Lasten silmin

Kauhuelokuvat mässäilevät aiheella, joka on loppuunkaluttu lähes jokaisessa genren elokuvassa, jossa vain on lapsia. Niissä on kohtaus, jossa joku (usein toinen vanhemmista tai joku sisaruksista) kuulee lapsen puhuvan jonkun kanssa, mutta huoneessa ei ole ketään. Kun lapselta kysytään kenen kanssa hän keskusteli, antaa lapsi vastaukseksi joko hiljaisuuden, jonkin nimen tai lyhyen lauseen "hän kielsi minua kertomasta". Joissakin elokuvissa kyse on paranormaalista toiminnasta, joissain lapsi kärsii jakautuneesta persoonallisuudesta (dissosiatiivinen identiteettihäiriö) tai sitten hänellä vain yksinkertaisesti on mielikuvitusystävä. Oli kyse mistä tahansa yllä mainitusta, voi tilanne olla jo sellaisenaan äärimmäisen kammottava sivulliselle, joka sattuu tällaisen pahaenteisen keskustelun kuulemaan. Jos soppaan vielä sekoitetaan lapsen käytös, joka poikkeaa "normaalin" lapsen tavanomaisesta toiminnasta, on keitos valmis ja kauhuelokuvan loistoainekset edessämme. Entä, kun näin tapahtuu todellisessa elämässä?

Minulla oli äitini kertoman mukaan tapana puhua unissani. Aikuisiällä se on vähentynyt huomattavasti, mutta jokainen kerta on yleensä ollut samankaltainen: olen syvässä unessa ja saatan hieman liikehtiä, silmäluomeni ovat kiinni, mutta niiden alla saattaa näkyä toimintaa ja mumisen jotain epäselvästi, joskus harvoin sanon selkeitä sanoja tai kokonaisia lauseita.

Kello lähestyi puoltayötä ja äitini oli juuri menossa nukkumaan eräänä lapsuuteni yönä, kun hän kuuli minun ja sisareni huoneesta jutustelua. Keskustelu jatkui tovin, ja äitini tuli siihen tulokseen ettei kyseessä ole normaali puhelu unissani. Hän alkoi epäillä,että olemme hereillä sisareni kanssa ja päätti tulla komentamaan meitä uudelleen nukkumaan. Syksyisen yön pimeys oli imaissut kotitalomme sisälleen, niinpä äitini otti eteisen pöydältä taskulampun matkaansa. Hän sytytti lamppuun valon ja avasi varovaisesti makuuhuoneemme ovea, osoittaen taskulampun valolla tyhjää käytävää, jotta valo ei häikäisisi meitä.

Ovenraosta ei kuitenkaan kuulunut sisareni ääntä, pelkästään minun tasainen ääneni. Keskustelussa tuli taukoja, kuin olisin kuunnellut jonkun muun puhetta. Äitini ihmetteli asiaa ja siirsi varovaisesti taskulampun valokeilan makuuhuoneemme puolelle valaisten lattiaa. Sen tuomassa valossa hän näki kerrossänkymme, jonka alapedillä siskoni nukkui tyytyväisenä ja rauhallisesti. Kohottaessaan katseensa yläpedille hän näki minut istumassa sänkyni jalkopäässä jalat ristissä, katsomassa sängyn toista päätyä kuin siinä kanssani istuisi joku muu. En reagoinut valoon tai avattuun oveen, ja äitini katsoi hetken näkyä pohtien mitä tekisi seuraavaksi. Hän ei saanut puheestani selvää, kuulosti aivan kuin olisin puhunut jotain vierasta kieltä.

Äitini katsoi minuun tiukasti ja komensi minut takaisin nukkumaan. En reagoinut hänen sanoihinsa, vaan jatkoin yksipuolista keskusteluani tyhjyyden kanssa. Kun hän komensi uudelleen hiljenin ja käänsin katseeni mekaanisesti häneen. Tuijotin häntä hetken "tyhjin silmin" kunnes kömmin takaisin sängyn oikeaan päätyyn ja asettauduin takaisin peittoni alle, kiltisti ja kuuliaisesti. Hän odotti kunnes suljin silmäni, sulki sitten oven ja jäi hetkeksi kuuntelemaan yön hiljaisuutta taskulampun valossa. Mitä ihmettä hän oli juuri todistanut?

Myöhemmin tuosta tapahtumasta aloitin myös unissakävelyn, jota en kuitenkaan tehnyt usein. Kun hän kysyi tapahtumista, en koskaan muistanut niistä mitään, kuten unissakävelijät eivät yleensä muistakaan. Olin tuolloin ala-asteikäinen, eikä tapahtumissa ole sinänsä mitään outoa, mutta kun lähden pohtimaan asiaa syvemmältä, jään väkisinkin miettimään kenen kanssa keskustelin, tai luulin keskustelevani, tuona yönä? Miksi noihin aikoihin kävelin unissani?

En tietenkään tiedä tapahtumista muuta kuin äitini kertoman, mikä tekee tapahtuneesta jokseenkin pelottavan asian. Mieleeni palaa muisto tapahtumasta, jonka koin tuona yhtenä lapsuudenyönä kotonani vuosia ennen näitä tapahtumia (lue: Kuudes aisti).

Sanotaan, että lapset aistivat yliluonnolliset asiat herkemmin, sillä he eivät ole vielä tietoisesti lakanneet uskomasta, sulkeneet kuudennetta aistiaan. Joskus katsoin jopa dokumentin lapsista, joiden arkipäiväisiin näkyihin kuuluivat keskuudessamme vaeltavat kuolleiden henget. Se oli jokseenkin kammottavaa ja kylmäävää katsottavaa, lapset eivät edes osanneet pelätä näkemäänsä, mutta moni heidän vanhemmistaan oli pelosta suunniltaan.

Muistan myös aina tarinan, jonka luin Turun linnassa vierailleesta perheestä. Siinä perhe kierteli normaalisti linnaa, ottaen kuvia ja tutustuen historialliseen miljööhön. Perheen tytär muuttui vaiteliaammaksi koko ajan, kunnes lopulta vanhemmat kysyivät mikä tyttöä vaivasi, eikö hän pidä linnasta. Tyttö vastasi ettei linnassa ole mitään vikaa, mutta hän ei pidä siitä että tuo vanha nainen seuraa heitä ja tuijottaa häntä "valkoisilla silmillä". Vanhemmat kavahtivat katsomaan toisiaan ja selkänsä taakse kohti tyhjää käytävää, jonne tyttö osoitti.

Jään väkisinkin pohtimaan, olenko kokenut lapsuudessani enemmänkin paranormaalia toimintaa? Kuka tahansa rationaalisesti ajatteleva sanoisi vaan, että puhuin unissani ja se siitä. Mutta pystyvätkö he todistamaan näin olleen? Entä jos kanssani sängyssäni todella istui joku, jokin?

On selvää, että lapsuuden kodissani on kautta aikojeni tapahtunut selittämättömyyksiä, viimeisimmästä kokemuksestani (lue: Hahmo peilissä) ei edes ole pitkä aika. Talo, tai tontti sen alla, kätkee jonkin salaisuuden. Olenko valmis kaivamaan sen esille?

Luurangot nimittäin eivät ole aina kaapeissa...

Mustion linnan kummitukset

Uudellamaalla Raaseporissa sijaitsee yksi Suomen arvokkaimmista kartanoista, Mustion linna. Linna rakennettiin 1700-luvun lopulla, ja se on ollut suurimman osan historiastaan saman Linder-suvun hallussa. Matkasin paikan päälle ja otin osaa opastettuun kierrokseen tuossa kiehtovassa, nykyisin museona toimivassa, kartanolinnassa, lähinnä päästäkseni lähemmäs kummituksia, joita siellä kerrotaan olevan. Niihin tutustuin ensimmäisenä Eero Ojalan Suuri suomalainen kummituskirja -teoksen kautta (Minerva kustannus Oy, Juva 2016).

Olin "opiskellut" kirjasta jo etukäteen kummitukset, joita linnan vanhoilla parketeilla väitetään kulkevan. Tämä asia vahvistettiin kierroksella oppaan kertomana. Mustion linnassa on nähty ja kuultu kaiken kaikkiaan neljä eri kummitusta, joista kahdelle on osattu antaa identiteetti, kun toiset kaksi ovat yhtä mysteerisiä kuin kartanon käytöstä pois oleva kolmas kerros (johon palaan vielä hetken päästä).

Kartanolinnassa on ylellinen kuninkaan huone, joka on ollut, kartanon ollessa asuinkäytössä, vain korkea-arvoisten vieraiden majoitusta varten. Tällaisia huoneessa majoittuneita mahtimiehiä olivat mm. Venäjän kaksi tsaaria, Aleksanteri ensimmäinen ja toinen, sekä yhtenäisen Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa III. Kustaa III yöpyi silloin hyvin tuoreessa ja edelleen keskeneräisessä kartanossa hieman levottomin mielin, sillä oli tyytymätön niihin upseereihinsa, jotka arvostelivat kuningasta laittoman hyökkäyssodan aloittamisesta Venäjää vastaan. Juuri tämän levottomuuden vuoksi kartanossa epäillään, että kyseessä on nimenomaan Kustaan haamu, jonka askelmat kuninkaan huoneen suljettujen ovien takaa kuuluvat. Opas kertoi, että askeleet, joita huoneesta on kuultu, vaikka siellä ei tiedettävästi ole ollut ketään, ovat laahaavia, uupuneen olennon vaivalloista etenemistä. Sopisi kuninkaan silloiseen mielentilaan enemmän kuin hyvin.

Vasemmalla kuva kuninkaan huoneesta, oikealla kartanon toisen kerroksen käytävää.

Hjalmar Linderin muotokuva Mustion linnassa.

Toinen identiteetin omaavista kummituksista on Hjalmar Linder, joka oli kartanolinnan isäntänä 1900-luvun alussa. Hän oli aikakautenaan Suomen rikkain mies, jonka kohtaloksi koitui yleisönosastokirjoitus ja mielipide 1918 sisällissodan jälkeisen ajan punavankien kohtelusta. Hjalmar Linder kritisoi kahtia jakautuneen Suomen vankien olosuhteita ja sitä, että heidän olisi parempi olla töissä pelloilla ja tehtailla, siellä mistä olivat tulleetkin, kuin kuolla vankiloissa. "Valkoisessa" sota-ajan jälkeisessä mielialassa Hjalmar tuomittiin maanpetturiksi ja hän sai jopa tappouhkauksia. Ulkoiset paineet olivat liikaa, Hjalmar myi omaisuutensa, mutta käytti siitä saadut varat matkustellessa vain muutaman vuoden sisällä ja päätyi lopulta päättämään omat päivänsä Ranskassa, viiltäen valtimonsa auki hotellihuoneessaan. Herra Linder on nähty istuskelemassa Mustion linnan ensimmäisen kerroksen huoneessa kuolemansa jälkeisten vuosikymmenten aikana.

Valkoinen rouva?

Kartanolinnan vierailuni aikainen omistaja, yli 80-vuotias Magnus Linder vietti kartanossa lapsuutensa. Ojalan kirjan mukaan Magnus näki lapsena kartanon toisessa kerroksessa vaeltavan Valkoisen rouvan, joka kantoi käsissään hopeakynttelikköjä. Museo-opas vahvisti Valkoisen rouvan läsnäolon kartanossa sanoen, että Magnus itse kertoi aaveesta kartanon työntekijöille, vakuuttuneena näkemästään. Museon toisessa kerroksessa olikin yksi huone, jossa emme ryhmän kanssa käyneet. Huoneen ovet olivat raollaan, ja niiden välistä näkyi huoneen ikkunan edessä istuva mannekiini-nukke. Se istui omassa valtakunnassaan kaikessa hiljaisuudessaan ja rauhassaan, tuijottaen kohti viereistä seinää ajattoman tyynin kasvoin. Jollakin tavoin tuo huone oli samaan aikaan sekä kammottava, että äärimmäisen kiehtova. En silti muistanut kysyä sen käyttötarkoitusta, tai syytä miksi siellä ei vierailtu.

Linderin suvun vaakuna, Mustion linnan tunnusmerkki.

Kartanon kolmas kerros ei ole koskaan täysin valmistunut. Ojalan kirja kertoo syyksi sen, että tarinan mukaan linnaa rakennettaessa eräs romaninainen olisi pyytänyt talosta suojaa, ja kun se häneltä kiellettiin, kirosi hän talon kolmannen kerroksen. Hän uhkasi, että mikäli kolmas kerros koskaan rakennetaan valmiiksi ja otetaan käyttöön, iskee rakennukseen tulipalo tai se sortuu maan tasalle. Varmistin myös legendan kirouksesta olevan totta museo-oppaalta. Vaikka kolmas kerros ei ole käytössä, kuuluu sieltä silti outoja ääniä ja liikettä eri paikoista. Ojalan kirjassa sanotaan, että talossa yksin paikalla olleet työntekijät ovat kuulleet sieltä lukitun oven takaa, mm. laahustamista, ketjujen kolinaa ja pesemisen ääniä, vaikka kukaan ei siellä keskeneräisyyden vuoksi käy, eikä siellä myöskään ole vesipistettä tai minkäänlaisia ketjuja. Kolmannen kerroksen kummitusta sanotaankin Harmaaksi rouvaksi, ja aina hänen näyttäytymisensä jälkeen tapahtuu linnassa kummallisia, selittämättömiä asioita.

Linnan käytävää ja yksityiskohtaisia sisustuselementtejä.

Vanhoissa kartanoissa on uskomaton tunnelma, siellä voi melkein haistaa ja maistaa elämän, joka käytävillä on vaeltanut, askeleet, jotka ovat vanhoilla puisilla lattioilla kaikuneet. Reilu 200 vuotta vanha Mustion linna huokuu tarinoita, joista osa saa ihon kananlihalle ja mielikuvituksen laukkaamaan. En kuitenkaan hetkeäkään epäile, etteikö useampien eri tahojen todistamat yliluonnolliset ilmestykset kartanolinnan historiaa pursuavissa huoneissa olisi todellisia - päin vastoin. Linnan miljöö varmasti tarjoaa paranormaaleja portteja, joista levottomien henkien ei tarvitse kuin astua kevyesti yli.

Kolmannen kerroksen kirous ja ainakin neljä eri kummitusta. Siinä on mielestäni jo riittävästi yhden kartanon harteille, ja tarpeeksi houkutusta olemaan paranormaalin matkailun kohde.

Puutarhasta löytyi makaaberejä yllätyksiä, pääkallomuodostelma puun kyljessä ja päätön patsas.