Valvon untasi

Olen niin tottunut kotini sisältä kuuluviin ääniin, etten välttämättä edes kiinnitä niihin pienessä mittakaavassa suuremmin huomiota enää. Joskus, kun olen tuntenut oloni uhatuksi, on asia toisin. Aloin pohtia asiaa todella viime yönä herättyäni lattialautojen narinaan, jota kuului arvioltani kolmen askeleen verran. Kun kyseessä oli vain tutut äänet, vaikkakaan niille ei ollut mitään havaittavaa selitystä, tunsin oloni silti rauhalliseksi. Olen oppinut ajattelemaan, että kodissani olen turvassa ja äänet ovat joko vanhan talon natisevaa valitusta tai jos kyse on jostain paranormaalista, se ei ole ainakaan vielä yrittänyt vahingoittaa ketään.

Viime yönä kuitenkin kuulin, kuinka hyvin pian lattian narahtelun jälkeen ilman halkoi mekaanisempi ääni. Värisevä ja vaimea helähdys, kuin matkapuhelimen merkkiääni. Se sai minut havahtumaan ja terästämään aistejani. Puolisoni nukkui, samoin lemmikkimme, mutta minä olin yhtäkkiä täysin hereillä.

Yöllä ei saisi päästää koskaan ajatuksiaan laukalle, mutta tuolla hetkellä minä tein sen virheen. Mieleeni ponnahti mielikuva tunkeutujasta, joka ei olisikaan yliluonnollista alkuperää, vain täysin lihaa ja verta kuten minäkin. Tämän jälkeen muistin urbaanin legendan opiskeluajoiltani. Siinä eräs opiskelijatyttö oli elänyt tavallista elämää, herännyt aamulla, mennyt kouluun, käynyt illalla töissä tai opiskellut, mennyt nukkumaan ja herännyt toistamaan samat rutiinit uudelleen. Eräänä päivänä tyttö oli kuitenkin havainnut, että hänen jääkaapistaan tuntui katoavan ruokaa. Alkuun hän tietenkin ajatteli, ettei itse muista oikein mitä siellä on ollut, mutta tarkasteltuaan asiaa vielä päivän hän vakuuttui asiasta.

Hän ei ollut varma miten suhtautua asiaan, mutta näytti siltä, että joku kävi hänen asunnossaan varkaissa. Niinpä hän soitti poliisille, jotka tytön yllätykseksi neuvoivatkin häntä poistumaan rauhallisesti asunnosta herättämättä huomiota, partio olisi matkalla. Partion saavuttua ei kulunut kuin tovi, kun he löysivät kodittoman miehen tytön sängyn alta.

Selvisi, että mies oli majaillut tytön luona jo jonkin aikaa, hyödyntäen tarpeidensa täyttämiseen ajat, jolloin tyttö oli poissa tai nukkumassa. Mies oli asunut tytön sängyn alla. Hengittäen siellä silloin, kun tyttö vain muutaman kymmenen sentin päässä alkoi vajota syvempään uneen. Urbaani legenda ei kerro sitä, mikä saa kylmät väreet vilistämään holtittomasti selkäpiitäni pitkin - saattoiko mies nousta yöllä sängyn vierelle seisomaan ja tuijottamaan nukkuvaa tyttöä tämän ollessa kaikkein haavoittuneimmillaan.

Olin itsekin vain parikymppinen opiskelija, kun kuulin tämän tarinan ensimmäistä kertaa. Asuessani yksin minua kammotti se niin sydänjuuriani myöten, että hetken aikaa minun oli varmistettava, että pienen yksiöni jokainen kolkka oli vapaa tunkeutujista ja että ulko-ovi oli varmasti lukossa ja vielä varmuusketjulla sinetöity.

Myöhemmin elämässäni törmäsin todellisiin artikkeleihin ja turvakameravideointeihin kotien sala-asukeista, ja ymmärsin, että urbaani legenda onkin ennemmin tositapahtumiin perustuva tarina kuin täysin tuulesta temmattu turina. Jokin on kuitenkin irvokkaan vääristyneellä tavalla vialla ajatuksessa, että kodin rauhalliseen turvasatamaan on tullut joku kutsumaton vieras, vieläpä jäädäkseen. Kuinka paljon he näkevät ja kuulevatkaan päivän aikana? Mitä heidän päässään liikkuu, sillä jotenkaan en usko tällaisien luvattomien asukkien ajattelevan täysin selväjärkisesti.

Reilu vuosikymmen sitten Manhattanilainen Joe Cummings huomasi jääkaapistaan katoavan ruokaa ja keittiön lavuaarin haisevan virtsalta. Hän viritti valvontakameran, josta paljastuva näky oli karmivaa katsottavaa. Siinä hintelä nainen laskeutuu yön hämärässä Joen keittiön yläkaapista ja alkaa toimittaa asioitaan keittiössä hyödyntäen lavuaaria ja valiten syötävää jääkaapista. Lopulta nainen palaa takaisin kaappiin. Poliisit saivat naisen kiinni ja päättelivät, että tämän on täytynyt asua Joen kaapissa jo ainakin kaksi viikkoa. He uskoivat naisen aikomuksena olleen ensin ryöstää Joen asunnon arvotavarat, mutta tilaisuus oli tehnyt naisesta sala-asukin.

Youtubesta löytyy Joen itsensä julkaisema alkuperäisvideo tästä tunkeilijattaresta ja kuinka hän kammottavalla, varovaisella tavalla laskeutuu alas kaapista herättämättä minkäänlaista huomiota. Kuin häntä ei todella olisi olemassa, tai kuin hän olisi aave.

Olemme niin haavoittuvaisia yöaikaan, ettemme aina huomaa tai ymmärrä mitä tapahtuu ympärillämme. Se on kaikista pelottavin aika millekään tapahtumalle, oli kyse sitten paranormaaleista tai fyysisen maailman pedoista. Ehkä siksi olemme silloin kaikkein helpoimpia uhreja joka ulottuvuudessa. Muistan joskus lukeneeni, että unessaan ihmisen mieli on kaikkein lähimpänä toisia maailmoja, niitä joita paljas silmä ei erota. Onko kyse sitten toispuoleisesta vai tämän maailman energiavirroista, mutta öisin olemme maalitauluina. Pimeän huoneen nurkkaan voi helposti kätkeytyä silmäpari jos toinenkin katsomaan, kuinka nukumme...

En saanut selvyyttä aamulla matkapuhelimen viime öiseen merkkiääneen, sillä sekä minun että puolisoni matkapuhelimet olivat äänettömillä koko yön. Mutta kiertelin tänään kyllä kodissamme hiukan tarkkaavaisemmin. Vanha talomme, monine vanhan talon oikkuineen ja onkaloineen. Ties mitä täältä voisi löytyä jos todella osaisi etsiä.

Kun olimme muuttaneet, liikkui piha-alueellamme joku luvatta. Hirviöitä on seiniemme ulkopuolella, mutta jos emme ole tarpeeksi valppaana, ne löytävät kolot joista ryömiä sisään.

Yksi kammottavimmista ajatuksista mitä tiedän on herääminen siihen, että joku tuijottaa minua sänkyni vieressä. Havahtua yöllä ja kuulla ylimääräinen hengitys vierestään, pimeydessä välähtävä katse.

Opiskelijanuorena kurkistin joka ilta sänkyni alle kuultuani aikaisemman urbaanin legendan. Jotenkin minusta tuntuu, että kurkkailen sinne taas tovin ennen kuin uskon sen todella olevan tyhjä.

Kauniita unia kaikille...

Vierailija

Marraskuiset illat ovat olleet synkässä pimeydessään kerrassaan houkuttelevia. Arjen kiireet ovat kuitenkin taittaneet minut täysin uupuneena hyvissä ajoin nukkumaan, ja olen nukkunut niin sikeästi ettei mikään öinen ääni olisi saanut minua hätkähtämäänkään. Tai jos olisin hätkähtänyt, olisin todennäköisesti vain mumissut: "Ei tänään henkiolennot, en jaksa nyt reagoida".

Muutettuani lapsuudenkotini läheisyyteen olen kuitenkin säännöllisen epäsäännöllisesti kohdannut talossani ja sen ympäristössä outoja, selittämättömiä asioita. Tuoreimpana selkäpiitäni karmii edelleen karmea kirkaisu, jonka kuulin kesken elokuisen illan. Puhumattakaan metsän pimeydessä sattuneesta tapauksesta, josta kerroin teille vuosi sitten. Ja sitten on tapauksia, joissa tuntuu, kuin sisällä kotonani kulkisi jonkinlainen energiavirtaus aiheuttaen kylmiä ilmavirtoja ja elektronisten laitteiden häiriöitä.

Asuessani edellisessä kodissani, sain kokea oudon ja pelottavan kolahduksien sarjan, joka tuntui suorastaan aggressiivisesti lähestyvän minua. Ja hiljattain sellainen tapahtui myös tässä uudessa kodissani.

Olin yksin valveilla iltasella television ääressä kuullessani oudon kolahduksen selkäni takaa käytävältä. En kääntynyt katsomaan, mutta terävöitin aistejani ja katseeni suuntasi hajamielisesti ikkunoiden takana pimeyden päällä lepäävään heijastukseen käytävästämme, jossa kattovalo paloi kirkkaana. Yhtäkkiä, täysin yllättäen näin, kuinka epämääräinen hahmo kulki käytävän poikki heijastuksessa vauhdikkaasti, ilman että ääntäkään kuului. Hätkähdin ja hieroin silmiäni. Olin kyllä väsynyt, mutta näkemäni hahmo oli kovin aidon oloinen. Olisiko kuitenkin silmäni tehneet vain tepposet?

Nousin ylös ja lähdin käytävää kohti. Hiljaisuus hyökyi päälleni ja ainoa sen rikkova ääni oli lattian narahdus astuessani juuri oikeaan kohtaan. Kuulin jälleen kolahduksen, mutta tällä kertaa alakertaan johtavasta portaikosta. Lähdin äänen perään uteliaana ja varuillani. Alakerrassa kissamme loikoili takkahuoneen sohvan lämmössä katse tiiviisti kohti kylpyhuonettamme, sitten se kääntyi vilkaisemaan minua laajentunein pupillein. Silitin sen päätä ja se tuntui rauhoittuvan, kun yhtäkkiä kuulin veden lorahduksen kylpyhuoneesta. Kävelin katsomaan ja suihkun hana näytti kääntyneen päälle hiukan, tiputellen varovasti vettä kaakeleille, josta pisarat roiskuivat ympäriinsä muodostaen lattialle kauniita kuvioita. Sammutin hanan, mutta pysähdyin ihmettelemään lattiaa. Ensinnäkin, hana oli selvästi käännetty vuotamaan vähän, mutta lattia paljasti ettei asian laita ollut siten kovinkaan kauan. Lattiakaivoon ei ollut valunut vettä, ei edes jälkiä sinne kulkeneesta vetisestä urasta. Olisiko mahdollista, että hana olisi jäänyt päälle, mutta ei jostain syystä vuotanut aikaisemmin?

Kumarruin kuivaamaan lattialle päätyneitä pisaroita, kun selkäni takana kylpyhuoneen oven karmit pamahtivat niin, että säikähdin toden teolla. Käännähdin välittömästi katsomaan taakseni alkukantaisen "taistele tai pakene" -reaktion viilettämässä pitkin hermoratojani. Tunsin kiukun hulmahtavan sisälläni, koska puolisoni oli säikäyttänyt minut niin. Senhän oli pakko olla puolisoni, sillä ääni kuulosti siltä, kuin joku olisi lyönyt nyrkillä ovenkarmeja saaden ne paukahtamaan.

Koko alakerrassa ei kuitenkaan ollut ketään muuta, jopa kissani oli lähtenyt pakoon tapahtumia. Seisoin hetken hievahtamatta tarkastellen yön hiljaisuutta, mutta en kuullut enää rasahdustakaan. Seinällä raksuttavan kellon armoton nakutus oli ainoa merkki ajan kulumisesta eteenpäin. Olin yksin, mutta jotenkin minusta tuntui etten olisi aikaisemmin ollut.

Myöhemmin samalla viikolla kuulin samantapaisia kolahduksia ja eräänä iltana kylpyhuoneen hana oli taas kääntynyt. Keskustellessani puolisoni kanssa asiasta, emme päässeet suoraan sopivaan ratkaisuun. Ensin ajattelimme vesiputkissa olleen ilmaa, mutta se ei selittänyt ovenkarmien kolahdusta, sillä kyseisessä kohdassa ei kulje vesitäytteisiä putkia. Meidän oli myönnettävä, että on ihmisaivoille helpompi etsiä järjellisiä ratkaisuja ja pyrkiä löytämään kaikkeen selitykset silloinkin, kun sellaisia ei ole saatavilla. Kun asialla olisi jonkinlainen selitys, vaikka edes kehno sellainen, on ihmisen hyvä jatkaa elämäänsä huolettomana, uskoen, ettei mikään mitä järjellä ei voi selittää uhkaa hänen välitöntä olemassaoloaan tai tiukassa järjestyksessä olevaa maailmaansa. Kaikella kyllä on syy-seuraussuhteensa, mutta toisinaan syy on jotain uskomatonta, selittämätöntä. Toisinaan taas täydellinen mysteeri.

Minusta alkaa tuntua, että minun kannattaa jälleen kaivella vanhat radiopuhelimeni esille. Jos ne havaitsisivat jotain sellaista, mitä en tavallisilla ihmisen silmilläni pysty näkemään. Myös valkoinen kohina voi kantaa mukanaan vastauksia, jos on valmis kuuntelemaan.

Mutta olenko todella? Valmis?

Näin ilta-aikaan uskon olevani, mutta vastaukseni saattaa muuttua kun yön pimeys on käärinyt kaiken verhoonsa ja tunnen olevani täysin yksin...

Kirkaisu yön sydämestä

Elokuun pimentyneet illat ovat olleet maagista katseltavaa ja kuunneltavaa. Kuinka lähellä puoltayötä voikaan olla näin metsänreunassa niin sysipimeää, ettei näe astua eteensä ilman taskulamppua?

Eräänä tällaisena iltana jäin kuuntelemaan luonnon ääniä ulkorapulle nuoren koiraystäväni kanssa. Havahduimme molemmat piakkoin selkärankaa pitkin kiirivään kirkaisuun kauempaa metsästä.

Asumme suuren metsäalueen kupeessa, jossa harjut kohoilevat toinen toistaan korkeammiksi ja vain yksi hiekkatie viistää poikki metsämaiseman, jonka perukoilla myös pahamaineinen Verivalkama sijaitsee. Kirkaisu kuulosti ilmansuunnallisesti tulevan Verivalkaman suunnalta, mutta oli selvästi kaukana.

Naurahdin ääneen ja tunsin itseni hölmöksi, kun olin säikähtänyt. Senhän oli pakko olla jonkin yöllisen metsän eläimen tai linnun rääkäisy, vaikka mielestäni se oli kuulostanut nuoren tytön kirkkaalta ja voimakkaalta kirkaisulta. Jäin kuitenkin kuuntelemaan, jos kyseessä vaikka tosiaan olisi joku, joka tarvitsisi apuani.

Hetken päästä kirkaisu kuului uudelleen. Yhtä pitkänä ja venyvänä, yhtä karmaisevana. En voinut mitään sille, että ihoni nousi kananlihalle sekä äänen että kylmenevän loppukesän illan vuoksi. Lopulta tuhahdin ääneen. Kyseessä voisi olla jokin lintu, vaikken olekaan vastaavaa ääntä ennen kuullut lähimetsistämme kantautuvan.

Muualtakin kuului satunnaisia linnun räksytyksiä ja metsän puiden oksat napsahtelivat tuulessa. Aloin lohduttautua ajatuksella kaukaisesta, joskin todennäköisesti suuresta linnusta. Ainakin ennemmin sellainen, kuin hädissään kirkuva tyttö, joka on eksynyt pimeään metsään.

Sitten kirkaisu kuului taas. Kauhukseni huomasin, että se ei yhtäkkiä kuulostanutkaan enää kaukaiselta, vaan tulevan lähimmän, ison harjun päältä tai ehkä sen toiselta puolelta. Terästin aistini ja kuuntelin sydämeni alkaen lyödä kiivaammin. Ehkä iso lintu oli lentänyt lähemmäs.

Kun kirkaisu kuului uudelleen, ponkaisin pystyyn. Se oli selvästi kuulunut lähempää. Ääni oli vielä kirkkaampi, selkeämpi ja karmivampi. Jännitin aistini. Koirani oli siirtynyt ihmetellen jalkojeni lähettyville.

Tuijotin äänen suuntaan yön hiljaisessa mustuudessa ja melkein odotin, että kuulen äänen taas. Kun mitään ei tuntunut tapahtuvan, käännyin kohti ovea ja tartuin kahvasta, oli aika mennä nukkumaan. 

Käteni jähmettyi kahvalle ja pelon väreet kulkivat selkärankaani pitkin, kun kuulin kirkaisun jälleen. Käännyin jännityksen pamppaillessa sisälläni katsomaan tonttimme laidalla olevaa, pimeydessä vellovaa metsäpolun päätä. Viimeisin kirkaisu oli kuulostanut tulevan sieltä. Vain kivenheiton päästä minusta.

Kun koirani alkoi haukkua kohti pimeyttä, sain pelosta kangistuneet jalkani liikkeelle ja miltei loikkasin sisälle taloon koira kintereilläni. Varmistin, että ovi oli lukossa ja annoin sykkeen tasaantua. Olin turvassa. Olinhan?

Yöllä oli vaikea nukahtaa, mutta lopulta onnistuin. Kuitenkin aamulla herätessäni jysähti muistiini, että olen kuullut tuon saman kirkaisun ennenkin. Tismalleen saman, selkäpiitä jäätävän kirkaisun, joka ei oikeasti kuulosta edes linnulta, vaan tytöltä. Olin kuullut tuon saman äänen, tismalleen vuosi sitten ensimmäistä kertaa. Viime vuoden elokuussa kirjoitin blogiini siitä, kirkaisusta rajan takaa.

Ei voi olla sattumaa, että kuulen saman, hyisevän äänen vuosi sitten elokuussa ja nyt sama toistui, saman kuukauden aikana.

Sitä sanotaan, että kammottavat tapahtumat sitovat siitä vapautuvan energian paikkaan ja aikaan. Luulen, että näin todella on. Mutta mikä tuo ääni on, ja miksi minä kuulen sen? Pitäisikö minun ymmärtää siitä jotain? Jokin kammottava tunne sisälläni sanoo, että se saattaa liittyä jotenkin Verivalkamaan.

Rohkeuteni ei riittänyt käydä katsomassa lähempää, mistä kirkaisu oli tullut. Siinä oli jotain perustavanlaatuisesti pielessä. En usko, että yksikään elävä olento olisi tietoisesti uskaltanut lähestyä sitä, ei ainakaan yksin ollessaan. Mutta olisiko sitä kuullut suurempi joukko, vai oliko se tarkoitettu vain tietyille korville?

Jäin myös pohtimaan, mikäli vuodentakainen kirkaisu liittyi tämän kertaiseen tapaukseen, miksi kuulin sen nyt viisi kertaa?

Kokemukseni jälkeen, olen ollut valppaana käydessäni yöllä ulkona koirani kanssa, mutten ole kuullut ääntä uudelleen.

Se, kuten moni muukin paranormaali asia, jää vielä toistaiseksi mysteerin verhon kietomaksi. Maailmankaikkeuden pimeimmät kolkat eivät ole tarkoitettu ihmisaisteille. Me emme välttämättä kestäisi sitä.

Kuten sanotaan - tieto lisää tuskaa.

Älä katso taaksesi

Lapsuuden kotini maisemissa, joista tuli reilu vuosi sitten kotimaisemiani uudelleen, olen kohdannut monet paranormaalit ja selittämättömät tapahtumat elämässäni. Monet paikat täällä muistuttavat minua tapahtumista ja saavat ihoni kananlihalle, mutta keskellä metsää asuessani olenkin muuttunut rohkeammaksi. Kiinnostuneemmaksi kuulemaan enemmän, kokemaan enemmän. Syöksymään outoa ääntä kohti ja selvittämään sen alkuperän. Ehkä kuitenkin vain siihen asti, kunnes jotain äärimmäisen pelottavaa tapahtuu jälleen.

Eräs lähellä asuva tuttavani tuntee kiinnostukseni selittämättömyyksiin, ja kertoi minulle kulkeneensa melko lähellä kotiani sijaitsevaa metsäpolkua pimeänä pyhäinpäivän iltana. Hän oli todella peloissaan kerratessaan tapahtumaa minulle seuraavana päivänä täydessä päivänvalossa.

Hän oli kulkenut taskulampun kanssa metsän hiljaisuudessa, nauttien raikkaasta syysillasta vetäen keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa. Metsä oli tuoksunut loppusyksyltä. Rämeiltä ja märältä maalta, mädäntyneiltä lehdiltä ja kostealta mullalta. Jossain vaiheessa ilma oli kuitenkin tuntunut muuttuvan lähes seisovaksi ja tuttavani kertoi nähneensä tumman hahmon seisovan polulla liikkumatta. Hän oli yrittänyt kysyä hahmolta oliko tämä kunnossa, mutta tunnelma oli muuttunut niin ahdistavaksi hahmon seistessä keskellä pimeää metsää täysin liikkumatta, täysin hiljaa, että tuttavani oli päättänyt kiiruhtaa pois. Hahmo oli kuulemma seissyt selvästi keskellä polkua kauempana, mutta oli ollut vaikea erottaa sitä tarkemmin taskulampun hiipuvien patterien suomassa loisteessa.

Pyysin tuttavaani näyttämään tarkan tapahtumapaikan, sillä aikomuksenani oli palata sinne tulevan illan pimeydessä. Kun illan pimeys sitten laskeutui, varmistin että minulla oli mukana puhelimeni kuvaamista varten ja taskulamppu tuoreilla pattereilla.

Polku, jolla hahmo oli seissyt

Saavuin suon laidalla metsäisessä kohdassa kulkevalle polulle pimeyden ollessa niin syvää, että se tuntui nielevän koko maailman ympäriltäni. Olisin tuntenut olevani yksin maailmankaikkeudessa ellei metsä olisi satunnaisesti ilmoittanut olemassaolostaan oksien napsahtelulla ja risujen rasahtelulla, sekä omaperäisellä loppusyksyn tuoksullaan. Olin sammuttanut taskulamppuni ja seisoin hievahtamatta paikoillani, imien tietoa ympäriltäni muilla aisteillani.

Jonkin ajan päästä, kun mitään ei ollut tapahtunut, aloin tuntea oloni kylmäksi ja sytytin lampun. Suuntasin sen valon eteenpäin polulla ja tuijotin eteenpäin räpäyttämättä silmiäni. Lopulta niitä alkoi kivistää ja minun oli pakko räpytellä. Silloin taskulampun valoi säröili ja välkkyi. Naurahdin hermostuneena. Eivätkö taskulamput ja kaikki mahdolliset valot ala aina välkkyä kauhuelokuvissa, kun jotain yliluonnollista on lähellä? Toisaalta vanhan tarun mukaan valojen alkaessa välkkyä, on kuollut astunut huoneeseen. Löin lamppua pari kertaa ja sen välkyntä tuntui rauhoittuvan. Terästin aistejani ja tähystin valokeilalla tarkasti polkua eteenpäin. Lähdin kävelemään, kun yhtäkkiä taskulamppu simahti jälleen kokonaan.

Ilma alkoi tuntua minusta raskaalta ja seisovalta. Tästä johtuen lähdin jatkamaan polkua eteenpäin reippaammin, kun onnistuin saamaan taskulamppuni valokeilan jälleen hohtamaan kohti sysipimeää metsää. Minulle tuli tunne kuin metsä, jonka rauha ympärilläni on normaalisti kuin lämmin ystävän halaus, olisi työntänyt minua pois luotaan. Lähdin.

Kotona olin hetken aikaa ajatuksissani ja mieleni harhaili. En ollut täysin varma oliko mitään loppujen lopuksi tapahtunut, vai oliko taskulampun valojen välkkyminen sattumalta oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa vain laukaissut pelon sisälläni ja aiheuttanut tuntemukseni. Vaikkakin olen montaa kertaa täälläkin todennut, en välttämättä usko sattumiin.

Mieleeni tulvivat muistot aikaisemmista kokemuksistani näissä metsissä. Muistin sen kammottavan syksyn, jolloin minua ja ystävääni tuntui vaanivan joku metsän pimeydessä. Häiriköivän ja ahdistelevan. Muistin tarinan Suomiehestä, jonka suo ei ollut tämän kertaisesta tapahtumapaikasta järin kaukana. Mutta eniten mielessäni sykki se kerta, jolloin olin kohdannut koirani kanssa juuri tässä metsässä vain kivenheiton päässä yhden pelottavimmista kohtaamisistani pimeässä ja se sattui olemaan tismalleen samaan vuoden aikaan. Marraskuun pimeinä iltoina. Tällä kertaa minulla ei vain ollut koiraa mukanani vaistoamassa jotain, mitä surkeat ihmisaistini eivät kyenneet vaistoamaan.

Myöhemmin tavatessani tuttavaani, kysyi hän heti olinko todella uskaltanut mennä metsään tuolloin. Hän miltei kiemurteli pelonsekaisesta jännityksestä odottaessaan vastaustani. Kerroin hänelle mitä oli tapahtunut ja näin kuinka väri pakeni hänen kasvoiltaan. Hän sanoi, että juuri noin se oli käynyt hänellekin.

Yritin oikaista hänen väärää käsitystään painottamalla, etten ollut nähnyt mitään. En yhtään mitään.

Tuttavani sanoi:

"Et niin. Tietenkään. Silloin kun valosi alkoi välkkyä, se oli takanasi. Kun olisit kääntynyt ympäri olisit nähnyt."

Yhtäkkiä se metsä on jälleen karmaiseva mielestäni. Kylmät väreet nousevat iholleni myöntäessäni tämän, ja tähyillessäni nyt ikkunastamme näkyvää pimeyttä.

Mitä yö kätkee sisälleen?

Älä katso taaksesi...

Se

Kuka meistä ei tuntisi kauhun kuninkaan, Stephen Kingin, romaania Se? Viemäreissä vaaniva Pennywise-klovni, joka saa kuvitteellisen Derryn kaupungin USA:ssa pois raiteiltaan ja suoraan pahuuden synkimpään ytimeen. Kingin romaani ilmestyi vuonna 1986, mutta siitä on tehty useita filmatisointeja ja se on jäänyt elämään yhtenä klassisimpina kauhuteoksina kautta aikojen.

Kauhutarinoiden teemana murhanhimoinen pelle on oiva mauste, sillä keskuudessamme on paljon niitä, joita pelkkä tavallisen, hauskana oletetun, sirkuspellen näkeminen aiheuttaa ahdistusta ja jopa paniikkia. Klovnien pelko, koulrofobia, on todellinen pelkotila siinä missä kaikki muutkin fobiat. Johtuneeko pelko sitten kenties lapsuuden pellekohtaamisesta, joka on ollut jollain tapaa traumaattinen, ahdistava tai loukkaava, vai onko kenties taustalla pelleistä kertovat kauhulegendat ja -tarinat, on jokin saanut pelon syntymään ja ruokkimaan itsestään tilan, jonka ahdistuneisuusoireita henkilö ei pysty enää hallita. Jokin muu ottaa silloin vallan mielessä.

Ymmärrän, että ihmismieli voi vajota niin syvään ahdistukseen, ettei edes järjellä pysty itseään puhumaan ulos siitä. Mutta entä sen vastakohta? Entä ne ihmiset, jotka haluavat pukeutua itse pelleiksi ja lähteä pelottelemaan muita? Onko se heille huumoria, ajanvietettä, vai onko taustalla halu olla pelottavan tilanteen herra? Saada toiset pelkäämään sinua?

Vuonna 2016 tietynlaiset ihmiset menivät sekaisin. He pukeutuivat pelottaviksi pelleiksi, ja lähtivät kaduille, monesti pimeän aikaan, pelottelemaan ihmisiä. Pelleilyä oli satunnaisesti esiintynyt jo ennen sitä, mutta jokin sai ihmiset liikkeelle sankoin joukoin vuonna 2016. Vuoden 2016 klovni-ilmiö sai alkunsa USA:ssa, Wisconsinin osavaltiossa, kun siellä kuvattiin  kammottavan näköinen klovni raahustamassa tyhjällä parkkipaikalla yön pimeydessä, pidellen kiinni mustista ilmapalloista. Pian klovnin ilmaantumisen jälkeen Facebookiin perustettiin sivu Gags-nimiselle klovnille ja myöhemmin, kun kuvat olivat ensin kylväneet järkytystä, myönsi paikallinen elokuvantekijä, että kyse oli hänen lyhytelokuvansa mainostempauksesta. Lyhytelokuva Gags ilmestyi myöhemmin vuonna 2019.

Tuolla tempauksella oli kuitenkin kova hinta, sillä siitä alkaen kohtaamisista pellejen kanssa alettiin raportoida ympäri USA:ta, muutaman kuukauden sisällä muissakin maissa. Jopa Suomessa jotkut keksivät lähteä pelleilyyn mukaan. Pahimmillaan ilmiö johti jopa väkivaltaisuuksiin. Ohessa kuvamateriaalia pelleistä ja kohtaamisista klovnien kanssa.

Yllä olevien linkkien takaa löytyvissä videoissa kuvataan pelleilyn trendiä, kun se oli kuumimmillaan. Suuri osa pelottelusta tuntui tapahtuvan tienvarsilla ja kulkuväylillä, mutta osa pelottavista pelleistä odotteli "uhrejaan" kaikessa rauhassa puistoissa ja metsiköissä. Tuolloin itsekin pelkäsin kohtaavani yön pimeydessä kammottavan klovnin, mutta lenkkeilin silloin vain koirani kanssa. Minun ja koirani, sekä pelottavan pellen kohtaaminen ei olisi käynyt pellen kannalta kovinkaan suotuisasti.

Eräs tuttavani sanoi kerran, että jotkut "myyvät sielunsa paholaiselle", ja se kuihtuu hitaasti pois heidän sisältään. Lopulta jäljelle jää enää kuori, joka toimii, muttei tunne. Tällaista sielunkauppaa ei tehtäisi ihan tavalliseen tapaan, vaan vähä vähältä ihminen luovuttaisi ydintä itseään demoneille tekemällä tietoisia pahoja valintoja. Tuntevatko nämä viitisen vuotta sitten pelleilleet ihmiset itsensä vielä kokonaisiksi?

Moni heistä oli nuoria, jotka toimivat mielestään hauskan, mutta karmivan, trendin varjolla. Ehkä näin vuosia myöhemmin he katuvat, että kenties pilasivat jonkun toisen mielenterveyden tai jopa koko elämän. Ehkä he luulivat, ettei syvempää vauriota tapahdu ja kukapa ei olisi joskus nuorena halunnut "jekuttaa" muita, vaikkapa pilapuheluja soittamalla. Mutta minkälaisia mieliä kätkeytyikään makaaberien pellenaamareiden taakse? Minkälaisia ihmiskohtaloita? Kuinka moni heistä möi sielunsa tuona syksynä?

Samainen tuttavani sanoi myös, että pelkän kuoren ollessa jäljellä, pääsee paha sisään. Pellen hahmo ei ollut Pennywisellekaan mikään muu, kuin pelkkä työkalu.

Sirkuspellet ovat harmittomia ja huvittavia. Mutta joidenkin pellenaamarien takaa ei voi enää löytää inhimillisyyttä.

Kauniita unia, hassunhauskoja pellejen kuvia...

(Varoitus, alla oleva video saattaa säikäyttää)

Perjantai 5. helmikuuta

 Minun on pakko kirjoittaa eilisistä tapahtumista tuoreeltaan. Aikaisemmin kerroin teille oudosta energiavirtauksesta kotonani, ja eiliset tapahtumat kirvoittivat muistot mieleeni.

Eilen, perjantaina 5. helmikuuta, oli kylmä pakkaspäivä. Mittarilukemat olivat alle -20 pakkasasteen, mutta alimmillaan -16. Pakkanenhan synnyttää staattista sähköä, sillä ilman kosteuden vähentyessä staattinen sähkövaraus kappaleissa ja pinnoissa kasvaa. On täysin normaalia, että koskettaessa jotain esinettä välillä suorastaan kipunoi, mutta kuinka voimakas voi olla staattinen sähkö? Eilen nimittäin kotonamme elektroniset laitteet elivät täydellisesti omaa elämäänsä.

Ensimmäisenä eräs elektroninen lastenkirja alkoi päästellä itsekseen ääntä, ja kaikista äänistään se valitsi suorastaan demonisen kuuloisen kiljunnan, jonka pitäisi edustaa jollain tavalla hevosta. En edes tiennyt kirjan pattereissa olevan vielä voimaa. Sen jälkeen hiljattain talouteemme asettunut robotti-imuri käynnistyi itsestään, ovikellosta kuului surinaa ja sekä kännykkäni että gps-kelloni akut suorastaan imeytyivät itsestään tyhjiin. Jopa tietokoneen näytöt olivat menneet päälle itsestään, ilman että kukaan oli käynyt koneella. Käsittämättömiä, pieniä yhteensattumia pitkin päivää, kaikilla se yhteinen tekijä, että sähkövirta on oleellinen osa näiden laitteiden toiminnassa. Olen varma, että myös vanha dvd-soittimemme olisi temppuillut, jos meillä vielä olisi se.

Illansuussa pimeyden laskeuduttua lähdin pienelle kävelylle, pohtien kaikenlaisia mielessäni pyöriviä ajatuksia. Pysähdyin keskelle metsää, hiljennyin sen rauhoittavassa, pimeässä ja kylmässä syleilyssä. Hengitykseni höyrysi otsalampun valossa, mutta hiljaisuus oli paksua, miltei käsin kosketeltavaa. Mistään ympäriltäni ei kuulunut hiiskahdustakaan. Tunsin todella olevani keskellä ajatonta rauhaa, ja vedin syvään henkeä. Edes puut ympärilläni eivät naksahdelleet tai rasahdelleet pakkasesta.

Silloin kauempaa minusta, syvältä metsästä kantautui voimakas kolahdus. Ehkä pakkanen poksautti jotain puuta, ajattelin. Ajauduin pohtimaan kotonani sisällä tapahtuneita elektronisia temppuiluja, ja päätin päivittäväni tiedot heti blogiin, sillä halusin saada tietää, onko muilla käynyt samanlaisia asioita lähipäivinä.

Yhtäkkiä räsähdyksen tapainen kolahdus kuului taas, mutta hiukan lähempää. Sen jälkeen hiljaisuus laskeutui taas sankkana verhona ympärilleni. En uskaltanut miltei hengittää, sillä paloin halusta kuulla lisää, ja paikantaa äänen suunnan.

Sain mitä toivoin, sillä hetkessä rosoinen kolahdus tuli jälleen lähempää. Voimakas poksahdus. Kuin puun latvat katkeilisivat. Ja taas lähempää. Kuulosti siltä, kuin jokin valtava olento hyppäisi puun latvasta toiseen lähemmäs minua, katkaisten latvat mennessään.

Vielä kolme räsähdystä, sitten hiljaisuus. Hengitin hyvin varovaisesti, sillä viimeisin ääni oli kuulunut jo todella läheltä.

Parin pitkältä tuntuneen sekunnin jälkeen voimakas kolahdus aivan viereisessä puussa. Säpsähdin ja katsoin ylöspäin. Valaisin puun latvoja kohti, mutten nähnyt mitään. Kuin jonkinlainen äärettömän voimakas energiavirtaus olisi tuullut läpi tuulettoman metsän päästäkseen ylleni. En voinut sille mitään, mutta pelko siitä, että olin jonkin itseäni paljon voimakkaamman energian äärellä valtasi minut, ja lähdin suuntaamaan rivakoin askelein pimeän metsän halki kotipihalleni. Siellä, pihavalaistuksen tutussa ja lämpimässä loisteessa pysähdyin uudelleen, ja jäin kuuntelemaan. Erotin upean kirkkaina tuikkivat tähdet taivaalla, mutta metsä pysyi liikkumatta ja hiljaa.

Onko mahdollista, että pakkanen aiheutti tämän kaltaista energiaa? Niin voimakasta, arvaamatonta? Onko teille käynyt niin? Vai onko eilisen magiikka ihan puhtaasti ajankohdassa? En ole asunut kodissani vielä vuottakaan, en pysty siis sanomaan onko tämä ajankohta jokin sellainen, joka sitoo menneisyyden haamuja, selittämätöntä energiaa?

Jokin sisälläni sanoo, että tämä asia tulee kyllä selviämään minulle, ennemmin tai myöhemmin. Jostain erikoisesta syystä olen kuitenkin kiitollinen, ettei kyseessä ollut perjantai 13. päivä.

Enkä voi olla pohtimatta oliko eilinen jälleen saman energian aiheuttama, kuin edellisetkin kerrat? Kerääkö jokin aina valtavan määrän voimaa pystyäkseen viestittämään minulle jotain, vai onko kyse sattumista?

Se on varmaa, että elämä on kaukana staattisesta. Se on alati muuttuvaa. Seuraava selittämätön tapahtuma tai käänne voi odottaa jo aivan kulman takana.

Loppuhuomautus: Tämä ei voi olla enää edes sattumaa. Kirjoittaessani äskeisen kappaleen viimeistä lausetta, alkoi demoninen hevonen hirnahdella taas hyllyn perukoilla, kuin ivatakseen sitä, kuinka kaukana vielä olen totuudesta. Matka jatkukoon.

Hahmo peilissä

Näin jälleen varjohahmon. Ja kyllä, se oli yhtä kammottava kokemus kuin muistin. Miksi juuri nyt? Keskellä kauneinta kesää, kun päivänvaloa on riittämiin ja yötkin vielä tulvillaan hämärää valoa.

Yllätys, yllätys, paranormaali tapahtuma sijoittui lapsuuden kotiini, kun noin viikko takaperin kesäisen sinisellä yötaivaalla loimotti suuri, keltainen täysikuu. Kesäloman alkua oli upea tulla juhlistamaan keskellä metsää sijaitsevaan lapsuudenkotiini, siellä rauha ja luonnonläheisyys antavat minulle uutta energiaa joka kerran. On erikoista, että voin samaan aikaan kokea yhdessä ja tietyssä paikassa sekä niin suurta sisäistä rauhaa, että jäytävää pelkoa, mutta en vaihtaisi hetkeäkään pois. Kesän aikana yliluonnolliset tapahtumat ovat olleet hyvin vähäisiä, joten en uskonut mitään näin "suurta" tapahtuvan.

Heräsin keskellä yötä janoon, suuni oli kuiva kuin autiomaa, joten lähdin suuntaamaan keittiöön. Olin väsynyt, mutta kylmä vesi virkisti minua hieman. Ikkunasta näkyi puiden takaa valtava täysikuu, se lumosi minut hetkellisesti. Pihapiiri oli hiljainen ja se kylpi hämärässä kesäyön valossa. Kaikkialla oli niin hiljaista ja rauhallista, etten alkuun kiinnittänyt huomiota pariin metalliseen kolahdukseen talon eteisestä. Hetkessä muistin kuitenkin taannoisen kerran lapsuuden kodissani, kun eteisen valot olivat syttyneet itsestään, joten lähdin tarkastamaan tilannetta.

Eteisessä on suuri, lattiasta melkein kattoon saakka ulottuva peili. Tunnistin äänten tulleen siitä, sillä olen monta kertaa aiemminkin kuullut saman äänen jonkin osuessa peiliin vahingossa. Tällä kertaa uskoin peilissä olevan jonkinlaista pintajännitettä. Tarkastelin peiliä ja hipoessani sormenpäillä sen kylmää pintaa tajusin, että taustalla näkyi jotain. Sormeni jähmettyivät ja sydämeni alkoi hakata. En uskaltanut siirtää heti katsettani taustaan, mutta näytti siltä, että takanani avautuvalla käytävällä seisoi joku. Tumma hahmo.

Käytävällä oli hämärää, vaikka eteisen ikkunoista tulvikin sisään tummansinistä valoa. Olin hetken jähmettyneenä, pelosta jäykkänä. Taustalla näin, että käytävän tumma hahmo ei liikahtanutkaan. Keräsin rohkeuteni rippeet ja käännähdin ympäri, käteni nousivat suojelevasti eteeni kuin niistä olisi jotain hyötyä jos hahmo olisi päättänyt rynnätä minua kohti. Mutta kohtasin vain tyhjän käytävän.

Käännyin takaisin peiliä kohden, ja voin vannoa, että käytävälle oli myös levinnyt tummansininen heinäkuun yön valo, jota siinä ei aikaisemmin ollut.

Varjohahmo, yhtäkkiä täysin hereillä oleva mieleni viestitti heti, vaikka rationaalinen puoleni sykki sanaa näköharha. Tunsin kuitenkin sisälläni, että eteisen äänet, hahmo peilissä ja edellisen kerran tapahtuma valojen kanssa ei voinut olla sattumaa (lue: Valo kesäyössä). Se ei ollut näköharhaa, vaan jotain ihan muuta.

En nähnyt varjohahmoa tarkasti, joten kuka tahansa epäileväinen voisi uskoa sen johtuneen yöstä, väsymyksestäni tai sadasta muusta "järkevästä" syystä. En ole varma mitä itsekään uskallan asiasta ajatella. Joka tapauksessa en ole hetkeen kokenut mitään yhtä pelottavaa, ja tiedän, ettei tumma hahmo käytävällä ollut mielikuvitukseni tuotetta.

Sillä vaikka minulla vilkas mielikuvitus onkin, niin se ei ole mitään muuta kuin juuri sitä. Mielikuvitusta. Pääni sisällä. Eikä hahmot mielikuvituksestani herää henkiin ja astu todelliseen elämään.

Olen aina vihannut kauhuelokuvien teennäistä kattausta, jossa peilin edessä muina miehinä tai naisina touhuava päähenkilö näkee jotain karmivaa heijastuvan peilistä, mutta kun hän kääntyy, sitä ei olekaan hänen takanaan. Kyseessä on niin pohjaan asti kaluttu aihe, etten olisi uskonut tällaista tapahtuvan oikeasti. Se on liian tyypillistä, liian mautonta.

Mutta näyttää siltä, että tarinat, jopa kauhuelokuvat, ammentavat aiheensa todellisesta elämästä...

Tunnen pienen pelon vihlaisun kun annan itseni hetken aikaa ajatella mitä tuleva syksy tuokaan tullessaan...

Yöllinen kohtaaminen

Tammikuussa kirjoitin vaatehuoneestamme (lue: Tammikuun tapahtuma), jonka liiketunnistinvalot rävähtivät päälle ilman selitystä. Samaisessa huoneessa on tapahtunut ennenkin outoja, ja koska se on hyvin lähellä makuuhuonettamme ja asuntomme ainoaa wc:tä, aiheuttaa sieltä öisin kuuluvat äänet toisinaan vilunväreitä ja pelkotiloja pahaa aavistamattomalle.

Alkuviikosta yöllisellä vessareissullani näinkin liiketunnistinvalojen välähtävän päälle vaatehuoneen liukuoven alta ja reunoista, tuoden hentoa, sinistä valoa huoneeseen. Muutaman sekunnin ajan näytti siltä, kuin joku liikkuisi huoneessa, valo synnytti aavemaisia varjoja tilaan. Sytytin kattovalon, ja huokaisin helpotuksesta kun huomasin tilan olevan tyhjä. En ole varma, oliko suoranaisesti kyse varjohahmoista, mutta jäytävä tunne takaraivossani ei antanut minun uskoa olevani täysin yksin huoneessa. Palatessani sänkyyn minun oli vaikea saada uudelleen unen päästä kiinni, ja vilkuilin raollaan olevaa makuuhuoneen ovea kuin odottaen näkeväni käytävällä mustan, aineettoman hahmon.

Vaikka olenkin nähnyt lapsena varjohahmon, ei kohdalleni ole sattunut montaakaan kokemusta niistä, ei ainakaan aikuisiällä. Sen sijaan sisareni koki pari vuotta sitten lapsuudenkotimme käytävällä selittämättömän, paranormaalin tapahtuman. Hän näki puolisoani muistuttavan hahmon öisellä vessareissullaan (mainitsin tästä aikaisemminkin tekstissäni Onko siellä joku?). Siinä missä itse kuulen asioita, kohdalleni ei ole lukuisia kertoja sattunut paranormaalia toimintaa, jonka voisin todistaa omin silmin. Sisareni kertoma tarina kuitenkin saa sydämeni lyömään pelosta, jos vaan todistan kuuloaistillani yöllisiä tapahtumia.

Sisareni heräsi yön pikkutunneilla lapsuudenkodissamme mennäkseen vessaan. Hän ei muista nähneensä mitään pelottavaa unta, mutta hän koki olleensa tilanteessa täysin hereillä. Hän astui ulos makuuhuoneesta pimeän, keskellä metsää möllöttävän talon hiljaiseen käytävään ja antoi katseensa tottua yön mustuuteen. Ulkoa loistava pihavalo antoi ikkunasta himmeää valoa, joten oli mahdollista edetä pimeää käytävää pitkin hämäränäön voimin. Lähellä vessaa sisareni kohotti katseensa, ja näki puolisoni seisovan katse lattiaa kohti erään toisen makuuhuoneen oven kohdalla.

Puolisoni oli hiljaa, eikä näyttänyt huomanneen sisareni saapumista. Hän oli hieman kumartuneena alas, sisareni epäili hänen tervehtineen ehkä kissaa jalkojensa juurella. Sisareni tervehti puolisoani hyvissä ajoin, jotta tämä ei säikähtäisi hänen ilmestymistään vierelleen. Puolisoni ei näyttänyt kuulevan tai reagoivan tervehdykseen, joten sisareni yritti uudelleen, hieman kovemmalla äänellä. Etäisyyttä näiden kahden välillä oli kahdesta kolmeen metriä.

Puolisoni hahmo kohotti katseensa ja näytti kääntyvän katsomaan suoraan sisartani, sanomatta kuitenkaan mitään.

Sisareni odotti vastausta, mutta tuolloin, aivan yhtäkkiä hahmo katosi, suoraan hänen silmiensä edessä.

Kauhu iski hyökyaallon tavoin.

Sisareni ryntäsi lähellä olevaan vessaan ja löi huoneen valot päälle, kohdaten kalpeat kasvonsa peilistä. Mitä juuri oli tapahtunut?

Hän toimitti asiansa ja kerättyään hetken rohkeutta, syöksyi takaisin makuuhuoneeseensa, vilkuilematta tyhjiä ja pimeitä käytäviä, peläten näkevänsä jotain. Hän meni takaisin nukkumaan, epätoivoisesti yrittäen keksiä selitystä tapahtuneelle. Minä ja puolisoni olimme tuolloin talossa, mutta aamulla selvisi myös, ettei puolisoni ollut liikkunut yön aikana missään.

Mahdotonta sanoa, mitä sisarelleni tapahtui tuona yönä. Unta, hallusinaatiota vai käytävällä todella seissyt yliluonnollinen varjohahmo?

Vaikka hahmo ei ollut uhkaava, jätti sen ilmestymisen järjettömyys jäljet rationaaliseen sisareeni. Minua kylmää ajatus hahmosta, joka tuntui lopulta kuulevan sisareni äänen ja kääntyvän katsomaan häntä, häviten tämän jälkeen kuin tuhkana tuuleen. Ja yön pimeinä tunteita muistan siitä syntyneet mielikuvat liiankin hyvin.

Valojen välähtely ja öiset kolahdukset ovat oma asiansa, mutta olisinko valmis vaikka tulevana yönä näkemään jonkun seisovan sänkyni päädyssä tai käytävällä matkallani vessaan?

Mahdoton sanoa.

Mutta tuskin.

Urbaani legenda: Slender Man

Tutustuin Slender Man -kauhuhahmoon, kun seurasin erään ystäväni pelaavan Parsec Productionin kehittämää peliä "Slender: The Eight Pages". Slender Man on pelissä kammottava pelaajan taustalla häälyvä uhka; hoikka, epätavallisen pitkä mustiin pukeutunut "mies", jolla ei ole kasvoja. Pelissä ideana on saada kerättyä pimeästä metsästä kahdeksan puuttuvaa sivua ennen kuin Slender saa pelaajan kiinni. (lähde: Wikipedia - Slender: The Eight Pages)

Kauhuntunne tulee pelissä siitä, kun Slender on koko ajan lähempänä ja ilmestyy odottamattomasti pelaajan selän taakse tai metsään puiden sekaan. Koko ajan liikkuessa jäytää niskassa kauhu, jonka synnyttää pelko Slenderin kohtaamisesta. Kauhuhahmoa ei voi katsoa pitkään, tai se saa pelaajan kiinni ja peli on menetetty. Yksinkertaisuudestaan huolimatta peli pitää pelaajaa hyisessä otteessaan, ja minulle riitti jo pelkästään sivusta katsominenkin kohottomaan sykettä.

Slender Man ei kuitenkaan ole vain pelihahmo, vaan se on alkanut tulla osaksi sitä kauhuhahmojen kavalkadia, jota voidaan nimetä jo urbaaniksi legendaksi. Moni väittää myös kohdanneensa Slender Manin ja internet on tulvillaan kuvia kohtaamisesta tämän yliluonnollisen olennon kanssa. Suurin osa kuvista on pystytty helposti todistamaan väärennöksiksi, mutta se ei tee niistä yhtään vähemmän pelottavia ajatuksen tasolla.

Usko Slender Manin todelliseen olemassaoloon on noussut parin viime vuoden sisällä lehtiotsikoihin, sillä se on nostanut ihmisissä esiin heidän kammottavimpia piirteitään. Toukokuussa 2014 kaksi teini-ikäistä tyttöä houkuttelivat ikätoverinsa metsään ja puukottivat tätä 19 kertaa tehdäkseen vaikutuksen Slender Maniin. Uhri pystyi raahautumaan läheiselle tielle, josta ohikulkija hälytti hänelle apua. Puukotetun henki oli hiuskarvan varassa fiktiivisen kauhuhahmon vuoksi, joka oli muuttunut kahden teinitytön mielessä todelliseksi olennoksi.

Slender Manin hahmon loi vuonna 2009 Eric Knudsen (tunnetaan myös nimellä Victor Surge) Something Awful -internetfoorumin photoshop-kisaan. Hahmo sai välittömästi suosiota ja alkoi niittää mainetta internetissä, pian siitä alkoi ilmestyä uusia valokuvia ja "näköhavaintoja", muutaman vuoden sisällä seurasivat pelit ja elokuvat.

Vaikka Slender Manin hahmo onkin täysin fiktiivinen (onneksi), ei se ole ensimmäinen tämän tyylinen kauhuhahmo, johon olen törmännyt. Jo ennen Slender Manin luontia kuulin nimittäin tarinan eräästä Etelä-Suomen kylästä, jossa uskottiin metsissä vaeltavan "kasvottoman miehen". Mies oli sairaalloisen laiha ja pitkä, pukeutui resuisiin vaatteisiin ja piinasi alueen asukkeja, mikäli he uskaltautuivat liian syvälle hänen metsäänsä. Kasvottomalla miehellä huhuttiin olevan pelkät kuopat silmien ja suun paikalla, ja hänet oli tuomittu vaeltamaan metsissä sokeana etsien uhria, jolta repiä itselleen uudet silmät ja suu. Kasvottoman miehen kerrottiin olevan lähellä, kun kuuli narinaa joka kuulostaa siltä kuin kaksi puuta hankaa toisiaan vasten. Tosiasiassa ääni syntyi eteenpäin raahustavan kauhuhahmon epätoivoisesta yrityksestä päästää umpinaisesta suukuopastaan ääniä.

Tarinat kasvottomasta miehestä ja törmääminen Slender Manin urbaaniin legendaan saivat minut hetkeksi pelkäämään pimeässä metsässä liikkumista. Toisinaan kuulin puiden hankausäänen pimeydessä, uskaltamatta vilkuilla sivuilleni ja lisäten vauhtia kohti maantien turvallisia katuvaloja.

Mikään ei ole niin kammottavaa kuin kulkea pimeydessä, taskulampun valon siristessä ja simahtaessa, ja kuulla raahustavia askeleita ja korisevaa ääntelyä takaansa... En uskaltaisi kääntää katsettani taaksepäin tarkastaakseni pitävätkö legendat paikkaansa.

Kokoushuoneen kummitus

Aikaisemmassa blogitekstissäni Yliluonnollinen läsnäolo kerroin, kuinka outoja sattumia ja ilmiöitä on tapahtunut myös työpaikallani. Yksi suurta hämmennystä aiheuttava paikka siellä on eräs kokoushuone, jossa myös muut minun lisäkseni ovat saaneet selkäkarvansa pystyyn.

Maanantaina olin viimeisiä työpaikallani, kokouskerros oli verhoutunut aavemaiseen hiljaisuuteen kun kävelin sen läpi. Pysähdyin hetkeksi lukemaan puhelimeeni saapunutta viestiä, kun korviini kantautui käytävää pitkin naputusta. Suljin puhelimen ja annoin silmieni tottua hämärään käytävään, kuulostelin tarkemmin naputusta ja paikansin sen tulevan kymmenisen metrin päässä olevasta avonaisesta ovesta - pahamaineisesta neuvotteluhuoneesta. Ääni kuulosti minusta siltä, kuin joku naksuttelisi mustekynän päätä huoneessa, mutta sen pimeys sai jännityksen iskemään tahtia sydämeeni. Miksi kukaan tekisi niin pimeässä?

Kävelin hiljaa huoneen oviaukolle, jossa varmistuin äänen tulevan kyseisestä kokoushuoneesta. Toivoin näkeväni jonkun istuvan huoneen pöydän ääressä kannettavan tietokoneen valossa hajamielisesti kynää napsutellen, mutta en nähnyt muuta kuin mustaa synkkyyttä. Naksunta kuului kuitenkin yhä selvemmin. Rohkaistuin ja astuin sisälle huoneeseen, napauttaen nopeasti valot päälle.

Kokoushuone oli tyhjä jokaista nurkkaansa myöten. Tuolit olivat kahdessa siistissä rivissä soikean muotoisen, valkoisen kokouspöydän ympärillä, jonka yläpuolella roikkuviin kattovalaisimiin syttyi värisevästi valo. Ääntä ei enää kuulunut mistään, mutta kauhukseni huomasin yhden kattovalaisimista heiluvan rauhassa edes takaisin pöydän yläpuolella. Ei voinut mitenkään olla mahdollista, että valojen sytyttäminen olisi aiheuttanut liikkeen, eikä kukaan ollut käynyt huoneessa vähään aikaan. Sydän pamppaillen ja näkemääni ihmetellen astelin lampun luo ja pysäytin sen. Katsoin hetken aikaa ympärilleni aistit terävöityneenä, melkein odottaen että jotain dramaattisempaa tapahtuisi. Huone tuntui kuitenkin rauhoittuvan ympärilläni, joten päätin lähteä kotiin. Ottaessani askeleen takaisin kohti huoneen ovea, astuin lattialla lojuneen mustekynän päälle.

Se oli viimeinen pisara, jännitys vei voiton ja kiirehdin ulos huoneesta sammuttaen valot mennessäni, enää taakse päin vilkaisematta. Sattumia oli yksinkertaisesti vain liikaa.

Tuo kyseinen kokoushuone on sellainen, missä monet valittavat yhtäkkisistä kylmistä ilmavirroista, vaikka huoneen ilmastointi on tarkastettu ja korjattu moneen kertaan. Huoneen valot välkkyvät (lue aikaisempi tekstini Kuollut astuu huoneeseen), vaikka niissäkään ei ole todettu mitään puutteita, eikä olosuhteiden huoneessa pitäisi olla millään tavalla erilaiset kuin muuallakaan talossa. Ikkunoiden sälekaihtimet ovat rävähtäneet alas yllättäen ja lähes samaan aikaan, huoneesta on kuulunut ääniä suljetun oven takaa, vaikka oven avattaessa huone on paljastunut tyhjäksi, ja tuolit ovat vaihtaneet paikkojaan selittämättömästi.

Kerran eräs kokoustaja väitti, että huoneessa oleva näyttö olisi reistaillut ja sammunut, ja sen kiiltävälle, mustalle pinnalle olisi ilmestynyt kädenjälki kuin tyhjästä. Hän väitti, että aikaisemmin näyttö olisi ollut tahraton. Tuo henkilö halusi vaihtaa huonetta, sillä hänen mielestään huoneessa oli jotain selittämätöntä "energiaa". Naureskelimme työkavereidemme kanssa tuolle henkilölle, vaikka jokainen meistä on kokenut jotain outoa kyseisessä kokoushuoneessa, eikä kenellekään meistä tulisi mieleenkään mennä tuohon huoneeseen nauramaan asialle.

Onko mahdollista, että yhdessä kokoushuoneistamme todella on jokin selittämätön voima, joka ei ole pystynyt jatkamaan matkaansa keskuudestamme? Vai ovatko kaikki tapahtumat vain yksittäisten sattumien summia? Jos näin, miksi muissa huoneissa ei tunnu tapahtuvan mitään?

Varmuudella voin sanoa vain sen, että jotain tuossa harmittoman, jopa tylsän, näköisessä kokoushuoneessa on vialla. Pitäisi vain löytää se langanpätkä, jonka avulla saan tämän mysteerivyyhdin purkaantumaan.

Toisaalta, jotkut asiat olisi vain parempi jättää selvittämättä...

Tarina Suomiehestä

Minä ja ystäväni (joka on tuttu monesta aikaisemmasta blogitekstistäni) kiertelimme lapsuudenkotiemme maisemia ystäväni koiran kanssa, tutkien jokaisen metsätilkun ja syrjäpolun. Löysimme ja kuulimme jatkuvasti uutta kotiseudustamme, mutta yksi tarina palasi mieleeni vahvasti viikko takaperin, kun palasin tarinan synnyinjuurille.

Kotikuntani on peltojen ja metsien ohella soista seutua, pikkuisia suoalueita löytyy sieltä täältä, aina kun kulkee vähemmän tunnetuilla metsäalueilla kannattaa varautua siihen, että jossain vaiheessa eteen tulee vihreä, märkä mätäs, jonka keskellä saattaa häämöttää upottava, tummanruskea suonsilmä. Opin varomaan suoalueita, sillä mättäät imevät jalan sisäänsä kuin juoksuhiekka, ja mitä enemmän pyristelee vastaan, sitä nopeammin suo nielee saaliinsa. Minua on aina varoiteltu suonsilmistä, jotka saattavat olla syviä ja mutapohjaisia, jos sinne tipahtaa voi olla ettei pääse enää koskaan ylös.

Eräältä suolta poistuessamme huusi läheisestä, vanhasta puutalosta meille vanhus. Kuulin hänen huutelevan ettei suolle saisi mennä, ja päätimme jatkaa matkaamme tienreunassa, antaen vanhan ukon huutojen jäädä omaan arvoonsa. Hän kuitenkin lähti tomerasti peräämme, ja pysähdyimme kohteliaasti odottamaan.

Saavuttaessaan meidät ukko sanoi, ettei tuolle suolle saisi koskaan mennä, ei ainakaan näin lähellä hämärän aikaa. Olimme vain kiertäneet suon reunaa ja meillä oli hyvät taskulamput, joten myötäilimme suon vaarallisuudesta, sanoimme ettemme mene sinne enää. Ukko katsoi meitä totisena, hänen vanha leukansa tärisi. Hän sanoi, että hän on nähnyt sillä suolla Suomiehen. Vilkaisimme ystäväni kanssa toisiamme, lähinnä ehkä sen vuoksi, että uskoimme törmänneemme uuteen paikalliseen mökkihöperöön. Mies jatkoi, että Suomies vei hänen koiransakin, oli kiskonut sen suonsilmään ja hukuttanut.

Vanhus kertoi, että Suomies oli paikallinen vanhapoika, jonka huhuttiin hukuttaneen veljensä samaan suohon. He olivat asuneet samassa talossa, mutta eräänä päivänä veli oli vain hävinnyt, jälkeä jättämättä. Kylällä huhuttiin, että oma veli hukutti hänet suohon, mutta tosiasiassa ei tiedetä päättikö hän vain vaihtaa maisemaa. Mies, jonka uskottiin surmatyö tehneen katosi myös eräänä päivänä, vain hänen saappaansa löytyi suonreunalta.

Kuulemma tapahtuneen jälkeen oli suon laidalle ilmestynyt puusta veistetty risti, ja kun se maatui, ilmestyi toinen sen tilalle. Näin jatkui. Satunnaisesti suolle ilmestyi risti, ja sen rappeutuessa, ilmestyi uusi jossain vaiheessa tilalle. Vanhus kertoi, että Suomiestä ei sovi häiritä tai hän kiskoo mukaansa suonsilmään. Hänet näkee tummana lähestyvänä hahmona silmäkulmasta ja kun haistaa mädäntyneen turpeen voimakkaana, on jo liian myöhäistä.

Vanhus kielsi vielä kerran meitä ja kääntyi takaisin kotipihaansa kohti. Me janosimme kauhua ja jännitystä, joten sydän pamppaillen saimme ajatuksen, että käymme vielä kerran suolla. Siirryimme hieman kauemmas vanhuksen talosta ja sukelsimme takaisin hämärtyvään metsään. Jännitys terävöitti aistini, ja luulin jatkuvasti näkeväni silmäkulmassani liikettä. Jokainen ympäriltä kuuluva rasahdus säikäytti meidät, kun yhtäkkiä ystäväni kiljaisi ja hypähti muutamia askeleita taaksepäin. Hän osoitti taskulampulla puusta veistettyä ristiä suon reunalla. Siinä vaiheessa saimme tarpeeksemme, juoksimme suolta pois niin kovaa kuin jalkamme kantoivat ja pysähdyimme vasta kun olimme päässeet takaisin hieman tutumpiin maisemiin. Olimme kauhuissamme ja laskeutuneen pimeän pelottamia.

Toipuessani järkytyksestä aloin pohtia asiaa, ja tulin siihen tulokseen, että tuo samainen vanha, höperö ukkeli oli luultavasti ristin veistänyt. Hän oli ehkä keksinyt myös koko tarinan saaden ihmiset jättämään hänet ja hänen suonsa rauhaan. Ehkäpä siellä oli poikkeuksellisen hyvä karpalosato, tai hän ei vain halunnut ketään pyörimään lähelle kotiaan.

Viikko takaperin olin ajelemassa autolla samoilla seuduilla ja kurvatessani vanhuksen talon ohi muistelin hänen kertomaansa tarinaa Suomiehestä. Vanhuksen talon ikkunat oli laudattu umpeen, ja talo oli ränsistynyt, katto sammaloitunut. Mies oli kuulemani mukaan maannut mullissa jo kymmenisen vuotta. Pysäytin huvikseni auton ja astuin ulos samalle metsäkaistaleelle. Saavuttuani "pahamaineisen" suon laidalle huomasin sen laidalla edelleen seisovan ristin. Risti ei näyttänyt samalta kuin aikaisemmin, mutta voihan olla, että muistini teki temput. Joka tapauksessa se ei voinut olla yli kymmentä vuotta vanha, vaikka se näyttikin aikansa suolla seisseeltä. Joka tapauksessa se sai minut perääntymään ja ihoni kananlihalle.

Jotain tuossa suossa on pielessä. Joku veistää sinne ristin yhä uudelleen ja uudelleen. Vielä reilu kaksi viikkoa sitten olin sitä mieltä, että yksinäinen vanhus viihdytti tarinalla itseään, mutta nyt en ole enää niin varma.

Oli kyseessä sitten Suomies tai joku vanhan ukon sekopäisen perinteen jatkaja, en ole vielä valmis kohtaamaan todellisuutta. Kumpikin vaihtoehto kuulostaa liian karmivalta.

Fiktiivistä, typistettyä kauhua

Päivä, jolloin kuolleet kävelevät maan päällä keskuudessamme, lähestyy. Sen kunniaksi haluankin esitellä Youtuben ihmeellisestä maailmasta pari fiktiivistä kauhulyhytelokuvaa. Ensimmäinen on inspiroinut koko pitkäksikin elokuvaksi tehdyn Lights Out -kauhuelokuvan, joka pyöri elokuvateattereissa kesällä. Monet ovat menettäneet Lights Out -lyhytelokuvan myötä yöunensa, tai ainakin ovat pitäneet visusti valot päällä makuuhuoneessa muutamana yönä sen jälkeen.

Alla olevasta linkistä pääset katsomaan kyseisen pätkän, mikäli et vielä jostain syystä ole sitä nähnyt:

Lights Out - Short horror film

Nukkuminen ja pimeässä sekavana herääminen on aina otollinen hetki kauhukokemuksille, seuraava palkittu lyhytkauhuelokuva Vicious mässäilee myös samalla aiheella:

Vicious - Short horror film

Kotonaan, ja etenkin omassa sängyssään, pitää tuntea olevansa turvassa. Se on paikka, jossa olemme haavoittumaisimmillamme. Mikään pelko ei kouraise niin syvältä kuin synkässä pimeydessä, keskellä yötä meidät herättävä piina, oli kyseessä sitten painajainen tai unihalvaus. Molemmat esittelemäni kauhupätkät rikkovat juuri tuota turvallisuuden tunnetta.

Istu alas mukavasti, sammuta huoneen valot ja laita äänet sopivalle voimakkuudelle, nämä 15 minuuttia ovat käyttämisen arvoiset.

Kun ensi yönä käyt nukkumaan ja sammutat valot, uskallatko katsoa ovenraosta hahmottuviin varjoihin?

Sweet dreams...

Vaanija metsän pimeydessä

Vihreän seasta jo nyt erottuvat vaimeammat keltaisen ja punaisen sävyt muistuttavat jännittävimmän vuodenajan olevan alkamassa. Loputtoman tuntuiseen pimeyteen kääriytyvät illat ja ne harmaat, synkät loppusyksyn päivät tarjoavat paranormaalin faneille aavemaisia maisemia ja pelottavia kokemuksia, olivat ne sitten todellisia tai mielikuvituksen värittämiä. Puhumattakaan siitä, että syksyllä on myös pyhäinpäivä, halloween - päivä jolloin "kuolleet vaeltavat maan päällä".

Minua ja ystävääni (joka on mainittu myös teksteissäni Verivalkama, Kummitustalo ja Ei valoa käytävän päässä) piinasi yhtenä syksynä metsien pimennoissa joku, jokin, josta emme koskaan ottaneet selkoa. Meillä oli tapana käydä yhdessä lenkeillä purkaaksemme milloin mitäkin mieltemme ahdistustiloja, kun eräänä pimenevänä lokakuisena iltana mukanamme ollut ystäväni koira pysähtyi tuijottamaan metsää muristen. Mekin seisahduimme katsomaan, sillä leppoisan, ystävällisen kaikkienkaverin suusta tuo murina kuulosti luonnottomalta, pahaenteiseltä. Emme huomanneet mitään ja vedimme koiraa liikkeelle, kun ystäväni yhtäkkiä huudahti näkevänsä jonkun seisovan metsässä. Pelästyneenä käännyin katsomaan ja metsän aukossa tummansinistä taivasta vasten todella näkyi tumma hahmo. Se seisoi hetken paikoillaan, emmekä me uskaltaneet liikahtakaan. Sitten se siirtyi syrjään, kadoten metsän pimeyteen ja sysäten meidät liikkeelle paniikin siivittäminä. Juoksimme pitkän matkaa, kunnes pysähdyimme hengästyneinä puimaan kokemaamme. Halusimme uskoa jonkun vain pelleilevän kustannuksellamme, mutta ajatus ihmisestä haahuilemassa pimeässä metsässä pysähtyen tuijottamaan ohikulkijoita oli epätodennäköistä.

Seuraavana päivänä menimme tutkimaan samaisen metsäaukean päivän valossa, jos vain saisimme jonkin viitteen näkemästämme hahmosta. Aukea oli hieman mutainen, joten toivoimme löytävämme ainakin jonkun jalanjäljen. Sidoimme koiran hihnan tiukasti puuhun ja lähdimme määrätietoisesti kirkkaan päivän rohkaisemina haravoimaan aluetta, löytämättä kuitenkaan mitään. Päätimme lopulta luovuttaa, mutta palatessamme lähemmäs koiraa huomasimme sen istuvan kuin patsas samalla paikalla mihin olimme sen jättäneet. Energisin koira, jonka olen koskaan tuntenut, vain istui ja tuijotti lasittunein katsein ohitsemme, hievahtamatta. Jännitys hiipi mieleeni ja koetin havahduttaa koiran horroksestaan päästämällä sitä normaalisti innostavia ääniä, mutta se ei reagoinut meihin millään tavalla. Normaalisti tuo samainen koira olisi jo hyppinyt innosta sekaisin paikallaan, malttamattomana odottaen hetkeä, jolloin voisi iskeä kuraisten etutassujensa jäljet takkiini.

Pääsimme muutaman metrin päähän jähmettyneestä koirasta, kun se yhtäkkiä ikään kuin säpsähti hereille ja juoksi villisti luoksemme, vapaana hihnastaan, joka roikkui edelleen puuhun sidottuna. Koiran hihna ja kaulapanta olivat täysin ehjiä, mutta jotenkin koira oli päässyt irti ja heilutti häntäänsä villisti edessämme. Lähdimme kiireesti paikalta, mietteliäinä.

Vain alle viikon sisään tapahtumista ystäväni soitti minulle erään lenkkimme päätteeksi paniikissa. Hän kulki erottuamme kotimatkansa valaisemattomalla tienpätkällä, ja oli kuullut tuolla pimeällä osuudella haapametsän kuivien lehtien päällä laahaavia askeleita. Hän oli pysähtynyt kuuntelemaan, metsään muriseva koira vierellään. Pariin sekuntiin ei ollut kuulunut mitään, kun yhtäkkiä askeleet kuuluivat taas, tulevan lähemmäs ja lähemmäs, ja täysin odottamattomasti muuttuen juoksuaskeliksi. Ystäväni oli saman tien ottanut omat jalkansa alleen ja juossut suoraan kotinsa eteiseen asti, ehtimättä hädin tuskin edes hengittää. Hänen isänsä oli lähtenyt tutkimaan taskulampun kanssa kyseistä metsätaipaletta saadakseen syyllisen kiinni verekseltään. Tuloksetta.

Tuona samana syksynä nuo lapsuudenkotini läheiset metsät pelottelivat meitä oudon hahmon ja äänien muodossa. Minäkin sain kokea sen kammottavan tunteen, kun kuulee jonkun syöksyvän metsästä kohti, eikä pysty tekemään muuta kuin pakenemaan niin lujaa kuin jaloista lähtee. Tuntui, että se jokin mikä metsässä vaani, oli aina meitä askeleen edellä. Pelleilikö joku kanssamme ja jos näin, kenellä sellaiseen oli aikaa? Kuka tiesi milloin menisimme tuon metsän ohi?

Vaihdoimme reittiä enemmän asutulle alueelle, mutta pyhäinpäivän jälkeen tapahtumat vähenivät huomattavasti ja loppuivat talveen mennessä kokonaan. Yksittäisiä pelottavia tapahtumia kävi vielä aina toisinaan, mutta emme yhdistäneet myöhempiä kokemuksiamme enää tämän syksyn selittämättömyyksiin.

Kun aikaa tapahtumista on kulunut, muistelen niitä kauhulla, sillä oli kyse paranormaalista tapahtumasta tai yhdestä metsässä vaanivasta mielisairaasta, kuulostavat molemmat vaihtoehdot mielestäni kammottavilta. Eikä paranormaalia näkökulmaa kevennä sekään seikka, että metsä, johon nämä tapahtumat sijoittuivat, oli sen valtavan, hehtaaritolkulla jatkuvan metsän reunaa, jonka uumenista löytyy myös Verivalkama.

Onko siellä joku?

Aikaisemmin blogitekstissäni mainitsin, kuinka olen saanut viime aikoina nukkua yöni rauhassa lapsuudenkodissani, kuinka kummittelut siellä ovat loppuneet. Pääsiäisen vietin kuitenkin noilla tutuilla nummilla ja rakkaiden seinien sisällä, ja pitkästä aikaa myös siellä tapahtui jotain selittämätöntä.

Heräsin yöllä oudon unen jälkeen mennäkseni vessaan. Astuin pimeään käytävään varovaisesti ja ennakkoluuloisena, täysin hereillä. Tuntui, kuin joku olisi tarkkaillut minua, vaikka talossa oli äänetöntä. Muistin, kuinka sisareni kertoi kerran nähneensä puolisoni näköisen varjohahmon samaisella käytävällä, ja toivoin koko sydämestäni etten itse kokisi juuri nyt samaa, vaikkakin se olisi loistavaa ainesta blogiini.

En nähnyt mitään ja uskalsin edetä. Wc:n valossa, lukitun oven takana, tunsin olevani jälleen turvassa. Hetken kuluttua kuulin jonkun saapuvan wc:n oven taakse kolauttaen kevyesti kahvaa, ja oloni koheni välittömästi - joku muukin oli hereillä, en vaeltanut pimeässä talossa yksikseni.

Jatkoin toimeni suorastaan korviahuumaavassa hiljaisuudessa ihmetellen, miksi oven taakse tullut perheenjäseneni ei ilmoittanut olevansa siinä etten säikähtäisi tai vaikka sammuttaisi turhaan vessan valoja. Jännitys hiipi jäseniini, ja rohkaisin itseni kysymään oven taakse: "Onko siellä joku?". En saanut vastausta, mutten myöskään ollut kuullut kenenkään poistuneen oven takaa. Jätin valot palamaan ja avasin oven hiljaa, vain kohdatakseni yön pimeän tyhjyyden. Minua kylmäsi ja sykkeeni pingahti nousuun. Olinko muka vain kuvitellut kahvan kolahduksen ja raskaiden askelten synnyttämät puulattian narahdukset?

Tiesin, etten ollut.

Tiesin myös, että minun pitäisi päästä takaisin makuuhuoneeseen.

Veren kohistessa korvissani sammutin valon ja astuin pimeään käytävään. Otin pari varovaista askelta, kun yhtäkkiä selkäni takaa kuului vaimea tömähdys. Paniikki tarrautui minuun kuin hukkuva pelastusrenkaaseen, ja ampaisin käytävään vilkaisemattakaan taakseni. En ollut valmis kohtaamaan mitään yliluonnollista. Syöksyin makuuhuoneeseen ja suljin oven visusti takanani.

Hetken rauhoittelin itseäni, annoin hengityksen ja sykkeen tasaantua, yrittäen löytää rauhallisen mielentilan lymyämästä vielä jostain mieleni perukoilta. Sitten sukelsin takaisin sänkyyn peiton alle, kuitenkin täysin valveilla. Tuijotin pimeää huonetta ja sen hämärää katonrajaa kuullessani puulattian narahtavan aivan makuuhuoneen oven takana. Pelästyin niin paljon, että unohdin hetkeksi hengittää. Samalla ovea kopautettiin. Yritin palauttaa hengitykseni normaaliksi, mutta olin liian peloissani edes liikahtamaan. Tuolloin kopautus kuului toisen kerran. Sen jälkeen talon yölliset äänet hiljenivät, mutta minulla kesti hetki ennen kuin sain uudelleen unenpäästä kiinni.

Tapahtumat olivat hämmentäviä ja yönsydännä erittäin pelottavia. Seuraavana aamuna kysyin muilta talossa majoittuvilta olivatko he liikkuneet yöllä käytävällä, eikä kukaan myöntänyt tehneensä niin. Enkä uskokaan sen olleen mikään fyysinen olento, sillä ääniä olisi tuolloin kuulunut enemmän.

Eräs toinen paranormaaleista asioista kiinnostunut henkilö sanoi minulle, että minun on päästävä peloistani yli ja kohdattava vastaavanlaisten äänien aiheuttaja, mitä asiaa sillä on.

Helppo niin on ajatella, mutta entä kun on tosi kyseessä? Pelottomuudessa on paljon mukavampi ja helpompi kellua, tietämättömyys lisää onnea. Sekä harmikseni että ilokseni olen kuitenkin tiedonjanoinen yksilö, eikä pieni pelkokaan silloin tällöin ole pahitteeksi!

Unihalvaus

Tuona yönä heräsin jälleen asunnossamme kuuluvaan kolahdukseen ja narahdukseen portaissa. Jokin oli tulossa, mutta olin aivan liian peloissani avatakseni silmäni, nähdäkseni minua yön pimeydessä vaanivan vaaran. Yhtäkkiä vaistosin jonkin pahan, sieluttoman, läsnäolon makuuhuoneessani. Pelko iski minuun kuin myrskyaallot rantaan ja sykkeeni kiihtyi. Olin yksin kotona, en voinut edes huudahtaa puolisolleni, varoittaa, että joku on huoneessamme.

Kauhuissani ajattelin, että esitän vain nukkuvaa, yritän seurata huonetta muilla aisteillani, jotka olivat pelon vuoksi terävöityneet äärimmilleen. Minulla oli kylmä ja huoneessa oli painostavan hiljaista. Makasin selälläni sängyllä silmät kiinni, kun tunsin jonkin painavan alavatsaani, kuin joku olisi istunut päälleni pimeässä. Tunsin selkäni painuvan kiinni patjaan tiukemmin, ja pelkäsin kuollakseni että jokin rusentaa minut hengiltä. Hengittäminen oli vaikeaa, en uskaltanut edes yrittää vetää syvään henkeä, peläten että jokin päälläni istuva olento havaitsisi etten nukukaan.

Yritin päättäväisesti siirtää käteni alavatsani päälle varmistaakseni oliko siinä todella jotain, mutta käteni ei suostunut liikahtamaankaan. Ajattelin, että olen niin lamaantunut kauhusta, etten pysty enää edes liikkumaan. Kauhu jäyti sisuskalujani ja painontunne vatsallani kävi yhä ahdistavammaksi. Sitten, aivan yhtäkkiä ja nopeasti, paino nousi päältäni. Makasin vielä hetken hereillä uskaltamatta avata silmiäni, uskaltamatta liikahtaa. Kun olin varma, että olen jälleen yksin siirsin varovaisesti käteni vatsani päälle. En tuntenut siinä enää mitään poikkeavaa joten kurotin napauttamaan yöpöytäni valon päälle ja nousin peittoa hamuten istualleni sängynlaidalle.

Mitä hemmettiä juuri äsken tapahtui? Kotonani oli jo jonkin aikaa kuulunut ääniä, etenkin öisin oli vaikea olla heräilemättä kolahduksiin, mutta mitään tämänkaltaista en ollut koskaan aikaisemmin kokenut. En koskaan ollut tuntenut fyysisesti mitään. Alavatsaani jomotti vielä painon jäljiltä. Tiedän olleeni hereillä koko tapahtuneen läpi, en vain pystynyt ymmärtämään, että jotain tällaista voisi tapahtua minulle. Päätin olla kertomatta asiasta kenellekään, ne jotka eivät sanoisi minulle että olen hullu koittaisivat väittää, että tapahtuma oli unta.

Muutamia kuukausia myöhemmin törmäsin Ylen sivuilla tekstiin unihalvauksista. Lukiessani tekstiä eteenpäin ymmärsin, että juuri tuo oli tapahtunut minulle, enkä ole ainoa laatuani. Unihalvaus tarkoittaa tieteen mukaan tilaa, jossa ihmiselle jää tämän herätessä päälle REM-unen aikainen liikkuvuutta estävä tila, joka normaalisti estää meitä satuttamasta itseämme unennäön aikana. Tuolloin aivorungon vireystilaa säätelevät mekanismit eivät toimi oikein, ja tietoisuus herää jo ennen lihashalvauksen päättymistä. Eli olemme täysin tietoisia ympäristöstä, mutta oman kehomme vankina.

Unihalvauksen aikana ihminen monesti näkee hallusinaatioita, kun uni ja todellisuus sekoittuvat keskenään. Vaikka unihalvaukselle on annettu tieteellinen, järkeenkäypä selitys, ei mikään tutkimus löydä syytä siihen, miksi unihalvauksen kokeneet aistivat lähes poikkeuksetta pahan läsnäolon huoneessa. Tunne ei koskaan ole hyvä tai miellyttävä. Tieteellisesti ajatellen se johtuu siitä, että tilanne halvaantuneena, pystymättä liikkumaan on jo itsessään niin pelottava. Paranormaalisti ajatellen, suosittelen kaikkia katsomaan seuraavan kerran unihalvauksen jälkeen kelloa, jos se vaikka sattuisi "paholaisen tunnin" ajalle. Ajankohtaan, jolloin muutenkin sanotaan demonien olevan lähempänä kuin muulloin.

Unihalvauksia on tapahtunut kautta aikojen ja jo 1700-luvulla on maalattu pirullisen näköisiä olentoja istumassa nukkuvien päällä. Ne ovat salaa tiedetty, mutta vain vähän tunnettu ja puhuttu aihe ympäri maailmaa, kantaen toinen toistaan karmivampia nimityksiä. Japanissa puhutaan kanashibarista, joka tarkoittaa sitomista metallisella köydellä. Thaimaassa unihalvaukset tunnetaan phi umeina, tarkoittaen "aaveen peittämää". Meksikossa ne tunnetaan nimellä "subida del muerto". (Lähde: Wikipedia - Unihalvaus)

Subida del muerto, eli kuolleiden nouseminen.

Aokigaharan itsemurhametsä

(Kuvan metsä ei liity Aokigaharaan)

Japanissa sijaitsee maailman toiseksi suosituin kohde tehdä itsemurha - Aokigaharan 35 hehtaarin metsä, johon on vaeltaja jos toinenkin kadonnut kuin sammuva liekki pimeyteen. Metsä on tiheäkasvuinen ja kasvillisuudeltaan kauttaaltaan samanlainen, tehden suunnistamisen maamerkeistä mahdottomaksi. Vulkaaninen maaperä sekoittaa kompassin metsässä, jossa on kirjaimellisesti kuolemanhiljaista.

Kymmenet ihmiset vuosittain päättävät päivänsä Aokigaharan kolkossa syleilyssä, vaikka jo ennen metsään astumista muistutetaan itsemurhaahautoville heidän perheistään, ystävistään, elämän arvosta. Japaniksi kirjoitettu kyltti vetoaa vielä viimeisen kerran ahdistunutta sielua kääntymään takaisin kotiin, harkitsemaan ennen lopullista ratkaisua. Viimeisenä, epätoivoisena oljenkortena varoituskyltissä on "itsemurhatukilinjan" puhelinnumero siltä varalta, että tukeutuminen tuntemattomiin auttajiin estäisi soittajan kohtalokkaan päätöksen.

Wikipedian mukaan vuonna 2003 metsästä löytyi jopa 105 ihmisen ruumiit ja vuonna 2010 kerrotaan yli kahdensadan ihmisen yrittäneen itsemurhaa Aokigaharassa. Heistä kuitenkin "vain" lähes 50 henkilöä onnistui tehtävässään. Missään ei kerrota miksi suurin osa päätti toisin, vai epäonnistuiko heidän yrityksensä jollain toisella, kammottavalla tavalla. Legendan mukaan Aokigaharan metsään, "Puumereen", menevät eivät palaa enää koskaan. Useat heistä merkitsevätkin reittinsä teipein, jotta palaaminen lähtöpisteeseen olisi vielä mahdollista.

Japanilaisen mytologian mukaan metsä on demoninen, täynnä pahantahtoista energiaa, joka huokuu puista vangiten sinne eksyvän ihmismielen, vetäen hänet mukanaan. Kun ihminen kuolee täynnä vihaa, katkeruutta tai surua, ei hänen henkensä pääse uskomusten mukaan eteenpäin, vaan jää jumiin maan päälle. Tällaiset epätoivon ja kauhun kyllästämät henget tunnetaan Japanissa nimellä yurei. Yureit, riivatut sielut, kostavat niille, jotka sattuvat niiden tielle, eivätkä ne tunne armoa.

Metsänvartijat, jotka joutuvat hakemaan itsemurha-aikeissaan onnistuneiden ruumiit Aokigaharan puumerestä, vievät ruumiit niille tarkoitettuihin huoneisiin metsän laitamilla odottamaan noutoa. Mikäli ruumiit joutuvat olemaan yön yli säilössä, arpovat metsänvartijat yhden joukostaan nukkumaan samaan huoneeseen ruumiin kanssa. Tämä johtuu siitä uskomuksesta, että ruumista ei voi jättää yöksi yksin, sillä muutoin yurei kulkee huoneessa kirkuen häiriintyneenä ja mielenvikaisena. Usko yurein olemassaoloon on niin vahva, ettei kukaan metsänvartija halua sellaista lähelleen.

Aokigaharan metsä sijaitsee maantieteellisesti Mount Fujista luoteessa.

Puumeri on kiehtova kohde paranormaaliin matkailuun, joskin tällä hetkellä on vaikea kuvitella, että uskaltaisin astua jalallani, edes varpaankärjelläni, kyseisen metsän maaperälle. Yurein kohtaaminen ei kuulu toiveisiini, en usko että sellaisesta voisi enää toipua.

Aokigahara on kirvoittanut myös monia elokuvia ja tekstejä, tuorein filmaus on varmasti tänä vuonna ensi-iltaan saapuva The Forest. Katsomalla sen olen jo tarpeeksi lähellä Aokigaharaa, mutta silti turvallisen välimatkan päässä. Alla traileri Youtubesta.

PS. Jos pohditte mikä on suosituin itsemurhakohde maailmassa, ohittaen Aokigaharan, on se San Franciscon Golden Gate -silta.