamia lapsiolentoja oikean lapsen tilalle. Vaihdokkaan tunnisti siitä, että lapsi oli jollain tapaa hidasälyinen tai oudon näköinen. Suomessa uskottiin maahisten tai metsänhenkien vaihtavan "normaalin lapsen" vaihdokkaaksi, muualla Skandinaviassa näin tekivät myös peikot. Vaihto tapahtui yleensä vauvaiässä ennen lapsen ensimmäistä ikävuotta.


Vaihdokaslapsia saatettiin yrittää vaihtaa takaisin "omaan lapseen" jättämällä vauva metsään. Metsässä maahinen, metsänhenki tai peikko saattaisi vaihtaa vaihdokkaan takaisin yön aikana. Vaihdokaslapsia myös surmattiin ja heitä jopa työnnettiin kuumiin uuneihin, jotta he "paranisivat". Kaikkien toimenpiteiden seurauksena vaihdokkaat yleensä menehtyivät.


Minua kylmää syvemmältä kuin koskaan aikaisemmin ajatella sitä tietämättömyden synnyttämää julmuutta, jonka seurauksena useat vauvat menettivät henkensä yksin metsässä nälkään, janoon, kylmään tai petoeläinten hampaisiin. Puhumattakaan niistä pahaa aavistamattomista ihmisenaluista, jotka syntyivät vain kuolemaan kuumassa uunissa, tai tullakseen jollain toisella yhtä karmivalla tavalla surmatuksi. Sanani eivät riitä.


Iisalmen tarinan piika surmasi oman, vastasyntyneen vauvansa. Emme saa koskaan tietää miten hän sen teki, miten hän salasi raskautensa, kuinka hän synnytti lapsen, mutta voimme vain kuvitella vastasyntyneen hädän.


Jättikö piika pienen ihmisalun metsään, kuten ennen vaihdokaslapsia jätettiin? Hautasiko hän tämän elävältä vai tukehduttiko heti pienen synnyttyä?


Jokainen vaihtoehto tuntuu liian kammottavalta ajatella.


En usko kaikkia selittämättömyyksiä tai tarinoita hirviöistä ja kummituksista, mutta yksi asia on varma: maan päällä kävelee lukuisia ihmishirviöitä. Niin oli ennen ja niin on edelleen tänäkin päivänä.