Paranormaalin todistajia vai vaurioituneen mielen vankeja?

Pääsin viimein huhtikuussa erään sarjan kimppuun, jonka paneutumiseen olen odottanut sopivaa hetkeä. Kuten jaksan jatkuvasti kertoa, yliluonnolliset kertomukset kiehtovat minua äärimmäisen paljon, ja saankin ilokseni lukea niitä jatkuvasti myös lukijoilta sähköpostitse - älkää suotta epäröikö jatkossakaan kertomuksienne jakamista!

Vaikka olen itsekin kokenut yhtä ja toista järjen ulottumattomissa olevaa asiaa, suhtaudun aina kuulemaani ensin siltä kannalta, että haluan löytää sille rationaalisen selityksen. Jos sellaista ei ole, pääsen todellisen nautinnon pariin, eli spekuloimaan selittämätöntä ilmiötä ja sen taustoja.

Sain hiljattain katsottua Netflixin alkuperäissarjan Haunted - Outoja kokemuksia ensimmäisen kauden. Se oli äärimmäisen hyvin tehty ja kiehtovaa katsottavaa. Kuten kaikki tämän tyyliset dokumenttisarjat, ei tämänkään tapahtumia pysty kukaan todella todistaa oikeiksi, ja joidenkin jaksojen suhteen kysymyksiä heräsi enemmän kuin tarpeeksi. En kuitenkaan väitä, etteikö jokin tapahtumista olisi täysin totta, vaikka osa onkin varmasti voimakkaasti dramatisoitua.

SPOILER ALERT!

Jos et ole vielä katsonut kyseisen sarjan ensimmäistä kautta ja haluat katsoa sen tietämättä mitä tuleman pitää, älä lue pidemmälle vielä. Seuraava teksti sisältää joitakin juonipaljastuksia.

Ensimmäinen kausi sisälsi kuusi jaksoa, joista ensimmäisessä keski-ikäinen mies Jason Hawkins kertoo elämänsä painajaisesta, hirttäytyneestä valkopukuisesta naisesta, joka on kummitellut hänelle halki hänen elämänsä. Toisessa jaksossa kaksi sisarusta kertovat murhanhimoisesta isästään, joka piti koko perhettä kauhun otteessaan, murhaten tarkasti valittuja ihmisiä vuosien saatossa. Kolmannessa jaksossa Erin McGarry kertoi lapsuudesta asti häntä piinanneesta demonisesta olennosta, neljännessä jaksossa Harvey Althaus jakoi kokemuksensa kolmesta lapsikummituksesta, joiden kohtaamisen myötä hän oppi omaavansa yliluonnollisia kykyjä ja viidennen jakson nainen Lindsey Higgins on kertomansa mukaan joutunut alieneiden sieppaamaksi. Viimeisessä jaksossa nuori nainen kertoi hautakivestä, joka päätyi hänelle ja sen mukana tulleesta omistushaluisesta hengestä, Clarencesta.

Se, mihin kiinnitin välittömästi ja eniten huomiota jokaisessa jaksossa oli, kuinka kunkin kertojan kokemukset alkoivat jo lapsuudesta saakka. Yksikään ei ollut kohdannut "piinaajaansa" vasta aikuisiällä. Tähän voi paranormaalisesta näkökulmasta kommentoida, että lapset ovat herkempiä yliluonnolliselle toiminnalle. On puhutta kautta aikojen, kuinka lapsen mieli on vielä täysin avoin uskomaan asioita, jotka eivät ole täysin järjellä selitettävissä, siksi myös lapset ovat helpommin silminnäkijöitä paranormaaleissa ilmiöissä. Heidän "kuudes aistinsa" on vielä täysin avoin vastaanottamaan tietoa, jota aikuismieli ei halua uskoa todeksi. Kuitenkin on totta myös se, että lapsien mielikuvitus on vilkkaampaa ja nuoret mielet käsittelevät helposti pelottavia ja kipeitä asioita mielikuvituksensa kautta.

Tämänkin kauden jokaisessa jaksossa lapsuudessa alkavia yliluonnollisia tapahtumia siivitti jollain tapaa traumatisoiva lapsuus, vähävaraisuus, ongelmat omien vanhempien kanssa ja paranormaalien tapahtumien sijoittuminen yöaikaan. Vaikka itse tiedän, miten inhottavaa on, jos joku väittää jonkin tapahtuneen olleen unta tietäessäni 100% olleeni hereillä, joudun suhtautumaan tämän ohjelman tapauksiin inhoamallani tavalla. Ajattelin usein katsoessani tätä sarjan ensimmäistä kautta, että niin rankka lapsuus kuin kertojalla onkin ollut, en yhtään epäilisi, että unet ja mielikuvitus alkaisivat luomaan omia mörköjään.

Suoraan sanoen uskon, että jotkin jaksoista ovat mielikuvituksen tuotetta tai räikeää ylidramatisointia. Etenkin kauden toinen jakso, jossa siskokset kertoivat sarjamurhaajaisästään. Uskon, että heidän isänsä on ollut aivan hirveä ihmisolento, mutta voisiko olla mahdollista, että lasten on ollut helpompi värittää mielessään sadistisen väkivallan tapahtuneen perheen ulkopuolisille henkilöille? Tämä jakso herätti muissakin epäuskoisia tunteita, ja lukemassani Mashablen artikkelissa puidaan tähän liittyviä kysymyksiä hyvin. Jos New Yorkin osavaltion yläosissa olisi todella ollut vuosia kestänyt sarjamurhaajakultti, eikö joku olisi huomannut ihmisiä katoavan? Vaikka siskokset kertoivatkin isänsä valinneen yksinäisen oloisina kulkeneita "katukoiria". Jaksossa kerrottiin myös, että lopulta perheen äiti olisi tukehduttanut miehensä, ja sadistinen talo siirtyi tappajaisän veljenpojalle. Veljenpoika, kertoman mukaan, löysi tappajaisän muistokokoelman, esineitä jokaiselta uhrilta, ja tuhosi sen.

Miksi? Miksi kukaan tuhoaisi murhan todisteita, varsinkin kun murhaaja oli jo kuollut? Hän myös kertoi tietävänsä paikkoja, minne mahdollisesti ruumiita olisi haudattu. Eikö tällöin kannattaisi ottaa yhteys viranomaisiin? Jos tällainen murhaaja olisi oikeasti ollut, ymmärtäisin, että pienet lapset eivät olisi uskaltaneet tehdä asialle mitään, mutta miksei kukaan olisi ottanut yhteyttä viranomaisiin aikuisiällä? En näe tällaista mahdollisena. Mashablen artikkelissa kerrotaan, että Netflixin puolesta olisi tehty tuotantotiimin mukaan rikosilmoitus, mutta artikkelin kirjoittajat eivät löytäneet tällaista ilmoitusta viranomaisilta selvitystensä jälkeen. Joko, koska se on avoin tapaus, josta ei haluta enempää julkisuutta, tai yksinkertaisesti sen vuoksi, ettei se ole totta. En epäile hetkeäkään, etteikö siinä talossa olisi todella voinut tapahtua kamalia asioita, mutta arvaukseni on, että ne tapahtuivat vain perhepiirissä eikä niin kohtalokkaissa mittakaavoissa. Enkä epäile, etteivätkö siskokset itse voisi muistaa tapahtumien menneen kertomallaan tavalla, ihmismieli on oikukas ja monimutkainen kokonaisuus.

Sarjan ensimmäisessä jaksossa myös epäilykseni heräsi. Vaikka tässä jaksossa mies, Jason Hawkins, sentään kertoi koko nimensä, oli hänen tarinassaan useampia kysymysmerkkejä. Hän kertoi valkopukuisesta komeroon hirttäytyneestä naisesta, joka vainosi häntä halki lapsuuden siinä kodissa, jossa hänen perheensä asui useamman vuoden. Kun hän lapsena kertoi tapauksista vanhemmilleen, hänen isänsä suuttui niin paljon, että jopa löi poikaansa. Epävakaa, ongelmallinen ja vähävarainen perhe tässäkin. Kun he olivat muuttamassa pois myöhemmin, kuuli Jason kuinka isännöitsijä ihmetteli heidän pystyneen asumaan siellä niinkin kauan, sillä vain vähän ennen heidän muuttoaan oli asunnossa tapahtunut järkyttävä tragedia. Nainen oli surmannut lapsensa kylpyhuoneessa ja hirttäytynyt vaatekomeroon. Jason järkyttyi kuulemastaan, koska kukaan ei ollut kertonut hänelle mitään.

Tässä arvaan hänen todella uskoneen, ettei hän tiennyt tapauksesta etukäteen, mutta todellisuudessa hän ehkä kuuli joskus esimerkiksi vanhempiensa keskustelleen asiasta illalla. Hän oli kokenut traumatisoivan tapahtuman ennen muuttoa tähän asuntoon, kun oli nähnyt mielenhäiriössä riehuneen miehen pyrkivän sisään ravintolaan, jossa oli ollut perheensä kanssa. Mies oli surmannut juuri jonkun, ja hänen kirveensä oli verinen. Ravintolan asiakkaat ja työntekijät olivat työntyneet ovea vasten, jotta mies ei päässyt sisälle ja Jason näki noin viiden vuoden ikäisenä, kuinka poliisit ampuivat tämän hullun jalkakäytävälle. Se, ja perheen epävakaus, olivat varmasti omiaan tekemään yölliset kepposet Jasonin mielikuvituksessa.

Jason Hawkins kertoi nähneensä valkopukuista naista myös murha-asunnosta pois muuton jälkeen. Mielestäni oli todella epäuskottavaa, että hän kertoi olleensa vuosikausia näkemättä naista, kunnes se oli ilmestynyt hänen sänkynsä viereen yöllä "vain pari päivää sitten". Mietin välittömästi, että sattuipa sopivasti, juuri kun hän on ollut aikeissa filmata oman jaksonsa, on tämä kummitus ilmestynyt uudelleen. Mielestäni sillä ei ollut muuta tarkoitusta, kuin luoda jaksolle dramaattisempi loppu.

Kolmannessa ja kuudennessa jaksossa yliluonnollisille tapahtumille tulee muitakin todistajia, joten niitä on vaikeampi selittää lapsuusajan traumoilla. Selkäpiitäni pitkin kulkee kylmäävät väreet, kun ajattelen kolmatta jaksoa, jossa Erin McGarry oli kylpemässä kaikessa rauhassa kotonaan. Hänen äitinsä, joka ei aikaisemmin ollut uskonut Erinin kertomuksia yliluonnollisista tapahtumista saapui huoneeseen. Molemmat todistivat, kuinka kylpyhuoneen kahva alkoi rämpyttää itsekseen, ja Erinin äiti lähti huoneesta ulos selvittääkseen tapahtunutta. Kun hän oli tulossa takaisin, näki hän käytävällä tumman, uhkaavan hahmon, eikä enää koskaan kyseenalaistanut tyttärensä tarinaa.

Kuudennessa jaksossa kertoja kokee mielestäni unihalvauksen, jota ei jaksossa sellaiseksi luokitella. Unihalvauksen puhtaasta tieteellisyydestä en itsekään ole täysin varma, sillä itse sen kokeneena en siltikään pysty uskomaan täysin tieteellistä näkökantaa. Kuitenkin yöaikaan tapahtuvat näköhavainnot voivat monesti olla pimeyden ja unensekaisen hallusinoinnin seurausta, kun tutut varjot muuttavat hämärässä muotoaan. Näin ei kuitenkaan aina ole, vaan joskus huoneessa todella on epämieluisa vierailija, onhan yöllä myös paholaisen tunti, demonien aikaa.

Viidennessä jaksossa käydään läpi myös ufot ja alienit, ja yölliset kaappaukset koekaniinikäyttöön. Kertojalla, Lindsey Higginsillä, tapaukset alkavat myös lapsuudesta. Kirkas valo kaappaa hänet yöaikaan makuuhuoneestaan ja kun aamu koittaa, hän herää omasta sängystään epävarmana siitä oliko tapahtunut unta. Muistitakautumat kirkkaasta huoneesta, terävistä neuloista ja kirurgisista toimenpiteistä vakuuttavat hänet kuitenkin uskomaan tapahtumien olevan totta. Muutkin kirjoittajat ovat huomanneet tarinan, ja jopa sen, että mahdollisista Ufo-havainnoista uutisoitiin tuohon aikaan paikallisessa Shreveport Times -lehdessä.

Jäin kuitenkin tässä jaksossa pohtimaan sitä, että Lindseyn tapahtumat alkoivat, kun hänen äitinsä sairasti syöpää ja kaikki tiesivät tämän kuolevan. Lapsen mieli voisi hyvin käsitellä tätä asiaa näkemällä vastaavanlaisia unia, varsinkin kun sairaalat ja niiden kirkkaat valot, toimenpidehuoneet ja työvälineet olivat varmasti osuneet myös Lindseyn silmiin. Lindseyn tarinassa kuitenkin hämmentävää tekee se, että hän kertoo joutuneensa kaapatuksi myös opiskeluaikanaan, ollessaan täysin hereillä opiskellessaan iltamyöhään. Hän taisteli vastaan kirkkaan valon vetovoimaa, ja aamulla herätessään sängystään, oli huone kuin pommin jäljiltä. Ainoa asia, mikä mielestäni selittäisi vastaavanlaisen kokemuksen, olisi huumausaineiden käyttö. Ehkä jotain sellaista, mikä auttaisi jaksamaan opiskelua yöhön asti? Tätä emme saa koskaan tietää.

Lindseyn jaksossa vierailee myös Ufo-asiantuntija, joka vaikuttaa ulkoiselta olemukseltaan rauhalliselta ja viisaalta. Hän toteaa Lindseylle, että mikäli hänen kokemansa oli vain unta, on hän kuullut monen ihmisen nähneen tismalleen samaa unta. Arvoituksellista, ja samalla kammottavaa.

Yliluonnolliset kertomukset ovat mielestäni kaikkein kiinnostavimpia tarinoita, joita kohdalleni voi sattua. Omat kokemukseni ovat pelottavia, jonkun harvan kerran ovat olleet jopa uhkaavia, mutta ne ovat olleet täyttä totta. Keskuudessamme on nyt, ja tulee aina olemaan, voimia, joita emme pysty todistamaan olemassa oleviksi, muttemme myöskään olemattomiksi. Tässä on kyse ennen kaikkea uskosta, ja siitä, ettei ummista silmiään tai vain kohauta olkiaan tapahtumille. Kuudes aisti kannattaa pitää auki, sillä maailma ja elämä ovat vain puolikkaita ilman sitä.

Usko omiin kokemuksiisi. Siihen, mitä näet, kuulet ja tunnet. Älä anna kenenkään väittää niiden olevan unta, jos olet varma etteivät ne ole. Mutta pidä yllä tietynlaista kriittistä silmää yliluonnollisille tarinoille, sillä loppujen lopuksi niistä monelle löytyy myös täysin järkevä selitys.

Joka tapauksessa suosittelen katsomaan tämän Netflix-sarjan ja päättämään itse mihin näistä tarinoista haluat uskoa. Minäkin aion varmasti katsoa vielä toisen kauden, koska olivat nämä sitten totta tai tarua, ovat ne ainakin kiistatta hyvää viihdettä kauhun nälkäiselle katsojalle.

Mistä tunnet sä ystävän?

Lapsien mieli on ihmeellinen; varaukseton ja epäluuloton. Monesti sanotaankin lapsien aistivan myös paranormaaleja asioita herkemmin. Ehkä juuri siksi lapsien suusta kuullut kommentit ovat myös monesti niitä kaikkein hyytävimpiä.

Kerroin aikaisemmin tänä vuonna reinkarnaatio-uskomuksista ja videosta, jossa kerrottiin kuuden "jälleensyntyneen" lapsen tarina. On aika pelottavaa ajatella, että oma lapsi alkaisi yhtäkkiä kertoa yksityiskohtaisesti jostain toisesta eletystä elämästä, vielä kammottavampaa olisi, jos sellainen elämä olisi mahdollista todistaa todella olleen - ja kuolleen. Kuitenkin, lapsen muistoja edellisestä elämästä järkyttävämpää, ovat mielestäni tarinat lasten mielikuvitusystävistä. Joissain lähteissä tarinat ovat selkeästi mielikuvituksen tuotetta, mutta jotkin nostavat kylmät väreet selkärankaa pitkin niskaan saakka. Sitä pahentaa väite, että moni lapsen mielikuvitusystävä olisikin todella demoninen voima tai henki, joka koettaa saada jalansijaa elävien maailmassa tehdäkseen tuhojaan. Toisaalta, jokunen tarina osoittaa mielikuvitusystävän todella olevan lempeä, jopa tuhoja ennaltaehkäisevä, joskus se paljastuu joksikin jo perheestä kuolleeksi perheenjäseneksi.

Törmäsin mielenkiintoisiin tarinoihin lasten mielikuvitusystävistä Thought Catalogin artikkelissa, ja haluankin jakaa niistä muutaman täällä:

Erään perheen kolmevuotiaalla tyttärellä oli mielikuvitusystävä, joka asui tytön vaatekomerossa. Tyttö kertoi ystävänsä nimen olevan Kelly, ja Kellyn istuvan keinutuolissa kun hän nukkuu. Tyttö myös leikki Kellyn kanssa. Pari vuotta myöhemmin, kun Kelly-aika oli jäänyt taakse, katsoivat tytön vanhemmat kauhuelokuvaa (Ryan Reynoldsin tähdittämää versiota Amityvillen kauhujen talosta), kun heidän tyttönsä sattui tulemaan yllättäen heidän taakseen. Tyttö totesi kylmänrauhallisesti kohdassa, jossa elokuvan tytöllä silmät ovat sysimustat, että "tuo näyttää ihan Kellyltä". Vanhempien kysyttyä "keneltä?" vastasi tyttö: "Kyllähän te tiedätte, siltä kuolleelta tytöltä, joka asui komerossani".

Yhden lastenhoitajan hoitamat kolmasluokkalaiset kaksospojat pelkäsivät pääsiäispupuksi pukeutunutta miestä, ja puhuivat hänestä usein. Illalla toinen pojista meni suihkuun yläkertaan toisen jäädessä katsomaan alakertaan televisiota lastenhoitajan kanssa. Sohvalla istunut poika sanoi yhtäkkiä lastenhoitajalle: "Sinun pitää mennä katsomaan Mattia". Vain parisen sekuntia tuon lausahduksen jälkeen alkoi Matt huutaa yläkerrassa kurkku suorana: "Hän on täällä! Hän on täällä!". Lastenhoitaja kiiruhti yläkertaan ja hänen piti tarkistaa kaikki huoneet ennen kuin Matt rauhoittui.

Eräs äiti kertoo tyttärestään, jonka mukaan hänen huoneessaan kävi aina öisin mies, joka piirsi sormellaan ristinmerkin tytön otsalle. Äiti kohautti asialle olkiaan, uskoen kyseessä olevan vain unen. Jonkin ajan päästä tyttö törmäsi kuitenkin vanhoihin perhevalokuviin, jotka hänen isän äitinsä oli lähettänyt. Tyttö tunnisti miehen kuvasta, ja sanoi hänen olevan se mies, joka vieraili öisin. Kuvassa oli tytön isän isä, joka oli kuollut 16 vuotta aikaisemmin. Keskusteltuaan miehensä kanssa äiti sai selville, että tämän isällä oli tapana piirtää ristinmerkki sormellaan poikansa otsaan tämän ollessa pieni.

Yksi pariskunta kuuli itkuhälyttimestä, kuinka heidän kaksivuotias tyttärensä totesi toisessa huoneessa jollekin toiselle: "Mitä? Hyvä on, minä kerron hänelle". Hetken päästä tyttö käveli vanhempien huoneeseen ja sanoi äidilleen: "Mary sanoo, että teet hyvää työtä". Mary oli tytön äidin isoäiti, joka oli jo menehtynyt.

Erään lapsenvahdin kuusivuotias vahdittava poika oli mennyt pari tuntia aikaisemmin nukkumaan. Lapsenvahti kävi kurkistamassa pojan huoneeseen onko siellä kaikki hyvin. Poika ei ollut sängyssään, vaan seisoi huoneen nurkassa kasvot seinää päin. Lapsenvahdin kysyessä mitä poika teki, tämä kääntyi häneen päin, hymyili, nosti sormen huulilleen ja kuiskasi "shhh". Kun lapsenvahti kysyi asiaa uudelleen, poika vastasi: "Jätä meidät rauhaan. Tämä on rangaistukseni".

Thought Catalogin eräässä toisessa artikkelissa taasen yksi lapsenvahti kertoo, kuinka vahti kolmevuotiasta serkkuaan isoäitinsä talossa keskellä metsää. Serkkutyttö kertoi lapsenvahdille ystävästään, joka hänellä täällä oli. Lapsenvahti kysyi tytöltä missä tämän ystävä asui, tyttö osoitti kohti pimeää metsää. Tyttö sanoi ystävänsä asuvan metsälasten kanssa. Muutaman minuutin päästä tyttö jatkoi: "Siellä on eräs nainen. Hän tappoi lapset, ja nyt heidän pitää pysyä metsässä".

Lisäksi on lukuisia tarinoita lapsista, joiden mielikuvitusystävät tietävät asioita, joita itse lapset eivät voi mitenkään tietää. Asioita esimerkiksi vanhempiensa menneisyydestä (jolloin usein kerrotaan mielikuvitusystävän olevan joku kuollut perheenjäsen) tai jopa nykyisen kotinsa aikaisemmista asukkaista. Erittäin järkyttäviä ovat myös tarinat, joissa lapsi alkaa vihjata tappamisesta tai kuolemasta, sillä yhdenkään lapsen mielen ei pitäisi painia tuollaisten asioiden kanssa. Sen kaltaisissa tarinoissa onkin yliluonnollisen aspektin sijaan katsottava tarkemmin lapsen omaan perheeseen, joka ei välttämättä olekaan terve ympäristö kasvaa.

Lapsen mielikuvitus on niin vilkas, että en yhtään epäile suurimman osan mielikuvitusystävistä olevan todella sitä - mielikuvitusta. Mutta jotkut tarinat eivät jätä tälle kaikkein loogisimmalle selitykselle jalansijaa. Miten lapsi voi tietää asioita, joita hänen ei pitäisi olla mahdollista tietää? Monesti kyseessä on vielä lapsi, joka ei osaa edes lukea, miten hän onkisi tietonsa luodakseen "täydellisesti suunnitellun mielikuvitusystävän"?

Viimeksi vieraillessani siskoni luona, kertoi hänen kolmevuotias poikansa valkoisesta hahmosta huoneessaan. Hahmo pelottaa poikaa, eikä hän halua sen vuoksi nukkua omassa sängyssään. Viimeksi hahmo oli seissyt oviaukon edessä ja poika oli juossut sen ohi päästäkseen nukkumaan vanhempiensa väliin, mutta joskus hahmo on ollut sängyn vieressä. Kuuntelin poikaa ja lohdutin häntä sanomalla, että öisin pimeässä näkee helposti asioita, joita ei ole oikeasti olemassa. Sanoin, ettei pimeydessä ole hahmoja, hirviöitä tai mitään muutakaan. Ja jos jotain näkee, niin siitä ei kannata välittää, se ei ole todellista. Sanoin hänelle myös, että on kuitenkin hyvä mennä vanhempien luo jos pelottaa. Mielessäni olin kuitenkin jännittynyt. Kuka minä olen oikeasti sanomaan mikä on totta ja mikä ei? Varsinkin, kun itse  uskon maailmassa olevan muutakin kuin järjellä selitettävät asiat. Kokemukseni paranormaalista ja yliluonnollisista selittämättömyyksistä ovat todellisia, vaikka itsekin haluan ne välillä kyseenalaistaa ja selittää järjellä. Joskus se ei vaan onnistu. Mutta koska kyseessä oli pelokas lapsi, oli lähestymistapani aiheeseen ehkä paras juuri tällaisenaan.

On vaikea sanoa, mitkä tapahtumat lapsuudesta juurtuvat mieliimme ja muokkaavat meistä niitä aikuisia, joita olemme tänä päivänä. En itsekään koskaan unohda ensimmäistä selittämätöntä tapahtumaa elämässäni. Toiset meistä kohauttavat olkiaan ja järkeilevät kokemuksensa mielikuvituksella tai muulla tavoin, jotkut jopa unohtavat kaiken, kun taas toiset hyväksyvät, että kaikkea ei voi selittää järjellä. Minusta jokaisen kannattaisi säilyttää edes hiukkanen sitä lapsen uskoa, joka avartaa mielen ja työntää epäuskon syrjemmälle.

Ihmeitä tapahtuu. Selittämättömiä asioita tapahtuu. Paranormaaleja ilmiöitä tapahtuu. Ja niitä tapahtuu edelleen, vaikka kieltäytyisimme uskomasta. Koen, että kieltämällä ne, muutumme vain "sokeiksi" niille.

Free your mind.

Karmaisevaa halloweenia kaikille!

P.S. Muistakaa pyhäinpäivänä, vainajien muistopäivänä, kuolleet kulkevat keskuudessamme. Kun valot välähtävät, on kuollut astunut huoneeseen...

Lasten silmin

Kauhuelokuvat mässäilevät aiheella, joka on loppuunkaluttu lähes jokaisessa genren elokuvassa, jossa vain on lapsia. Niissä on kohtaus, jossa joku (usein toinen vanhemmista tai joku sisaruksista) kuulee lapsen puhuvan jonkun kanssa, mutta huoneessa ei ole ketään. Kun lapselta kysytään kenen kanssa hän keskusteli, antaa lapsi vastaukseksi joko hiljaisuuden, jonkin nimen tai lyhyen lauseen "hän kielsi minua kertomasta". Joissakin elokuvissa kyse on paranormaalista toiminnasta, joissain lapsi kärsii jakautuneesta persoonallisuudesta (dissosiatiivinen identiteettihäiriö) tai sitten hänellä vain yksinkertaisesti on mielikuvitusystävä. Oli kyse mistä tahansa yllä mainitusta, voi tilanne olla jo sellaisenaan äärimmäisen kammottava sivulliselle, joka sattuu tällaisen pahaenteisen keskustelun kuulemaan. Jos soppaan vielä sekoitetaan lapsen käytös, joka poikkeaa "normaalin" lapsen tavanomaisesta toiminnasta, on keitos valmis ja kauhuelokuvan loistoainekset edessämme. Entä, kun näin tapahtuu todellisessa elämässä?

Minulla oli äitini kertoman mukaan tapana puhua unissani. Aikuisiällä se on vähentynyt huomattavasti, mutta jokainen kerta on yleensä ollut samankaltainen: olen syvässä unessa ja saatan hieman liikehtiä, silmäluomeni ovat kiinni, mutta niiden alla saattaa näkyä toimintaa ja mumisen jotain epäselvästi, joskus harvoin sanon selkeitä sanoja tai kokonaisia lauseita.

Kello lähestyi puoltayötä ja äitini oli juuri menossa nukkumaan eräänä lapsuuteni yönä, kun hän kuuli minun ja sisareni huoneesta jutustelua. Keskustelu jatkui tovin, ja äitini tuli siihen tulokseen ettei kyseessä ole normaali puhelu unissani. Hän alkoi epäillä,että olemme hereillä sisareni kanssa ja päätti tulla komentamaan meitä uudelleen nukkumaan. Syksyisen yön pimeys oli imaissut kotitalomme sisälleen, niinpä äitini otti eteisen pöydältä taskulampun matkaansa. Hän sytytti lamppuun valon ja avasi varovaisesti makuuhuoneemme ovea, osoittaen taskulampun valolla tyhjää käytävää, jotta valo ei häikäisisi meitä.

Ovenraosta ei kuitenkaan kuulunut sisareni ääntä, pelkästään minun tasainen ääneni. Keskustelussa tuli taukoja, kuin olisin kuunnellut jonkun muun puhetta. Äitini ihmetteli asiaa ja siirsi varovaisesti taskulampun valokeilan makuuhuoneemme puolelle valaisten lattiaa. Sen tuomassa valossa hän näki kerrossänkymme, jonka alapedillä siskoni nukkui tyytyväisenä ja rauhallisesti. Kohottaessaan katseensa yläpedille hän näki minut istumassa sänkyni jalkopäässä jalat ristissä, katsomassa sängyn toista päätyä kuin siinä kanssani istuisi joku muu. En reagoinut valoon tai avattuun oveen, ja äitini katsoi hetken näkyä pohtien mitä tekisi seuraavaksi. Hän ei saanut puheestani selvää, kuulosti aivan kuin olisin puhunut jotain vierasta kieltä.

Äitini katsoi minuun tiukasti ja komensi minut takaisin nukkumaan. En reagoinut hänen sanoihinsa, vaan jatkoin yksipuolista keskusteluani tyhjyyden kanssa. Kun hän komensi uudelleen hiljenin ja käänsin katseeni mekaanisesti häneen. Tuijotin häntä hetken "tyhjin silmin" kunnes kömmin takaisin sängyn oikeaan päätyyn ja asettauduin takaisin peittoni alle, kiltisti ja kuuliaisesti. Hän odotti kunnes suljin silmäni, sulki sitten oven ja jäi hetkeksi kuuntelemaan yön hiljaisuutta taskulampun valossa. Mitä ihmettä hän oli juuri todistanut?

Myöhemmin tuosta tapahtumasta aloitin myös unissakävelyn, jota en kuitenkaan tehnyt usein. Kun hän kysyi tapahtumista, en koskaan muistanut niistä mitään, kuten unissakävelijät eivät yleensä muistakaan. Olin tuolloin ala-asteikäinen, eikä tapahtumissa ole sinänsä mitään outoa, mutta kun lähden pohtimaan asiaa syvemmältä, jään väkisinkin miettimään kenen kanssa keskustelin, tai luulin keskustelevani, tuona yönä? Miksi noihin aikoihin kävelin unissani?

En tietenkään tiedä tapahtumista muuta kuin äitini kertoman, mikä tekee tapahtuneesta jokseenkin pelottavan asian. Mieleeni palaa muisto tapahtumasta, jonka koin tuona yhtenä lapsuudenyönä kotonani vuosia ennen näitä tapahtumia (lue: Kuudes aisti).

Sanotaan, että lapset aistivat yliluonnolliset asiat herkemmin, sillä he eivät ole vielä tietoisesti lakanneet uskomasta, sulkeneet kuudennetta aistiaan. Joskus katsoin jopa dokumentin lapsista, joiden arkipäiväisiin näkyihin kuuluivat keskuudessamme vaeltavat kuolleiden henget. Se oli jokseenkin kammottavaa ja kylmäävää katsottavaa, lapset eivät edes osanneet pelätä näkemäänsä, mutta moni heidän vanhemmistaan oli pelosta suunniltaan.

Muistan myös aina tarinan, jonka luin Turun linnassa vierailleesta perheestä. Siinä perhe kierteli normaalisti linnaa, ottaen kuvia ja tutustuen historialliseen miljööhön. Perheen tytär muuttui vaiteliaammaksi koko ajan, kunnes lopulta vanhemmat kysyivät mikä tyttöä vaivasi, eikö hän pidä linnasta. Tyttö vastasi ettei linnassa ole mitään vikaa, mutta hän ei pidä siitä että tuo vanha nainen seuraa heitä ja tuijottaa häntä "valkoisilla silmillä". Vanhemmat kavahtivat katsomaan toisiaan ja selkänsä taakse kohti tyhjää käytävää, jonne tyttö osoitti.

Jään väkisinkin pohtimaan, olenko kokenut lapsuudessani enemmänkin paranormaalia toimintaa? Kuka tahansa rationaalisesti ajatteleva sanoisi vaan, että puhuin unissani ja se siitä. Mutta pystyvätkö he todistamaan näin olleen? Entä jos kanssani sängyssäni todella istui joku, jokin?

On selvää, että lapsuuden kodissani on kautta aikojeni tapahtunut selittämättömyyksiä, viimeisimmästä kokemuksestani (lue: Hahmo peilissä) ei edes ole pitkä aika. Talo, tai tontti sen alla, kätkee jonkin salaisuuden. Olenko valmis kaivamaan sen esille?

Luurangot nimittäin eivät ole aina kaapeissa...

Hahmo peilissä

Näin jälleen varjohahmon. Ja kyllä, se oli yhtä kammottava kokemus kuin muistin. Miksi juuri nyt? Keskellä kauneinta kesää, kun päivänvaloa on riittämiin ja yötkin vielä tulvillaan hämärää valoa.

Yllätys, yllätys, paranormaali tapahtuma sijoittui lapsuuden kotiini, kun noin viikko takaperin kesäisen sinisellä yötaivaalla loimotti suuri, keltainen täysikuu. Kesäloman alkua oli upea tulla juhlistamaan keskellä metsää sijaitsevaan lapsuudenkotiini, siellä rauha ja luonnonläheisyys antavat minulle uutta energiaa joka kerran. On erikoista, että voin samaan aikaan kokea yhdessä ja tietyssä paikassa sekä niin suurta sisäistä rauhaa, että jäytävää pelkoa, mutta en vaihtaisi hetkeäkään pois. Kesän aikana yliluonnolliset tapahtumat ovat olleet hyvin vähäisiä, joten en uskonut mitään näin "suurta" tapahtuvan.

Heräsin keskellä yötä janoon, suuni oli kuiva kuin autiomaa, joten lähdin suuntaamaan keittiöön. Olin väsynyt, mutta kylmä vesi virkisti minua hieman. Ikkunasta näkyi puiden takaa valtava täysikuu, se lumosi minut hetkellisesti. Pihapiiri oli hiljainen ja se kylpi hämärässä kesäyön valossa. Kaikkialla oli niin hiljaista ja rauhallista, etten alkuun kiinnittänyt huomiota pariin metalliseen kolahdukseen talon eteisestä. Hetkessä muistin kuitenkin taannoisen kerran lapsuuden kodissani, kun eteisen valot olivat syttyneet itsestään, joten lähdin tarkastamaan tilannetta.

Eteisessä on suuri, lattiasta melkein kattoon saakka ulottuva peili. Tunnistin äänten tulleen siitä, sillä olen monta kertaa aiemminkin kuullut saman äänen jonkin osuessa peiliin vahingossa. Tällä kertaa uskoin peilissä olevan jonkinlaista pintajännitettä. Tarkastelin peiliä ja hipoessani sormenpäillä sen kylmää pintaa tajusin, että taustalla näkyi jotain. Sormeni jähmettyivät ja sydämeni alkoi hakata. En uskaltanut siirtää heti katsettani taustaan, mutta näytti siltä, että takanani avautuvalla käytävällä seisoi joku. Tumma hahmo.

Käytävällä oli hämärää, vaikka eteisen ikkunoista tulvikin sisään tummansinistä valoa. Olin hetken jähmettyneenä, pelosta jäykkänä. Taustalla näin, että käytävän tumma hahmo ei liikahtanutkaan. Keräsin rohkeuteni rippeet ja käännähdin ympäri, käteni nousivat suojelevasti eteeni kuin niistä olisi jotain hyötyä jos hahmo olisi päättänyt rynnätä minua kohti. Mutta kohtasin vain tyhjän käytävän.

Käännyin takaisin peiliä kohden, ja voin vannoa, että käytävälle oli myös levinnyt tummansininen heinäkuun yön valo, jota siinä ei aikaisemmin ollut.

Varjohahmo, yhtäkkiä täysin hereillä oleva mieleni viestitti heti, vaikka rationaalinen puoleni sykki sanaa näköharha. Tunsin kuitenkin sisälläni, että eteisen äänet, hahmo peilissä ja edellisen kerran tapahtuma valojen kanssa ei voinut olla sattumaa (lue: Valo kesäyössä). Se ei ollut näköharhaa, vaan jotain ihan muuta.

En nähnyt varjohahmoa tarkasti, joten kuka tahansa epäileväinen voisi uskoa sen johtuneen yöstä, väsymyksestäni tai sadasta muusta "järkevästä" syystä. En ole varma mitä itsekään uskallan asiasta ajatella. Joka tapauksessa en ole hetkeen kokenut mitään yhtä pelottavaa, ja tiedän, ettei tumma hahmo käytävällä ollut mielikuvitukseni tuotetta.

Sillä vaikka minulla vilkas mielikuvitus onkin, niin se ei ole mitään muuta kuin juuri sitä. Mielikuvitusta. Pääni sisällä. Eikä hahmot mielikuvituksestani herää henkiin ja astu todelliseen elämään.

Olen aina vihannut kauhuelokuvien teennäistä kattausta, jossa peilin edessä muina miehinä tai naisina touhuava päähenkilö näkee jotain karmivaa heijastuvan peilistä, mutta kun hän kääntyy, sitä ei olekaan hänen takanaan. Kyseessä on niin pohjaan asti kaluttu aihe, etten olisi uskonut tällaista tapahtuvan oikeasti. Se on liian tyypillistä, liian mautonta.

Mutta näyttää siltä, että tarinat, jopa kauhuelokuvat, ammentavat aiheensa todellisesta elämästä...

Tunnen pienen pelon vihlaisun kun annan itseni hetken aikaa ajatella mitä tuleva syksy tuokaan tullessaan...