Totuus tulee lapsen suusta

Olen ennenkin maininnut siitä, että lapset tuntuvat olevan lähempänä paranormaaleja tapahtumia, aistivan niitä herkemmin. Yliluonnollisen näkökulmasta se johtuu siitä, että lapset eivät ole tietoisesti vielä blokanneet mielensä kykyjä aistia maailmaa ympärillään, toisin kuin me aikuiset, joille selitettävissä olevat asiat tuntuvat olevan ainoat mahdolliset asiat. Lapsien mieli on avoin kaikelle ja kaikille.

Paranormaaleja tapahtumia kokevia lapsia selitetään myös sillä, että heidän kehittyvä mielensä luo tapahtumat ja kokemukset heidän päässään. Skeptikot ja ne, jotka haluavat selittää kaiken selittämättömän jollain tapaa järjellä, vannovat sen nimeen, että lasten kokemat paranormaalit asiat ovat vain kehittyvien aivojen illuusioita.

Tämä, kuten niin moni muukin paranormaali ilmiö, on kuitenkin kiistanalainen, eikä sitä suoraan voi selittää suuntaan tai toiseen. Itselleni suurimpana kysymyksenä tähän liittyen onkin, että miksi jotkut toiset lapset kokevat selvästi voimakkaammin paranormaaleja tapahtumia kuin toiset? Eikö tiede, jonka mukaan kehittyvät aivot aiheuttavat ilmiöt, yritäkin kertoa, että kaikkien lasten aivot kehittyvät saman kaavaan mukaan, hienoisilla yksilöllisillä vaihteluilla? Näin ollen yliluonnolliset asiat eivät ole suoraan rinnastettavissa aivojen kehitykseenkään. Mielestäni on hyvin mahdollista, että toiset lapset, riippuen ajasta, paikasta ja olosuhteista, pystyvät aistimaan paremmin maailmaa, jota aikuissilmä ei näe.

Tällaisesta sain jälleen kerran ihmeellisen todistuksen, kun eräänä kauniina, ruskaisena syysaamuna olin juoksulenkillä. Pysähdyin erään päiväkodin eteen pohtimaan mihin suuntaan lähtisin. Vaihtoehtoina oli kaunis metsäpolku tai pyörätie hieman suuremman tien varteen. Tietenkin minua alkoi houkutella metsään meno, kun kuulin takaani lapsen äänen, joka sanoi, ettei minun kannata mennä sinne.

Käännyin äänen suuntaan ja näin pienen pojan roikkuvan päiväkodin aidassa ja katsovan minua. Hänen piponsa oli vinossa, kun hän nojaili aidan metalliseen reunaan ja hänen pienten silmiensä tarkka katse oli suoraan minuun. Tervehdin häntä ja kysyin iloisella äänellä miksei hän suosittele metsään menoa, vaikka on niin upea ilmakin. Hän sanoi tietävänsä, että satutan itseni siellä. Kavahdin hiukan, mahdollisimman huomaamattomasti, naurahdin ja sanoin, että siispä minun täytyy olla varovaisempi. Poika vaan tuijotti. Sanoin hänelle heipat ja lähdin metsää kohti, kun kuulin hänen vielä sanovan: "Varo isoa ruskeaa". Vilkaisin vielä poikaa, mutta tämä oli jo lähtenyt kirmaamaan kohti muiden lasten joukkoa.

Kohtaaminen myllersi mielessäni kävellessäni upean kuusimetsän siimeksessä. Kyseessä oli kuitenkin lapsi, ja lapset puhuvat mitä sattuu. Työnsin ajatuksen mielestäni ja keskityin nauttimaan syysaamusta. Kun olin kulkenut tovin, astuin vahingossa hiukan syrjään polulta. Sain kenkäni tukevasti sivulla olevan kiven päälle, mutta yhtäkkiä kivi vierähtikin altani ja liukkaat sammaleet saivat jalkani lipeämään. Kaaduin polun sivuun sammaleiseen kivikkoon ja jysäytin polveni kiveen. Hetken aikaa kipu oli niin kova, että pidätin henkeäni. Käännyin istumaan kosteaan maahan ja annoin pahimman kivun laantua ennen kuin yritin nousta ylös. Noustessani huomasin, ettei pahin kipu tullutkaan polvestani, vaan olin nyrjäyttänyt nilkkani siinä sähellyksessä. Alkuun jalkani ei kestänyt lainkaan, mutta pikkuhiljaa sain varattua sille painoa ja pääsin horjuen ja ontuen eteenpäin. Löysin vankan kepin, otin siitä tukea ja käännyin takaisin tulosuuntaani, sillä se olisi lyhin matka kotiin.

Päästyäni ulos metsästä katsoin päiväkodin suuntaan. Piha oli täynnä lapsia kuin pieniä väriläiskiä hiekkaisella temmellyskentällä. Tunnistin kuitenkin erään pojan kauempana päiväkodin pihalla. Minua varoittanut poika seisoi paikallaan ja näytti tuijottavan suoraan minuun. Hän oli kaukana, mutta hetki oli jotenkin erikoinen, ja minulla oli tunne, että hän katsoi minua toruen. Kuin ilmaistakseen "mitäs minä sanoin". Lapsia juoksi hänen edestään kauempaa ja lähempää, mutta näytti siltä kuin hänen tuijotuksensa olisi katkeamaton.

Kotona pidellessäni nilkassani kylmäpussia naurahdin itsekseni. Tapahtumien oli pakko olla sattumaa, ja mielikuvitukseni oli lisännyt siihen omat mausteensa. Näinhän sen oli pakko olla. Pieni poika halusi vaan jotain jutella, ei hän olisi millään voinut osata ennustaa vieraalle ihmiselle tapahtuvaa asiaa. Lisäksi olin varma, että olin kuullut hänen puhuvan isosta ruskeasta, ja olin myös varma siitä, ettei metsässä ollut yhtäkään karhua tai vastaavaa vaanimassa minua, kun loukkaannuin. Kaikenlaista se mielikuvitus teettää, pohdin.

Päivän aikana kävi ilmi, ettei jalkani ollut pahassa kunnossa ja pystyin liikkua sen varassa. Tapahtumat alkoivat tuntua jo koomiselta mielessäni. Aloin epäillä, että olin pojan sanojen takia tavallista jännittyneempi ja siksi liikeratani eivät olleet metsässä täysin normaaleja. Pojan varoitus oli toisin sanoen mennyt minulla ihon alle.

Myöhemmin illalla olin lähdössä varovaisesti koiranpentuni kanssa ulkoilemaan, kun kuulin läheltä hevosen kavioiden kopsetta. Puiden välistä näin suuren, ruskean hevosen lähestyvän ja samassa sekunnissa tajusin, että koirani oli vielä irti. Mieleeni välähti päiväkodin pojan aamuiset sanat, ja tartuin koiraani salamannopeasti. Se on vielä niin nuori ja kokematon, että se saattaisi juosta hevosen luo, säikäyttää kenties koiraan tottumattoman eläimen, tulla tallotuksi kuoliaaksi ja vaikka aiheuttaa ratsastajan tippumisen kyydistä. Kauhukuvat vilistivät mielessäni pidellessäni koiraani ja katsoessani ratsun poistumista näköpiiristä.

Tapahtuman jälkeen olin hetken todella hämilläni. Olen varma, etten olisi osannut toimia niin ripeästi ilman pienen pojan aikaisempaa varoitusta. Yksi sattuma on aina mahdollista, mutta toisen kanssa alkoi epäilykseni horjua. Entä jos pojalle olikin oikeasti tullut jonkinlainen tuntemus, ennakkoaavistus, tapahtumien kulusta? Mitä jos tällaisia on tullut useamminkin, tai jos joillain lapsilla on suurempi herkkyys tämän kaltaisiin? Varma asia on, että sain kokea jotain todella outoa ja ihmeellistä tuona päivänä.

Tajusin myös, että olen satunnaisesti itsekin kokenut etiäisiä. Olen joskus kuullut, kuinka puolisoni on tullut kotiin ja lattia on narahtanut siitä tutusta, samasta kohdasta mistä se aina narahtaa, mutta ketään ei ollut paikalla. Siitä jonkin ajan päästä puolisoni on oikeasti tullut ja lattia on oikeasti narahtanut. Olen myös toisinaan nähnyt todenmakuisia unia, joiden jälkeen minulla on hieman erilainen olo kuin normaalin unennäön jälkeen. Pian on tapahtunut jotain, joka unesta olisi ymmärrettävissä. Näin kävi myös ystäväni kuollessa.

Mikä on totta, mikä tarua? Mikä yliluonnollista ja mikä ei? Mihin tuntemuksiin luottaa?

Sen olen ainakin oppinut, että ei ole mitään haittaa pysyä avoimin mielin ja sydämin.

Joskus elämä ja aistien voima voi yllättää mitä ihmeellisimmillä tavoilla.

Hän tappoi minut

Ikuinen kysymys monen huulilla ja mielessä on mitä tapahtuu elämän jälkeen? Kun fyysinen olemuksemme makaa multana maan povessa, ajattoman ikuisuuden harmaan ja mustan sävyihin kiedottuna, mihin katoaa energia sisältämme, henki, sielu? Viime kesänä kävin erään vanhuksen kanssa mieltä avartavan keskustelun uudelleensyntymästä ja aihe on jäänyt kutkuttamaan mieleeni. Erityisen kiinnostavana pidän lapsia, jotka muistavat edellisen elämänsä. On uskomatonta, että joku niin pieni, kenellä hädin tuskin riittää ymmärrystä ympärillä olevaan, näkyvään maailmaan, pystyy kertoa niin spesifisti jostain tietystä ihmisestä, tapahtumasta tai paikasta. Joidenkin lasten kertomaa on jopa pystytty yhdistämään oikeisiin tapahtumiin. Miten on siis mahdollista, että juuri puhumaan oppinut lapsi osaisi kertoa todellisista historiallisista tapahtumista?

Yksi mielenkiintoisimmista tällaisista lapsista syntyi Golanin kukkuloille, Israelin ja Syyrian rajamaastoon. Lapsi syntyi erikoinen syntymämerkki päässään, pitkä punainen jälki. Kun poika oli kolmen vuoden ikäinen alkoi hän kertoa entisestä elämästään vanhemmilleen. Perhe harjoitti druusi-uskontoa, jonka mukaan kuollut druusilainen sielu siirtyy syntyvään druusiin. "Naissielut" aina naisiin ja miehet miehiin, eikä sielu koskaan synny uudelleen muuhun kuin druusi uskontoa harjoittavaan perheeseen. Tällaisen taustan kanssa perhe ei kääntänyt lapsen kertomuksia mielikuvituksen tuotteeksi tai villien unien aiheuttamiksi höpinöiksi, vaan sen sijaan perhe päätti ottaa asiasta paremmin selvää. Druusien tavoin on tyypillistä viedä lapsi edellisen elämänsä tapahtumapaikoille, mikäli lapsi muistaa edellisen elämänsä tarkoin.

Perhe vei pojan kylään, josta tämä väitti olevansa kotoisin. Poika kertoi, että hänet oli edellisessä elämässään surmattu kirveellä, isketty päähän juuri siihen kohtaan, jossa syntymämerkki oli. Druusien, ja muidenkin tiettyjen uskontojen, uskomuksiin kuuluu, että syntymämerkit lapsella liittyvät jotenkin tapaan, jolla hän on edellisessä elämässään kuollut. Poika ei muistanut vain kuolintapaansa, vaan osasi myös kertoa samassa kylässä asuneen murhaajansa nimen. Perhe kävi kysymässä asiasta väitetyltä murhaajalta, joka oli muuttunut välittömästi kalpeaksi ja kieltänyt ehdottomasti että hänellä oli asian kanssa mitään tekemistä. Paikalliset osasivat kertoa myös, että se poika, joka tämä edellisen elämänsä muistava poika väitti olevansa, oli kadonnut kuin tuhka tuuleen nelisen vuotta sitten.

Pojan muistot kuitenkin palautuivat kirkkaana hänen mieleensä ja hän pystyi johdattamaan perheensä ja paikallisia ihmisiä paikkaan, jonne hän kertoi tulleensa haudatuksi edellisessä elämässään. Kaikkien kauhuksi paikalta löytyi lapsen luuranko, jonka kallossa oli kirveen iskemä lovi, samassa paikassa kuin pojan syntymämerkki. Läheltä luurankoa löytyi myös kirves, joka todettiin murha-aseeksi.

Paikalliset viranomaiset ja pojan perhe kohtasivat uudelleen väitetyn murhaajan, joka lopulta tunnusti rikoksensa ja päätyi tuomituksi siitä.

Reinkarnaatiosta liikkuu paljon tarinoita ja huhuja, joista moni eittämättä valhetta ja sepitystä. Vanhempien on helppoa vaikuttaa lastensa mieleen kertomalla tarinoita ja hyvällä tuurilla tarinat saattavat saada lasten mielikuvituksessa siivet alleen ja osua yhteen jonkin ihmiskohtalon kanssa, sillä onhan tällä planeetalla tallustanut lukemattomia jalkapareja. Sitten on myös niitä vanhempia, jotka syöttävät itse lapsille tarinat heidän edellisistä elämistään, jotta saisivat huomiota ja pääsisivät otsikoihin ihmeellisen "uudelleen syntyneen lapsensa" kanssa. Mutta on myös niitä tarinoita, joissa täysin normaalin lapsuuden saanut lapsi osaa kertoa hyvinkin tarkasti asioita, joita hän ei ole mitenkään saattanut kuulla mistään aikaisemmin. Reinkarnaation takana vankasti seisovat uskovat, että lapsi on herkimmillään muistamaan edellisen elämän tapahtumat kahdesta kuuteen ikävuoden aikana, mutta siitä alkaen varhaiset muistot alkavat sekoittua liikaa eletyn elämän kanssa, ja on enää vaikea saada selkoa missä kohtaa raja menee.

Lapsien muistoja edellisistä elämistään on paljon ja haluaisin palavasti kohdata tällaisen lapsen. Siinä missä jotkin tarinat ovat keksittyjä, eivät kaikki ole. On todella olemassa selittämättömiä asioita muistavia lapsia. Olen aikaisemminkin pohtinut sitä, kuinka lapset aistivat yliluonnollisia asioita herkemmin. Ymmärrän sen olevan täysin mahdollista, sillä elämän kylmä, kyyninen ja rationaalinen ajattelu ei ole vielä sulkenut heidän aistejaan. Heille mikä vain on mahdollista, ja he myös kokevat huomattavasti enemmän selittämättömiä, paranormaaleita ilmiöitä. Meidän aikuisten on vain niin helppo laittaa kaikki mielikuvituksen piikkiin. Todellisuudessa yliluonnollisia asioita kyllä tapahtuu kaikkialla ympärillämme, mutta aikuistuessamme menetämme joko kykymme nähdä ne tai uskoa niihin. Siinä missä se on jokaisen oma oikeus, haluan itse elää mieli avoimena.

Jos minulta suoraan kysytään, niin kallistun siihen, että osa lasten reinkarnaatiotarinoista on kyllä totta. Niin uskomattomalta kuin tämä tarina Golanin kukkuloiden pojastakin on, saattaa se hyvin olla totta - ainakin jossain määrin. Tämä, ja yhdeksän muuta mielenkiintoista uudelleensyntymisen tarinaa, löytyy myös YouTubesta "Top 10 Kids Who Remembered Their Past Lives".

Muistan joskus ajatelleeni ja blogissakin ääneen pohtineeni, josko tuntemattomat kasvot ja paikat unissa kielivät jälleensyntymisen ihmeestä ja kaikista eletyistä elämistä, joissa henkinen energiamme on virrannut. Unet tuntuvat karkaavan niin nopeasti heräämisen hetkellä, kuin siksi, että mieli olisi suunniteltu unohtamaan menneiden elämien muistot mahdollisimman nopeasti, jotta ne eivät haittaisi elettävää elämää. On kuitenkin fakta, että tieteilijät ja unitutkijat uskovat vieraiden kasvojen ja paikkojen olevan vain palapelin palasia oikeasta, meneillään olevasta elämästä, jotka aivot vain yhdistävät öisin unissa uuden näköisiksi paikoiksi ja ihmisiksi mielissämme. He myös uskovat, että unien tuntemattomat kasvot voivat olla kasvoja, jotka ohimennen näkee vaikka kadulla, mutta ei paina niitä sen kummemmin mieleensä - uni vain toistaa silmien näkemää, joka on tallentunut aivoihimme.

Joko siis tutkimaton osa pääkoppaamme on vastuussa monista yliluonnollisiksi oletetuista asioista, tai kyse todella on siitä miltä se näyttää. Erikoisinta, ja kiehtovinta on, ettei kukaan todella voi sitä tietää.

Uudelleensyntymä. Reinkarnaatio. Sielunvaellus. Energian siirtymä.

Voisivatko entisen elämänsä muistavat lapset olla todistajia reinkarnaatiosta? Ajatuksena se on lohdullista.

Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut - haluan uskoa ainakin siihen, ettei ole todella olemassa loppuja. On vain alkuja.

Varoitus

Muutatte noidan taloon.

Niin heille sanottiin, mutta he vain kohauttivat olkiaan asialle. Elettiin 1800-luvun loppua, keskiaikaiset noitavainot olivat jääneet jo kauas taakse, ja usko "pakanallisiin", yliluonnollisiin voimiin ja olentoihin oli hiipunut ajan saatossa. Varoitus kuitenkin puistatti etenkin perheen äitiä, joka oli viimeisillään raskaana.

Uusi koti oli tilava ja kaunis puutalo pienessä, idyllisessä maaseutumiljöössä, kylässä, jossa kaikki tunsivat toisensa läheisesti ja ketään ei jätetty yksin. Tai näin perhe uskoi. Muuton jälkeen he kuitenkin oppivat karvaasti, että kukaan ei uskaltanut astua jalallaan heidän kotinsa pihapiiriin.

Perheen äiti, seitsemännestä raskaudestaan väsyneenä, selvitti kyläläisten tuntemuksia, ja sai ykskantaan vastaukset, että talossa aikaisemmin asunutta naista pidettiin todella pahaenteisenä, saatanallisia rituaaleja suorittavana noitana, ja häntä oltiin vältelty viimeiseen asti. Talo oli jo tovin ollut tyhjillään, ja talossa asuneen naisen kaukainen serkku oli lopulta hoitanut myynnin eteenpäin.

Perhe tarvitsi tämän talon ja sen tilukset, mutta vasta muuton jälkeen heille selvisi todellinen syy, miksi talo oltiin myyty pilkkahintaan. Perheen isä kielsi vaimoa jatkamasta asian tonkimista, ja kuuliaisena ihmisenä vaimo teki niin. Hän ei kuitenkaan koskaan saanut epäilystä ja pelkoa ravisteltua sisältään.

Noita. Ei mikään pääsiäisen aikaan luudalla lentelevä varismaisesti käkättävä vanha eukko, vaan synkkä, hiljainen ja karmealla tavalla läsnäoleva ihminen. Toimien muihin kyläläisiin nähden poikkeuksellisesti joko sosiaaliselta käytökseltään tai kotioloissaan, mutta jokin silti nostatti kyläläisten pelon hänen lähellään.

Hän kuoli, niin sanotaan. Ruumista ei koskaan löydetty, tai ainakaan sen siunaamisesta haudan lepoon ei ole jäänyt merkintöjä. Sen sijaan perheen kuuden lapsen viimeiset siunaukset löytyvät kirkonkirjoista.

Nämä kaikki kuusi lasta kuolivat perheen asuessa kyseisessä talossa. Osa kulkutauteihin, yksi pelto-onnettomuudessa. Yksi epäonnekas hukkui kotimatkallaan matalaan ojaan sadan metrin päähän kotitalostaan ja yksi katosi. 1800-luvun lopussa oli edelleen surullisen todellista, että kaikki lapsista eivät välttämättä selviytyisi aikuisikään saakka, mutta muutaman vuoden sisällä eri syihin menehtyi niin monta perheen lasta, että perheen äiti ei enää kestänyt. Perhe muutti ja vei ainokaisensa, noidan talossa syntyneen pikku tytön mennessään. Taloa ei enää myyty, vaan se jätettiin lahoamaan sijoilleen.

Tämä tarina on totta, ja löytyy omasta sukuhistoriastani. Perhe, jota varoitettiin muuttamasta noidan taloon. Perhe, joka ei uskonut varoitusta. Perhe, joka menetti miltei kaikki lapsensa muutaman vuoden sisällä muutosta.

Kuullessani tämän palan historiaani, kylmät väreet kiipivät käsivarsiani pitkin saaden sydämeni lyömään kovemmin. Joskus yliluonnollisia kykyjä harjoittavia ihmisiä on lähempänä meitä, kuin edes uskallamme ajatella. Jokaisen historiasta löytyy noitatarina, mutta siitä, onko kyseessä mahdollisesti paikallinen kylähullu, oikeasti mielisairas ihminen vai todellinen, paranormaaleihin asioihin sekaantunut kanssakulkijamme, en voi ottaa kantaa. Noituus on välähtänyt elämässäni niin sukuhistoriassani kuin lapsuudenkotini lähellä liikkuvissa tarinoissa. En ole, edes lapsuudenmaisemiini muuton jälkeen, uskaltanut vierailla Verivalkamalla. On turvallisempaa olla kotonaan autuaan tietämättömänä synkästä voimasta, joka saattaa olla haudattuna sinne, odottaen oikeaa hetkeä päästä pinnalle.

Tästä noidan taloon muuttaneesta perheestä luki vielä sukukirjoissa outo merkintä, että tämä heidän kadonnut tyttärensä olisi katoamispäivänään sitonut punaisen satiininauhan hiuksiinsa, ja että tämä satiininauha olisi päivien sisällä katoamisesta löytynyt talon ulko-oven edestä.

Tietojen mukaan perheen äiti sairastui pian muuton jälkeen ja menehtyi. Mies meni uusiin naimisiin hiukan myöhemmin, ja perheen nuorin tyttö sopeutui uuteen elämäänsä. Mainintoja noituudesta ei ole tässä sukuhaarassa enää myöhemmin, mutta kysymyksiä herättäviä kuolemantapauksia esiintyi edelleen satunnaisesti tähän päivään saakka.

Eräs vanhempi sukulaiseni, joka on perehtynyt sukuhistoriaamme, sanoi kuin olisi itsestään selvää, että tuon kyseisen perheen olisi vain pitänyt muuttaa johonkin toiseen taloon, noita kun ei tykännyt että hänen taloonsa muutettiin. Nykyään talon sijaintia ei tiedetä tarkalleen, sillä se syttyi palamaan, tai sytytettiin, joko vuoden 1918 sisällissodan levottomuuksien aikaan tai muussa yhteydessä, mutta vuoteen 1920 mennessä talosta ei enää ollut jäljellä merkkiäkään. Tuolla alueella on jo uusia taloja ja onkin kiehtovaa, että erästä kohtaa tuolla alueella nimitetään paikallisten keskuudessa Ruttometsäksi. Puiden joukkoon metsän siimekseen kun tuppaa muodostumaan kuivunut ympyrä.

Voiko olla sattumaa, että myös aikaisemmin mainitsemassani Verivalkama-blogitekstissäni yhdistin kuivuneen ympyrän noituuteen?

En voi jälleen kerran todeta asiasta paljoa, mutta aikaisemminkin kirjoittamani lausahdus sopii tähän yhteyteen:

Entä, jos sattumia ei olekaan?

Niin syvät jäljet tämä pala sukuhistoriaani kuitenkin on minuun jättänyt, että mikäli minulle talokauppojen yhteydessä annettaisiin tietoon jotain pimeään paranormaaliin toimintaan liittyvää, en tekisi kauppoja.

Tarinan perheen äiti olisi todennäköisesti asiasta kanssani samaa mieltä.

Paranormaalin todistajia vai vaurioituneen mielen vankeja?

Pääsin viimein huhtikuussa erään sarjan kimppuun, jonka paneutumiseen olen odottanut sopivaa hetkeä. Kuten jaksan jatkuvasti kertoa, yliluonnolliset kertomukset kiehtovat minua äärimmäisen paljon, ja saankin ilokseni lukea niitä jatkuvasti myös lukijoilta sähköpostitse - älkää suotta epäröikö jatkossakaan kertomuksienne jakamista!

Vaikka olen itsekin kokenut yhtä ja toista järjen ulottumattomissa olevaa asiaa, suhtaudun aina kuulemaani ensin siltä kannalta, että haluan löytää sille rationaalisen selityksen. Jos sellaista ei ole, pääsen todellisen nautinnon pariin, eli spekuloimaan selittämätöntä ilmiötä ja sen taustoja.

Sain hiljattain katsottua Netflixin alkuperäissarjan Haunted - Outoja kokemuksia ensimmäisen kauden. Se oli äärimmäisen hyvin tehty ja kiehtovaa katsottavaa. Kuten kaikki tämän tyyliset dokumenttisarjat, ei tämänkään tapahtumia pysty kukaan todella todistaa oikeiksi, ja joidenkin jaksojen suhteen kysymyksiä heräsi enemmän kuin tarpeeksi. En kuitenkaan väitä, etteikö jokin tapahtumista olisi täysin totta, vaikka osa onkin varmasti voimakkaasti dramatisoitua.

SPOILER ALERT!

Jos et ole vielä katsonut kyseisen sarjan ensimmäistä kautta ja haluat katsoa sen tietämättä mitä tuleman pitää, älä lue pidemmälle vielä. Seuraava teksti sisältää joitakin juonipaljastuksia.

Ensimmäinen kausi sisälsi kuusi jaksoa, joista ensimmäisessä keski-ikäinen mies Jason Hawkins kertoo elämänsä painajaisesta, hirttäytyneestä valkopukuisesta naisesta, joka on kummitellut hänelle halki hänen elämänsä. Toisessa jaksossa kaksi sisarusta kertovat murhanhimoisesta isästään, joka piti koko perhettä kauhun otteessaan, murhaten tarkasti valittuja ihmisiä vuosien saatossa. Kolmannessa jaksossa Erin McGarry kertoi lapsuudesta asti häntä piinanneesta demonisesta olennosta, neljännessä jaksossa Harvey Althaus jakoi kokemuksensa kolmesta lapsikummituksesta, joiden kohtaamisen myötä hän oppi omaavansa yliluonnollisia kykyjä ja viidennen jakson nainen Lindsey Higgins on kertomansa mukaan joutunut alieneiden sieppaamaksi. Viimeisessä jaksossa nuori nainen kertoi hautakivestä, joka päätyi hänelle ja sen mukana tulleesta omistushaluisesta hengestä, Clarencesta.

Se, mihin kiinnitin välittömästi ja eniten huomiota jokaisessa jaksossa oli, kuinka kunkin kertojan kokemukset alkoivat jo lapsuudesta saakka. Yksikään ei ollut kohdannut "piinaajaansa" vasta aikuisiällä. Tähän voi paranormaalisesta näkökulmasta kommentoida, että lapset ovat herkempiä yliluonnolliselle toiminnalle. On puhutta kautta aikojen, kuinka lapsen mieli on vielä täysin avoin uskomaan asioita, jotka eivät ole täysin järjellä selitettävissä, siksi myös lapset ovat helpommin silminnäkijöitä paranormaaleissa ilmiöissä. Heidän "kuudes aistinsa" on vielä täysin avoin vastaanottamaan tietoa, jota aikuismieli ei halua uskoa todeksi. Kuitenkin on totta myös se, että lapsien mielikuvitus on vilkkaampaa ja nuoret mielet käsittelevät helposti pelottavia ja kipeitä asioita mielikuvituksensa kautta.

Tämänkin kauden jokaisessa jaksossa lapsuudessa alkavia yliluonnollisia tapahtumia siivitti jollain tapaa traumatisoiva lapsuus, vähävaraisuus, ongelmat omien vanhempien kanssa ja paranormaalien tapahtumien sijoittuminen yöaikaan. Vaikka itse tiedän, miten inhottavaa on, jos joku väittää jonkin tapahtuneen olleen unta tietäessäni 100% olleeni hereillä, joudun suhtautumaan tämän ohjelman tapauksiin inhoamallani tavalla. Ajattelin usein katsoessani tätä sarjan ensimmäistä kautta, että niin rankka lapsuus kuin kertojalla onkin ollut, en yhtään epäilisi, että unet ja mielikuvitus alkaisivat luomaan omia mörköjään.

Suoraan sanoen uskon, että jotkin jaksoista ovat mielikuvituksen tuotetta tai räikeää ylidramatisointia. Etenkin kauden toinen jakso, jossa siskokset kertoivat sarjamurhaajaisästään. Uskon, että heidän isänsä on ollut aivan hirveä ihmisolento, mutta voisiko olla mahdollista, että lasten on ollut helpompi värittää mielessään sadistisen väkivallan tapahtuneen perheen ulkopuolisille henkilöille? Tämä jakso herätti muissakin epäuskoisia tunteita, ja lukemassani Mashablen artikkelissa puidaan tähän liittyviä kysymyksiä hyvin. Jos New Yorkin osavaltion yläosissa olisi todella ollut vuosia kestänyt sarjamurhaajakultti, eikö joku olisi huomannut ihmisiä katoavan? Vaikka siskokset kertoivatkin isänsä valinneen yksinäisen oloisina kulkeneita "katukoiria". Jaksossa kerrottiin myös, että lopulta perheen äiti olisi tukehduttanut miehensä, ja sadistinen talo siirtyi tappajaisän veljenpojalle. Veljenpoika, kertoman mukaan, löysi tappajaisän muistokokoelman, esineitä jokaiselta uhrilta, ja tuhosi sen.

Miksi? Miksi kukaan tuhoaisi murhan todisteita, varsinkin kun murhaaja oli jo kuollut? Hän myös kertoi tietävänsä paikkoja, minne mahdollisesti ruumiita olisi haudattu. Eikö tällöin kannattaisi ottaa yhteys viranomaisiin? Jos tällainen murhaaja olisi oikeasti ollut, ymmärtäisin, että pienet lapset eivät olisi uskaltaneet tehdä asialle mitään, mutta miksei kukaan olisi ottanut yhteyttä viranomaisiin aikuisiällä? En näe tällaista mahdollisena. Mashablen artikkelissa kerrotaan, että Netflixin puolesta olisi tehty tuotantotiimin mukaan rikosilmoitus, mutta artikkelin kirjoittajat eivät löytäneet tällaista ilmoitusta viranomaisilta selvitystensä jälkeen. Joko, koska se on avoin tapaus, josta ei haluta enempää julkisuutta, tai yksinkertaisesti sen vuoksi, ettei se ole totta. En epäile hetkeäkään, etteikö siinä talossa olisi todella voinut tapahtua kamalia asioita, mutta arvaukseni on, että ne tapahtuivat vain perhepiirissä eikä niin kohtalokkaissa mittakaavoissa. Enkä epäile, etteivätkö siskokset itse voisi muistaa tapahtumien menneen kertomallaan tavalla, ihmismieli on oikukas ja monimutkainen kokonaisuus.

Sarjan ensimmäisessä jaksossa myös epäilykseni heräsi. Vaikka tässä jaksossa mies, Jason Hawkins, sentään kertoi koko nimensä, oli hänen tarinassaan useampia kysymysmerkkejä. Hän kertoi valkopukuisesta komeroon hirttäytyneestä naisesta, joka vainosi häntä halki lapsuuden siinä kodissa, jossa hänen perheensä asui useamman vuoden. Kun hän lapsena kertoi tapauksista vanhemmilleen, hänen isänsä suuttui niin paljon, että jopa löi poikaansa. Epävakaa, ongelmallinen ja vähävarainen perhe tässäkin. Kun he olivat muuttamassa pois myöhemmin, kuuli Jason kuinka isännöitsijä ihmetteli heidän pystyneen asumaan siellä niinkin kauan, sillä vain vähän ennen heidän muuttoaan oli asunnossa tapahtunut järkyttävä tragedia. Nainen oli surmannut lapsensa kylpyhuoneessa ja hirttäytynyt vaatekomeroon. Jason järkyttyi kuulemastaan, koska kukaan ei ollut kertonut hänelle mitään.

Tässä arvaan hänen todella uskoneen, ettei hän tiennyt tapauksesta etukäteen, mutta todellisuudessa hän ehkä kuuli joskus esimerkiksi vanhempiensa keskustelleen asiasta illalla. Hän oli kokenut traumatisoivan tapahtuman ennen muuttoa tähän asuntoon, kun oli nähnyt mielenhäiriössä riehuneen miehen pyrkivän sisään ravintolaan, jossa oli ollut perheensä kanssa. Mies oli surmannut juuri jonkun, ja hänen kirveensä oli verinen. Ravintolan asiakkaat ja työntekijät olivat työntyneet ovea vasten, jotta mies ei päässyt sisälle ja Jason näki noin viiden vuoden ikäisenä, kuinka poliisit ampuivat tämän hullun jalkakäytävälle. Se, ja perheen epävakaus, olivat varmasti omiaan tekemään yölliset kepposet Jasonin mielikuvituksessa.

Jason Hawkins kertoi nähneensä valkopukuista naista myös murha-asunnosta pois muuton jälkeen. Mielestäni oli todella epäuskottavaa, että hän kertoi olleensa vuosikausia näkemättä naista, kunnes se oli ilmestynyt hänen sänkynsä viereen yöllä "vain pari päivää sitten". Mietin välittömästi, että sattuipa sopivasti, juuri kun hän on ollut aikeissa filmata oman jaksonsa, on tämä kummitus ilmestynyt uudelleen. Mielestäni sillä ei ollut muuta tarkoitusta, kuin luoda jaksolle dramaattisempi loppu.

Kolmannessa ja kuudennessa jaksossa yliluonnollisille tapahtumille tulee muitakin todistajia, joten niitä on vaikeampi selittää lapsuusajan traumoilla. Selkäpiitäni pitkin kulkee kylmäävät väreet, kun ajattelen kolmatta jaksoa, jossa Erin McGarry oli kylpemässä kaikessa rauhassa kotonaan. Hänen äitinsä, joka ei aikaisemmin ollut uskonut Erinin kertomuksia yliluonnollisista tapahtumista saapui huoneeseen. Molemmat todistivat, kuinka kylpyhuoneen kahva alkoi rämpyttää itsekseen, ja Erinin äiti lähti huoneesta ulos selvittääkseen tapahtunutta. Kun hän oli tulossa takaisin, näki hän käytävällä tumman, uhkaavan hahmon, eikä enää koskaan kyseenalaistanut tyttärensä tarinaa.

Kuudennessa jaksossa kertoja kokee mielestäni unihalvauksen, jota ei jaksossa sellaiseksi luokitella. Unihalvauksen puhtaasta tieteellisyydestä en itsekään ole täysin varma, sillä itse sen kokeneena en siltikään pysty uskomaan täysin tieteellistä näkökantaa. Kuitenkin yöaikaan tapahtuvat näköhavainnot voivat monesti olla pimeyden ja unensekaisen hallusinoinnin seurausta, kun tutut varjot muuttavat hämärässä muotoaan. Näin ei kuitenkaan aina ole, vaan joskus huoneessa todella on epämieluisa vierailija, onhan yöllä myös paholaisen tunti, demonien aikaa.

Viidennessä jaksossa käydään läpi myös ufot ja alienit, ja yölliset kaappaukset koekaniinikäyttöön. Kertojalla, Lindsey Higginsillä, tapaukset alkavat myös lapsuudesta. Kirkas valo kaappaa hänet yöaikaan makuuhuoneestaan ja kun aamu koittaa, hän herää omasta sängystään epävarmana siitä oliko tapahtunut unta. Muistitakautumat kirkkaasta huoneesta, terävistä neuloista ja kirurgisista toimenpiteistä vakuuttavat hänet kuitenkin uskomaan tapahtumien olevan totta. Muutkin kirjoittajat ovat huomanneet tarinan, ja jopa sen, että mahdollisista Ufo-havainnoista uutisoitiin tuohon aikaan paikallisessa Shreveport Times -lehdessä.

Jäin kuitenkin tässä jaksossa pohtimaan sitä, että Lindseyn tapahtumat alkoivat, kun hänen äitinsä sairasti syöpää ja kaikki tiesivät tämän kuolevan. Lapsen mieli voisi hyvin käsitellä tätä asiaa näkemällä vastaavanlaisia unia, varsinkin kun sairaalat ja niiden kirkkaat valot, toimenpidehuoneet ja työvälineet olivat varmasti osuneet myös Lindseyn silmiin. Lindseyn tarinassa kuitenkin hämmentävää tekee se, että hän kertoo joutuneensa kaapatuksi myös opiskeluaikanaan, ollessaan täysin hereillä opiskellessaan iltamyöhään. Hän taisteli vastaan kirkkaan valon vetovoimaa, ja aamulla herätessään sängystään, oli huone kuin pommin jäljiltä. Ainoa asia, mikä mielestäni selittäisi vastaavanlaisen kokemuksen, olisi huumausaineiden käyttö. Ehkä jotain sellaista, mikä auttaisi jaksamaan opiskelua yöhön asti? Tätä emme saa koskaan tietää.

Lindseyn jaksossa vierailee myös Ufo-asiantuntija, joka vaikuttaa ulkoiselta olemukseltaan rauhalliselta ja viisaalta. Hän toteaa Lindseylle, että mikäli hänen kokemansa oli vain unta, on hän kuullut monen ihmisen nähneen tismalleen samaa unta. Arvoituksellista, ja samalla kammottavaa.

Yliluonnolliset kertomukset ovat mielestäni kaikkein kiinnostavimpia tarinoita, joita kohdalleni voi sattua. Omat kokemukseni ovat pelottavia, jonkun harvan kerran ovat olleet jopa uhkaavia, mutta ne ovat olleet täyttä totta. Keskuudessamme on nyt, ja tulee aina olemaan, voimia, joita emme pysty todistamaan olemassa oleviksi, muttemme myöskään olemattomiksi. Tässä on kyse ennen kaikkea uskosta, ja siitä, ettei ummista silmiään tai vain kohauta olkiaan tapahtumille. Kuudes aisti kannattaa pitää auki, sillä maailma ja elämä ovat vain puolikkaita ilman sitä.

Usko omiin kokemuksiisi. Siihen, mitä näet, kuulet ja tunnet. Älä anna kenenkään väittää niiden olevan unta, jos olet varma etteivät ne ole. Mutta pidä yllä tietynlaista kriittistä silmää yliluonnollisille tarinoille, sillä loppujen lopuksi niistä monelle löytyy myös täysin järkevä selitys.

Joka tapauksessa suosittelen katsomaan tämän Netflix-sarjan ja päättämään itse mihin näistä tarinoista haluat uskoa. Minäkin aion varmasti katsoa vielä toisen kauden, koska olivat nämä sitten totta tai tarua, ovat ne ainakin kiistatta hyvää viihdettä kauhun nälkäiselle katsojalle.

Hildan tarina

Minusta on upeaa kuulla muiden ihmisten paranormaaleista kokemuksista ja lukea niistä. Siispä aika ajoin lueskelen myös kirjoja tai katson televisio-ohjelmia, joissa ihmiset kertovat kokemuksistaan. Selinda Hartin kirjassa True Ghost Stories (2015) kohtasinkin erään tapahtuman, joka muistutti minua pari vuotta sitten kotonani sattuneesta oudosta ilmiöstä, jonka haluan nyt jakaa kanssanne.

Selinda Hart kertoo kirjassaan muutosta uuteen kotiinsa (vanha talo), jossa alkoi ilmetä selittämättömiä tapahtumia. Hän kertoo myös lastensa todistaneen niitä niinä vuosina, jotka he kyseisessä talossa asuivat. Luku nimeltä Red Balloon (punainen ilmapallo) herätti ne muistot minussa, joita olin pitänyt lähinnä vain eriskummallisina sattumina.

Kyseisessä luvussa Hart kertoo, kuinka lastenkutsujen jälkeen helium-täytteinen ilmapallo seuraili lapsia ja he jopa maanittelivat sitä tulemaan luokseen, sen uskomatonta kyllä totellessa pyyntöä. Hart kertoo ilmapallon päässeen jopa ilmastointilaitteen aiheuttaman kevyen ilmavirtauksen vastavirtaan, eikä hän ollut uskoa näkemäänsä. Tapahtumat kulminoituivat siten, että ilmapallo herätti hänen tyttärensä Karenin poukkoillessaan vauhdikkaasti tämän yläpuolella ja myöhemmin, kun tytär oli mennyt takaisin lasten kerrossänkyyn, oli hän nähnyt pojan nukkumassa veljensä sängyssä. Vaikka veli olikin ollut äidin sängyssä.

Sain viedä töistäni (jossa on ilmennyt myös selittämättömiä, yliluonnollisia tapahtumia, lue mm. Yliluonnollinen läsnäolo ja Kokoushuoneen kummitus) kotiin erään työpäivän päätteeksi foliopalloja, jotka olivat jääneet ylimääräisiksi tapahtuman jälkeen. Oli ystävänpäivä, joten pallot olivat suurehkoja, pinkkejä ja tummanpunaisia sydämiä. Niitä oli viitisen kappaletta, ja vitsiksi kirjoitin niihin nimet, jotta voisimme ystäviemme kanssa lyödä vetoa mikä palloista pysyy katossa kauimmin. Nimet olivat vanhanaikaisia, eivätkä millään tavalla linkitettävissä elämäni ihmisiin. En muista niitä edes enää, lukuunottamatta palloa nimeltä Hilda.

On lähes humoristista todeta, että Hilda-pallo ei käyttäytynyt lajityyppiinsä nähden tyypillisesti, vaan sillä oli tapana seurata minua yläkerrassa. Toiset pallot pysyivät lähempänä toisiaan yhdessä ryppäässä, täysin riippuen sisällä kulkevista ilmavirtauksista, mutta Hilda oli aina erillään muista. Siitä kuului raahautuva ääni, kun se kahisteli tulla yllättäen taakseni, ja se säikäyttikin minut monesti. Etenkin sitten kun sen ilma alkoi käydä vähiin, ja se leijaili puolivälissä huonetta rapistellen yhtäkkiä korvani takana.

Oudoin sattuma tämän, myös punaisen, ilmapallon kanssa oli, kun se olikin eräänä päivänä minua vastassa alakerrassa tullessani lenkiltä koirani kanssa. Se leijaili uhkaavan hiljaisena minua kohti tullessani sisälle, naurahdin ääneen. Melkoisen huvittava sattuma.

Kuitenkin, kun Hilda onnistui samana iltana jotenkin leijumaan eteeni, kun katsoin yläkerrassa televisiota, säikähdin oikeasti, olihan kotonani tapahtunut vuosien saatossa vaikka mitä paranormaaleja selittämättömyyksiä. Puolisoni vannoi, ettei ollut koskenut "kisapalloihin", joista suurin osa lojui jo tyhjän surullisena olohuoneemme lattialla yläkerrassa.

Hildassa riitti virtaa kaikista pidemmälle, mutta kukaan ei ollut veikannut sitä voittajaksi. Olihan se osoittautunut heikoimmaksi lenkiksi liitelemällä ympäriinsä, kun muut olivat pysyneet napakasti katossa.

Hartin kertoma sai minutkin pohtimaan, entä jos Hilda ei ollutkaan aivan tavallinen ilmapallo, vaan jokin voima liikutteli sitä? Jokin henkiolento, eikä sittenkään kotini ilmastointi?

Elämässä tapahtuu erikoisia sattumia. Kuten aivan hetki sitten lattiallemme vierailtamme jäänyt valkoinen ilmapallo poksahti itsekseen kirjoittaessani tätä. Keskellä lattiaa, ilman minkäänlaista liikettä.

Erikoinen sattuma tämäkin.

Tai ehkä Hildan tarina ei olekaan vielä kokonaan kerrottu...

Mistä tunnet sä ystävän?

Lapsien mieli on ihmeellinen; varaukseton ja epäluuloton. Monesti sanotaankin lapsien aistivan myös paranormaaleja asioita herkemmin. Ehkä juuri siksi lapsien suusta kuullut kommentit ovat myös monesti niitä kaikkein hyytävimpiä.

Kerroin aikaisemmin tänä vuonna reinkarnaatio-uskomuksista ja videosta, jossa kerrottiin kuuden "jälleensyntyneen" lapsen tarina. On aika pelottavaa ajatella, että oma lapsi alkaisi yhtäkkiä kertoa yksityiskohtaisesti jostain toisesta eletystä elämästä, vielä kammottavampaa olisi, jos sellainen elämä olisi mahdollista todistaa todella olleen - ja kuolleen. Kuitenkin, lapsen muistoja edellisestä elämästä järkyttävämpää, ovat mielestäni tarinat lasten mielikuvitusystävistä. Joissain lähteissä tarinat ovat selkeästi mielikuvituksen tuotetta, mutta jotkin nostavat kylmät väreet selkärankaa pitkin niskaan saakka. Sitä pahentaa väite, että moni lapsen mielikuvitusystävä olisikin todella demoninen voima tai henki, joka koettaa saada jalansijaa elävien maailmassa tehdäkseen tuhojaan. Toisaalta, jokunen tarina osoittaa mielikuvitusystävän todella olevan lempeä, jopa tuhoja ennaltaehkäisevä, joskus se paljastuu joksikin jo perheestä kuolleeksi perheenjäseneksi.

Törmäsin mielenkiintoisiin tarinoihin lasten mielikuvitusystävistä Thought Catalogin artikkelissa, ja haluankin jakaa niistä muutaman täällä:

Erään perheen kolmevuotiaalla tyttärellä oli mielikuvitusystävä, joka asui tytön vaatekomerossa. Tyttö kertoi ystävänsä nimen olevan Kelly, ja Kellyn istuvan keinutuolissa kun hän nukkuu. Tyttö myös leikki Kellyn kanssa. Pari vuotta myöhemmin, kun Kelly-aika oli jäänyt taakse, katsoivat tytön vanhemmat kauhuelokuvaa (Ryan Reynoldsin tähdittämää versiota Amityvillen kauhujen talosta), kun heidän tyttönsä sattui tulemaan yllättäen heidän taakseen. Tyttö totesi kylmänrauhallisesti kohdassa, jossa elokuvan tytöllä silmät ovat sysimustat, että "tuo näyttää ihan Kellyltä". Vanhempien kysyttyä "keneltä?" vastasi tyttö: "Kyllähän te tiedätte, siltä kuolleelta tytöltä, joka asui komerossani".

Yhden lastenhoitajan hoitamat kolmasluokkalaiset kaksospojat pelkäsivät pääsiäispupuksi pukeutunutta miestä, ja puhuivat hänestä usein. Illalla toinen pojista meni suihkuun yläkertaan toisen jäädessä katsomaan alakertaan televisiota lastenhoitajan kanssa. Sohvalla istunut poika sanoi yhtäkkiä lastenhoitajalle: "Sinun pitää mennä katsomaan Mattia". Vain parisen sekuntia tuon lausahduksen jälkeen alkoi Matt huutaa yläkerrassa kurkku suorana: "Hän on täällä! Hän on täällä!". Lastenhoitaja kiiruhti yläkertaan ja hänen piti tarkistaa kaikki huoneet ennen kuin Matt rauhoittui.

Eräs äiti kertoo tyttärestään, jonka mukaan hänen huoneessaan kävi aina öisin mies, joka piirsi sormellaan ristinmerkin tytön otsalle. Äiti kohautti asialle olkiaan, uskoen kyseessä olevan vain unen. Jonkin ajan päästä tyttö törmäsi kuitenkin vanhoihin perhevalokuviin, jotka hänen isän äitinsä oli lähettänyt. Tyttö tunnisti miehen kuvasta, ja sanoi hänen olevan se mies, joka vieraili öisin. Kuvassa oli tytön isän isä, joka oli kuollut 16 vuotta aikaisemmin. Keskusteltuaan miehensä kanssa äiti sai selville, että tämän isällä oli tapana piirtää ristinmerkki sormellaan poikansa otsaan tämän ollessa pieni.

Yksi pariskunta kuuli itkuhälyttimestä, kuinka heidän kaksivuotias tyttärensä totesi toisessa huoneessa jollekin toiselle: "Mitä? Hyvä on, minä kerron hänelle". Hetken päästä tyttö käveli vanhempien huoneeseen ja sanoi äidilleen: "Mary sanoo, että teet hyvää työtä". Mary oli tytön äidin isoäiti, joka oli jo menehtynyt.

Erään lapsenvahdin kuusivuotias vahdittava poika oli mennyt pari tuntia aikaisemmin nukkumaan. Lapsenvahti kävi kurkistamassa pojan huoneeseen onko siellä kaikki hyvin. Poika ei ollut sängyssään, vaan seisoi huoneen nurkassa kasvot seinää päin. Lapsenvahdin kysyessä mitä poika teki, tämä kääntyi häneen päin, hymyili, nosti sormen huulilleen ja kuiskasi "shhh". Kun lapsenvahti kysyi asiaa uudelleen, poika vastasi: "Jätä meidät rauhaan. Tämä on rangaistukseni".

Thought Catalogin eräässä toisessa artikkelissa taasen yksi lapsenvahti kertoo, kuinka vahti kolmevuotiasta serkkuaan isoäitinsä talossa keskellä metsää. Serkkutyttö kertoi lapsenvahdille ystävästään, joka hänellä täällä oli. Lapsenvahti kysyi tytöltä missä tämän ystävä asui, tyttö osoitti kohti pimeää metsää. Tyttö sanoi ystävänsä asuvan metsälasten kanssa. Muutaman minuutin päästä tyttö jatkoi: "Siellä on eräs nainen. Hän tappoi lapset, ja nyt heidän pitää pysyä metsässä".

Lisäksi on lukuisia tarinoita lapsista, joiden mielikuvitusystävät tietävät asioita, joita itse lapset eivät voi mitenkään tietää. Asioita esimerkiksi vanhempiensa menneisyydestä (jolloin usein kerrotaan mielikuvitusystävän olevan joku kuollut perheenjäsen) tai jopa nykyisen kotinsa aikaisemmista asukkaista. Erittäin järkyttäviä ovat myös tarinat, joissa lapsi alkaa vihjata tappamisesta tai kuolemasta, sillä yhdenkään lapsen mielen ei pitäisi painia tuollaisten asioiden kanssa. Sen kaltaisissa tarinoissa onkin yliluonnollisen aspektin sijaan katsottava tarkemmin lapsen omaan perheeseen, joka ei välttämättä olekaan terve ympäristö kasvaa.

Lapsen mielikuvitus on niin vilkas, että en yhtään epäile suurimman osan mielikuvitusystävistä olevan todella sitä - mielikuvitusta. Mutta jotkut tarinat eivät jätä tälle kaikkein loogisimmalle selitykselle jalansijaa. Miten lapsi voi tietää asioita, joita hänen ei pitäisi olla mahdollista tietää? Monesti kyseessä on vielä lapsi, joka ei osaa edes lukea, miten hän onkisi tietonsa luodakseen "täydellisesti suunnitellun mielikuvitusystävän"?

Viimeksi vieraillessani siskoni luona, kertoi hänen kolmevuotias poikansa valkoisesta hahmosta huoneessaan. Hahmo pelottaa poikaa, eikä hän halua sen vuoksi nukkua omassa sängyssään. Viimeksi hahmo oli seissyt oviaukon edessä ja poika oli juossut sen ohi päästäkseen nukkumaan vanhempiensa väliin, mutta joskus hahmo on ollut sängyn vieressä. Kuuntelin poikaa ja lohdutin häntä sanomalla, että öisin pimeässä näkee helposti asioita, joita ei ole oikeasti olemassa. Sanoin, ettei pimeydessä ole hahmoja, hirviöitä tai mitään muutakaan. Ja jos jotain näkee, niin siitä ei kannata välittää, se ei ole todellista. Sanoin hänelle myös, että on kuitenkin hyvä mennä vanhempien luo jos pelottaa. Mielessäni olin kuitenkin jännittynyt. Kuka minä olen oikeasti sanomaan mikä on totta ja mikä ei? Varsinkin, kun itse  uskon maailmassa olevan muutakin kuin järjellä selitettävät asiat. Kokemukseni paranormaalista ja yliluonnollisista selittämättömyyksistä ovat todellisia, vaikka itsekin haluan ne välillä kyseenalaistaa ja selittää järjellä. Joskus se ei vaan onnistu. Mutta koska kyseessä oli pelokas lapsi, oli lähestymistapani aiheeseen ehkä paras juuri tällaisenaan.

On vaikea sanoa, mitkä tapahtumat lapsuudesta juurtuvat mieliimme ja muokkaavat meistä niitä aikuisia, joita olemme tänä päivänä. En itsekään koskaan unohda ensimmäistä selittämätöntä tapahtumaa elämässäni. Toiset meistä kohauttavat olkiaan ja järkeilevät kokemuksensa mielikuvituksella tai muulla tavoin, jotkut jopa unohtavat kaiken, kun taas toiset hyväksyvät, että kaikkea ei voi selittää järjellä. Minusta jokaisen kannattaisi säilyttää edes hiukkanen sitä lapsen uskoa, joka avartaa mielen ja työntää epäuskon syrjemmälle.

Ihmeitä tapahtuu. Selittämättömiä asioita tapahtuu. Paranormaaleja ilmiöitä tapahtuu. Ja niitä tapahtuu edelleen, vaikka kieltäytyisimme uskomasta. Koen, että kieltämällä ne, muutumme vain "sokeiksi" niille.

Free your mind.

Karmaisevaa halloweenia kaikille!

P.S. Muistakaa pyhäinpäivänä, vainajien muistopäivänä, kuolleet kulkevat keskuudessamme. Kun valot välähtävät, on kuollut astunut huoneeseen...

Elämän jälkeen

Kuvituskuva; Auringonlasku Puruvedellä. Kuvaaja Bonin Volker von, Historian kuvakokoelma, Museovirasto - Musketti. Kuvan lähde finna.fi.

Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?

Tuo ikiaikainen kysymys on kirvoittanut kiivaita keskusteluja, mielettömiä spekulaatioita, tieteen ja uskonnon kyseenalaistamista sekä rajakokemuksia. Sanotaan, että jokaiseen kysymykseen on olemassa vastaus, jos kaivaa tarpeeksi syvältä. Kuitenkaan tähän kysymykseen kukaan ei ole pystynyt vuosituhansien varrella vastaamaan varmuudella - eikä niin tule olemaan jatkossakaan. Ainoa varma seikka asiassa on se, että jokainen meistä on tuomittu saamaan tähän kysymykseen vastauksen ennemmin tai myöhemmin.

Yksi suosituimmista uskomuksista on jälleensyntyminen (myös sielunvaellus), reinkarnaatio. Vaikka se tuntuukin uskomattomalta, löytyy keskuudestamme yhä uudelleen ja uudelleen ihmisiä, jotka väittävät muistavansa "entisen elämänsä". Osa heistä paljastuu huijareiksi, mutta haluankin käsitellä hetken sellaista ihmisryhmää, jonka olisi vaikea suorittaa tämän asian suhteen pitkäjänteinen, kosolti taustatyötä vaativa huijaus - nimittäin lapset.

Törmäsin Youtubessa kahteen videopätkään, johon oli koottu jälleensyntymisen kannalta merkittäviä seikkoja ja ihmisiä. Ensimmäinen videossa, 6 Creepy Kids Who Remember Their Past Lives, kerrotaan kuuden lapsen tarina, joiden väitetään muistavan edellinen elämänsä. Toisessa videossa, 6 Creepy Stories that Prove Reincarnation, kerrotaan muutamasta ihmisestä, joilla on hämmästyttäviä yhtäläisyyksiä ja "muistoja" aikaisemmin eläneiden ihmisten kanssa. Mukaan tuohon joukkoon on päässyt myös nainen, joka tuntui tietävän jo lapsesta alkaen ihmeellisen paljon surullisen kuuluisasta holokaustin uhrista, Anne Frankista.

Ensimmäisessä videossa mainitaan, että lapset, jotka siihen kykenevät, alkavat puhua edellisestä elämästään suurinpiirtein 35 kuukauden iässä (noin kolmevuotiaina). Heidän tietonsa ja faktansa ovat hämmästyttävän yksityiskohtaisia ja laajoja. Videoita seuratessani, ja lisää asiasta googletellessani, huomasin, että näitä lapsia yhdistää lähes poikkeuksetta muutama asia. Ensinnäkin he usein sanovat, että heidän vanhempansa eivät ole heidän "oikeita vanhempiaan" eikä koti, jossa he asuvat ole heidän "oikea kotinsa". Kun asiaa on tutkittu ja selvitetty, ovat monet lapsista osanneet kuvailla aikaisempaa kotiaan, jotkut ovat jopa johdattaneet vanhempansa katsomaan taloa, joka on täysin vastannut lapsen kuvausta. Lisäksi moni lapsi on kertonut edesmenneen elämästä faktoja, joka eivät välttämättä ole olleet helposti löydettävää julkista tietoa. Eikä kukaan voi olettaa pienen lapsen hyppäävän tabletin äärelle googlettelemaan satunnaisen edesmenneen ihmisen elämää.

Mikä voi aiheuttaa sen, että jotkut harvat lapsista pystyvät kertomaan yksityiskohtaisia tarinoita jonkun toisen elämästä, kun taas toiset saavat keskittyä olemaan pikkulapsia? Mikäli reinkarnaatio on ennemmin totta kuin tarua, mikä näissä lapsissa, tai heidän sieluissaan, on erilaista kuin muissa? Entäpä jos meillä kaikilla olisi kyky muistaa jo eletty elämä?

Kirjoitin aikaisemmin déjà vusta, jota pidetään yhtenä todisteena jälleensyntymisestä. Lähes jokainen on kokenut elämänsä aikana tuon "entiselämyksen" tunteen. Jokin paikka on niin tuttu, että alkaa lähes pyörryttää, sillä on mahdotonta, että olisi ollut siellä aikaisemmin. Myös unet aiheuttavat näitä tuntemuksia. Näkee unta paikasta, jota ei varmuudella ole koskaan valveillaoloaikanaan nähnyt. Silti tuntuu siltä kuin olisi saapunut kotiin. Tuollaisen unen jälkeen herää sekavana. Kuin olisi nähnyt jotain rakasta pitkän ajan jälkeen, ja uuteen aamuun herääminen karkottaa sen jälleen pois kuin utuisen pilven.

Uskomukset jälleensyntymisestä ovat vuosituhansia vanhoja, ja edelleen läsnä monessa eri uskonnossa. Niin hindulaisuudessa kuin buddhalaisuudessa uskotaan sielunvaellukseen, jossa nykyinen elämä pohjautuu toimintaan edellisessä elämässä. Hyvät teot vievät eteenpäin. Buddhalaisuudessa jälleensyntymästä voi päästä eteenpäin nirvanaan, joka on täydellisen sielunrauhan tila. Läntisten uskontojen opetuksessa sielu elää ikuisesti, mutta kuoleman jälkeen eletyn elämän teot määrittelevät "loppusijoituspaikan", joka voi olla joko paratiisi, kiirastuli tai kadotus. (Lähde: Maailman mysteerit, Genzmer & Hellenbrand, Gummerus 2013)

En valitettavasti tunne henkilökohtaisesti ketään, joka olisi lapsesta asti osannut kuvailla entistä elämäänsä. Olisi todella mielenkiintoista päästä keskustelemaan tällaisen ihmisen kanssa. Toistaiseksi nämä ovat minulle vain kaukaisia tarinoita, joita on mahdoton todistaa faktaksi tai fiktioksi.

Se mitä, tapahtuu kuoleman jälkeen, jääköön odottamaan. Meillä on elämä elettävänämme sitä ennen.

Se mitä tapahtuu yläkerrassa, jääköön yläkertaan

Syyskuu. Syksy todella on saapunut, ja sitä myöden myös pimenevät illat. Edessä on vainajien muistopäivä, päivä jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme, sekä tietenkin kaupallistunut halloween. Syksyisin uskottiin kuolleiden henkien olevan lähempänä kuin koskaan luonnon kuihtuessa.

Kesän aikana oli pitkiä rauhallisia kausia, jolloin mitään selittämättömyyksiä ei tapahtunut, mitä nyt ukonilmojen aikaan valot syttyivät itsestään ja joskus satunnaisesti muulloinkin. Ehkä joitain ääniäkin kuului öisin, mutta kesän valossa ja unenpuutteessa sanoin joka kerran itselleni sen olevan kissan syytä. Toisinaan itseään on niin helppo huijata.

Mutta yö viikko sitten, se oli erilainen.

Näen paljon unia, ja muistan ne yleensä aamuisin hyvin. Uniin saattaa joskus sekaantua ympärilläni kuuluvat äänet niin sisältä kuin ulkoa, kuten kerroin mm. blogitekstissäni Valo kesäyössä. Viime kuukausien aikaiset huonosti nukutut yöt ovat olleet oivia, tyhjiä tauluja sekaville unille ja todellisuuden sekä unen rajojen hämärtymiseen. Olen monesti heräillyt kesken unen ja "kuullut" vielä hetken unien ääniä, mutta äänet ovat lakanneet nopeasti kun olen kiskonut itseni ylös unen utuisesta maailmasta. Valo kesäyössä -tekstissäni näin ei ollut.

Tuona yönä näin "perusunta", jonka tapahtumat sijoittuivat työpaikalleni. Siinä ei ollut mitään poikkeuksellista, selvitin parin työkaverini välistä kahnausta. Unessani alkoi kuulua lapsen kiukkuista huutoa. Ääni kuului selvästi pienelle pojalle, eikä se sopinut meneillään olevaan uneeni. Hetken pohdin unissani mistä ääni oli yhtäkkiä alkanut kuulua, kunnes rupesin heräilemään. Huuto vaimeni, mutta kuului edelleen "lapsen kiukutteluna" avatessani silmäni. Unenpöpperössä päättelin äänen tulevan naapurista.

Yhtäkkiä yläkerrastamme kantautui pari tömähdystä, suoraan makuuhuoneemme yläpuolelta. Pienen pojan ääni kuului vielä hetken, eikä se kuulostanut mielestäni naapurista tulevalta jo pelkästään sen vuoksi, ettei naapurissamme asu pieniä poikia. Ääni oli liian kirkas, selkeä, tullakseen seinien takaa. Tömähdykset olivat kuulostaneet pieniltä askeleilta yläkerrasta. Lapsen kiukkuiselta, mielenosoitukselliselta kävelyltä. Jähmetyin sängylläni ja tunsin kauhun hiipivän itseeni. Äänet hiljenivät ja yö oli taas untuvaa, hiljaista ja pehmeää.

Tuijotin hetken makuuhuoneemme kattoa ulkovalon hämärässä kajossa ja komensin pelontunteen pois sisältäni. Kyseessä oli väkisin ollut pelkkä uni. Koiramme katsoi minua ihmeissään sänkyni vierellä, myös kissa tuijotti minuun väsyneellä katseellaan. Olinko minä herättänyt nekin?

Mielessäni pyöri hetken tapahtumat, joita aikaisemmin on kotonani käynyt, kuten esimerkiksi suklaarasian tipahtaminen pöydältä itsestään. Ajatukset rynnistivät mieleni läpi, kuin olisin avannut jonkin oven ja päästänyt ne riehumaan mieleeni vapaasti. Päätin työntää pelon takaisin sinne mieleni komeroon, josta sen olin juuri laskenut irti. Olin väsynyt ja ajattelin antaa asian olla, en uskaltaisi nousta. Päätin, että kyseessä oli uni. Piste.

Kuulin henkäisyn vierestäni ja puolisoni unisen äänen toteavan, että "nuo pojan äänet kuulostivat ihan siltä kuin ne olisivat tulleet yläkerrasta".

Tunsin sydämeni alkavan lyödä jälleen piirun verran kovempaan tahtiin. Puolisoni oli kuullut saman. Se ei ollut unta.

"Olisivatko tulleet naapurista? Mutta eihän naapurissa ole poikaa", sain suustani.

"No ei", puolisoni totesi vaimeasti tyynyään vasten, "mutta mikä muukaan se olisi ollut".

Niinpä. Mikä muukaan?

Tuijotin kattoa kuunnellen sydämeni rummutusta ja pelottavat muistot rymistivät taas mielessäni vapaalla jalalla.

Mikä muukaan?

Tervetuloa, syksy.

Lasten silmin

Kauhuelokuvat mässäilevät aiheella, joka on loppuunkaluttu lähes jokaisessa genren elokuvassa, jossa vain on lapsia. Niissä on kohtaus, jossa joku (usein toinen vanhemmista tai joku sisaruksista) kuulee lapsen puhuvan jonkun kanssa, mutta huoneessa ei ole ketään. Kun lapselta kysytään kenen kanssa hän keskusteli, antaa lapsi vastaukseksi joko hiljaisuuden, jonkin nimen tai lyhyen lauseen "hän kielsi minua kertomasta". Joissakin elokuvissa kyse on paranormaalista toiminnasta, joissain lapsi kärsii jakautuneesta persoonallisuudesta (dissosiatiivinen identiteettihäiriö) tai sitten hänellä vain yksinkertaisesti on mielikuvitusystävä. Oli kyse mistä tahansa yllä mainitusta, voi tilanne olla jo sellaisenaan äärimmäisen kammottava sivulliselle, joka sattuu tällaisen pahaenteisen keskustelun kuulemaan. Jos soppaan vielä sekoitetaan lapsen käytös, joka poikkeaa "normaalin" lapsen tavanomaisesta toiminnasta, on keitos valmis ja kauhuelokuvan loistoainekset edessämme. Entä, kun näin tapahtuu todellisessa elämässä?

Minulla oli äitini kertoman mukaan tapana puhua unissani. Aikuisiällä se on vähentynyt huomattavasti, mutta jokainen kerta on yleensä ollut samankaltainen: olen syvässä unessa ja saatan hieman liikehtiä, silmäluomeni ovat kiinni, mutta niiden alla saattaa näkyä toimintaa ja mumisen jotain epäselvästi, joskus harvoin sanon selkeitä sanoja tai kokonaisia lauseita.

Kello lähestyi puoltayötä ja äitini oli juuri menossa nukkumaan eräänä lapsuuteni yönä, kun hän kuuli minun ja sisareni huoneesta jutustelua. Keskustelu jatkui tovin, ja äitini tuli siihen tulokseen ettei kyseessä ole normaali puhelu unissani. Hän alkoi epäillä,että olemme hereillä sisareni kanssa ja päätti tulla komentamaan meitä uudelleen nukkumaan. Syksyisen yön pimeys oli imaissut kotitalomme sisälleen, niinpä äitini otti eteisen pöydältä taskulampun matkaansa. Hän sytytti lamppuun valon ja avasi varovaisesti makuuhuoneemme ovea, osoittaen taskulampun valolla tyhjää käytävää, jotta valo ei häikäisisi meitä.

Ovenraosta ei kuitenkaan kuulunut sisareni ääntä, pelkästään minun tasainen ääneni. Keskustelussa tuli taukoja, kuin olisin kuunnellut jonkun muun puhetta. Äitini ihmetteli asiaa ja siirsi varovaisesti taskulampun valokeilan makuuhuoneemme puolelle valaisten lattiaa. Sen tuomassa valossa hän näki kerrossänkymme, jonka alapedillä siskoni nukkui tyytyväisenä ja rauhallisesti. Kohottaessaan katseensa yläpedille hän näki minut istumassa sänkyni jalkopäässä jalat ristissä, katsomassa sängyn toista päätyä kuin siinä kanssani istuisi joku muu. En reagoinut valoon tai avattuun oveen, ja äitini katsoi hetken näkyä pohtien mitä tekisi seuraavaksi. Hän ei saanut puheestani selvää, kuulosti aivan kuin olisin puhunut jotain vierasta kieltä.

Äitini katsoi minuun tiukasti ja komensi minut takaisin nukkumaan. En reagoinut hänen sanoihinsa, vaan jatkoin yksipuolista keskusteluani tyhjyyden kanssa. Kun hän komensi uudelleen hiljenin ja käänsin katseeni mekaanisesti häneen. Tuijotin häntä hetken "tyhjin silmin" kunnes kömmin takaisin sängyn oikeaan päätyyn ja asettauduin takaisin peittoni alle, kiltisti ja kuuliaisesti. Hän odotti kunnes suljin silmäni, sulki sitten oven ja jäi hetkeksi kuuntelemaan yön hiljaisuutta taskulampun valossa. Mitä ihmettä hän oli juuri todistanut?

Myöhemmin tuosta tapahtumasta aloitin myös unissakävelyn, jota en kuitenkaan tehnyt usein. Kun hän kysyi tapahtumista, en koskaan muistanut niistä mitään, kuten unissakävelijät eivät yleensä muistakaan. Olin tuolloin ala-asteikäinen, eikä tapahtumissa ole sinänsä mitään outoa, mutta kun lähden pohtimaan asiaa syvemmältä, jään väkisinkin miettimään kenen kanssa keskustelin, tai luulin keskustelevani, tuona yönä? Miksi noihin aikoihin kävelin unissani?

En tietenkään tiedä tapahtumista muuta kuin äitini kertoman, mikä tekee tapahtuneesta jokseenkin pelottavan asian. Mieleeni palaa muisto tapahtumasta, jonka koin tuona yhtenä lapsuudenyönä kotonani vuosia ennen näitä tapahtumia (lue: Kuudes aisti).

Sanotaan, että lapset aistivat yliluonnolliset asiat herkemmin, sillä he eivät ole vielä tietoisesti lakanneet uskomasta, sulkeneet kuudennetta aistiaan. Joskus katsoin jopa dokumentin lapsista, joiden arkipäiväisiin näkyihin kuuluivat keskuudessamme vaeltavat kuolleiden henget. Se oli jokseenkin kammottavaa ja kylmäävää katsottavaa, lapset eivät edes osanneet pelätä näkemäänsä, mutta moni heidän vanhemmistaan oli pelosta suunniltaan.

Muistan myös aina tarinan, jonka luin Turun linnassa vierailleesta perheestä. Siinä perhe kierteli normaalisti linnaa, ottaen kuvia ja tutustuen historialliseen miljööhön. Perheen tytär muuttui vaiteliaammaksi koko ajan, kunnes lopulta vanhemmat kysyivät mikä tyttöä vaivasi, eikö hän pidä linnasta. Tyttö vastasi ettei linnassa ole mitään vikaa, mutta hän ei pidä siitä että tuo vanha nainen seuraa heitä ja tuijottaa häntä "valkoisilla silmillä". Vanhemmat kavahtivat katsomaan toisiaan ja selkänsä taakse kohti tyhjää käytävää, jonne tyttö osoitti.

Jään väkisinkin pohtimaan, olenko kokenut lapsuudessani enemmänkin paranormaalia toimintaa? Kuka tahansa rationaalisesti ajatteleva sanoisi vaan, että puhuin unissani ja se siitä. Mutta pystyvätkö he todistamaan näin olleen? Entä jos kanssani sängyssäni todella istui joku, jokin?

On selvää, että lapsuuden kodissani on kautta aikojeni tapahtunut selittämättömyyksiä, viimeisimmästä kokemuksestani (lue: Hahmo peilissä) ei edes ole pitkä aika. Talo, tai tontti sen alla, kätkee jonkin salaisuuden. Olenko valmis kaivamaan sen esille?

Luurangot nimittäin eivät ole aina kaapeissa...

Syntynyt kuolemaan

Sukeltaminen muinaisiin yliluonnollisiin uskomuksiin ja tarinoihin on mielestäni aina yhtä kiinnostavaa. Jokaisella on jokin tarina kerrottavanaan, vaikka sen alkujuuret olisivat sukupolvien päässä. Ei ole pitkäkään aika siitä kun ihmiset uskoivat avoimesti yliluonnollisiin olentoihin, kuten noitiin ja maahisiin, keijuihin ja metsänhenkiin. Isovanhempamme olisivat varmasti voineet kertoa meille omista vanhemmistaan tai isovanhemmistaan, jotka jättivät puuroa saunatontulle, tekivät "taikoja" paremman sadon vuoksi tai kiipeilivät keskellä peltoa nököttävän valtavan, jättiläisen heittämän kiven päällä. Muinaiset uskomukset ovat kansanperinnettä, osa meidän jokaisen historiaa. Osa tarinoista on saanut väriä kylkiinsä ajan kolhuissa, osa on unohtunut täysin, mutta on myös niitä tarinoita, jotka voivat mitä todennäköisimmin olla yhtä totta kuin tänä päivänä sattuvat yliluonnolliset, selittämättömät tapahtumat.

Sain hiljattain käsiini erittäin mielenkiintoisen kirjan nimeltään Myytillisiä tarinoita (Simonsuuri & Tuomi, SKS, Hansaprint 2017). Kirjaan on koottu tarinoita ja uskomuksia ns. vanhalta kansalta ja ne on jaettu paikkakunnittain. Kirja sisältää niin kummitustarinoita kuin kuoleman kohtaamista, ja on kannesta kanteen mielenkiintoista luettavaa. Eräs tarina karmi yksinkertaisella tavalla, sillä se muistutti minua eräästä esi-isiemme ja -äitiemme järkyttävästä uskomuksesta.

Tarina on alkujaan Iisalmesta ja siinä kerrotaan erään talon palveluspiiasta, joka oli saanut "kuolemantaudin". Piika kärsi valtavista kivuista ja oli jo muuttunut täysin puhumattomaksi. Hän kynsi vuoteensa vieressä olevaa puuseinää juuri hetkeä ennen kuolemaansa. Kun elämä oli hiipunut hänestä pois, siivosivat muut hänen kuolinvuoteensa ja tarkastivat piian seinälle aiheuttaman vahingon. Piika, joka ei eläessään ollut lukenut tai kirjoittanut sanaakaan, oli kuolinhoureissaan raapinut kynsillään seinään tekstin: "Olen tehnyt lapsen ja tappanut sen".

Eriskummallisen tapauksesta tekee juuri se, että piika jonka ei tiedetty osaavan lukea tai kirjoittaa, tunnusti karmealla tavalla lapsenmurhan vetäessään viimeisen kerran henkeään. Miten hän onnistui siinä? Tuntuu epätodennäköiseltä, että hän olisi koko elämänsä salannut luku- ja kirjoitustaitonsa, miksi kukaan tekisi niin? Se on kuitenkin kaikista järkevin selitys, vaikkei tee piian tunnustamasta rikoksesta yhtään vähemmän kammottavaa. Entäpä jos hetken ajattelemme kuolemanhetken aikana tapahtuneen jotain selittämätöntä, jotain paranormaalia. Mikä sai piian tunnustamaan, ja miten hän onnistui siinä? Saiko hän kenties apua?

Muinainen uskomus, jonka tämä Iisalmesta kotoisin oleva tarina kuolinhetkestä kirvoitti mieleeni, on uskomus vaihdokkaista. Vaihdokkaat olivat lapsia, joiden uskottiin olevan pahan olennon vaihtamia lapsiolentoja oikean lapsen tilalle. Vaihdokkaan tunnisti siitä, että lapsi oli jollain tapaa hidasälyinen tai oudon näköinen. Suomessa uskottiin maahisten tai metsänhenkien vaihtavan "normaalin lapsen" vaihdokkaaksi, muualla Skandinaviassa näin tekivät myös peikot. Vaihto tapahtui yleensä vauvaiässä ennen lapsen ensimmäistä ikävuotta.

Vaihdokaslapsia saatettiin yrittää vaihtaa takaisin "omaan lapseen" jättämällä vauva metsään. Metsässä maahinen, metsänhenki tai peikko saattaisi vaihtaa vaihdokkaan takaisin yön aikana. Vaihdokaslapsia myös surmattiin ja heitä jopa työnnettiin kuumiin uuneihin, jotta he "paranisivat". Kaikkien toimenpiteiden seurauksena vaihdokkaat yleensä menehtyivät.

Minua kylmää syvemmältä kuin koskaan aikaisemmin ajatella sitä tietämättömyden synnyttämää julmuutta, jonka seurauksena useat vauvat menettivät henkensä yksin metsässä nälkään, janoon, kylmään tai petoeläinten hampaisiin. Puhumattakaan niistä pahaa aavistamattomista ihmisenaluista, jotka syntyivät vain kuolemaan kuumassa uunissa, tai tullakseen jollain toisella yhtä karmivalla tavalla surmatuksi. Sanani eivät riitä.

Iisalmen tarinan piika surmasi oman, vastasyntyneen vauvansa. Emme saa koskaan tietää miten hän sen teki, miten hän salasi raskautensa, kuinka hän synnytti lapsen, mutta voimme vain kuvitella vastasyntyneen hädän.

Jättikö piika pienen ihmisalun metsään, kuten ennen vaihdokaslapsia jätettiin? Hautasiko hän tämän elävältä vai tukehduttiko heti pienen synnyttyä?

Jokainen vaihtoehto tuntuu liian kammottavalta ajatella.

En usko kaikkia selittämättömyyksiä tai tarinoita hirviöistä ja kummituksista, mutta yksi asia on varma: maan päällä kävelee lukuisia ihmishirviöitä. Niin oli ennen ja niin on edelleen tänäkin päivänä.