Totuus tulee lapsen suusta

Olen ennenkin maininnut siitä, että lapset tuntuvat olevan lähempänä paranormaaleja tapahtumia, aistivan niitä herkemmin. Yliluonnollisen näkökulmasta se johtuu siitä, että lapset eivät ole tietoisesti vielä blokanneet mielensä kykyjä aistia maailmaa ympärillään, toisin kuin me aikuiset, joille selitettävissä olevat asiat tuntuvat olevan ainoat mahdolliset asiat. Lapsien mieli on avoin kaikelle ja kaikille.

Paranormaaleja tapahtumia kokevia lapsia selitetään myös sillä, että heidän kehittyvä mielensä luo tapahtumat ja kokemukset heidän päässään. Skeptikot ja ne, jotka haluavat selittää kaiken selittämättömän jollain tapaa järjellä, vannovat sen nimeen, että lasten kokemat paranormaalit asiat ovat vain kehittyvien aivojen illuusioita.

Tämä, kuten niin moni muukin paranormaali ilmiö, on kuitenkin kiistanalainen, eikä sitä suoraan voi selittää suuntaan tai toiseen. Itselleni suurimpana kysymyksenä tähän liittyen onkin, että miksi jotkut toiset lapset kokevat selvästi voimakkaammin paranormaaleja tapahtumia kuin toiset? Eikö tiede, jonka mukaan kehittyvät aivot aiheuttavat ilmiöt, yritäkin kertoa, että kaikkien lasten aivot kehittyvät saman kaavaan mukaan, hienoisilla yksilöllisillä vaihteluilla? Näin ollen yliluonnolliset asiat eivät ole suoraan rinnastettavissa aivojen kehitykseenkään. Mielestäni on hyvin mahdollista, että toiset lapset, riippuen ajasta, paikasta ja olosuhteista, pystyvät aistimaan paremmin maailmaa, jota aikuissilmä ei näe.

Tällaisesta sain jälleen kerran ihmeellisen todistuksen, kun eräänä kauniina, ruskaisena syysaamuna olin juoksulenkillä. Pysähdyin erään päiväkodin eteen pohtimaan mihin suuntaan lähtisin. Vaihtoehtoina oli kaunis metsäpolku tai pyörätie hieman suuremman tien varteen. Tietenkin minua alkoi houkutella metsään meno, kun kuulin takaani lapsen äänen, joka sanoi, ettei minun kannata mennä sinne.

Käännyin äänen suuntaan ja näin pienen pojan roikkuvan päiväkodin aidassa ja katsovan minua. Hänen piponsa oli vinossa, kun hän nojaili aidan metalliseen reunaan ja hänen pienten silmiensä tarkka katse oli suoraan minuun. Tervehdin häntä ja kysyin iloisella äänellä miksei hän suosittele metsään menoa, vaikka on niin upea ilmakin. Hän sanoi tietävänsä, että satutan itseni siellä. Kavahdin hiukan, mahdollisimman huomaamattomasti, naurahdin ja sanoin, että siispä minun täytyy olla varovaisempi. Poika vaan tuijotti. Sanoin hänelle heipat ja lähdin metsää kohti, kun kuulin hänen vielä sanovan: "Varo isoa ruskeaa". Vilkaisin vielä poikaa, mutta tämä oli jo lähtenyt kirmaamaan kohti muiden lasten joukkoa.

Kohtaaminen myllersi mielessäni kävellessäni upean kuusimetsän siimeksessä. Kyseessä oli kuitenkin lapsi, ja lapset puhuvat mitä sattuu. Työnsin ajatuksen mielestäni ja keskityin nauttimaan syysaamusta. Kun olin kulkenut tovin, astuin vahingossa hiukan syrjään polulta. Sain kenkäni tukevasti sivulla olevan kiven päälle, mutta yhtäkkiä kivi vierähtikin altani ja liukkaat sammaleet saivat jalkani lipeämään. Kaaduin polun sivuun sammaleiseen kivikkoon ja jysäytin polveni kiveen. Hetken aikaa kipu oli niin kova, että pidätin henkeäni. Käännyin istumaan kosteaan maahan ja annoin pahimman kivun laantua ennen kuin yritin nousta ylös. Noustessani huomasin, ettei pahin kipu tullutkaan polvestani, vaan olin nyrjäyttänyt nilkkani siinä sähellyksessä. Alkuun jalkani ei kestänyt lainkaan, mutta pikkuhiljaa sain varattua sille painoa ja pääsin horjuen ja ontuen eteenpäin. Löysin vankan kepin, otin siitä tukea ja käännyin takaisin tulosuuntaani, sillä se olisi lyhin matka kotiin.

Päästyäni ulos metsästä katsoin päiväkodin suuntaan. Piha oli täynnä lapsia kuin pieniä väriläiskiä hiekkaisella temmellyskentällä. Tunnistin kuitenkin erään pojan kauempana päiväkodin pihalla. Minua varoittanut poika seisoi paikallaan ja näytti tuijottavan suoraan minuun. Hän oli kaukana, mutta hetki oli jotenkin erikoinen, ja minulla oli tunne, että hän katsoi minua toruen. Kuin ilmaistakseen "mitäs minä sanoin". Lapsia juoksi hänen edestään kauempaa ja lähempää, mutta näytti siltä kuin hänen tuijotuksensa olisi katkeamaton.

Kotona pidellessäni nilkassani kylmäpussia naurahdin itsekseni. Tapahtumien oli pakko olla sattumaa, ja mielikuvitukseni oli lisännyt siihen omat mausteensa. Näinhän sen oli pakko olla. Pieni poika halusi vaan jotain jutella, ei hän olisi millään voinut osata ennustaa vieraalle ihmiselle tapahtuvaa asiaa. Lisäksi olin varma, että olin kuullut hänen puhuvan isosta ruskeasta, ja olin myös varma siitä, ettei metsässä ollut yhtäkään karhua tai vastaavaa vaanimassa minua, kun loukkaannuin. Kaikenlaista se mielikuvitus teettää, pohdin.

Päivän aikana kävi ilmi, ettei jalkani ollut pahassa kunnossa ja pystyin liikkua sen varassa. Tapahtumat alkoivat tuntua jo koomiselta mielessäni. Aloin epäillä, että olin pojan sanojen takia tavallista jännittyneempi ja siksi liikeratani eivät olleet metsässä täysin normaaleja. Pojan varoitus oli toisin sanoen mennyt minulla ihon alle.

Myöhemmin illalla olin lähdössä varovaisesti koiranpentuni kanssa ulkoilemaan, kun kuulin läheltä hevosen kavioiden kopsetta. Puiden välistä näin suuren, ruskean hevosen lähestyvän ja samassa sekunnissa tajusin, että koirani oli vielä irti. Mieleeni välähti päiväkodin pojan aamuiset sanat, ja tartuin koiraani salamannopeasti. Se on vielä niin nuori ja kokematon, että se saattaisi juosta hevosen luo, säikäyttää kenties koiraan tottumattoman eläimen, tulla tallotuksi kuoliaaksi ja vaikka aiheuttaa ratsastajan tippumisen kyydistä. Kauhukuvat vilistivät mielessäni pidellessäni koiraani ja katsoessani ratsun poistumista näköpiiristä.

Tapahtuman jälkeen olin hetken todella hämilläni. Olen varma, etten olisi osannut toimia niin ripeästi ilman pienen pojan aikaisempaa varoitusta. Yksi sattuma on aina mahdollista, mutta toisen kanssa alkoi epäilykseni horjua. Entä jos pojalle olikin oikeasti tullut jonkinlainen tuntemus, ennakkoaavistus, tapahtumien kulusta? Mitä jos tällaisia on tullut useamminkin, tai jos joillain lapsilla on suurempi herkkyys tämän kaltaisiin? Varma asia on, että sain kokea jotain todella outoa ja ihmeellistä tuona päivänä.

Tajusin myös, että olen satunnaisesti itsekin kokenut etiäisiä. Olen joskus kuullut, kuinka puolisoni on tullut kotiin ja lattia on narahtanut siitä tutusta, samasta kohdasta mistä se aina narahtaa, mutta ketään ei ollut paikalla. Siitä jonkin ajan päästä puolisoni on oikeasti tullut ja lattia on oikeasti narahtanut. Olen myös toisinaan nähnyt todenmakuisia unia, joiden jälkeen minulla on hieman erilainen olo kuin normaalin unennäön jälkeen. Pian on tapahtunut jotain, joka unesta olisi ymmärrettävissä. Näin kävi myös ystäväni kuollessa.

Mikä on totta, mikä tarua? Mikä yliluonnollista ja mikä ei? Mihin tuntemuksiin luottaa?

Sen olen ainakin oppinut, että ei ole mitään haittaa pysyä avoimin mielin ja sydämin.

Joskus elämä ja aistien voima voi yllättää mitä ihmeellisimmillä tavoilla.

Paina kaasu pohjaan

Kukapa meistä ei olisi kuullut urbaania legendaa liftaajasta, jonka nuori pari nappaa kyytiinsä, mutta joka katoaa mystisesti? Minäkin olen aiheeseen pureutunut blogitekstissäni, jossa kerron karmivasta autoilijoita riivaavasta henkiolennosta, joka tunnetaan nimellä Lydia liftaaja. Katoavan liftaajan tarinaa on kerrottu todennäköisesti jo vuodesta 1602 saakka, joten ihan mikään tuore kummitusjuttu se ei suinkaan ole. Siitä liikkuu monia eri versioita, joissa kaikissa kuitenkin yhdistyy liftaajan katoaminen joko jossain kuoleemaansa liittyvässä, olennaisessa paikassa, tai muuten vaan yhtäkkinen häviäminen takapenkiltä ilman, että autoa pysäytetään.

Liftaajat, etenkin nykypäivänä, saattavat nostaa pelon sisällämme jo pelkästään läsnäolollaan, vaikkakin itse otin pari vuotta sitten viattoman näköiset pojanklopit tienposkesta kyytiini, kun yllättäen alkanut vesisade alkoi piiskata maata keskellä kaunista kesäpäivää. Kaikkien selkärankaan on nykyään taottu, ettei tuntemattomia kannata ottaa kyytiin, eikä lapset varsinkaan saa nousta vieraan ihmisen kyytiin. Pojille hauskana ideana alkanut hupi muuttui hiljaiseksi kolmikoksi takapenkilläni, kun he sinne kapusivat ja muistivat varmasti vanhempiensa sanat. Minä kuljetin mykän kolmikon sen muutaman kilometrin matkan, jonka jälkeen he kyllä kiittivät kohteliaasti ennen poistumistaan. Sen sijaan vielä muutamia vuosikymmeniä sitten liftaaminen oli varsin yleinen tapa edetä matkanteossaan, eikä silloin siinä ollut mitään pelättävää tai outoa. Ja juuri siihen ajanjaksoon palaan tänään, kun pääsen vihdoin, sormet syyhyten, jakamaan teille erään tuttavani tarinan.

Tuttavani on jakanut tarinansa minulle jo kauan sitten, ja vaikka hän onkin tietoinen blogistani, ei hän ole näyttänyt tarinan jakamiselle vihreää valoa. Hän on kertonut tapahtumasta tietyille ihmisille, eikä ollut valmis, edes nimettömänä, kertomaan sitä eteenpäin. Hiljattain hän on tullut toisiin aatoksiin, sillä viime aikoina, monien vuosien hiljaiselon jälkeen, paranormaalit tapahtumat ovat löytäneet jälleen hänen luokseen. Hän on alkanut pitää niitä todellisempana kuin ennen, ja on valmis jakamaan tarinan lukijoilleni nyt.

Noihin aikoihin hänen kummitätinsä asui yksin vanhassa omakotitalossa pienessä, metsäisessä kunnassa, ja tuttavallani oli tapana ajella joka viikko reilu puolen tunnin matka rakkaan kummitätinsä luo. Alkumatka oli isoa maantietä, ja loppuosa kiemurtelevaa, hiekkaista soratietä. Eräänä syksyisenä, sumuisena iltapäivänä hän oli ajamassa maantietä pitkin kummitädilleen, kun avautuvan suoran päässä näkyi mustiin pukeutunut hahmo. Hahmon käsi oli ojentunut tielle, mutta tuttavani ei erottanut oliko peukalo pystyssä. Hahmo näytti kuitenkin toivovan kyytiä, joten tuttavani hidasti lähestyessään hahmoa, jonka huppu oli vedetty syvälle kasvojen eteen.

Tuttavani valtasi outo tunne. Hahmo seisoi hievahtamatta, ilmeisen aikomatta edes vilkaista häntä lähestyvää, vauhtiaan hidastavaa autoa. Tuttavani antoi autonsa lipua hitaasti hahmoa kohti, mutta päätti pysäyttää sen vasta ohitettuaan hahmon. Jokin tilanteensa alkoi karmia häntä, ja hän päätti vilkaista ensin liftaajan kasvoja. Auto lipui hahmon ohi ja tuttavani kurkisti varovasti hupun uumeniin.

Hän ei erottanut selvästi kasvonpiirteitä, mutta muistaa vahvasti nähneensä kaksi kauttaaltaan pikimustaa silmää tuijottavan karmivalla tavalla eteenpäin. Hän päästi pari kirosanaa ääneen vahingossa, ja tallasi kaasun pohjaan. Auto lähti renkaat vinkuen tienposkesta, jättäen synkän, pelottavan liftaajan jälkeensä. Päästyään turvalliseen vauhtiin tuttavani vilkaisi taustapeilistä liftaajaa, mutta se oli kadonnut tienposkesta. Missään ei näkynyt enää mustiin pukeutunutta hahmoa, ei edes loikkimassa metsään valtavan ojan toisella puolen. Hahmo oli hävinnyt.

Tuttavani vapisi hetken päästyään kummitätinsä talon edustalle, ja istui autossa odottaen sykkeen tasaantuvan. Hän ei ollut lainkaan varma mitä oli juuri todistanut, vai oliko mieli tehnyt hänelle tepposia. Parina seuraavana kertana hän ei nähnyt hahmoa, mutta jokin samankaltainen ilmestys oli eräänä toisena syyspäivänä maantiellä hieman kauempana tiestä ja lähempänä hänen kummitätinsä taloa. Tuttavani alkoi ajaa matkaa pitäen katseensa visusti tiessä.

Syksy kului oudon tunteen vallassa, ja lopulta hän mainitsi kummitädilleen nähneensä hahmon tienposkessa. Iäkäs kummitäti naurahti vanhuksille tuttuun tapaan kuullessaan jotain omasta mielestään huvittavaa, ja tokaisi:

"Tuo naapurin poika keppostelee, ei sinun sellaisia kannata säikkyä."

Tuttavani oli juuri nostamassa kahvikuppia huulilleen, mutta liike jäi kesken.

"Täti, mistä pojasta sinä puhelet?"

"Siitä tuolla tien päässä", täti vastasi ja huiskaisi epämääräisesti hiekkatien suuntaan. "Väinön pojasta. Tulee minunkin ikkunan taakse huppu silmillä, mutta enhän minä sellaisia pelkää."

Tuttavani valahti kalpeaksi. Hän yritti löytää sanoja, muttei ollut varma miten kertoa tädille, että tämä kyseinen Väinön poika oli jo aikamies, joka kävi kaupungissa töissä, eikä edes asunut vanhan isänsä luona enää.

Tuttavani päätti olla sanomatta mitään. Olihan toki mahdollista, että jollain pojalla olisi niin tavattoman paljon ylimääräistä aikaa, kiusanhenkisyyttä ja mielenterveyden ongelmia, että hän olisi ottanut harrastuksekseen autoilijoiden ja vanhusten pelottelun. Jokin hänen kuulemassaan karmi kuitenkin häntä syvemmältä, kuin mikään koskaan. Jokaisen asian voisi aina yrittää selittää järjellä, mutta tunteet kertoisivat muuta. Jokin pelottavassa, mustasilmäisessä liftaajassa, ja kummitädin kertomuksessa osuivat hyytävällä tavalla yhteen, eikä tuttavani halunnut uskoa, mitä hänen sisimpänsä yritti hänelle viestittää.

Sen sijaan hän teki niin kuin moni muu hänen sijassaan, hän päätti yrittää unohtaa asian.

Vuodenvaihteen jälkeen hänen kummitätinsä menehtyi sydänkohtaukseen kotonaan. Tädin löytänyt sukulainen yritti lohduttaa tuttavaani, joka oli murheen murtamana.

"Älä sure. Täti lähti kivuttomasti ja ilmeisesti nopeasti, löytyi sieltä kammarinsa ikkunan edestä suorilta jaloilta kaatuneena. Ollut ihailemassa lintulaudan lintuja varmaan, niin kuin tykkäsi tehdä."

Tuttavani melkein putosi polvilleen.

Entä jos viimeinen tädin näkemä asia ei ollutkaan linnut talvisissa ruokailuissa, vaan ne samat kammottavat, mustat silmät, jotka hän itse näki? Entä jos hänen onnistui jotenkin vetää jotain synkkää, paranormaalia energiaa mukanaan tätinsä luokse?

Tätinsä kuoleman jälkeen tuttavani ei enää nähnyt mustasilmäistä liftaajaa, eikä hän haluaisi uskoa sen olleen todellinen aikaisemminkaan, mutta ääni hänen sisällään on eri mieltä.

Enemmän kuin mitään muuta hän toivoo, ettei enää koskaan näekään sitä hahmoa.

Ääni hänen sisällään kuiskaa, että hahmon myötä, on itse kuolema lähellä.

Paina kaasu pohjaan, äläkä katso taaksesi...

Poika tyhjyydestä

Muutamia kuukausia sitten, talven ollessa kylmimmillään ja pakkasen purressa poskia näin kävelyllä koirani kanssa jotain erikoista. Päätän monesti lenkkini koirani kanssa kotini läheltä virtaavan synkän joen rannan kautta, sen varrella kulkevan lenkkipolun soran rahistessa tossujeni alla. Lenkkipolku on kesäisin leveä, mutta talvisin sen keskellä kulkee vain kapea kinttupolku, sillä talvikunnossapitoa sille ei ole. Polku kulkee eräässä kohdassa autotien alta, ja betoninen, uudehko silta joen vilkkaan virtauskohdan yläpuolella kohoaa korkealle yläpuolelleni. Keskellä jokea on tukipilarit ja tasanne, jolla satunnaisesti kesäisin näkee ihmisten koettavan kalaonneaan, toisinaan vesi on niin matalalla, että muutaman kiven päältä loikkimalla ja kahluusaappailla pääsee kuivana tasanteelle saakka.

Tuona talvipäivänä huomasin jo kaukaa siltaa lähestyessäni, että tasanteen päällä seisoi hahmo, joka näytti minusta nuorelta pojalta. Ehkä teini-ikäiseltä, ehkä hiukan nuoremmalta, mutta aikuisen hahmo se ei ollut. Joki tasanteen ympärillä oli jäässä, mutta virtauksen vuoksi en ollut varma, kuinka luotettava jääkerros on. Poika seisoi selin minuun, täysin hievahtamatta. Ajattelin, että on parempi kehottaa häntä tulemaan pois sieltä, varmuuden vuoksi. Nuoret kun saattavat keksiä kaikenlaisia tempauksia, en voisi kantaa harteillani sitä, että tälle pojalle sattuisi jotain ja olisin vain muutamalla sanalla estänyt onnettomuuden.

Harpoin nopeasti sillan alle, ja kohotin katseeni tasannetta kohden, valmiina varoittamaan poikaa, mutta hän oli kadonnut. Ensiksi säikähdin, että hän on tipahtanut toiselle puolelle tasannetta, ehkä jopa jäihin, joten kiirehdin joenmutkaan tähystääkseni tasanteen toiselle puolelle. Jää siellä oli ehjä, mutta poikaa ei näkynyt missään. Kävelin takaisin sillan alle tasanteen luo, ja huomasin, ettei jään päälle sataneessa lumessa ollut minkäänlaisia viitteitä siitä, että kukaan olisi kävellyt sitä pitkin tasanteen päälle. Myöskään vastarannan pehmeän kuohkeassa lumipeitteessä ei ollut jälkiä. Poika oli kuin ilmestynyt tyhjyydestä, ja kadonnut sinne.

Tuijotin hetken aikaa ajatuksissani lumenpinnan loputonta rauhaa, vaikka mielessäni kuohui. Lopulta minun oli pakko kohauttaa olkiani ja painaa tapahtunut villaisella, olin saattanut vain kokea jonkinlaisen näköharhan keskellä kirkasta talvipäivää.

Tämä yksittäinen tapahtuma ei olisi päätynyt blogiini, mikäli se ei olisi toistunut. Mutta pari viikkoa sitten, uskomatonta kyllä, näin hänet taas. Lumet olivat jo sulaneet, ilta-aurinko paistoi kuumottavan oranssia valoaan, vaikka kylmä tuuli vielä ujelsi sillan rakenteissa. Kuljin jälleen koirani kanssa kohti siltaa, ja matalalla paistanut aurinko häikäisi minua veden pinnalta. Näin hahmon seisovan sillan tasanteella, tuijottaen veden väreilevää pintaa samanlaisessa huojumattomassa, ajattomassa tilassa. Hän samaan aikaan oli siinä, mutta myös kuin ei olisi ollut. Ikään kuin varjo, joka olisi hetkeksi noussut maasta kokeakseen todellisen elämän, vain painuakseen jälleen maanpinnalle ikuisesti seuraamaan omistajaansa.

Mieleeni välähti saman tien muistikuva talvisesta kohtaamisestani, joten nostin käden silmieni varjoksi ja varoin edes räpäyttämättä silmiäni, halusin nähdä häviääkö ilmestys silmissäni. Pääsin yllättävän lähelle, mutten saanut tarkkaa näköyhteyttä, auringon valo kimmelsi suoraan kasvoilleni ja heijastui tuplana vielä vedestäkin. Yhtäkkiä jokin aalto tai vastaava sai valon välähtämään pojan suunnalla poikkeuksellisen kirkkaana, minun oli pakko sulkea silmäni. Ja kun avasin ne uudelleen, oli poika tyhjyydestä jälleen kadonnut. Kuten edelliselläkin kerralla, en havainnut vedessä tai rannoilla minkäänlaista liikettä, ääntä tai jälkiä.

Yritin muistella, olenko koskaan kuullut vanhan puusillan aikoihin nuoren pojan hukkuneen lähellä siltaa, ja myös ajankohtaa, jolloin ensimmäisen kerran tämän näyn kohtasin. En ollut kuitenkaan tehnyt muistiinpanoja, joten en osaa sanoa oliko päivämäärillä minkäänlaista yhteyttä. Oliko kyseessä jokin selittämätön, paranormaali tapahtuma, vai mielen temppu? Sitä en ainakaan toistaiseksi saa tietää. Varmuudella voin sanon, ettei näillä kahdella kävelyllä ollut muuta yhteistä, eikä mielessäni pyörineet asiat olleet kummallakaan kerralla samoja.

Jostain syystä tapahtuma toi mieleeni erään YouTube-videon, jossa autoilijat päättävät lähteä peruuttamaan auton pois, kun huomaavat mutkan takana keskellä tietä hievahtamatta istuvan pojan. He tuntuvat pelästyvän ja ajattelevan tiellä istuvan hahmon olevan ehkä kummitus, sillä kyseisen alueen kerrotaan olevan tunnettu paranormaalista toiminnastaan. Videossa kuitenkin spekuloidaan vaihtoehdolla, että poika saattoi olla osa ryöstöporukkaa, tarkoituksenaan saada autot pysähtymään, jotta rikoskumppanit pääsevät ryöstämään autoilijat. Oli kyseessä sitten kummitus, pila tai rikos, joka tapauksessa nämä miehet säästyivät kaikelta harmilta peruuttaessaan nopeasti pois. (Mikäli tällaiset tiellä tapahtuneet kohtaamiset kiinnostavat, niitä löytyy lisää YouTubesta mm. 14 Scary Highway Ghost Encounters, vaikkakin ainakin osa näistä on selvästi muokattuja, näyteltyjä tai liioiteltuja.)

Aina välillä kuulee kerrottavan tarinoita ihmishahmoista, jotka seisovat tienvarsilla omassa, ylhäässä hiljaisuudessaan, tai kallion reunoilla merta kaihoisana tuijottavina. Hahmoja on nähty autiotaloissa, hylätyissä sairaaloissa tai siltojen rakenteissa. Lähes aina, kun asiaa on lähdetty tutkimaan, on näiden paikkojen historiasta löytynyt kuolemaa, onnettomuuksia ja rauhattomuutta. Voisiko todella olla niin, että tämän kaltainen näky ei todella olekaan aistiharhaa, vai jokin onneton sielu, joka ei edes kuolemasta löytänyt rauhaa, vaan jäi ikuisesti häälymään kuolinpaikkansa läheisyyteen?

Mikä mahtoi olla näkyni pojasta sillan alla? Mieleni luomaa harhaa, vai jotain muuta?

Onko hän varjo menneisyydestä, tuomittu ikuisesti tuijottamaan sen veden pintaa, joka tunkeutui hänen keuhkoihinsa ja hukutti hänet ajasta ikuisuuteen?

Kuka oli poika tyhjyydestä?

Se mitä tapahtuu yläkerrassa, jääköön yläkertaan

Syyskuu. Syksy todella on saapunut, ja sitä myöden myös pimenevät illat. Edessä on vainajien muistopäivä, päivä jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme, sekä tietenkin kaupallistunut halloween. Syksyisin uskottiin kuolleiden henkien olevan lähempänä kuin koskaan luonnon kuihtuessa.

Kesän aikana oli pitkiä rauhallisia kausia, jolloin mitään selittämättömyyksiä ei tapahtunut, mitä nyt ukonilmojen aikaan valot syttyivät itsestään ja joskus satunnaisesti muulloinkin. Ehkä joitain ääniäkin kuului öisin, mutta kesän valossa ja unenpuutteessa sanoin joka kerran itselleni sen olevan kissan syytä. Toisinaan itseään on niin helppo huijata.

Mutta yö viikko sitten, se oli erilainen.

Näen paljon unia, ja muistan ne yleensä aamuisin hyvin. Uniin saattaa joskus sekaantua ympärilläni kuuluvat äänet niin sisältä kuin ulkoa, kuten kerroin mm. blogitekstissäni Valo kesäyössä. Viime kuukausien aikaiset huonosti nukutut yöt ovat olleet oivia, tyhjiä tauluja sekaville unille ja todellisuuden sekä unen rajojen hämärtymiseen. Olen monesti heräillyt kesken unen ja "kuullut" vielä hetken unien ääniä, mutta äänet ovat lakanneet nopeasti kun olen kiskonut itseni ylös unen utuisesta maailmasta. Valo kesäyössä -tekstissäni näin ei ollut.

Tuona yönä näin "perusunta", jonka tapahtumat sijoittuivat työpaikalleni. Siinä ei ollut mitään poikkeuksellista, selvitin parin työkaverini välistä kahnausta. Unessani alkoi kuulua lapsen kiukkuista huutoa. Ääni kuului selvästi pienelle pojalle, eikä se sopinut meneillään olevaan uneeni. Hetken pohdin unissani mistä ääni oli yhtäkkiä alkanut kuulua, kunnes rupesin heräilemään. Huuto vaimeni, mutta kuului edelleen "lapsen kiukutteluna" avatessani silmäni. Unenpöpperössä päättelin äänen tulevan naapurista.

Yhtäkkiä yläkerrastamme kantautui pari tömähdystä, suoraan makuuhuoneemme yläpuolelta. Pienen pojan ääni kuului vielä hetken, eikä se kuulostanut mielestäni naapurista tulevalta jo pelkästään sen vuoksi, ettei naapurissamme asu pieniä poikia. Ääni oli liian kirkas, selkeä, tullakseen seinien takaa. Tömähdykset olivat kuulostaneet pieniltä askeleilta yläkerrasta. Lapsen kiukkuiselta, mielenosoitukselliselta kävelyltä. Jähmetyin sängylläni ja tunsin kauhun hiipivän itseeni. Äänet hiljenivät ja yö oli taas untuvaa, hiljaista ja pehmeää.

Tuijotin hetken makuuhuoneemme kattoa ulkovalon hämärässä kajossa ja komensin pelontunteen pois sisältäni. Kyseessä oli väkisin ollut pelkkä uni. Koiramme katsoi minua ihmeissään sänkyni vierellä, myös kissa tuijotti minuun väsyneellä katseellaan. Olinko minä herättänyt nekin?

Mielessäni pyöri hetken tapahtumat, joita aikaisemmin on kotonani käynyt, kuten esimerkiksi suklaarasian tipahtaminen pöydältä itsestään. Ajatukset rynnistivät mieleni läpi, kuin olisin avannut jonkin oven ja päästänyt ne riehumaan mieleeni vapaasti. Päätin työntää pelon takaisin sinne mieleni komeroon, josta sen olin juuri laskenut irti. Olin väsynyt ja ajattelin antaa asian olla, en uskaltaisi nousta. Päätin, että kyseessä oli uni. Piste.

Kuulin henkäisyn vierestäni ja puolisoni unisen äänen toteavan, että "nuo pojan äänet kuulostivat ihan siltä kuin ne olisivat tulleet yläkerrasta".

Tunsin sydämeni alkavan lyödä jälleen piirun verran kovempaan tahtiin. Puolisoni oli kuullut saman. Se ei ollut unta.

"Olisivatko tulleet naapurista? Mutta eihän naapurissa ole poikaa", sain suustani.

"No ei", puolisoni totesi vaimeasti tyynyään vasten, "mutta mikä muukaan se olisi ollut".

Niinpä. Mikä muukaan?

Tuijotin kattoa kuunnellen sydämeni rummutusta ja pelottavat muistot rymistivät taas mielessäni vapaalla jalalla.

Mikä muukaan?

Tervetuloa, syksy.